Vuonna 2013 hallitus esitti uuden 29 §:n lisäämistä lastensuojelulakiin. Pykälällä haluttiin lisätä lastensuojelussa lasten tapaamisten määrää. Lain voimaantulosta on viisi vuotta. Mitä tänä aikana on tapahtunut?

 

Ennen lasten­suo­je­lulain 29 § voimaan tuloa ammat­ti­jär­jestö Talentia totesi lausun­nossaan, että halli­tuksen esityk­sessä ehdotettu ”aktii­visen työn tehos­ta­minen” ei tuo laadul­lista paran­nusta lasten­suo­je­lu­työhön ilman mitoi­tus­pe­rus­teiden muutta­mista. Työn inten­si­teettiä ei voi jättää yksit­täisen työnte­kijän vastuulle, sillä se ja asiakas­määrä ovat sidok­sissa toisiinsa.

Vuonna 2018 mitoi­tus­ky­sy­mystä on jälleen käsitelty Aulikki Kananojan selvi­tys­ryh­mässä. Ryhmä linjasi alkutal­vesta, ettei se esitä enimmäis­mi­toi­tuksen säätä­mistä lailla. Talentia jätti eriävän mieli­piteen linjaukseen. Saman­ai­kai­sesti kansan­edustaja Li Andersson teki esityksen mitoi­tuk­sesta lasten­suo­je­lu­lakiin. Tämä esitys juuttui valio­kuntiin, eikä opposition esityk­sellä ole todel­lisia läpimenon mahdol­li­suuksia.

Vuonna 2013 Talen­tiasta esitetiin myös, että lasten­suojelun kehit­tä­miseen osoite­tusta määrä­ra­hasta olisi otettu erikseen rahoitus sille, että selvi­tet­täisiin mitoi­tuksen vaiku­tuksia. Ehdotimme kokei­lu­kuntiin kehit­tä­mis­pi­lotteja ja erikseen palkattuja työnte­ki­jöitä. Mitoitus olisi ollut Talentian vanhan mitoi­tus­suo­si­tuksen mukai­sesti enintään 30 lasta vastuuso­si­aa­li­työn­te­kijää kohden.

Kehit­tä­mis­pi­lotin osaksi esitimme arvioin­ti­tut­ki­musta, jotta saataisiin tietoa mitoi­tuksen vaiku­tuk­sista lasten­suojelun asiakas­tyy­ty­väi­syyteen sekä työnte­ki­jöiden jaksa­miseen, pysyvyyteen ja työhy­vin­vointiin. Pilotti ei koskaan toteu­tunut.

Vuonna 2014 ammat­ti­jär­jestö Talen­tiasta totesimme Valviran tekemään lasten­suojelun henki­lös­tö­sel­vi­tykseen ja Toimiva lasten­suojelu -selvi­tykseen liittyen, että lasten­suojelun kuormitus on työsuo­je­lu­ky­symys. Valviran henki­lös­tö­sel­vitys todensi sen, minkä olimme tienneet lasten­suojelun tilasta jo kauan. Asiakas­määrät ovat suuria ja sijais­työ­voimaa käytetään paljon. Valviran kyselyyn vastan­neista 11 kuntaa ilmoitti, että vireillä olevien lasten­suo­je­lu­asioiden lukumäärä oli yli 100 työnte­kijää kohti. Näistä enemmistö oli yli 50 000 asukkaan kuntia. Liian moni kunta ylläpiti lasten­suo­jelua sijais­voimin.

Lasten­suojelun henki­löstön resur­sointi ja vastuuso­si­aa­li­työn­te­ki­jöiden asiakas­määrät ovat myös olleet nähtä­villä kuuden suurimman kaupungin ”Kuusikko”-vertailuissa vuosia. Yli 60 lapsen määrä herättää lievää pahek­suntaa. Alle 60 kertoo, että kuormi­tusta on. Alle 50 lasta kertoo jo sen, että virkoja on aivan riittä­västi ja homma toimii.

Kuinka kauan yhteiskunnalla on varaa odottaa sen poliittisen tavoitteen toteutumista, että ehkäisevä työ tuottaa tulosta?

Viime vuosien kehitys on kuitenkin kulkenut siihen suuntaan, että sopivaksi lapsi­mää­räksi on kaavailtu vastuuso­si­aa­li­työn­te­ki­jälle 15 – 20 lasta. Tätä pienem­pääkin lapsi­määriä on esitetty optimaa­li­seksi.

