Poli­tiikka on arvo­pe­räistä toi­min­taa, vaikka pää­tök­siä usein perus­tel­laan vält­tä­mät­tö­myy­dellä. Tietoisesti valittu tär­keys­jär­jes­tys on kui­ten­kin poli­tii­kan poh­jim­mai­nen suun­nan­näyt­täjä. Ei ole pakko, jos ei tahdo.

Esimerkiksi käy Puola, jossa kii­rei­sin ja suu­ri­töi­sin itä­blo­kin hajoa­mista seu­ran­nut ope­raa­tio oli katu­jen nimi­kylt­tien vaih­ta­mi­nen. Neuvostoliittoon viit­taa­vat kadun­ni­met vaih­det­tiin uusiin, jotta rah­vas tun­tisi elä­vänsä kan­sal­lis- eikä vasal­li­val­tiossa. Muutostöistä aiheu­tui muu­ta­man vuo­den mit­tai­nen seka­melska muun muassa siksi, että nimet vaih­det­tiin ennen kuin uusia kart­toja oli ehditty piirtää.

Eikä touhu ilmais­ta­kaan ollut. Jotkut oli­vat sitä mieltä, että kylt­ti­kuor­mien kus­kaa­mi­nen ei ollut ihan kii­reel­li­sin asia, mutta par­la­men­tissa nimia­sia nousi ylitse kai­ken muun. Ja kun kadun­ni­mi­hanke oli saatu hoi­de­tuksi, seu­raa­vana tär­keys­jär­jes­tyk­sessä oli vuo­rossa neu­vos­toai­kais­ten pat­sai­den siirto. Urakka on yhä kes­ken, koska kukaan ei halua pat­saita tontilleen.

Nykyään Puola on kun­nos­tau­tu­nut muun muassa viit­taa­malla kin­taalla itse­kin hyväk­sy­mil­leen kan­sain­vä­li­sille sopi­muk­sille ja pitä­mällä tär­keänä sitä, että saa tehdä höl­möi­lynsä ilman EU:n ohjausta.

Puolalainen tärkeysjärjestys voi tuntua kummalliselta, mutta osataan sitä täällä Itämeren pohjoisrannallakin.

Yksilön- ja yrit­tä­mi­sen vapau­della perus­tel­tiin muun muassa alko­ho­li­lain uudis­tusta, ja kan­sa­lais­ten kehit­ty­neen har­kin­ta­ky­vyn uskot­tiin pitä­vän hai­tat hal­lit­ta­vina. Toiveikkuus voi olla hyve, mutta yhteis­kun­ta­suun­nit­te­lua ei yleensä raken­neta his­to­rial­lis­ten yllä­tys­ten varaan.

Jokainen jär­kevä ihmi­nen osaa hal­lita alko­ho­lin­käyt­tönsä, mutta koko­nais­hait­to­jen vähen­tä­mi­seen tar­vit­tai­siin vii­den kuu­des­osan määräenemmistö.

Kansalaisia, joi­den har­kin­taan alko­ho­lia­siassa luo­te­taan vah­vasti, pitää kui­ten­kin työt­tö­myy­se­tuuk­sien edel­ly­tyk­senä suo­ras­taan pakot­taa hake­maan töitä tilan­teessa, jossa ammat­ti­tai­toa tai työ­ky­kyä vas­taa­via töitä ei ole tar­jolla. Työttömästä met­su­rista ei yhdessä yössä kou­lu­teta koo­da­ria tai lähi­hoi­ta­jaa. Voisi kuvi­tella, että kansa, joka kyke­nee kään­tä­mään alko­ho­li­tot­tu­muk­sensa, osaa hakea tar­jolle tule­via töitä ilman pakkoa.

Rajoitukset voivat toisinaan olla aikansa eläneitä tai syntyessään susia.

Esimerkiksi annis­kelu on edel­leen kiel­let­tyä hen­ki­lölle, jolla kapak­kaan tul­les­saan on ilmei­nen päih­ty­mis­tar­koi­tus. Toisaalta kai­killa yhteis­kun­nilla on vain yksi keino hil­litä ongel­mia, ja tuo keino on hait­to­jen kehi­tys­ku­lun rajoittaminen.

Jälkikäteen lan­ge­tet­ta­vat ran­gais­tuk­set voi­vat jos­kus vas­tata niin kut­sut­tua yleistä oikeus­ta­jua, mutta nii­den tehok­kuu­desta ongel­mien lie­vit­tä­mi­sessä ei ole näyttöä.

Kahvitauoilla voi vaikka miet­tiä sitä, että kah­vin­juon­nista saat­toi 1700-luvulla jou­tua van­ki­laan. Sanktiolla ei tosin ollut mer­ki­tystä, koska val­ta­väes­tön mie­lestä kahvi oli pahaa, mutta kal­liin makuista.