Joka kolmas suoma­lainen nainen on Euroopan perus­oi­keus­vi­raston väkival­ta­tut­ki­muksen mukaan kokenut lähisuh­de­vä­ki­valtaa. Sosiaali- ja tervey­salan ammat­ti­laisina emme ole suojassa näiltä kokemuk­silta, sanoo Maiju Lehtonen.

 

Mahdol­liset omat kokemukset väkival­lasta on tärkeää tiedostaa ja miettiä, miten suhtau­dumme väkivaltaan. Pahim­massa tapauk­sessa omat käsit­te­le­mät­tömät kokemukset estävät meitä ottamaan väkivaltaa puheeksi ja auttamaan muita, sanoo projek­ti­työn­tekijä Maiju Lehtonen Ensi- ja turva­kotien liiton Jalkautuva naistyö -hankkeesta.

− Apua väkivaltaan voi olla vaikea hakea, ja sitä hakee edelleen vain pieni osa väkivallan kokijoista. Omista väkival­ta­ko­ke­muk­sista ei uskalleta kertoa pelon ja häpeän vuoksi, eikä väkivaltaa aina tunnisteta väkival­laksi.

Avun hakemista saattavat hanka­loittaa myös lisään­tyvän väkivallan pelko ja risti­rii­taiset tunteet väkivallan tekijää kohtaan. Talou­del­liset kysymykset ja sosiaa­linen asema saattavat olla esteenä.

− Apua haetaan tervey­den­huol­losta esimer­kiksi univai­keuksiin, selit­tä­mät­tömiin kipuihin tai ahdis­tu­nei­suuteen, kun oireilun taustalla tosia­sia­siassa on väkivalta.

Huomaatko ihmisen, joka tarvitsee apua

Usein ajatellaan, että väkivallan puheeksi ottaminen ja siihen puuttu­minen ovat joillekin tietyille ammat­ti­lais­ryh­mille kuten väkival­ta­työn­te­ki­jöille, polii­seille tai sosiaa­li­työn­te­ki­jöille kuuluvia asioita. Todel­li­suu­dessa jokainen voi ottaa väkivallan puheeksi ja auttaa, jos asiakkaan, läheisen tai työto­verin tilanne huoles­tuttaa.

Hyvinvointi on väkivallattomuutta ja väkivallattomuus on hyvinvointia.

− Väkivalta muuttaa kokemusta ympäröi­västä todel­li­suu­desta ja vaikuttaa aina hyvin­vointiin, vaikka fyysisiä vammoja ei olisikaan. Väkivallan kokemukset muuttavat ihmisen minäkuvaa ja ajatuksia siitä, millaisena ihminen itsensä näkee, sanoo Lehtonen.

Eräs väkivaltaa kokenut nainen kertoi, kuinka hänen on mahdo­tonta sovittaa vaatteita kauppojen sovitus­ko­peissa, jossa kirkkaat valot näyttävät jokaisen kohdan varta­losta, jota on haukuttu ja arvos­teltu, kertoo Lehtonen.

− Toinen toi esille itseinhon ja arvot­to­muuden tunteet ja kolmas kertoi piilot­ta­neensa varta­lonsa säkki­mäisiin kaapuihin ja vältel­leensä peilejä. Tarinoita on lukemat­tomia.

Miten väkivaltaa kohdan­nutta tulisi sitten auttaa?

Ennen kaikkea kyse on arvos­ta­vasta ja tasaver­tai­sesta kohtaa­mi­sesta. Keskeistä on, että väkivallan kokijalla on turval­linen olo ja hän tuntee tulleensa kuulluksi.

− Jos ihminen kertoo kokemuk­sistaan, tilan­teeseen pitää suhtautua vakavasti ja vähät­te­le­mättä. Kaikkien tulisi tiedostaa, ettei väkivalta ole vuoro­vai­ku­tuson­gelma. Väkivalta on aina väkivaltaa ja on myös ammat­tieet­ti­sesti väärin olla puuttu­matta siihen, Maiju Lehtonen sanoo.

Kun ihminen kokee toistu­vasti väkivaltaa, hän oppii löytämään erilaisia keinoja, joiden avulla selviytyä jokapäi­väi­sissä tilan­teissa. Vaikka selviy­ty­mis­keinot oppii, väkivaltaan ei koskaan totu. Väkivalta rajoittaa ihmisen elämää ja aiheuttaa pelkoa ja pahoin­vointia.

− Ehkäisevä työ, varhainen puuttu­minen ja väkivallan kierteen katkai­se­minen ovat keinoja, joilla voimme vähentää väkivaltaa ja sen aiheut­tamaa inhimil­listä kärsi­mystä sekä luoda hyvin­voivaa yhteis­kuntaa.

Hyvin­voin­ti­nä­kö­kulma on Maiju Lehtosen työssä vahva johto­tähti.

− Työsken­nel­lessäni väkivaltaa kohdan­neiden naisten parissa tai tehdessäni vaikut­ta­mis­työtä tulevai­suutta raken­netaan jättäen uhkakuvat taakse. Riskit ja vaarat ovat olemassa, mutta ne eivät ole työssäni olennai­sinta.