Istuvan halli­tuksen LAPE-hankkeen yhtey­dessä aloitettiin lasten­suojelun systee­misen toimin­ta­mallin mukainen tiimi­työ­ko­keilu, jossa työnte­ki­jä­koh­tainen asiakas­määrä on nykyistä pienempi. Kokeiluun osallis­tu­neita ryhmiä on useita kymmeniä eri maakun­nissa ja kehit­tä­mis­työtä ohjaa THL.

Systee­misen toimin­ta­mallin etuna on, että sen on arvioitu kolmin­ker­tais­tavan asiakkaan kohtaa­miseen käytet­tävän ajan – ja vasta nyt on toteu­tu­massa vuoden 2013 lasten­suo­je­lulain 29 §:n tavoite. Vähän kuin varkain, sillä lakimuutos ei ohjannut kuntia toivottuun suuntaan. Se sijaan lasten­suojelun suunnan­muu­toksen tekivät sosiaa­lityön johto ja työnte­kijät itse käyttöön ottamillaan uusilla ammatil­li­silla menet­te­ly­ta­voilla.

Valvonnan vaikutuksia

Kuluneen viiden vuoden aikana lasten­suo­je­lu­työn­te­ki­jöiden asiakas­mi­toitus on koros­tu­tusti ollut esillä aluehal­lin­to­vi­ras­tojen (avi) kaupun­keihin tekemien tarkas­tusten yhtey­dessä.

Lasten­suojelun kriisiy­ty­minen kunnissa noudat­telee hyvin saman­ta­paista kaavaa. Ensin vuosien ajan lasten­suojelun asiakas­määrä on kasvanut kasva­mistaan, ja tästä on seurannut työn hallinnan tunteen menet­tä­minen. Kuormitus on todettu kuormi­tus­ky­se­lyllä.

Ylikuor­mi­tuk­sesta on sitten seurannut työnte­ki­jöiden vaihtuvuus, ja tästä kokemuksen ja tieto­pääoman katoa­minen perheiden tilan­teesta. Tämä on aiheut­tanut lisäkuor­mi­tusta jäljelle jääneille johta­ville sosiaa­li­työn­te­ki­jöille ja vastuuso­si­aa­li­työn­te­ki­jöille. Lopulta ongelmien kehä vaikuttaa lapsen ja perheen saaman lasten­suo­je­lu­pal­ve­lujen saata­vuuteen ja laatuun.

Aluehal­lin­to­vi­ras­tojen tarkas­tusten tulokset ovat olleet yksise­lit­teisiä: yleensä kunta on määrätty palkkaamaan lisähen­ki­löstöä.

Yhteis­kun­nal­linen ja poliit­tinen paine lasten­suojelun mitoi­tuksen tarpeel­li­suu­desta ei ole hävinnyt. Päinvastoin. Avien tarkas­tukset, sosiaa­li­huol­tolain epäkoh­tail­moi­tusten lisään­ty­minen ja ammat­ti­hen­kilön eettisten velvoit­teiden uusi esille nousu yhdessä LAPE-hankkeen systee­mi­sestä toimin­ta­mal­lista saatujen kokemusten kanssa ovat kaikki pitäneet mitoi­tus­ky­sy­mystä tapetilla. Lisäksi lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden ääni muutoksen välttä­mät­tö­myy­destä tuli esille Facebookin Uraver­koston 1 000 nimeä -adressin voimin.

Joidenkin kuntien yksit­täiset valtuu­tetut ovat myös esittäneet rajauksia vastuuso­si­aa­li­työn­te­kijän lapsi­määrän. Mitoi­tuksen on ymmär­retty vaikut­tavan työhy­vin­vointiin ja työnte­ki­jöiden saata­vuuteen. Kunta­kymppi-tutki­muksen yhtey­dessä arveltiin, että mitoitus vaikuttaa työn kuormi­tukseen ja työnte­kijän ammat­tieet­tiseen sieto­kykyyn. Yhteis­vai­kutus saa työnte­kijät pohtimaan jopa alan, mutta vähintään työpaikan vaihtoa.

Palkka keinona

Erityi­sesti kuluneena vuonna palkkauksen paran­ta­mista on käytetty kilpai­lu­valttina laillis­tet­tujen lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden saami­seksi, ja tulokset ovat olleet hyviä. Meillä on useita esimerk­ki­kuntia, joissa palkkauksen paran­ta­minen vaikutti heti kokeneiden ja kelpoisten työnte­ki­jöiden saantiin.

Palkkauksen paran­ta­minen on kuitenkin ollut erityi­sesti isojen kaupunkien henki­lös­tö­po­li­tii­kassa kuin kivi kengässä. Nämä ilmei­sesti luottavat viimeiseen asti asuin­paikan houkut­te­le­vuuteen ja mahdol­lisen oman yliopiston vaiku­tus­piiriin. Vaiku­tusta lienee myös sillä, että tilapäisten työnte­ki­jöiden saatavuus on yliopis­to­paik­ka­kun­nilla parempi.

