Muuan pohjoisessa Suomessa toiminut yritys saavutti aikanaan kuuluisuutta kahdesta syystä: a) yritys oli varsin menestyvä ja b) sen omistaja-johtaja halusi periaatesyistä pitää toimintansa järjestäytyneen työmarkkinaelämän ulkopuolella.

 

 

Ymmärret­tä­vistä syistä tuo jälkim­mäinen seikka näkyi julki­suu­dessa enemmän kuin yrityksen menestys.

Firman johto oli sitä mieltä, että kun yritys ei nähnyt työnan­ta­ja­liittoon järjes­täy­ty­mi­sessä mitään järkeä, saman täytyi soveltua työnte­ki­jöihin. Pulmaksi kävi se, ettei paikal­li­sesta sopimi­sesta tullut sellai­sessa asetel­massa mitään. Työnte­kijät ja heidän järjes­tönsä huomaut­tivat, että jos järjes­täy­ty­minen oli firmalle ylivoi­maista, liityntä¬sopimuskin olisi tarjonnut mahdol­li­suuden paikal­liseen sopimiseen.

Sekään ei käynyt yrityk­selle, jonka mielestä liityn­tä­so­pimus haiskahti pahaen­tei­sesti työmark­ki­na­po­li­tii­kalle ja yritys­de­mo­kra­tialle.
Yritys­johdon mielestä vapaan maan tunnus­merkki oli se, että yksit­täinen kansa­lainen ja yksit­täinen yritys voivat keskenään sopia minkä­lai­sista työeh­doista hyvänsä. Jos sopiminen edellytti järjes­täy­ty­mistä tai ylipäätään jonkin ulkopuo­lisen tahon puumerkkiä sopimus­pa­periin, kysymyk­sessä oli perus­tuslain vastainen pakko­jär­jestely.

Tästä lähtökohdasta ei tietenkään voinut seurata muuta kuin toistuvia hankaluuksia.

Nämä olivat valitet­tavia senkin vuoksi, että työsuh­teiden keskei­sistä kysymyk­sistä vallitsi kohta­lainen yksimie­lisyys.

Yritys oli varsin avokä­tinen palkan­maksaja eikä hiljai­sim­pi­nakaan aikoina ollut ensim­mäisenä lomaut­ta­massa henki­lös­töään, vaan järjesti mieluummin koulu­tuksia. Omista­jalla oli periaate, että ollaan joko ongella tai kaivetaan matoja, muttei olla tekemättä mitään. Jousto­varaa ja ‑halua siis oli, mutta joustoista ei voitu periaa­te­syistä sopia.

Yhden ammat­ti­jär­jestön aluetyön­tekijä kuvasikin yrityksen muistut­tavan asenteeltaan hänen vanhaa ajokoi­raansa: se mieluummin ulvoo märkänä räntä­sa­teessa kuin suostuu lämmi­tettyyn koppiinsa.

Tapausesimerkin kuvaama asenne on arkirealismia nykyäänkin.

Mediassa vyöry­tetään kovaää­ni­sesti iskulausetta, jonka mukaan järjes­täy­tyneet työnan­tajat saavat paikal­lisen sopimisen myötä ilmaisen kilpai­luedun vain siksi, että sattuvat olemaan järjes­täy­ty­neitä.

Eivät saa. Ne saavat sen vasta­palk­kioksi siitä, että ovat sopineet työnte­ki­jöitä edustavan luotta­mus­miehen toimivan ensisi­jaisena sopijaos­a­puolena ja työnte­ki­jöiden edustajana.

Koska media­myl­lytys ei ole tämän yksin­ker­taisen faktan toiste­lusta huoli­matta vaimen­tunut, järjes­täy­ty­mät­tömien työnan­tajien kannat­taisi tehdä ekskursio läntiseen Eurooppaan ja kysellä, miten paikal­linen sopiminen muualla toteutuu. Opinto­ret­kellä huomat­taisiin pian, ettei sellaista järjes­telmää ole, jossa paikal­linen sopimus tehdään kokonaan ilman ammat­ti­jär­jes­töjen tai muun työnte­ki­jöitä edustavan organi­saation myötä­vai­ku­tusta.

Itäval­lassa työnan­tajan on jopa pakko olla järjes­täy­tynyt, jos haluaa ylipäätään toimia sopimus­os­a­puolena. Vapaata maailmaa edustavat vain maata­lous­yrit­täjät.