Professori Aila-Leena Matthies näkee sote-uudistuksen valtavana mullistuksena, josta kukaan ei kanna vastuuta.

 

Sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­sen pää­teh­tävä on tukea ihmis­ten omaeh­toista sel­viy­ty­mistä, sanoo Aila-Leena Matt­hies, sosi­aa­li­työn pro­fes­sori Kok­ko­lan yli­opis­to­kes­kus Chydeniuksesta.

Suo­men kal­tai­sessa yhteis­kun­nassa hyvin­voin­ti­pal­ve­luilla on suuri mer­ki­tys siinä, liu­kuuko ihmi­nen elä­män­kaa­rel­laan mar­gi­naa­liin vai onko hän siellä, missä haluaa olla, osal­lis­tu­jana. Toi­saalta hyvin­voin­ti­pal­ve­lut voi toi­mia myös esteenä osallistumiselle.

Sosi­aa­li­työssä osal­lis­tu­mi­sessa on kyse syväl­li­sestä ammat­ti­kult­tuu­rin muu­tok­sesta ja myös kont­rol­lin ja kump­pa­nuu­den jän­nit­teestä. Kump­pa­nuus edel­lyt­tää omasta valta-ase­masta luo­pu­mista, eli siitä ole­tuk­sesta, että tie­täi­simme asiak­kai­den asiat parem­min kuin he itse. Sitä myös asiak­kaat halua­vat. He toi­vo­vat, että kysymme heiltä ensin ja tie­dämme vasta sitten.

‒ Mei­dän täy­tyy kysyä jat­ku­vasti itsel­tämme sitä, mihin suun­taan viemme ihmi­siä. Osal­li­suutta ja osal­lis­tu­mista on tär­keää poh­tia ja nii­den suh­teen on oltava herkkänä.

Osal­li­suu­den teema on ollut läsnä koko Matt­hiek­sen oman työ­uran ajan aina 1980-luvun puo­li­vä­listä läh­tien. Sil­loin hän oivalsi teh­des­sään pro gra­dua vaih­toeh­toi­sesta sosi­aa­li­työstä Sak­sassa, että on ole­massa toi­sen­lai­nen tapa aut­taa ja ymmär­tää oma­ehtoista sel­viä­mistä. Kaikki tuki ei voi olla vain ammat­ti­lais­ten teke­mää työtä, vaan ihmistä tulee aut­taa sel­viy­ty­mään itse.

Luokkaretkellä

Aila-Leena Matt­hies syn­tyi isoon sisa­rus­sar­jaan maan­vil­je­li­jä­per­hee­seen. Per­hee­seen sijoi­tet­tiin kesäi­sin kesä­lap­sia, ja he oli­vat osa per­hettä ja tär­keitä ihmi­siä. Yksi lap­sista kuoli myö­hem­min tuli­pa­lossa men­ty­ään imp­paa­maan maa­li­teh­taa­seen. 18-vuo­ti­aalle Aila-Lee­nalle se oli iso järkytys.

‒ Kun olimme hänen hau­ta­jai­sis­saan Lah­dessa jäin lopuksi arkun ääreen ja lupa­sin, että haluan sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi ja haluan aut­taa nuo­ria. Se oli mää­rä­tie­toi­nen ja hyvin var­hai­sessa nuo­ruu­dessa tehty sitou­tu­mi­nen, Matt­hies kertoo.

Matt­hies väit­teli vuonna 1994 ja siir­tyi sti­pen­dillä Sak­saan ver­taa­maan enti­sen Itä-Sak­san ja Poh­jois­mai­den jär­jes­tel­miä, kuten päi­vä­hoi­toa. Sii­hen aikaan enti­sen Itä-Sak­san puo­lelle perus­tet­tiin pal­jon sosi­aa­li­työn yksi­köitä, ja siellä oli pro­fes­suu­reja auki.

Soten suurin riski on se, että järjestelmä itsessään on niin monimutkainen ja kallis, ettei varsinainen palvelu tule siitä ulos.

‒ Sak­sa­lai­nen mie­heni alkoi yllyt­tää, että hae pro­fes­suu­ria. Olin, että haloo, olen juuri väi­tel­lyt ja 35-vuo­tias! Sii­hen aikaan pro­fes­so­rit oli­vat Suo­messa iäk­käitä her­roja. Alun­pe­rin en edes ollut suun­ni­tel­lut aka­tee­mista uraa, puhu­mat­ta­kaan professuurista.

Sak­sassa, Mad­ge­bur­gin yli­opis­tossa, vie­rähti 10 vuotta ja Aila-Leena Matt­hies palasi Suo­meen vuonna 2007 ja siir­tyi raken­ta­maan Kok­ko­laan työ­elä­mä­poh­jaista sosi­aa­li­työn maisteriohjelmaa.

