Professori Aila-Leena Matthies näkee sote-uudistuksen valtavana mullistuksena, josta kukaan ei kanna vastuuta.

 

Sosiaa­lialan ammat­ti­laisen päätehtävä on tukea ihmisten omaeh­toista selviy­ty­mistä, sanoo Aila-Leena Matthies, sosiaa­lityön professori Kokkolan yliopis­to­keskus Chyde­niuk­sesta.

Suomen kaltai­sessa yhteis­kun­nassa hyvin­voin­ti­pal­ve­luilla on suuri merkitys siinä, liukuuko ihminen elämän­kaa­rellaan margi­naaliin vai onko hän siellä, missä haluaa olla, osallis­tujana. Toisaalta hyvin­voin­ti­pal­velut voi toimia myös esteenä osallis­tu­mi­selle.

Sosiaa­li­työssä osallis­tu­mi­sessa on kyse syväl­li­sestä ammat­ti­kult­tuurin muutok­sesta ja myös kontrollin ja kumppa­nuuden jännit­teestä. Kumppanuus edellyttää omasta valta-asemasta luopu­mista, eli siitä oletuk­sesta, että tietäi­simme asiak­kaiden asiat paremmin kuin he itse. Sitä myös asiakkaat haluavat. He toivovat, että kysymme heiltä ensin ja tiedämme vasta sitten.

‒ Meidän täytyy kysyä jatku­vasti itsel­tämme sitä, mihin suuntaan viemme ihmisiä. Osalli­suutta ja osallis­tu­mista on tärkeää pohtia ja niiden suhteen on oltava herkkänä.

Osalli­suuden teema on ollut läsnä koko Matthieksen oman työuran ajan aina 1980-luvun puoli­vä­listä lähtien. Silloin hän oivalsi tehdessään pro gradua vaihtoeh­toi­sesta sosiaa­li­työstä Saksassa, että on olemassa toisen­lainen tapa auttaa ja ymmärtää oma­ehtoista selviä­mistä. Kaikki tuki ei voi olla vain ammat­ti­laisten tekemää työtä, vaan ihmistä tulee auttaa selviy­tymään itse.

Luokkaretkellä

Aila-Leena Matthies syntyi isoon sisarus­sarjaan maanvil­je­li­jä­per­heeseen. Perheeseen sijoi­tettiin kesäisin kesälapsia, ja he olivat osa perhettä ja tärkeitä ihmisiä. Yksi lapsista kuoli myöhemmin tulipa­lossa mentyään imppaamaan maali­teh­taaseen. 18-vuoti­aalle Aila-Leenalle se oli iso järkytys.

‒ Kun olimme hänen hauta­jai­sissaan Lahdessa jäin lopuksi arkun ääreen ja lupasin, että haluan sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi ja haluan auttaa nuoria. Se oli määrä­tie­toinen ja hyvin varhai­sessa nuoruu­dessa tehty sitou­tu­minen, Matthies kertoo.

Matthies väitteli vuonna 1994 ja siirtyi stipen­dillä Saksaan vertaamaan entisen Itä-Saksan ja Pohjois­maiden järjes­telmiä, kuten päivä­hoitoa. Siihen aikaan entisen Itä-Saksan puolelle perus­tettiin paljon sosiaa­lityön yksiköitä, ja siellä oli profes­suureja auki.

Soten suurin riski on se, että järjestelmä itsessään on niin monimutkainen ja kallis, ettei varsinainen palvelu tule siitä ulos.

‒ Saksa­lainen mieheni alkoi yllyttää, että hae profes­suuria. Olin, että haloo, olen juuri väitellyt ja 35-vuotias! Siihen aikaan profes­sorit olivat Suomessa iäkkäitä herroja. Alunperin en edes ollut suunni­tellut akatee­mista uraa, puhumat­takaan profes­suu­rista.

Saksassa, Madge­burgin yliopis­tossa, vierähti 10 vuotta ja Aila-Leena Matthies palasi Suomeen vuonna 2007 ja siirtyi raken­tamaan Kokkolaan työelä­mä­poh­jaista sosiaa­lityön maiste­rioh­jelmaa.

