Osallisuudessa pyritään yhdenvertaisuuteen, jossa jokaiselle lapselle löytyy tapa tulla kuulluksi. Osallisuus vahvistaa lapsen oppimismotivaatiota. Lapsi oppii yhteistyössä ja osana omaa yhteisöään.

 

 

Lasten osal­lisu­u­teen varhaiskas­vatuk­ses­sa suh­taudu­taan kak­si­jakois­es­ti. Toisaal­ta lapset nähdään akti­ivisi­na toim­i­joina, joille pitäisi suo­da mah­dol­lisu­us osal­lis­tua itseään koske­vien asioiden suun­nit­telu­un. Toisaal­ta ajatel­laan, että tämän päivän lap­sil­ta vaa­di­taan jo nyt liikaa itsenäisyyt­tä ja vas­tu­unkan­toa, kun heille pitäisi aset­taa rajo­ja ja vahvis­taa aikuisen kas­va­tus­vas­tu­u­ta.

Kas­va­tusti­etei­den tohtori Leena Tur­ja muis­tut­taa, että uusi varhaiskas­va­tus­la­ki edel­lyt­tää, että van­hem­mat ja lapset ote­taan mukaan varhaiskas­vatuk­sen suun­nit­telu­un ja arvioin­ti­in, ja että myös las­ten on päästävä mukaan toimin­nan toteut­tamiseen.

Lain vaa­timuk­set on merkit­ty esiopetuk­sen ope­tus­su­un­nitel­man ja varhaiskas­vatuk­sen suun­nitel­man perusteisi­in, ja ne ovat kun­tia ja varhaiskas­vatuk­sen jär­jestäjiä velvoit­tavia. Niiden poh­jal­ta laa­di­taan paikalliset varhaiskas­va­tus­su­un­nitel­mat.

− On var­maan vielä paljon tekemistä siinä, kuin­ka osal­lisu­ut­ta tulk­i­taan ja toteutetaan käytän­nössä, Tur­ja pohtii.

Osal­lisu­u­den ped­a­gogi­ikan taustal­la on muun muas­sa las­ten oikeuk­sien sopimus, jos­sa koroste­taan las­ten oikeut­ta tul­la kuul­luk­si itseään koske­vis­sa asiois­sa. Osal­lisu­ut­ta tuke­val­la kult­tuuril­la pyritään kas­vat­ta­maan lap­sista demokraat­tisia kansalaisia, ja sik­si lapset opet­tel­e­vat jo päiväkodis­sa kykyjä toimia yhteisössä.

Osallisuus on yhdenvertaista

Leena Tur­ja työsken­telee Jyväskylän yliopis­tossa yliopis­ton­le­hto­ri­na. Hän on koulut­tanut varhaiskas­vatuk­sen työn­tek­i­jöitä las­ten kuulemis­es­ta ja osal­lisu­ud­es­ta jo yli kymme­nen vuot­ta. Koulu­tuk­sis­sa on tul­lut esi­in mon­en­laisia käsi­tyk­siä osal­lisu­ud­es­ta, sil­lä ammat­ti­laisetkin ovat mon­es­sa eri vai­heessa sen ymmärtämisessä ja käytän­nön toteut­tamises­sa.

Joidenkin mielestä osal­lisu­ut­ta on se, että lap­si osal­lis­tuu johonkin valmi­ik­si suun­nitel­tu­un toim­intaan tai että suun­nit­telus­sa ote­taan huomioon las­ten toivo­muk­set.

Osallisuuden pedagogiikan taustalla on muun muassa lasten oikeuksien sopimus.

− Sekin on ihan hyvä lähtöko­h­ta, kun ajatel­laan nuorem­pia lap­sia, tai jos lapsel­la on vaikeuk­sia sosi­aalisel­la tai kog­ni­ti­ivisel­la puolel­la. Mut­ta se on vain yksi lähtöko­h­ta, sanoo Tur­ja.

Aiem­min puhut­ti­in lap­silähtöisyy­destä. Se saat­toi tarkoit­taa, että lap­sia havain­noidaan, minkä poh­jal­ta heille tehdään sopi­vaa toim­intaa.