‒ Olen teh­nyt luok­ka­ret­ken. Lap­suu­des­sani olimme pal­ve­lun­käyt­tä­jä­perhe ja saimme muun muassa nais­jär­jes­töltä hyvän­te­ke­väi­syys­pa­ket­teja. Hyvin­voin­ti­val­tio­kon­teks­tissa olen kii­tol­li­nen, että olen voi­nut per­hee­näi­tinä tehdä aka­tee­mista uraa ja olla töissä, hän sanoo.

Muutoksen äärellä

Aila-Leena Matt­hie­sin lähes 35-vuo­ti­sen uran aikana yhteis­kun­nassa ja sosi­aa­li­työssä on koettu isoja muu­tok­sia, mutta toi­saalta monet tee­mat ovat pysyviä.

‒ Edel­leen esi­mer­kiksi toi­vo­taan, että pääs­täi­siin teke­mään niin sanot­tua oikeaa sosiaali­työtä ja jal­kau­tu­maan. Myös krii­si­puhe on pysyvä teema ja jo 1980-luvun alussa puhut­tiin hyvin­voin­ti­val­tion krii­sistä ja luet­tiin krii­si­kir­jal­li­suutta, vaikka Suo­messa pors­ku­tel­tiin ihan hyvin.

Seu­raava iso muu­tos on taas käsillä, kun sote- ja maa­kun­ta­uu­dis­tus tule­vat. Pro­fes­sori ei enää hah­mota, mitä asiasta pitäisi aja­tella, koska uudis­tuk­sen taus­talla on käyn­nissä niin mas­sii­vi­set valtapelit.

‒ Valin­nan­va­paus on menossa juuri sinne, minne kukaan ei oikein halua, paitsi ne, jotka ovat kii­vaasti osta­neet osak­keita näistä ter­veys­yh­tiöistä. Sotesta on tul­lut vitsi, ja jär­jes­tel­män sisällä on sokeu­duttu sille, miltä tämä näyt­tää kan­sa­lais­ten näkö­kul­masta. Jo kolme vuotta sit­ten alkoi kuu­lua puheita, että ihan sama, kun­han se vain jol­la­kin tavalla teh­dään. Se on vas­tuu­tonta puhetta, kun on kyseessä näin iso asia, hän sanoo.

Matt­hies ei kui­ten­kaan ole sitä mieltä, ettei mitään pitäisi uudistaa.

‒ Maa­kun­ta­ra­kenne aina­kin täy­tyy viedä lakiin, koska jon­kun ne pal­ve­lut pitää jär­jes­tää. Olen kriit­ti­nen, mutta se on parempi, kuin että olisi vain hen­ki­lö­koh­tai­set bud­je­tit ja yksi­kanavainen rahoi­tus­malli pal­ve­lu­mark­ki­noille, eli Mar­ga­ret Thatc­he­rin ajat­telu, että ei ole yhteis­kun­taa, ainoas­taan yksi­löt ja mark­ki­nat. Maa­kun­ta­malli voisi olla pie­nempi paha.

Sote romuttaa hyvän

Sak­san vuo­sina Matt­hies tör­mäsi myös maan heik­koi­hin PISA-tulok­siin. Suo­men jär­jes­telmä herätti ulko­mailla kiin­nos­tusta ja suurta arvos­tusta, jol­loin hän pys­tyi osoit­ta­maan, että suo­ma­lais­ten las­ten kou­lu­me­nes­tyk­sen taus­talla ei ole vain opet­ta­jien kor­kea kou­lu­tus, vaan koko huo­len­pi­don ver­kosto, joka raken­tui muun muassa päi­vä­hoi­dosta, neu­vo­loista, kou­lu­ku­raat­to­reista ja lastensuojelusta.

‒ On vas­tuu­tonta ja vihe­liäistä romut­taa hyvä jär­jes­telmä näin kevyin perus­tein. Jos­tain vain on tul­lut hokema, että jär­jes­telmä on liian kal­lis ja kil­pai­lu­ky­vyn este, vaikka silti ollaan koko ajan oltu maa­il­man par­haita maita.

En ole sitä mieltä, etteikö mitään pitäisi uudistaa.

Matt­hie­sin mie­lestä sotessa ei toteudu asia­kas­läh­töi­syys, ei kus­tan­nus­ten lasku, ei pal­ve­lu­jen laatu eikä suju­vuus. Pikem­min­kin ne heikkenevät.

‒ Nyt täy­tyisi kat­soa, mikä olisi puolue‑, ryhmä- ja pro­fes­sioint­res­sit huo­mioi­den riit­tä­vän kun­nial­li­nen tapa hoi­taa tämä sotku jär­ke­vään mal­liin. Nyt pitää läh­teä kuun­te­le­maan asiak­kaita, kan­sa­lai­sia ja ruo­hon­juu­ri­ta­son työn­te­ki­jöitä ja ver­rata siltä poh­jalta eri­lai­sia malleja.

