Virva Richter ja Mikko Suhonen työskentelevät kehitysvammaisten perhehoitajina Pieksämäellä. Riippuvuus kunnan toimeksiannoista tekee perhehoitajan tilanteesta käytännössä hyvin haavoittuvan. Elanto ja toimeentulo ovat suoraan riippuvaisia siitä, miten jouhevasti asiat kuntien kanssa onnistuvat.

 

Iloiset lapsen äänet kaiku­vat entisen kyläk­oulun korkeis­sa huoneis­sa. Ekalu­okkalainen Kaisla ja 4‑vuotias Aino touhua­vat per­heen kah­den kis-san kanssa. Rai­ja Pura­nen keskeyt­tää pyykkien viikkaamisen het­kek­si ja rul­laa ter­ve­htimään pyörä­tuo­lil­la.

Mikko Suho­sen ja Vir­va Rich­terin per­he kasvoi rysäyk­sel­lä vuosi sit­ten syksyl­lä, kun kak­si yli kuusikymp­pistä kehi­tys­vam­maista naista muut­ti hei­dän luok­seen asumaan. Aja­tus per­he­hoitokodin perus­tamises­sa oli kytenyt mielessä jo pitkään.

Pariskun­ta oli kat­sastel­lut tyhjilleen jääneitä koulu­ja ja ase­maraken­nuk­sia Savon alueelta. Sopi­va paik­ka löy­tyi Piek­sämäen maaseudul­ta kevääl­lä 2014.

– Kotona työsken­te­ly tun­tui houkut­tel­e­val­ta. Tykkään hoito­työstä ja olen tot­tunut tekemään sitä, Suho­nen ker­too.

Perhehoidon idea on, että hoitoon tulijat eivät ole asiakkaita vaan perheenjäseniä muiden joukossa.

Suho­nen ja Richter ovat molem­mat ammatil­taan lähi­hoita­jia. Lisäk­si Rich­ter­il­lä on sosi­aal­i­työn opin­not viimeistä har­joit­telua vaille valmi­ina.

Murheet ja kotityöt jaetaan
Per­he­hoidon idea on, että hoitoon tuli­jat eivät ole asi­akkai­ta vaan per­heen­jäseniä muiden joukos­sa. Arjes­sa jae­taan ilot ja surut. Jokainen saa tilaa olla ja elää oman per­soo­nansa mukaises­ti, kun­han se ei häir­itse per­heen yhteiselämää liikaa.

– Per­he­hoi­dos­sa on tärkeää, että kemi­at kohtaa­vat hoita­jan ja hoidet­ta­van välil­lä. Tästä ei lähde­tä työvuoron jäl­keen koti­in rentou­tu­maan, vaan yhdessä ollaan koko ajan, Richter muis­tut­taa.

Aamuisin Reet­ta Hotin huoneesta saat­taa kuu­lua jytä jo aamu­seit­semältä. Rai­ja Pura­nen puolestaan nukkuu mielel­lään yhdek­sään asti.

Hot­ti on per­heen kakkoskok­ki, joka myös raivaa asti­at tiskikoneeseen ja pyyhkii pöy­dän. Hän käy musi­ikkipi­iris­sä, sil­loin täl­löin tanssi­mas­sa ja seu­railee mielel­lään per­heen kisso­jen touhuilua. Eläimet ovat rakkai­ta jo omas­ta lap­su­u­denkodista, joka sekin oli maal­la.

Pura­nen vas­taa pyykkien viikkauk­ses­ta ja lukee joskus kir­jo­ja lap­sille. Hän käy ker­ran viikos­sa työ­toimin­nas­sa ja askartelupi­iris­sä sekä viihtyy dekkarei­den paris­sa.

– Yritämme elää mah­dol­lisim­man taval­lista per­he-elämää, johon eivät kroonikko­ru­ti­init kuu­lu, Richter lin­jaa.

– Per­heen nuorim­mainen sanoo usein, että Reet­ta on hänen paras kaverin­sa. Reet­ta ei koskaan sano, että jokin idea on huono, vaan niitä lähde­tään riemul­la toteut­ta­maan.

Perhehoitoliiton video Kodista kotiin esittelee perhehoitoa Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa.

Kunto on kohentunut

Per­he­hoito sopii tilanteeseen, jos­sa hoidet­ta­va tarvit­see apua, mut­ta on silti oma­toimi­nen ja pystyy liikku­maan itse. Se sopii eri­tyis­es­ti tur­vat­to­muut­ta ja yksinäisyyt­tä kokeville ihmisille, jot­ka kaipaa­vat sosi­aal­isia kon­tak­te­ja.

– Koti­hoidon piiris­sä on ihmisiä, joi­ta kiidätetään vähän väliä ambu­lanssil­la sairaalaan. Osa käyn­neistä jäisi var­masti pois, kun sama ihmi­nen seu­raa ter­vey­den­ti­laa ja huo­maa muu­tok­set ajois­sa. Uskon, että per­he­hoito jopa vähen­tää erikois­sairaan­hoidon tarvet­ta ja kus­tan­nuk­sia, Richter pohtii.