‒ Olen tehnyt luokka­retken. Lapsuu­dessani olimme palve­lun­käyt­tä­jä­perhe ja saimme muun muassa naisjär­jes­töltä hyvän­te­ke­väi­syys­pa­ketteja. Hyvin­voin­ti­val­tio­kon­teks­tissa olen kiitol­linen, että olen voinut perhee­näitinä tehdä akatee­mista uraa ja olla töissä, hän sanoo.

Muutoksen äärellä

Aila-Leena Matthiesin lähes 35-vuotisen uran aikana yhteis­kun­nassa ja sosiaa­li­työssä on koettu isoja muutoksia, mutta toisaalta monet teemat ovat pysyviä.

‒ Edelleen esimer­kiksi toivotaan, että päästäisiin tekemään niin sanottua oikeaa sosiaali­työtä ja jalkau­tumaan. Myös kriisipuhe on pysyvä teema ja jo 1980-luvun alussa puhuttiin hyvin­voin­ti­valtion kriisistä ja luettiin kriisi­kir­jal­li­suutta, vaikka Suomessa porsku­teltiin ihan hyvin.

Seuraava iso muutos on taas käsillä, kun sote- ja maakun­ta­uu­distus tulevat. Professori ei enää hahmota, mitä asiasta pitäisi ajatella, koska uudis­tuksen taustalla on käynnissä niin massii­viset valta­pelit.

‒ Valin­nan­vapaus on menossa juuri sinne, minne kukaan ei oikein halua, paitsi ne, jotka ovat kiivaasti ostaneet osakkeita näistä terveys­yh­tiöistä. Sotesta on tullut vitsi, ja järjes­telmän sisällä on sokeu­duttu sille, miltä tämä näyttää kansa­laisten näkökul­masta. Jo kolme vuotta sitten alkoi kuulua puheita, että ihan sama, kunhan se vain jollakin tavalla tehdään. Se on vastuu­tonta puhetta, kun on kyseessä näin iso asia, hän sanoo.

Matthies ei kuitenkaan ole sitä mieltä, ettei mitään pitäisi uudistaa.

‒ Maakun­ta­ra­kenne ainakin täytyy viedä lakiin, koska jonkun ne palvelut pitää järjestää. Olen kriit­tinen, mutta se on parempi, kuin että olisi vain henki­lö­koh­taiset budjetit ja yksi­kanavainen rahoi­tus­malli palve­lu­mark­ki­noille, eli Margaret Thatc­herin ajattelu, että ei ole yhteis­kuntaa, ainoastaan yksilöt ja markkinat. Maakun­ta­malli voisi olla pienempi paha.

Sote romuttaa hyvän

Saksan vuosina Matthies törmäsi myös maan heikkoihin PISA-tuloksiin. Suomen järjes­telmä herätti ulkomailla kiinnos­tusta ja suurta arvos­tusta, jolloin hän pystyi osoit­tamaan, että suoma­laisten lasten koulu­me­nes­tyksen taustalla ei ole vain opettajien korkea koulutus, vaan koko huolen­pidon verkosto, joka rakentui muun muassa päivä­hoi­dosta, neuvo­loista, koulu­ku­raat­to­reista ja lasten­suo­je­lusta.

‒ On vastuu­tonta ja viheliäistä romuttaa hyvä järjes­telmä näin kevyin perustein. Jostain vain on tullut hokema, että järjes­telmä on liian kallis ja kilpai­lu­kyvyn este, vaikka silti ollaan koko ajan oltu maailman parhaita maita.

En ole sitä mieltä, etteikö mitään pitäisi uudistaa.

Matthiesin mielestä sotessa ei toteudu asiakas­läh­töisyys, ei kustan­nusten lasku, ei palve­lujen laatu eikä sujuvuus. Pikem­minkin ne heikke­nevät.

‒ Nyt täytyisi katsoa, mikä olisi puolue-, ryhmä- ja profes­sioint­ressit huomioiden riittävän kunnial­linen tapa hoitaa tämä sotku järkevään malliin. Nyt pitää lähteä kuunte­lemaan asiak­kaita, kansa­laisia ja ruohon­juu­ri­tason työnte­ki­jöitä ja verrata siltä pohjalta erilaisia malleja.

