Muuan pohjoisessa Suomessa toiminut yritys saavutti aikanaan kuuluisuutta kahdesta syystä: a) yritys oli varsin menestyvä ja b) sen omistaja-johtaja halusi periaatesyistä pitää toimintansa järjestäytyneen työmarkkinaelämän ulkopuolella.

 

 

Ymmär­ret­tä­vistä syistä tuo jäl­kim­mäi­nen seikka näkyi jul­ki­suu­dessa enem­män kuin yri­tyk­sen menestys.

Firman johto oli sitä mieltä, että kun yri­tys ei näh­nyt työ­nan­ta­ja­liit­toon jär­jes­täy­ty­mi­sessä mitään jär­keä, saman täy­tyi sovel­tua työn­te­ki­jöi­hin. Pulmaksi kävi se, ettei pai­kal­li­sesta sopi­mi­sesta tul­lut sel­lai­sessa ase­tel­massa mitään. Työntekijät ja hei­dän jär­jes­tönsä huo­maut­ti­vat, että jos jär­jes­täy­ty­mi­nen oli fir­malle yli­voi­maista, liityntä¬sopimuskin olisi tar­jon­nut mah­dol­li­suu­den pai­kal­li­seen sopimiseen.

Sekään ei käy­nyt yri­tyk­selle, jonka mie­lestä lii­tyn­tä­so­pi­mus hais­kahti pahaen­tei­sesti työ­mark­ki­na­po­li­tii­kalle ja yritysdemokratialle.
Yritysjohdon mie­lestä vapaan maan tun­nus­merkki oli se, että yksit­täi­nen kan­sa­lai­nen ja yksit­täi­nen yri­tys voi­vat kes­ke­nään sopia min­kä­lai­sista työ­eh­doista hyvänsä. Jos sopi­mi­nen edel­lytti jär­jes­täy­ty­mistä tai yli­pää­tään jon­kin ulko­puo­li­sen tahon puu­merk­kiä sopi­mus­pa­pe­riin, kysy­myk­sessä oli perus­tus­lain vas­tai­nen pakkojärjestely.

Tästä lähtökohdasta ei tietenkään voinut seurata muuta kuin toistuvia hankaluuksia.

Nämä oli­vat vali­tet­ta­via sen­kin vuoksi, että työ­suh­tei­den kes­kei­sistä kysy­myk­sistä val­litsi koh­ta­lai­nen yksimielisyys.

Yritys oli var­sin avo­kä­ti­nen pal­kan­mak­saja eikä hil­jai­sim­pi­na­kaan aikoina ollut ensim­mäi­senä lomaut­ta­massa hen­ki­lös­töään, vaan jär­jesti mie­luum­min kou­lu­tuk­sia. Omistajalla oli peri­aate, että ollaan joko ongella tai kai­ve­taan matoja, mut­tei olla teke­mättä mitään. Joustovaraa ja ‑halua siis oli, mutta jous­toista ei voitu peri­aa­te­syistä sopia.

Yhden ammat­ti­jär­jes­tön alue­työn­te­kijä kuva­si­kin yri­tyk­sen muis­tut­ta­van asen­teel­taan hänen van­haa ajo­koi­raansa: se mie­luum­min ulvoo mär­känä rän­tä­sa­teessa kuin suos­tuu läm­mi­tet­tyyn koppiinsa.

Tapausesimerkin kuvaama asenne on arkirealismia nykyäänkin.

Mediassa vyö­ry­te­tään kova­ää­ni­sesti isku­lausetta, jonka mukaan jär­jes­täy­ty­neet työn­antajat saa­vat pai­kal­li­sen sopi­mi­sen myötä ilmai­sen kil­pai­lue­dun vain siksi, että sat­tu­vat ole­maan järjestäytyneitä.

Eivät saa. Ne saa­vat sen vas­ta­palk­kioksi siitä, että ovat sopi­neet työn­te­ki­jöitä edus­ta­van luot­ta­mus­mie­hen toi­mi­van ensi­si­jai­sena sopi­jaos­a­puo­lena ja työn­te­ki­jöi­den edustajana.

Koska media­myl­ly­tys ei ole tämän yksin­ker­tai­sen fak­tan tois­te­lusta huo­li­matta vai­men­tu­nut, jär­jes­täy­ty­mät­tö­mien työ­nan­ta­jien kan­nat­taisi tehdä eks­kur­sio län­ti­seen Eurooppaan ja kysellä, miten pai­kal­li­nen sopi­mi­nen muu­alla toteu­tuu. Opintoretkellä huo­mat­tai­siin pian, ettei sel­laista jär­jes­tel­mää ole, jossa pai­kal­li­nen sopi­mus teh­dään koko­naan ilman ammat­ti­jär­jes­tö­jen tai muun työn­te­ki­jöitä edus­ta­van orga­ni­saa­tion myötävaikutusta.

Itävallassa työ­nan­ta­jan on jopa pakko olla jär­jes­täy­ty­nyt, jos haluaa yli­pää­tään toi­mia sopi­mus­os­a­puo­lena. Vapaata maa­il­maa edus­ta­vat vain maatalousyrittäjät.