Toisaalta valin­nan­mah­dol­li­suudet ovat myös työnte­ki­jällä itselleen rajal­liset ja vain harvoilla alueilla aidosti kilpaillaan vakiin­tu­neesti palkalla kelpoi­sista lasten­suojelun ammat­ti­lai­sista. Palkan lisäksi työme­ne­telmien kehit­tä­minen on tarpeel­lista. Systee­minen malli on terve­tullut, mutta sen perus­ra­hoi­tukseen hankkeena on syytä varata pitkähkö, vähintään kahden halli­tus­kauden mittainen juurrut­ta­minen ja ajalli­sesti vielä pidempi tutki­muk­sel­linen seuranta.

Syksyllä 2018 mitoi­tuksen kokonais­kuvaa ja valvonnan selkiyt­tä­mistä tarkas­tellaan lasten­suojelun selvi­tys­henkilö Kananojan asetta­massa asian­tun­ti­ja­ryh­mässä.

Poliittisesti on viisaampaa ollut sanomatta, että lastensuojelun virkoja pitäisi lisätä koko maassa.

Lisäksi elokuussa julkaistaan Lasten­suojelun Keskus­liiton ja ammat­ti­jär­jestö Talentian tekemä selvitys, josta saadaan vastauksia siihen, mille tasolle sosiaa­li­työn­te­kijät, sosiaa­lioh­jaajat ja perhe­työn­te­kijät itse asettai­sivat asiakas­määrän mitoi­tuksen.

Puhdistuksen aika

Lasten­suojelun työnte­ki­jä­koh­taista lapsi­mi­toi­tusta on pidetty poliit­ti­sesti koske­mat­tomana maaperänä. Mitoi­tuksen säätä­misen esteenä on selkeästi ollut joukko poliit­tisia perus­teita. Lasten­suo­je­luhan on virka­määrän osalta valta­kun­nal­li­sesti varsin pieni ammat­ti­kunta.

Poliit­ti­sesti päätök­sen­te­ki­jöille on viisaampaa olla sanomatta, että lasten­suojelun virkoja pitäisi lisätä koko maassa, jotta asiakas­määrää voidaan pienentää. Jos asia todet­taisiin ääneen, tunnus­tet­taisiin samalla, että meillä on tehty tietoinen poliit­tinen arvova­linta ja lasten­suojelu on haluttu hoitaa juuri nykyisen tasoisena.

Pelätäänkö kenties sijoi­tusten määrän kasvua? Paljas­tuisiko se, että politiikkaa ja päätök­sen­tekoa ohjaa­vissa insti­tuu­tioissa on peitel­lysti ajateltu lapsen sijoi­tuksen tarpeen arvioinnin olevan parem­minkin ammattiin itseensä sisältyvä toimin­tatapa ja motivaa­tio­tekijä, kuin ammat­ti­taitoon, koulu­tukseen ja kokemukseen perustuva kyky pyrkiä objek­tii­vi­suuteen ja oikeu­den­mu­kai­suuteen lapsen olosuh­teiden ja tarpeiden arvioin­nissa.

Tällainen peitelty poliittis-hallin­nol­linen psykoa­na­lyysi syö luotta­muksen ja johtaa eettiseen arvoka­ta­strofiin. On myös ollut vaikeaa tunnustaa, että lapsi­per­heiden tuen tarpeessa oli piilo­re­servi, jonka vuoksi uusi sosiaa­li­huol­tolaki ei vähen­tä­nytkään lasten­suojelun tarvetta, vaan sosiaa­li­huollon perhetyö toi esille perheiden tuen lisätarpeet.

On kysyttävä, kuinka kauan yhteis­kun­nalla on varaa odottaa sen poliit­tisen tavoitteen toteu­tu­mista, että ehkäi­sevien toimen­pi­teiden kattavuus lasten­suojelun ulkopuo­lella ja perus­pal­ve­lujen vaikut­tavuus pienen­tävät lasten­suojelun vastuuso­si­aa­li­työn­te­kijän lapsi­määrää. Jos jokainen hallitus kerrallaan rakentaa visionsa tämän unelman varaan, olisiko aika kokeilla rinnak­kai­su­nelmaa, lapsi­mi­toi­tuksen lakisää­teis­tä­mistä. Aika ei enää menisi poliit­tiseen unelmointiin, ja lapsi saa kolmin­ker­taisen ajan kohtaa­miseen.

Alpo Heikkinen
erityis­asian­tuntija
ammat­ti­jär­jestö Talentia