Kes­tä­vän kehi­tyk­sen näkö­kul­masta sote-uudis­tus on irvi­kuva, jossa ali­te­taan kaikki sosi­aa­li­sen kes­tä­vyy­den kri­tee­rit, kuten pai­kal­li­suus, yhtei­söl­li­syys, osal­li­suus, koko­nais­val­tai­suus ja myös talou­den kes­tävä suhde luon­toon ja ympäristöön.

Järjestelmän ehdoilla

Sote-uudis­tusta on hau­kuttu jär­jes­tel­mä­läh­töi­seksi ja samaa mieltä on professori.

‒ Perus­kou­lu­malli tuli Suo­meen vas­tuul­li­sen laa­ja­poh­jai­sen komi­tean työs­ken­te­lyllä, jossa oli mah­dol­li­suus löy­tää vain yhtei­nen rat­kaisu. Sotea sen sijaan on voitu hei­tellä riip­puen siitä, ollaanko hal­li­tuk­sessa vai oppo­si­tiossa ja ter­vey­den­huol­lossa vai sosi­aa­li­huol­lossa. Tämä on eri­lais­ten ego­jen dii­li­hanke, jossa on voitu ajaa omia etuja.

Sotesta ei lii­oin ole kukaan vastuussa.

‒ Tässä sosio­logi Ulrich Bec­kin ter­mein kyseessä orga­ni­soitu vas­tuut­to­muus, jossa ei pai­kan­neta yhtään vas­tuul­lista ihmistä ja se näyt­tää siltä, että se on hyvin organisoitu.

Pro­fes­sori näkee suu­rim­pana ris­kinä sen, että jär­jes­telmä itses­sään on niin moni­mut­kai­nen ja kal­lis, että var­si­nai­nen pal­velu ei tule siitä ulos. Toi­nen riski, jota ei ole osattu aja­tella, on sen vai­ku­tus Suo­men asu­tus­po­li­tiik­kaan ja väes­tön keskittymiseen.

‒ Seu­raava suku­polvi ei voi enää kuvi­tella raken­ta­vansa kotia kauas näistä kes­ki­te­tyistä pal­ve­luista. Tulee tapah­tu­maan todella iso urba­ni­soi­tu­mi­nen ja kes­kit­ty­mi­nen. Sotessa ei ole aja­teltu, mitä pal­ve­lu­jen vetäy­ty­mi­nen isoi­hin kes­kuk­siin mer­kit­see muulle infralle ja yli­pää­tään asu­mi­sen muka­vuu­delle ja tur­val­li­suu­delle. Toi­saalta voi tulla myös uuden­laista oma­va­rai­suutta ja toi­me­liai­suutta. Mutta tietty kah­tia­jako maa­seu­dun ja kes­kus­ten välillä var­masti tulee.

Osallistumalla hyvä elämä?

Myös sotessa jul­ki­set pal­ve­lut ovat oikeasti kan­sa­lais­ten omis­ta­mia ja he myös rahoit­ta­vat ne itse vero­tuk­sella. Se ajat­telu on kui­ten­kin hävin­nyt ja pal­ve­luista on tul­lut työ­paik­koja ja poliit­ti­sen val­lan­käy­tön kenttä tavalla, jossa kan­sa­lai­silla ei ole vai­ku­tus­val­taa. Osal­li­suu­den tulisi olla läsnä myös sote-uudistuksessa.

‒ Jos ei osal­lis­tu­mista tehdä mah­dol­li­seksi ja jos ihmi­nen ei saa tie­toa tai tule kuul­luksi, olemme mani­pu­loi­massa heitä, Aila-Leena Matt­hies sanoo.

Viral­li­nen poliit­ti­nen jär­jes­telmä on luo­nut osal­li­suu­delle ja kan­sa­lais­vai­kut­ta­mi­selle pal­jon uusia mah­dol­li­suuk­sia, mutta ne uppoa­vat lähinnä aktii­vi­siin ja hyvä­osai­siin kan­sa­lai­siin. Samaan aikaan huono-osai­sille, lähinnä työ­elä­män ulko­puo­lella ole­ville, on lisätty velvollisuuksia.

‒ Meille oli vii­mei­sen 10 vuo­den aikana tul­lut 11 uutta lakia, joissa sää­de­tään, mitä työ­elä­män ulko­puo­lella ole­vien tulee tehdä oikeut­taak­seen ole­mas­sao­lonsa. Halu­taanko köy­hille oikeasti saada yhtä hyvä elämä kuin parem­pio­sai­silla on? Voi­daanko luvata, että se saa­vu­te­taan, kun vain ahke­rasti osallistutaan?

Kaisa Yli­ruo­ka­nen