Vauva-aika kului pandemia-aikana eri tavalla.

 

 

Vuoden 2018 kolum­nis­sani kir­joi­tin kuinka hyvin esi­koi­seni ensim­mäi­nen päi­vä­ko­ti­vuosi oli suju­nut. Hänen kans­saan kaikki sujui alusta saakka mal­lik­kaasti, ilman itkuja puo­lin ja toisin.

Verrattuna vuo­den 2018 tilan­tee­seen, moni asia on toi­sin. Perheemme lap­si­määrä kas­voi yhdestä kah­teen het­keä ennen kuin pan­de­mia iski tänne pohjolaan.

Vauva-aika kului täy­sin eri tavalla, kuin olimme suun­ni­tel­leet: ei iso­van­hem­pien tapaa­mista, ei ver­tais­tu­ki­ta­paa­mi­sia ystä­vän kanssa, jolla oli saman ikäi­nen vauva.

Esikoinen oli pois var­hais­kas­va­tuk­sesta, jossa hänen oli tar­koi­tus olla sii­tä­kin huo­li­matta, että itse olin kotona vau­van kanssa. Ketään ei nähty, mis­sään ei käyty.

Alku oli itkuinen

Kuopuksen syn­ty­mästä on nyt kohta kaksi vuotta. Hän aloitti juuri oman tai­pa­leensa var­hais­kas­va­tuk­sen polulla. Kuluneet kaksi pan­de­mian­täy­teistä vuotta ovat tuo­neet omat haas­teensa tähän pro­ses­siin. Siinä missä esi­koi­nen oli jo pie­nenä iso­van­hem­mil­laan hoi­dossa ja yöky­lässä, kuo­pus ei ole moi­seen tottunut.

Päiväkotiin tutus­tu­mi­nen ennen var­si­naista aloi­tusta jäi vähäi­seksi jou­lun ja uuden­vuo­den sekä rajoi­tus­ten johdosta.

Alku oli itkui­nen, puo­lin ja toi­sin, mutta jokai­nen päivä on edel­listä helpompi.

Ensimmäisenä päi­vänä päi­vä­ko­dista saa­dut vies­tit päi­vän suju­mi­sesta hel­pot­ti­vat omaa oloani ja mah­dol­lis­ti­vat edes osit­tai­sen ete­ne­mi­sen omissa töissäni.

On ollut ilo huo­mata, kuinka lapsi vähi­tel­len laa­jen­taa revii­ri­ään päi­vä­ko­din pihalla ja osal­lis­tuu aina­kin kuu­le­mani mukaan päi­vän aikana eri­lai­siin aktiviteetteihin.

Jokainen päivä on edellistä helpompi.

Ensimmäisinä päi­vinä hake­maan men­nessä löy­sin hänet nimit­täin pul­kasta nököt­tä­mästä, ilmei­sesti koko ulkoilu oli suju­nut sieltä käsin tarkkaillen.

Turvaa ja huolenpitoa

Kyllä se siitä. Jälleen ker­ran kii­tos kai­kille teille, jotka otatte nämä pie­net ihmi­set hoi­viinne päi­vän ajaksi ja tar­joatte heille tur­vaa, huo­len­pi­toa, iloa ja elämyksiä.

Isosiskokin saat­taa ulkoi­lun aikana käydä pien­ten puo­lella anta­massa pik­kusis­kolle halauk­sen ja muu­ta­mia tsemp­paa­via sanoja. Kuopus ei ole yksin.

Mietin itse ensim­mäis­ten päi­vä­ko­ti­päi­vien aikana tilan­netta, jossa minut vie­täi­siin yhtäk­kiä täy­sin vie­raa­seen ympä­ris­töön ja vie­raat ihmi­set tote­ai­si­vat, että ”nyt syö­dään!”, tai ”päi­vä­uniaika!” Siinä sitä sit­ten men­täi­siin ja teh­täi­siin, pakko olisi vain luot­taa sii­hen, että homma on ihan ok ja että ne ”omat ihmi­set” tule­vat kyllä sit­ten jos­kus hakemaan.

Ei ihme, että pie­niä vähän hirvittää.

Saana Landgren