Suomessa on hoiva-alalle vaikea saada työntekijöitä osittain siksi, että työ koetaan raskaaksi ja alipalkatuksi. Tilannetta voitaisiin korjata tekemällä työstä houkuttelevampaa parantamalla työoloja ja palkkoja.

 

Työvoi­ma­pu­laa on kui­ten­kin usein läh­detty paik­kaa­maan rek­ry­toi­malla työn­te­ki­jöiksi muun muassa siir­to­lais-­ ja maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia hoi­ta­jia, jotka ovat tois­tai­seksi olleet val­miim­pia teke­mään ras­kasta työtä pie­nellä pal­kalla, sanoo väi­tös­kir­ja­tut­kija Antero Ola­kivi Hel­sin­gin yli­opis­tosta.

Ola­ki­ven vii­meis­te­ly­vai­heessa oleva väi­tös­kirja käsit­te­lee sitä, kuinka jul­ki­sen sek­to­rin van­hus­ten hoi­to­-orga­ni­saa­tiot pyr­ki­vät vastaa­maan resurs­si­pu­lan aiheut­ta­miin haas­tei­siin ja muu­tos­pai­nei­siin.

Tut­ki­muk­seen haas­ta­tel­tu­jen, rek­ry­toin­nista vas­taa­vien toi­mi­hen­ki­löi­den näkö­kul­masta maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­set työn­te­ki­jät vas­taa­vat usein ihan­netta itse­näi­sestä, aktii­vi­sesta ja vah­vasti moti­voi­tu­neesta hoi­va­työn­te­ki­jästä. Var­sin­kin Afri­kan tai Aasian maista tule­vat näh­dään hel­posti nime­no­maan van­hus­hoi­vaan moti­voi­tu­neina.

Täl­lai­nen ihan­noiva puhe on Ola­ki­ven mie­lestä ymmär­ret­tä­vää, sillä se aset­taa sekä rek­ry­toi­jat että maa­han­muut­ta­ja­työn­te­ki­jät myön­tei­seen valoon. Samalla se voi estää meitä huo­maa­masta hoi­va­työn ongel­mia, kuten syr­ji­viä käy­tän­töjä.

Tilastot osoittavat, että maahanmuuttajien on vaikea päästä ylenemään omassa työssään.

− Osa maa­han­muut­ta­jista kokee, että suo­ma­lai­nen työn­te­kijä voi valit­taa lii­al­li­sesta työ­mää­rästä, mutta maa­han­muut­ta­jan on vai­keampi sanoa sitä, koska häneltä odo­te­taan suu­rem­paa työ­pa­nosta, innos­tu­nei­suutta ja jopa kii­tol­li­suutta saa­mas­taan työstä.

Maahanmuuttajien lasikatto

Toki moni maa­han­muut­taja on itse­kin kiin­nos­tu­nut hoi­va­työstä. Osa taas kat­soo, ettei työ vas­taa unel­mia, mutta vaih­toeh­dot työ­mark­ki­noilla ovat vähissä.

− Monille päät­tä­jille ja työ­nan­ta­jille olisi var­maan­kin hel­pot­ta­vaa aja­tella, että muut­ta­jien aktii­vi­nen rek­ry­tointi hoi­va­työ­hön pal­ve­lee aina myös maa­han­muut­ta­jien etuja. Maa­han­muut­ta­jat eivät kui­ten­kaan ole yhte­näi­nen ryhmä, vaan yksi­löitä siinä missä muut­kin.

Ola­kivi muis­tut­taa, että niin kauan kuin pidämme yllä mie­li­ku­vaa kult­tuu­rinsa vuoksi van­hus­työ­hön suun­tau­tu­vista maa­han­muut­ta­jista, on paine työ­olo­jen ja palk­ko­jen paran­ta­mi­seen pie­nempi. Jos tämä mie­li­kuva sär­kyy, jou­dumme kes­kus­te­le­maan syr­jin­nästä.

Vaikka maa­han­muut­ta­ja­taus­tais­ten hoiva­työntekijöiden työ­pa­nosta ja sitou­tu­nei­suutta arvos­te­taan­kin, tilas­tot osoit­ta­vat, että hei­dän mah­dol­li­suu­tensa päästä yle­ne­mään omassa työs­sään ovat kes­ki­mää­rin hei­kom­mat kuin syn­ty­suo­ma­lai­silla.

