Joka kolmas suomalainen nainen on Euroopan perusoikeusviraston väkivaltatutkimuksen mukaan kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina emme ole suojassa näiltä kokemuksilta, sanoo Maiju Lehtonen.

 

Mahdol­li­set omat koke­muk­set väki­val­lasta on tär­keää tie­dos­taa ja miet­tiä, miten suh­tau­dumme väki­val­taan. Pahim­massa tapauk­sessa omat käsit­te­le­mät­tö­mät koke­muk­set estä­vät meitä otta­maan väki­val­taa puheeksi ja aut­ta­maan muita, sanoo pro­jek­ti­työn­te­kijä Maiju Leh­to­nen Ensi- ja tur­va­ko­tien lii­ton Jal­kau­tuva nais­työ ‑hank­keesta.

− Apua väki­val­taan voi olla vai­kea hakea, ja sitä hakee edel­leen vain pieni osa väki­val­lan koki­joista. Omista väki­val­ta­ko­ke­muk­sista ei uskal­leta ker­toa pelon ja häpeän vuoksi, eikä väki­val­taa aina tun­nis­teta väki­val­laksi.

Avun hake­mista saat­ta­vat han­ka­loit­taa myös lisään­ty­vän väki­val­lan pelko ja ris­ti­rii­tai­set tun­teet väki­val­lan teki­jää koh­taan. Talou­del­li­set kysy­myk­set ja sosi­aa­li­nen asema saat­ta­vat olla esteenä.

− Apua hae­taan ter­vey­den­huol­losta esi­mer­kiksi uni­vai­keuk­siin, selit­tä­mät­tö­miin kipui­hin tai ahdis­tu­nei­suu­teen, kun oirei­lun taus­talla tosia­sia­siassa on väki­valta.

Huomaatko ihmisen, joka tarvitsee apua

Usein aja­tel­laan, että väki­val­lan puheeksi otta­mi­nen ja sii­hen puut­tu­mi­nen ovat joil­le­kin tie­tyille ammat­ti­lais­ryh­mille kuten väki­val­ta­työn­te­ki­jöille, polii­seille tai sosi­aa­li­työn­te­ki­jöille kuu­lu­via asioita. Todel­li­suu­dessa jokai­nen voi ottaa väki­val­lan puheeksi ja aut­taa, jos asiak­kaan, lähei­sen tai työ­to­ve­rin tilanne huo­les­tut­taa.

Hyvinvointi on väkivallattomuutta ja väkivallattomuus on hyvinvointia.

− Väki­valta muut­taa koke­musta ympä­röi­västä todel­li­suu­desta ja vai­kut­taa aina hyvin­voin­tiin, vaikka fyy­si­siä vam­moja ei oli­si­kaan. Väki­val­lan koke­muk­set muut­ta­vat ihmi­sen minä­ku­vaa ja aja­tuk­sia siitä, mil­lai­sena ihmi­nen itsensä näkee, sanoo Leh­to­nen.

Eräs väki­val­taa koke­nut nai­nen ker­toi, kuinka hänen on mah­do­tonta sovit­taa vaat­teita kaup­po­jen sovi­tus­ko­peissa, jossa kirk­kaat valot näyt­tä­vät jokai­sen koh­dan var­ta­losta, jota on hau­kuttu ja arvos­teltu, ker­too Leh­to­nen.

− Toi­nen toi esille itsein­hon ja arvot­to­muu­den tun­teet ja kol­mas ker­toi pii­lot­ta­neensa var­ta­lonsa säk­ki­mäi­siin kaa­pui­hin ja väl­tel­leensä pei­lejä. Tari­noita on luke­mat­to­mia.

Miten väkivaltaa kohdannutta tulisi sitten auttaa?

Ennen kaik­kea kyse on arvos­ta­vasta ja tasa­ver­tai­sesta koh­taa­mi­sesta. Kes­keistä on, että väki­val­lan koki­jalla on tur­val­li­nen olo ja hän tun­tee tul­leensa kuul­luksi.

− Jos ihmi­nen ker­too koke­muk­sis­taan, tilan­tee­seen pitää suh­tau­tua vaka­vasti ja vähät­te­le­mättä. Kaik­kien tulisi tie­dos­taa, ettei väki­valta ole vuo­ro­vai­ku­tuson­gelma. Väki­valta on aina väki­val­taa ja on myös ammat­tieet­ti­sesti vää­rin olla puut­tu­matta sii­hen, Maiju Leh­to­nen sanoo.

Kun ihmi­nen kokee tois­tu­vasti väki­val­taa, hän oppii löy­tä­mään eri­lai­sia kei­noja, joi­den avulla sel­viy­tyä joka­päi­väi­sissä tilan­teissa. Vaikka sel­viy­ty­mis­kei­not oppii, väki­val­taan ei kos­kaan totu. Väki­valta rajoit­taa ihmi­sen elä­mää ja aiheut­taa pel­koa ja pahoin­voin­tia.

− Ehkäi­sevä työ, var­hai­nen puut­tu­mi­nen ja väki­val­lan kier­teen kat­kai­se­mi­nen ovat kei­noja, joilla voimme vähen­tää väki­val­taa ja sen aiheut­ta­maa inhi­mil­listä kär­si­mystä sekä luoda hyvin­voi­vaa yhteis­kun­taa.

Hyvin­voin­ti­nä­kö­kulma on Maiju Leh­to­sen työssä vahva joh­to­tähti.

− Työs­ken­nel­les­säni väki­val­taa koh­dan­nei­den nais­ten parissa tai teh­des­säni vai­kut­ta­mis­työtä tule­vai­suutta raken­ne­taan jät­täen uhka­ku­vat taakse. Ris­kit ja vaa­rat ovat ole­massa, mutta ne eivät ole työs­säni olen­nai­sinta.