Kaisa Yliruokanen

Kaisa Yli­ruo­ka­nen on kah­den lap­sen äiti ja Talen­tian mark­ki­noin­nin ja vies­tin­nän asian­tun­tija. Kuva: Veikko Somerpuro

Sipi­län hal­li­tuk­sen var­hais­kas­va­tuk­seen koh­dis­tu­nei­den sääs­tö­toi­mien  kanssa on nyt eletty reip­paat puo­li­sen vuotta. Sääs­tö­jen  myötä jot­kut kun­nat pai­sut­ti­vat  ryh­mä­ko­koja ja pois­ti­vat las­ten  sub­jek­tii­vi­sen koko­päi­vä­hoito-oikeu­den.  Toki jot­kut kun­nat päät­ti­vät, että lap­silta ei sääs­tetä ja ne pyr­ki­vät tar­joa­maan jat­kos­sa­kin mah­dol­li­sim­man laa­du­kasta varhaiskasvatusta.

Mikä tilanne sit­ten on tällä het­kellä,  puoli vuotta kau­as­kan­toi­sen pää­tök­sen jälkeen?
Mei­dän Perhe ‑lehti sel­vitti asiaa  päi­vä­hoi­dolle osoi­te­tulla kyse­lyllä, jonka  mukaan 96 pro­sent­tia kyse­lyyn vas­tan­neista  rei­lusta 700 las­ten­tar­han­opet­ta­jasta ja hoi­ta­jasta ker­toi, että sääs­tä­mi­sen  vuoksi var­hais­kas­va­tus ja päi­vä­hoito on nyt aiem­paa huo­nom­paa. 80 pro­sent­tia oli sitä mieltä, että toi­min­nan laatu huo­noni  vuonna 2016.

Minua kiinnostaa päiväunikuulumisia enemmän, että tällä viikolla jätettiin askartelut ja laulut väliin,  koska ryhmä on suuri ja henkilökuntaa liian vähän.

Suu­rin ongelma on se, että aikui­set eivät  riitä. Sub­jek­tii­vi­sen koko­päi­vä­hoi­don pois­tut­tua ryh­missä on entistä enem­män vain  puoli päi­vää hoi­dossa ole­via lap­sia, ja koska heitä saa olla peräti 13 yhtä aikuista koh­den, ovat ryh­mä­koot kasvaneet.

Tilan­netta kuva­taan kaoot­ti­seksi eikä edes tuo­leja, nau­la­koita ja sän­kyjä riitä kai­kille, sylistä puhu­mat­ta­kaan. Työn­te­ki­jät koke­vat riit­tä­mät­tö­myyttä ja huolta. Lopulta he myös väsyvät.

Meillä van­hem­milla ei usein ole tästä mitään käryä. Lasta hakiessa kysel­lään, miten meni ja onko nukkunut.

”Ai retki peruun­tui, kun oli vajetta hen­ki­lös­tössä.” ”No, mutta sel­laista sat­tuu ja ensi ker­ralla parem­malla onnella.” ”Pää­asia on tie­tysti tur­val­li­suus.” Nyö­kyt­te­lemme.  Aja­tuk­seni kar­kaa­vat jo miet­ti­mään,  haenko lap­sille kii­na­laista vai oli­siko aikaa  pyö­räyt­tää spagettisoosit.

Voi­sin tie­tysti kysellä enem­män. Olla  kiin­nos­tu­nut var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­man tavoit­tei­den toteu­tu­mi­sesta. Mutta minä luo­tan. Luo­tan päi­vä­ko­timme hen­ki­lö­kun­taan niin pal­jon, että en het­keä­kään epäile, etteikö meillä olisi kaikki hyvin. Lap­seni on oppi­nut päi­vä­ko­dissa enem­män, kuin oli­sin  kos­kaan voi­nut hänelle itse opet­taa ja mikä  tär­keintä, hän viih­tyy ja on onnellinen.

Meistä van­hem­mista suu­rin osa on kal­tai­siani.  Uskomme, että kaikki on kun­nossa sii­hen asti, kun­nes joku ker­too, että ei ole.

Puhu­kaa siis meille van­hem­mille, vaikka jou­dut­te­kin teke­mään sen niissä  rajoissa, mitä laki mää­rää ja työ­nan­ta­jaa mustamaalamatta.

Minua oikeasti kiin­nos­taa päi­vä­uni­kuu­lu­mi­sia enem­män, että tällä vii­kolla jätet­tiin muo­vai­lut, askar­te­lut ja lau­lut väliin,  koska ryhmä on niin suuri ja hen­ki­lö­kun­taa liian vähän. Minua myös kiin­nos­taa, että Kert­tu­liina nuk­kui soh­va­tyy­nyillä, koska sän­kyjä ei riit­tä­nyt kai­kille ja se, kun Vil­le­pet­teri pahoitti mie­lensä, koska syliä ei ollut vapaana. Kyllä, kyllä minä haluan  tie­tää, vaikka en osaa kysyä.

Sillä vasta sit­ten, kun me van­hem­mat  tie­dämme, osaamme vaa­tia. Ja meistä  suu­rin osa ymmär­tää, että teette par­haanne niillä pie­nillä resurs­seilla, mitä teillä on  käy­tös­sänne. Siksi onkin tär­keää, että me olemme ajan tasalla, jotta voimme ajaa sekä las­temme että tei­dän asiaa.

Mutta ajat­te­lin kysellä teiltä jat­kossa myös itse. Joka päivä edes yhden oikean kysy­myk­sen. Ja miet­tiä sitä spa­get­tia vasta sen jälkeen.

Kaisa Yli­ruo­ka­nen