Eri­tyi­sesti pää­kau­pun­ki­seu­dulla on lisään­ty­nyt voi­mak­kaasti maahanmuuttaja­ ja siir­to­lais­taus­tais­ten lähi­hoi­ta­jien määrä van­hus­ten­hoi­dossa, mutta heitä pal­ka­taan sai­raan­hoi­ta­jiksi vähem­män ja joh­ta­viin teh­tä­viin ei käy­tän­nössä lain­kaan. Vuonna 2013 lähi-­ ja sai­raan­hoi­ta­jista oli maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia 11 pro­sent­tia, kun vuonna 2004 hei­dän osuu­tensa oli 4 pro­sent­tia. Osas­ton­hoi­ta­jista ja yli­hoi­ta­jista heitä oli samana vuonna 0,5 pro­sent­tia ja vuonna 2004 0,3 pro­sent­tia.

– Kun ajat­te­lee jul­ki­sen kes­kus­te­lun kiit­te­lyä siitä, kuinka hyviä ja sitou­tu­neita maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­set työn­te­ki­jät van­hus­ten­hoi­dossa ovat, alkaa miet­tiä, mistä siinä oikein on kyse.

Lisätään omatoimisuutta − ei resursseja

Ola­kivi on tut­ki­muk­ses­saan pää­ty­nyt sii­hen, että van­hus­ten­hoi­don raken­teel­li­sia ongel­mia, kuten resurs­si­pu­laa ja työn ras­kautta, on pyritty rat­kai­se­maan eri­tyi­sesti tuke­malla työn­te­ki­jöi­den oma­-aloit­teista ja aktii­vista toi­mi­juutta. Usein tämä tar­joil­laan ikään kuin mah­dol­li­suu­tena saada toteut­taa itse­näi­syyt­tään ja luo­vuut­taan ja päästä kehit­ty­mään omassa työs­sään.

Koska Suo­messa arvos­te­taan amma­til­lista kehit­ty­mistä ja vah­vaa sitou­tu­mista ja itsenäi­syyttä van­hus­hoi­va­työssä, on täl­lai­sella ajat­telulla Ola­ki­ven mukaan myön­tei­nen kaiku.

Onko se syy olla parantamatta työolosuhteita ja palkkoja, jos jostain löytyy ihmisiä, jotka suostuvat työskentelemään nykyisin ehdoin?

– Kun kes­ki­tymme myön­tei­seen kehit­tä­mis­pu­hee­seen, ei mei­dän tar­vitse puhua siitä, onko meillä van­hus­työssä hoi­ta­jia liian vähän.

Tämä näkyi Ola­ki­ven mukaan esi­mer­kiksi sil­loin, kun van­hus­pal­ve­lu­la­kia muo­toil­taessa jätet­tiin laista pois hoi­ta­ja­mi­toi­tus. Sitä perus­tel­tiin näke­myk­sellä, että hoi­ta­jien määrä ei ole olen­nai­nen kysy­mys vaan se, millä tavoin hoi­va­työ on orga­ni­soitu, jotta se tukisi hoi­ta­jien aktii­vi­suutta.

Van­hus­ten hoi­don raken­teel­li­sia ongel­mia yri­te­tään rat­kaista myös työ­pai­koilla. Esi­mies­a­se­massa ole­vat jou­tu­vat entistä enem­män akti­voi­maan ja kan­nus­ta­maan alai­si­aan – niin kan­ta­suo­ma­lai­sia kuin maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia – sie­tä­mään työn ras­kautta. Ola­kivi tul­kit­see, että heillä on nyt paine olla alais­tensa mie­lia­lo­jen, asen­tei­den ja psy­ko­lo­gis­ten omi­nai­suuk­sien asian­tun­ti­joita ja vai­kut­taa hei­dän moti­voi­tu­mi­seensa ja sitou­tu­mi­seensa.

Hoi­va­työn­te­ki­jöiltä odo­te­taan, että he rat­kai­se­vat itse raken­teel­li­sia pul­mia oman luo­vuu­tensa ja aktii­vi­suu­tensa avulla. Usein maa­han­muut­ta­jat esi­mer­kiksi jou­tu­vat itse rat­kai­se­maan, kuinka suh­tau­tua syr­jin­tään työ­ka­ve­rei­den tai van­hus­asiak­kai­den taholta. Antero Ola­kivi muis­tut­taa, että kai­kesta huo­li­matta moni maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­nen hoi­va­työn­te­kijä on tyy­ty­väi­nen työ­hönsä ja sitou­tu­nut sii­hen.

– Mutta onko se hyvä syy olla paran­ta­matta työ­olo­suh­teita ja palk­koja, jos jos­tain löy­tyy ihmi­siä, jotka suos­tu­vat työs­ken­te­le­mään nykyi­sin ehdoin?

Iita Ket­tu­nen