− Mut­ta siinä lap­si ei vält­tämät­tä tule tietoisek­si siitä, että hän tulee kuul­luk­si puhu­mat­takaan siitä, että hän olisi mukana päätök­sen­teossa.

Joskus Tur­jan mukaan kuulee myös sel­l­aisia harhakäsi­tyk­siä, että osal­lisu­us on yksit­täis­ten las­ten toivei­den toteut­tamista, mitä se ei ole. Osal­lisu­udessa on kyse siitä, että aikuiset ja lapset tekevät yhdessä kaikkia tyy­dyt­täviä päätök­siä.

Osal­lisu­udessa pyritään yhden­ver­taisu­u­teen. Jokaiselle lapselle tulisi löy­tyä sopi­va tapa tul­la kuul­luk­si ja toimia eri­lai­sis­sa pien­ryh­mis­sä tai tul­la mukaan jonkun toisen aloit­ta­maan puuhaan. Osal­lisu­us perus­tuu vapaae­htoisu­u­teen, ja siinä ote­taan huomioon lapsen ikä ja kehi­tys­ta­so.

Osallisuus vaatii joustavuutta

Osal­lisu­usped­a­gogi­ikan ensim­mäisiä perus­edellytyksiä on Tur­jan mielestä luot­ta­muk­sen rak­en­t­a­mi­nen itseen ja mui­hin, sil­lä muuten kukaan ei uskalla ilmaista itseään.

Las­ten on voita­va luo­taa itseen­sä ja ympäristöön­sä samoin kuin kas­vat­ta­jien on luotet­ta­va itseen­sä ja lap­si­in toim­i­joina.

Osal­lisu­us­toimin­nas­sa aikuisen on olta­va valmis luop­umaan etukäteis­su­un­nitelmis­taan ja miet­timään toim­intat­apo­ja yhdessä las­ten kanssa. Tämä aiheut­taa usein epä­var­muut­ta, kos­ka ei voi­da olla var­mo­ja lop­putu­lok­ses­ta.

Toinen perusedel­ly­tys on löytää kom­mu­nikaa­tio­ta­pa myös ihan nuorimpi­en las­ten tai esimerkik­si sel­l­ais­ten las­ten kanssa, joil­la on kom­mu­nikaa­tio­vaikeuk­sia tai jot­ka eivät muista tai hah­mo­ta mitä on san­ot­tu.

Jotkut ideat voivat lähteä liikkeelle lasten ihmettelystä.

On tärkeää löytää sopi­va keino ker­toa vaikka­pa kuvil­la se, mihin hei­dän on mah­dol­lista vaikut­taa, jot­ta he voivat esit­tää rel­e­vant­te­ja toivei­ta ja ehdo­tuk­sia.

Olen­naista on, että lap­sil­la on riit­tävästi tietoa toimin­nan ehdoista ja tavoit­teista ja että he voivat vaikut­taa käytössä ole­vi­in mate­ri­aal­isi­in resurs­sei­hin. Lapset saat­ta­vat esimerkik­si itse kek­siä parem­man ratkaisun jonkin tilan jär­jestämisek­si.

Joskus jotkin tilat tai väli­neet voivat olla kir­joit­ta­mat­tomien sään­tö­jen perus­teel­la vain jom­mankum­man sukupuolen käytössä, kuten vaikka­pa lego­huone, jos­sa leikkivät useim­miten pojat. Näi­den näkymät­tömien raja-aito­jen ylit­tämi­nen voi olla vaikeaa lap­sille ilman aikuis­ten apua.

Usein las­ten esit­tämien suun­nitelmien toteu­tus­mah­dol­lisuuk­sista saate­taan joutua neu­vot­tele­maan, sil­lä lap­sil­la voi olla hyvinkin lennokkai­ta ideoita.

− Sil­loin opetel­laan yhdessä arvokas­ta neu­vot­te­lu­taitoa. Pitää antaa riit­tävästi aikaa sille, että löy­de­tään kaikkia tyy­dyt­tävä vai­h­toe­hto, jota arvioidaan ja tes­tataan käytän­nön toimin­nas­sa.