Kestävän kehityksen näkökul­masta sote-uudistus on irvikuva, jossa alitetaan kaikki sosiaa­lisen kestä­vyyden kriteerit, kuten paikal­lisuus, yhtei­söl­lisyys, osallisuus, kokonais­val­taisuus ja myös talouden kestävä suhde luontoon ja ympäristöön.

Järjestelmän ehdoilla

Sote-uudis­tusta on haukuttu järjes­tel­mä­läh­töi­seksi ja samaa mieltä on professori.

‒ Perus­kou­lu­malli tuli Suomeen vastuul­lisen laaja­poh­jaisen komitean työsken­te­lyllä, jossa oli mahdol­lisuus löytää vain yhteinen ratkaisu. Sotea sen sijaan on voitu heitellä riippuen siitä, ollaanko halli­tuk­sessa vai opposi­tiossa ja tervey­den­huol­lossa vai sosiaa­li­huol­lossa. Tämä on erilaisten egojen diili­hanke, jossa on voitu ajaa omia etuja.

Sotesta ei liioin ole kukaan vastuussa.

‒ Tässä sosiologi Ulrich Beckin termein kyseessä organi­soitu vastuut­tomuus, jossa ei paikanneta yhtään vastuul­lista ihmistä ja se näyttää siltä, että se on hyvin organi­soitu.

Professori näkee suurimpana riskinä sen, että järjes­telmä itsessään on niin monimut­kainen ja kallis, että varsi­nainen palvelu ei tule siitä ulos. Toinen riski, jota ei ole osattu ajatella, on sen vaikutus Suomen asutus­po­li­tiikkaan ja väestön keskit­ty­miseen.

‒ Seuraava sukupolvi ei voi enää kuvitella raken­ta­vansa kotia kauas näistä keski­te­tyistä palve­luista. Tulee tapah­tumaan todella iso urbani­soi­tu­minen ja keskit­ty­minen. Sotessa ei ole ajateltu, mitä palve­lujen vetäy­ty­minen isoihin keskuksiin merkitsee muulle infralle ja ylipäätään asumisen mukavuu­delle ja turval­li­suu­delle. Toisaalta voi tulla myös uuden­laista omava­rai­suutta ja toime­liai­suutta. Mutta tietty kahtiajako maaseudun ja keskusten välillä varmasti tulee.

Osallistumalla hyvä elämä?

Myös sotessa julkiset palvelut ovat oikeasti kansa­laisten omistamia ja he myös rahoit­tavat ne itse verotuk­sella. Se ajattelu on kuitenkin hävinnyt ja palve­luista on tullut työpaikkoja ja poliit­tisen vallan­käytön kenttä tavalla, jossa kansa­lai­silla ei ole vaiku­tus­valtaa. Osalli­suuden tulisi olla läsnä myös sote-uudis­tuk­sessa.

‒ Jos ei osallis­tu­mista tehdä mahdol­li­seksi ja jos ihminen ei saa tietoa tai tule kuulluksi, olemme manipu­loi­massa heitä, Aila-Leena Matthies sanoo.

Viral­linen poliit­tinen järjes­telmä on luonut osalli­suu­delle ja kansa­lais­vai­kut­ta­mi­selle paljon uusia mahdol­li­suuksia, mutta ne uppoavat lähinnä aktii­visiin ja hyväosaisiin kansa­laisiin. Samaan aikaan huono-osaisille, lähinnä työelämän ulkopuo­lella oleville, on lisätty velvol­li­suuksia.

‒ Meille oli viimeisen 10 vuoden aikana tullut 11 uutta lakia, joissa säädetään, mitä työelämän ulkopuo­lella olevien tulee tehdä oikeut­taakseen olemas­sao­lonsa. Halutaanko köyhille oikeasti saada yhtä hyvä elämä kuin parem­pio­sai­silla on? Voidaanko luvata, että se saavu­tetaan, kun vain ahkerasti osallis­tutaan?

Kaisa Yliruo­kanen