Kaisa Yliruokanen

Kaisa Yliruo­kanen on kahden lapsen äiti ja Talentian markki­noinnin ja viestinnän asian­tuntija. Kuva: Veikko Somerpuro

Sipilän halli­tuksen varhais­kas­va­tukseen kohdis­tu­neiden säästö­toimien  kanssa on nyt eletty reippaat puolisen vuotta. Säästöjen  myötä jotkut kunnat paisut­tivat  ryhmä­kokoja ja poistivat lasten  subjek­tii­visen kokopäi­vä­hoito-oikeuden.  Toki jotkut kunnat päättivät, että lapsilta ei säästetä ja ne pyrkivät tarjoamaan jatkos­sakin mahdol­li­simman laadu­kasta varhais­kas­va­tusta.

Mikä tilanne sitten on tällä hetkellä,  puoli vuotta kauas­kan­toisen päätöksen jälkeen?
Meidän Perhe -lehti selvitti asiaa  päivä­hoi­dolle osoite­tulla kyselyllä, jonka  mukaan 96 prosenttia kyselyyn vastan­neista  reilusta 700 lasten­tar­han­opet­ta­jasta ja hoita­jasta kertoi, että säästä­misen  vuoksi varhais­kas­vatus ja päivä­hoito on nyt aiempaa huonompaa. 80 prosenttia oli sitä mieltä, että toiminnan laatu huononi  vuonna 2016.

Minua kiinnostaa päiväunikuulumisia enemmän, että tällä viikolla jätettiin askartelut ja laulut väliin,  koska ryhmä on suuri ja henkilökuntaa liian vähän.

Suurin ongelma on se, että aikuiset eivät  riitä. Subjek­tii­visen kokopäi­vä­hoidon poistuttua ryhmissä on entistä enemmän vain  puoli päivää hoidossa olevia lapsia, ja koska heitä saa olla peräti 13 yhtä aikuista kohden, ovat ryhmäkoot kasvaneet.

Tilan­netta kuvataan kaoot­ti­seksi eikä edes tuoleja, naula­koita ja sänkyjä riitä kaikille, sylistä puhumat­takaan. Työnte­kijät kokevat riittä­mät­tö­myyttä ja huolta. Lopulta he myös väsyvät.

Meillä vanhem­milla ei usein ole tästä mitään käryä. Lasta hakiessa kysellään, miten meni ja onko nukkunut.

”Ai retki peruuntui, kun oli vajetta henki­lös­tössä.” ”No, mutta sellaista sattuu ja ensi kerralla parem­malla onnella.” ”Pääasia on tietysti turval­lisuus.” Nyökyt­te­lemme.  Ajatukseni karkaavat jo miettimään,  haenko lapsille kiina­laista vai olisiko aikaa  pyöräyttää spaget­ti­soosit.

Voisin tietysti kysellä enemmän. Olla  kiinnos­tunut varhais­kas­va­tus­suun­ni­telman tavoit­teiden toteu­tu­mi­sesta. Mutta minä luotan. Luotan päivä­ko­timme henki­lö­kuntaan niin paljon, että en hetkeäkään epäile, etteikö meillä olisi kaikki hyvin. Lapseni on oppinut päivä­ko­dissa enemmän, kuin olisin  koskaan voinut hänelle itse opettaa ja mikä  tärkeintä, hän viihtyy ja on onnel­linen.

Meistä vanhem­mista suurin osa on kaltai­siani.  Uskomme, että kaikki on kunnossa siihen asti, kunnes joku kertoo, että ei ole.

Puhukaa siis meille vanhem­mille, vaikka joudut­tekin tekemään sen niissä  rajoissa, mitä laki määrää ja työnan­tajaa musta­maa­la­matta.

Minua oikeasti kiinnostaa päivä­uni­kuu­lu­misia enemmän, että tällä viikolla jätettiin muovailut, askar­telut ja laulut väliin,  koska ryhmä on niin suuri ja henki­lö­kuntaa liian vähän. Minua myös kiinnostaa, että Kerttu­liina nukkui sohva­tyy­nyillä, koska sänkyjä ei riittänyt kaikille ja se, kun Ville­petteri pahoitti mielensä, koska syliä ei ollut vapaana. Kyllä, kyllä minä haluan  tietää, vaikka en osaa kysyä.

Sillä vasta sitten, kun me vanhemmat  tiedämme, osaamme vaatia. Ja meistä  suurin osa ymmärtää, että teette parhaanne niillä pienillä resurs­seilla, mitä teillä on  käytös­sänne. Siksi onkin tärkeää, että me olemme ajan tasalla, jotta voimme ajaa sekä lastemme että teidän asiaa.

Mutta ajattelin kysellä teiltä jatkossa myös itse. Joka päivä edes yhden oikean kysymyksen. Ja miettiä sitä spagettia vasta sen jälkeen.

Kaisa Yliruo­kanen