Osallisuus toteuttaa itseohjautuvuutta

Lapset ote­taan mukaan suun­nit­telupros­es­si­in ja toim­intaan monel­la eri taval­la. He saa­vat esimerkik­si vali­ta leikkin­sä tai leikkipaikkansa tai vaikut­taa siihen, mitkä ovat kuukau­den leik­it. Ryh­mästä voidaan vali­ta viikon tai päivän henkilö, joka saa oma­l­la vuorol­laan suun­nitel­la jonkin toimin­nan. Näin lapset oppi­vat myös kär­siväl­lisyyt­tä odot­taa omaa vuoroaan.

Jotkut ideat voivat lähteä liik­keelle las­ten ihmettelystä. Siitä voidaan aloit­taa tutkimus­pro­jek­ti, johon voidaan upot­taa mon­en­laisia tärkeitä kas­vatuk­sel­lisia tavoit­tei­ta.

Eräässä 2−3­-vuotiaiden ryh­mässä huo­mat­ti­in, kuin­ka lapset kokoon­tu­i­v­at tiet­ty­jen tavaroiden äärelle, joi­ta he siir­sivät halu­a­maansa paikkaan. Tavaroiden annet­ti­in jäädä siihen, mihin he jär­jes­tivät ne, ja tilas­ta pois­tet­ti­in ne tavarat, jot­ka sil­lä het­kel­lä eivät olleet kiin­nos­tavia.

On tärkeää olla herkkä havainnoinnille ja tulkitsemiselle, mitä pieni lapsi tarkoittaa jollain toiminnallaan.

Toises­sa ryh­mässä lapset kiipeilivät paikois­sa, jois­sa tuli vaarati­lantei­ta. Niin­pä heille raken­net­ti­in tur­val­lisia kiipeily­paikko­ja, ja lap­sista tuli nopeasti taitavia kiipeil­i­jöitä.

− On tärkeää olla herkkä havain­noin­nille ja tulk­it­semiselle, mitä pieni lap­si tarkoit­taa jol­lain toimin­nal­laan, Tur­ja muis­tut­taa.

Tur­ja ker­too, että koulu­tusti­lanteis­sa on nous­sut esi­in se, kuin­ka tärkeää aikuisen on muoka­ta omaa asen­net­taan suo­tu­isak­si lapsen ehdo­tuk­sille. Mon­ta ker­taa las­ten ideat real­isoitu­vat neu­votellen toteut­tamisen kokoisik­si. Tästä lap­sille tulee tunne, että he ovat asian ”omis­ta­jia” ja ovat keksi­neet kyseisen idean.

Jois­sakin päiväkodeis­sa pide­tään las­ten kok­ouk­sia, jois­sa suun­nitel­laan alka­nut­ta viikkoa, tai viikon lopus­sa muis­tel­laan doku­ment­tien avul­la, mitä kuluneel­la viikol­la on tapah­tunut. Doku­men­toin­ti­in on tärkeää liit­tää esimerkik­si val­oku­via, videoita, las­ten piir­roksia tai retk­iltä tuo­tu­ja esineitä.

− Näin lapset pää­sevät mukaan arvioin­ti­in ja jaka­maan koke­muk­sia.

Tur­ja muis­tut­taa, että sosiokon­struk­tivis­tisen oppimiskäsi­tyk­sen mukaan lap­si oppii yhteistyössä ja osana omaa yhteisöään. Oppimi­nen on yksilöl­listä, mut­ta osal­lisu­us tuo esi­in kunkin yksilöl­liset lähtöko­h­dat, joista voidaan lähteä oppi­maan yhdessä rin­nakkain.

Osal­lisu­udessa lap­si saa kokea yhteen­ kuu­lu­vu­ut­ta ja että tulee hyväksy­tyk­si. Siinä toteu­tuu itseo­h­jau­tu­vu­u­den peri­aate, sil­lä lapselle on tärkeää kokea, että hän on vapaa ainakin jos­sain määrin päät­tämään omas­ta tekemis­es­tään.

− Sisäi­nen moti­vaa­tio oppia nousee, kun tietää tekevän­sä jotain, minkä itse on keksinyt.

Iita Ket­tunen