Suomessa on hoiva-alalle vaikea saada työnte­ki­jöitä osittain siksi, että työ koetaan raskaaksi ja alipal­ka­tuksi. Tilan­netta voitaisiin korjata tekemällä työstä houkut­te­le­vampaa paran­ta­malla työoloja ja palkkoja.

 

Työvoi­ma­pulaa on kuitenkin usein lähdetty paikkaamaan rekry­toi­malla työnte­ki­jöiksi muun muassa siirtolais-­ ja maahan­muut­ta­ja­taus­taisia hoitajia, jotka ovat toistai­seksi olleet valmiimpia tekemään raskasta työtä pienellä palkalla, sanoo väitös­kir­ja­tutkija Antero Olakivi Helsingin yliopis­tosta.

Olakiven viimeis­te­ly­vai­heessa oleva väitös­kirja käsit­telee sitä, kuinka julkisen sektorin vanhusten hoito­-organi­saatiot pyrkivät vastaa­maan resurs­si­pulan aiheut­tamiin haasteisiin ja muutos­pai­neisiin.

Tutki­mukseen haasta­tel­tujen, rekry­toin­nista vastaavien toimi­hen­ki­löiden näkökul­masta maahan­muut­ta­ja­taus­taiset työnte­kijät vastaavat usein ihannetta itsenäi­sestä, aktii­vi­sesta ja vahvasti motivoi­tu­neesta hoiva­työn­te­ki­jästä. Varsinkin Afrikan tai Aasian maista tulevat nähdään helposti nimenomaan vanhus­hoivaan motivoi­tu­neina.

Tällainen ihannoiva puhe on Olakiven mielestä ymmär­ret­tävää, sillä se asettaa sekä rekry­toijat että maahan­muut­ta­ja­työn­te­kijät myönteiseen valoon. Samalla se voi estää meitä huomaa­masta hoivatyön ongelmia, kuten syrjiviä käytäntöjä.

Tilastot osoittavat, että maahanmuuttajien on vaikea päästä ylenemään omassa työssään.

− Osa maahan­muut­ta­jista kokee, että suoma­lainen työntekijä voi valittaa liial­li­sesta työmää­rästä, mutta maahan­muut­tajan on vaikeampi sanoa sitä, koska häneltä odotetaan suurempaa työpa­nosta, innos­tu­nei­suutta ja jopa kiitol­li­suutta saamastaan työstä.

Maahan­muut­tajien lasikatto

Toki moni maahan­muuttaja on itsekin kiinnos­tunut hoiva­työstä. Osa taas katsoo, ettei työ vastaa unelmia, mutta vaihtoehdot työmark­ki­noilla ovat vähissä.

− Monille päättä­jille ja työnan­ta­jille olisi varmaankin helpot­tavaa ajatella, että muuttajien aktii­vinen rekry­tointi hoiva­työhön palvelee aina myös maahan­muut­tajien etuja. Maahan­muut­tajat eivät kuitenkaan ole yhtenäinen ryhmä, vaan yksilöitä siinä missä muutkin.

Olakivi muistuttaa, että niin kauan kuin pidämme yllä mieli­kuvaa kulttuu­rinsa vuoksi vanhus­työhön suuntau­tu­vista maahan­muut­ta­jista, on paine työolojen ja palkkojen paran­ta­miseen pienempi. Jos tämä mielikuva särkyy, joudumme keskus­te­lemaan syrjin­nästä.

Vaikka maahan­muut­ta­ja­taus­taisten hoiva­työntekijöiden työpa­nosta ja sitou­tu­nei­suutta arvos­te­taankin, tilastot osoit­tavat, että heidän mahdol­li­suu­tensa päästä ylenemään omassa työssään ovat keski­määrin heikommat kuin synty­suo­ma­lai­silla.

