Pariisin kaduilla nukkuu noin 40 000 koditonta. Ilman kännykkää viimeisetkin perhesiteet katkeavat ja hallinnolliset velvollisuudet työvoimatoimiston tai sosiaalivirkailijan kanssa jäävät hoitamatta. Pariisilainen avustusjärjestö jakaa nyt kodittomille puhelimia ilman liittymää ja myy liittymiä pikkurahalla.

 

 

Pariisin kadulla nukkuvien ihmisten kirjo on moninainen. Kodit­tomien joukossa on niin lapsia, nuoria ja vanhuksia kuin turva­paik­ka­pää­töstä odottavia pakolaisia. Neljännes kadulla asuvista käy päivittäin palkka­työssä.

Myös avustus­jär­jestöjä on ranska­laiseen tapaan lukuisia. Yksi tarjoaa ruokaa, toinen lämpimän yösijan, kolmas kännykän, neljäs pesukoneen ja viides suljet­tavan lokeron omaisuu­delle. Pariisin kaupunki laittaa tänä talvena kortensa kekoon majoit­ta­malla kodit­tomia naisia kaupun­gin­talon tiloihin.

– Nimeni on Didier. Olen 75-vuotias ja häiritsen metro­mat­kaanne tänään siksi, että kansa­ne­läk­keeni perusosa ei riitä vuokraan ja ruokaan, kuuluu värisevä miesääni metro­vaunun ovelta.

– Olen työsken­nellyt yli 20 vuotta ravintola-­alalla mutta ymmär­rät­tehän, tuohon aikaan ravin­to­loit­sijat eivät maksaneet ­sosiaali- ja eläke­maksuja. Otan kiitol­lisena vastaan pikku­ko­likot ja jos teillä on jotakin syötävää, olen siitäkin iloinen.

Didieriä seuraa kerjuu­kuppia ojenteleva hampaaton hanuristi, jollakin tunte­mat­to­malla kielellä mollissa laulava nainen ja suurta koiraa mukanaan kuljettava runsaasti tatuoitu nuorimies, joka ei halua kertoa itsestään muuta kuin että kaipaa ruoka­rahaa ja tupakkaa. Suurkau­pungin köyhyys näkyy ja kuuluu.

Ranskassa on arviolta 150 000 koditonta, ja heistä on 40 000 Pariisin alueella. Kaupun­gin­johtaja Anne Hidalgon laskelmien mukaan Parii­sista puuttuu kolme­tu­hatta majoi­tus­paikkaa.

Vasta kun vatsa on täynnä, voidaan miettiä yhdessä koulutusta ja työn saantia.

Vakituisia asuntola- ja yömaja­paikkoja on samalla alueella yhteensä 10 000. Lisäksi 6 000 asunn­o­tonta majoi­tetaan hotel­leihin. Urhei­lu­hal­leihin avattujen hätäma­joi­tus­ti­lojen lisäksi Pariisin kaupunki majoittaa tänä talvena ensim­mäistä kertaa kodit­tomia kaupun­gin­talon tiloihin. Kaksi juhla­salia on muutettu makuusa­leiksi, joissa voi yöpyä kaikkiaan viisi­kym­mentä naista.

Ensin tarvitaan luottamusta

Katupar­tioi­demme tarkoi­tuksena on lähestyä ihmisiä, jotka asuvat kadulla, hylätyissä raken­nuk­sissa tai Pariisin keskustan maantie­tun­ne­leissa, kertoo Emmaus-avustus­jär­jestön katupar­tioista vastaava Sakhri Laouar.

– Vapaa­eh­tois­työn­te­ki­jöiden palautteen perus­teella piirrämme kartan niistä ihmisistä, jotka haluavat apuamme. Ketään ei voi pakottaa avun piiriin, jatkaa Laouar.

Hänen mukaansa vaikeinta on luotta­muk­sel­lisen suhteen luominen, joka harvoin syntyy ensim­mäi­sellä tapaa­mi­sella.

– Jos siinä onnis­tutaan, koditon ohjataan meidän tai jonkin yhteis­työ­kump­panin sosiaa­li­vir­kai­lijan luo, joka kartoittaa henkilön oikeudet asuntoon, tervey­den­hoitoon ja perus­toi­meen­tu­lo­tukeen.

– Vasta kun vatsa on täynnä ja muut perus­tarpeet tyydy­tettyjä voidaan miettiä yhdessä koulu­tusta ja työn saantia.

Vaikka kontakti syntyy ja koditon olisi valmis ottamaan apua vastaan, Sakhri Laouar kertoo partioiden törmäävän usein siihen, että hätäma­joi­tus­paikat ovat täynnä ja psykiat­rista hoitoa tarvit­se­ville ei löydy laitos­paikkaa. Ihmisten saamista pois kadulta vaikeuttaa myös se, että huhtikuun alussa talveksi avatut hätäma­joi­tus­kes­kukset sulkevat ovensa.

Samalla kun hätäma­joi­tukset sulkevat ovensa, myös maksu­ky­vyt­tömät vuokra­laiset lentävät ulos asunnoistaan. Marraskuun ensim­mäisen ja maaliskuun viimeisen päivän välisenä aikana vuokra­laisen irtisa­no­minen asunnosta on kiellettyä. Kun kansal­linen suoja-aika trêve hivernale päättyy, näkyy se monella tapaa Pariisin katuku­vassa.

– Jos kodit­toman elämän­ti­lanne on talvi­kauden aikana osoit­tanut joitakin paran­tu­misen merkkejä, ensim­mäinen huhti­kuuta palataan takaisin lähtö­ruutuun, Sakhri Laouar toteaa.

