Muuan pohjoisessa Suomessa toiminut yritys saavutti aikanaan kuuluisuutta kahdesta syystä: a) yritys oli varsin menestyvä ja b) sen omistaja-johtaja halusi periaatesyistä pitää toimintansa järjestäytyneen työmarkkinaelämän ulkopuolella.

 

 

Ymmär­ret­tävistä syistä tuo jälkim­mäi­nen seik­ka näkyi julk­isu­udessa enem­män kuin yri­tyk­sen men­estys.

Fir­man johto oli sitä mieltä, että kun yri­tys ei näh­nyt työ­nan­ta­jali­it­toon jär­jestäy­tymisessä mitään järkeä, saman täy­tyi sovel­tua työn­tek­i­jöi­hin. Pul­mak­si kävi se, ettei paikallis­es­ta sopimis­es­ta tul­lut sel­l­aises­sa asetel­mas­sa mitään. Työn­tek­i­jät ja hei­dän jär­jestön­sä huo­maut­ti­vat, että jos jär­jestäy­tymi­nen oli fir­malle ylivoimaista, liityntä¬sopimuskin olisi tar­jon­nut mah­dol­lisu­u­den paikalliseen sopimiseen.

Sekään ei käynyt yri­tyk­selle, jon­ka mielestä liityn­tä­sopimus haiskahti pahaen­teis­es­ti työ­markki­napoli­ti­ikalle ja yri­tys­demokra­tialle.
Yri­tysjo­hdon mielestä vapaan maan tun­nus­merk­ki oli se, että yksit­täi­nen kansalainen ja yksit­täi­nen yri­tys voivat keskenään sopia minkälai­sista työe­hdoista hyvän­sä. Jos sopimi­nen edel­lyt­ti jär­jestäy­tymistä tai ylipäätään jonkin ulkop­uolisen tahon puumerkkiä sopimus­pa­peri­in, kysymyk­sessä oli perus­tus­lain vas­tainen pakko­jär­jeste­ly.

Tästä lähtökohdasta ei tietenkään voinut seurata muuta kuin toistuvia hankaluuksia.

Nämä oli­vat valitet­tavia senkin vuok­si, että työ­suhtei­den keskei­sistä kysymyk­sistä val­lit­si kohta­lainen yksimielisyys.

Yri­tys oli varsin avokäti­nen palka­n­mak­sa­ja eikä hil­jaisimp­inakaan aikoina ollut ensim­mäisenä lomaut­ta­mas­sa henkilöstöään, vaan jär­jesti mielu­um­min koulu­tuk­sia. Omis­ta­jal­la oli peri­aate, että ollaan joko ongel­la tai kaive­taan mato­ja, mut­tei olla tekemät­tä mitään. Jous­to­varaa ja ‑halua siis oli, mut­ta jous­toista ei voitu peri­aatesy­istä sopia.

Yhden ammat­ti­jär­jestön alue­työn­tek­i­jä kuvasikin yri­tyk­sen muis­tut­ta­van asen­teeltaan hänen van­haa ajokoiraansa: se mielu­um­min ulvoo märkänä rän­täsateessa kuin suos­tuu läm­mitet­tyyn kop­pi­in­sa.

Tapausesimerkin kuvaama asenne on arkirealismia nykyäänkin.

Medi­as­sa vyöry­tetään kovaäänis­es­ti isku­lauset­ta, jon­ka mukaan jär­jestäy­tyneet työ­nan­ta­jat saa­vat paikallisen sopimisen myötä ilmaisen kil­pailue­dun vain sik­si, että sat­tuvat ole­maan jär­jestäy­tyneitä.

Eivät saa. Ne saa­vat sen vastapalkkiok­si siitä, että ovat sopi­neet työn­tek­i­jöitä edus­ta­van luot­ta­mus­miehen toimi­van ensisi­jaise­na sopi­jaos­a­puole­na ja työn­tek­i­jöi­den edus­ta­jana.

Kos­ka medi­amyl­ly­tys ei ole tämän yksinker­taisen fak­tan tois­telus­ta huoli­mat­ta vai­men­tunut, jär­jestäy­tymät­tömien työ­nan­ta­jien kan­nat­taisi tehdä ekskur­sio län­tiseen Euroop­paan ja kysel­lä, miten paikalli­nen sopimi­nen muual­la toteu­tuu. Opin­toretkel­lä huo­mat­taisi­in pian, ettei sel­l­aista jär­jestelmää ole, jos­sa paikalli­nen sopimus tehdään kokon­aan ilman ammat­ti­jär­jestö­jen tai muun työn­tek­i­jöitä edus­ta­van organ­isaa­tion myötä­vaiku­tus­ta.

Itä­val­las­sa työ­nan­ta­jan on jopa pakko olla jär­jestäy­tynyt, jos halu­aa ylipäätään toimia sopimu­sos­a­puole­na. Vapaa­ta maail­maa edus­ta­vat vain maat­alousyrit­täjät.