Erityi­sesti pääkau­pun­ki­seu­dulla on lisään­tynyt voimak­kaasti maahanmuuttaja­ ja siirto­lais­taus­taisten lähihoi­tajien määrä vanhus­ten­hoi­dossa, mutta heitä palkataan sairaan­hoi­ta­jiksi vähemmän ja johtaviin tehtäviin ei käytän­nössä lainkaan. Vuonna 2013 lähi-­ ja sairaan­hoi­ta­jista oli maahan­muut­ta­ja­taus­taisia 11 prosenttia, kun vuonna 2004 heidän osuutensa oli 4 prosenttia. Osaston­hoi­ta­jista ja ylihoi­ta­jista heitä oli samana vuonna 0,5 prosenttia ja vuonna 2004 0,3 prosenttia.

– Kun ajattelee julkisen keskus­telun kiittelyä siitä, kuinka hyviä ja sitou­tu­neita maahan­muut­ta­ja­taus­taiset työnte­kijät vanhus­ten­hoi­dossa ovat, alkaa miettiä, mistä siinä oikein on kyse.

Lisätään omatoi­mi­suutta − ei resursseja

Olakivi on tutki­muk­sessaan päätynyt siihen, että vanhus­ten­hoidon raken­teel­lisia ongelmia, kuten resurs­si­pulaa ja työn raskautta, on pyritty ratkai­semaan erityi­sesti tukemalla työnte­ki­jöiden oma­-aloit­teista ja aktii­vista toimi­juutta. Usein tämä tarjoillaan ikään kuin mahdol­li­suutena saada toteuttaa itsenäi­syyttään ja luovuuttaan ja päästä kehit­tymään omassa työssään.

Koska Suomessa arvos­tetaan ammatil­lista kehit­ty­mistä ja vahvaa sitou­tu­mista ja itsenäi­syyttä vanhus­hoi­va­työssä, on tällai­sella ajat­telulla Olakiven mukaan myönteinen kaiku.

Onko se syy olla parantamatta työolosuhteita ja palkkoja, jos jostain löytyy ihmisiä, jotka suostuvat työskentelemään nykyisin ehdoin?

– Kun keski­tymme myönteiseen kehit­tä­mis­pu­heeseen, ei meidän tarvitse puhua siitä, onko meillä vanhus­työssä hoitajia liian vähän.

Tämä näkyi Olakiven mukaan esimer­kiksi silloin, kun vanhus­pal­ve­lu­lakia muotoil­taessa jätettiin laista pois hoita­ja­mi­toitus. Sitä perus­teltiin näkemyk­sellä, että hoitajien määrä ei ole olennainen kysymys vaan se, millä tavoin hoivatyö on organi­soitu, jotta se tukisi hoitajien aktii­vi­suutta.

Vanhusten hoidon raken­teel­lisia ongelmia yritetään ratkaista myös työpai­koilla. Esimies­a­se­massa olevat joutuvat entistä enemmän aktivoimaan ja kannus­tamaan alaisiaan – niin kanta­suo­ma­laisia kuin maahan­muut­ta­ja­taus­taisia – sietämään työn raskautta. Olakivi tulkitsee, että heillä on nyt paine olla alais­tensa mielia­lojen, asenteiden ja psyko­lo­gisten ominai­suuksien asian­tun­ti­joita ja vaikuttaa heidän motivoi­tu­mi­seensa ja sitou­tu­mi­seensa.

Hoiva­työn­te­ki­jöiltä odotetaan, että he ratkai­sevat itse raken­teel­lisia pulmia oman luovuu­tensa ja aktii­vi­suu­tensa avulla. Usein maahan­muut­tajat esimer­kiksi joutuvat itse ratkai­semaan, kuinka suhtautua syrjintään työka­ve­reiden tai vanhus­asiak­kaiden taholta. Antero Olakivi muistuttaa, että kaikesta huoli­matta moni maahan­muut­ta­ja­taus­tainen hoiva­työn­tekijä on tyyty­väinen työhönsä ja sitou­tunut siihen.

– Mutta onko se hyvä syy olla paran­ta­matta työolo­suh­teita ja palkkoja, jos jostain löytyy ihmisiä, jotka suostuvat työsken­te­lemään nykyisin ehdoin?

Iita Kettunen