Puhelin on elinehto

Emmaus-avustus­jär­jestön riveissä huomattiin jo viisi vuotta sitten, miten vaikeaa työnhaku on ilman osoitetta ja puhelin­nu­meroa.

– Kadulla asuvien työllis­tä­mis­tem­pauksen yhtey­dessä huoma­simme, että kaikilla työllis­ty­neillä oli jotakin yhteistä, nimittäin kännykkä. Samalla meille selvisi, miten suuren osan puhelimen ylläpito vei heidän budje­tistaan, kertoo kännyk­kä­ope­raa­tiosta vastaava Jean Deydier.

– Halusimme, että mahdol­li­simman moni saisi puhelimen käyttöönsä ilman kohtuut­tomia talou­del­lisia uhrauksia. Ostimme kasan käytettyjä puhelimia, jotka asennettiin toimimaan maksul­li­silla sim-korteilla. Nyt känny­köitä on jaettu jo 10 000, Jean Deydier sanoo ylpeänä.

Hän kertoo järjestön ostavan sim-kortteja operaat­to­reilta edulli­sesti tukku­hintaan ja myyvän ne eteenpäin tarpeessa oleville pikku­ra­halla.

Tuttu ääni puhelimessa kesken kovan arjen pelastaa huononkin päivän.

– Kännykkä on kadulla asuvan ainoa osoite. Se on monelle viimeinen side perheeseen ja muuhun yhteis­kuntaan. Lisäksi ilman puhelinta on nykyään lähes mahdo­tonta käyttää inter­netin kautta toimivia julkisia palveluja.

Jean Deydier suunnit­telee, että nyt kun käytettyjä puhelimia on alettu laittaa kuntoon järjestön työllis­tä­mis­vers­taissa, niitä voidaan jakaa entistä enemmän.

Kadulla asuva Katarina Ilic kertoo Emmauksen lahjoit­taman puhelimen muuttaneen hänen elämänsä. Työnhaku tuntuu vielä kaukai­selta ajatuk­selta, mutta yhtey­denpito ulkomaille jääneeseen perheeseen pitää nuoren naisen kasassa.

– Tieto siitä, että lähei­silläni on kaikki hyvin auttaa jaksamaan eteenpäin. Tuttu ääni puheli­messa kesken kovan arjen pelastaa huononkin päivän, Katarina Ilic sanoo.

Serbiasta Pariisin pohjoisiin kortte­leihin eksynyt Katarina sanoo, että ei ole varsi­nai­sesti kertonut kotiväelleen asuvansa kadulla.

– En halua heidän huoles­tuvan.

Katupalveluita kodittomille

Kännyk­kä­ope­raation lisäksi kodit­to­mille on avattu tiloja, joissa on lukit­tavia lokeroita. Niihin voi jättää henki­lö­koh­taisen omaisuu­tensa esimer­kiksi työhaas­tat­telun ajaksi.

Uusimpia palveluja ovat katuja kiertävät paket­ti­autot, joihin on sijoi­tettu pesukone ja kännyk­kä­apli­kaatio, jonka avulla korttelin asukkaat ja avustus­työn­te­kijät voivat paikal­listaa kodit­toman ja tarjota ruokaa tai muuta apua.

Talvi­kuu­kausina joissakin kunnissa jaetaan kadulla asuvien selviy­ty­mis­pak­kauksia, joissa on makuu­pussi, vesipullo, hammas­harja ja kynsi­leikkuri. Yhtenä vuonna jaossa oli myös kokoon­tai­tet­tavia telttoja. Merkit­tävin avustus­muoto on kuitenkin edelleen ruoan jakelu. Tunnetun ranska­lais­koo­mikon Coluchen 1980-luvulla perustama Les Restos du Cœur ‑avustus­jär­jestö on paisunut 51 000 vapaa­eh­tois­työn­te­kijän pyörit­tä­mäksi jättior­ga­ni­saa­tioksi, joka jakaa 130 miljoonaa ruoka-annosta vuosittain.

Oikeus kulttuuriin

Koska kulttuurin tulisi kuulua myös syrjäy­ty­neiden kansa­laisten elämään, Cultures du Coeur avustus­jär­jestö antaa sosiaa­li­toimen kautta köyhille vuosittain 250 000 ilmaista teatteri‑, konsertti‑, elokuva- ja muuta kulttuu­ri­ta­pah­tuman pääsy­lippua. Samalla ratkaistaan myymättä jääneiden lippujen ongelma ja katsomo saadaan täyteen.
Syrjäy­ty­neiden kulttuu­ri­har­rastus ei rajoitu vain katso­mossa istumiseen.

Deuxième Marche ‑avustus­jär­jestö kierteli pari vuotta sitten Pariisin kaduilla jakamassa kodit­to­mille lainaksi kameroita. Kadun asukeista muutamat innos­tuivat projek­tista. Näin syntyi kaupun­gin­talon tiloissa pidetty näyttely, joka koottiin kolmen­toista kodit­toman ottamista valoku­vista. Kadun näkökul­masta otetut kuvat herät­tivät kaupun­ki­laiset huomaamaan, miten monella tavalla Pariisia voi katsoa: osalle kansa­lai­sista suihku­lähde onkin kylpy­huone.

Joitakin vuosia sitten kodit­tomien joukosta valikoitiin myös miehiä ja naisia, jotka innos­tuivat kertomaan elämästään näyttä­möllä. Ammat­ti­näyt­te­li­jöiltä saamansa koulu­tuksen jälkeen kadun asukkaiden huumo­rilla höyste­tyistä pätkistä koottiin koko illan kestänyt näytös.

Virpi Latva