Arvio perus­tuu arjen koke­muk­seen. Molem­mil­la uusil­la per­heen­jäse­nil­lä paino on pudon­nut jopa 20 kiloa ilman sen kum­mem­pia kuure­ja. Nor­maali kotiruo­ka ja aiem­paa liikku­vampi elämän­ta­pa ovat tehneet tehtävän­sä. Myös lääkkeitä on pystyt­ty purka­maan pois yhteistyössä lääkärin kanssa.

– Reet­ta jak­soi kävel­lä alku­vai­heessa ehkä 200 metriä. Nyt menee usei­ta kilo­me­tre­jä, kun lähdemme retkeilemään, Richter muis­telee.

– Paras­ta on se, kun asukkaat ja omaiset arvosta­vat tekemäämme työtä. Esimerkik­si Rai­jan omaiset sanovat, että Rai­jalle oli lot­to-voit­to päästä meille asumaan.

Kuntayhteistyö rakentuu hitaasti

Lain­säädän­nöl­lis­es­ti per­he­hoito las­ke­taan kun­nan omak­si toimin­naksi. Per­he­hoita­jat eivät ole palkkatyö­suh­teessa kun­taan, mut­ta yleen­sä he eivät liioin ole yrit­täjiä. Hoita­ja saa hoitopalkkion ja kulukur­vauk­sen jokaises­ta hoidet­tavas­ta. Jos työtä halu­aa tehdä ain­oana ammat­ti­naan, hoidet­tavia täy­tyy olla usei­ta samal­la ker­taa.

Jos ihminen tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa, hänen kuuluu päästä tehostetun palveluasumisen piiriin.

Riip­pu­vu­us kun­nan toimek­sian­noista tekee per­he­hoita­jan tilanteesta käytän­nössä hyvin haavoit­tuvan. Elan­to ja toimeen­tu­lo ovat suo­raan riip­pu­vaisia siitä, miten jouhev­asti asi­at kun­tien kanssa onnis­tu­vat.

Kun Suho­nen ja Richter kävivät ensim­mäisiä neu­vot­telu­ja, kaik­ki näyt­ti val­oisalta. Esimerkik­si Piek­sämäen kaupun­gin edus­ta­jat ker­toi­vat, että per­he­hoitoa on kai­vat­tu ja kan­nus­ti­vat otta­maan use­ampia asukkai­ta.

Käytän­nössä asukkai­ta ei kuitenkaan ole Hotin ja Purasen lisäk­si löy­tynyt, vaik­ka tilaa olisi yhteen­sä kuudelle.

Per­he­hoita­jat tör­määvät myös siihen, että kun­nis­sa ei tun­neta per­he­hoitoa ennestään kovin hyvin. Esimerkik­si välil­lä per­he­hoitoon saate­taan tar­jo­ta ihmisiä, jot­ka ovat jo liian heikkokun­toisia hyö­tyäk­seen siitä.

– Jos ihmi­nen tarvit­see ympärivuorokautista hoivaa, hänen kuu­luu päästä tehoste­tun palvelu­a­sumisen piiri­in, Richter muis­tut­taa.

– Kun­tien kan­nat­taa etsiä tietoa ja asiantun­te­mus­ta esimerkik­si Per­he­hoitoli­iton kaut­ta, Suho­nen rohkaisee.

Toimiva sijoitusprosessi

Vir­va Richter ja Mikko Suho­nen pain­ot­ta­vat keskinäisen vuorop­uhelun merk­i­tys­tä uuden asi­akkaan sijoit­tamises­sa.

Per­he­hoita­jat arvosta­vat sitä, että kun­nan työn­tek­i­jät tule­vat tutus­tu­maan tiloi­hin ja hoita­jien osaamiseen. Samal­la selviää, mil­lainen per­he on kyseessä ja mil­laisille ihmisille se voisi sopia.

Esimerkik­si Rich­terin ja Suho­sen per­heen vahvu­us on liikku­va elämän­ta­pa. Täl­laiseen koti­in ei kan­na­ta sijoit­taa ihmistä, joka ei liikun­takykyn­sä puoles­ta selviä retkille mukaan. Se rajoit­taisi kaikkien elämää turhan paljon.

– Ihmisen taus­toi­hin ja paperei­hin olisi tärkeää saa­da tutus­tua jo etukä­teen. Per­he-hoita­jan tulisi saa­da real­isti­nen kuva ihmis­ten toim­intakyvys­tä, Richter täh­den­tää.

– Ensim­mäi­nen tapaami­nen olisi hyvä olla ihmisen sen het­kisessä asuin­paikas­sa. Siinä nähdään puolin ja toisin, pelaa­vatko kemi­at. Jos mah­dolli­nen uusi asukas tulee suo­raan meille, seu­rauk­se­na voi olla pet­tymys, jos hom­ma ei toimikaan, Suho­nen kuvaa.

Han­na Moila­nen

Diakonia-ammattikorkeakoulun selvityksen mukaan hoitopalkkioiden lakisääteinen­ minimi ei ole riittävä korvaustaso perhehoitajien kustannusten näkökulmasta. Kuntatalouden kannalta perhehoito näyttää kuitenkin olevan edullinen hoitomuoto palveluasumiseen tai sairaalahoitoon verrattuna. Selvityksen tulokset on julkaistu Ikäihmisten hyvinvointia rakentamassa -julkaisussa.