Taito kohdata ihmisiä on Katja Hämäläisen vahvuus. Hanketyössä hän nauttii siitä, että saa yhdistää ruohonjuuritason työn ja kehittämisen.

 

 

Punai­sen mökin aidassa on van­hoja kak­ku­vuo­kia, tar­jot­ti­mia, mai­to­pei­la­reita. Onpa aidan päällä ompe­lu­ko­ne­kin. Talon sei­nillä run­saus jat­kuu: kuk­ka­laa­ti­koi­den lisäksi monen­moista tava­raa tuo­lista suk­siin ja kär­ryn­pyö­riin. Ei ihme, että ohi­kul­ki­jat pyy­tä­vät päästä kat­so­maan ja halua­vat tie­tää, kuka talossa asuu.

Talo on ollut yhtei­sö­ke­hit­täjä Katja Hämäläisen koti jo yli 20 vuotta.

Paljasjalkainen joen­suu­lai­nen Katja Hämäläinen val­mis­tui sosio­no­miksi Pohjois-Karjalan ammat­ti­kor­kea­kou­lusta vuonna 1997. Opiskeluaikainen har­joit­te­lu­ko­ke­mus Joensuun kan­sa­lais­ta­lolla kou­kutti Hämäläisen.

– Olin mukana vapaa­eh­tois­työssä. Ensin käyn­nis­tet­tiin yökah­vi­la­toi­min­taa, sit­ten aloi­tet­tiin Kulman kun­dit ‑toi­minta, johon tuli mukaan eri-ikäi­siä mie­hiä alle kol­me­kymp­pi­sistä ikämiehiin.

Myös Hämäläisen sil­loi­nen avio­mies oli mukana vapaaehtoistyössä.

– Elimme tii­viisti kan­sa­lais­ta­lon perus­ta­mis­vai­hetta ja välillä tai­simme olla talolla enem­män kuin kotona.

Vapaa-aikaa oli tul­lut, kun SM-tasolla mita­li­si­joil­le­kin yltä­nyt Katja Hämäläinen oli jou­tu­nut jät­tä­mään vii­si­tois­ta­vuo­ti­sen pika­juok­si­jau­ransa louk­kaan­tu­mis­ten vuoksi.

Työtä ikääntyvien miesten parissa

Katja Hämäläinen on kehit­tä­nyt osal­li­suutta lisää­vää toi­min­taa ikään­ty­vien mies­ten parissa vuo­sien ajan. Raamit työlle ovat anta­neet Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen Ikaros-hanke ja ARMI-hanke.

– Monen ikään­ty­neen mie­hen ongelma on tar­peet­to­muu­den tunne ja yksi­näi­syys. Näitä mie­hiä läh­din tavoit­ta­maan sieltä, missä he liik­ku­vat: kaup­pa­kes­kuk­sista, huol­toa­se­man baa­reista, torilta.

Ensimmäinen Velmu-ryhmä aloitti Joensuun Rantakylässä, ja toi­min­taa on laa­jen­nettu Enoon, Kiihtelysvaaraan ja tänä vuonna Hammaslahteen.

Työn läh­tö­koh­tana on osallisuus.

– Diagnoosit narik­kaan! Meille ovat ter­ve­tul­leita kai­ken­lai­set ihmi­set: ei tar­vitse ker­toa taus­to­jaan. Ihmisyys on mei­dän juttu, emme ole yhden asian liike tai tie­tyn­lais­ten ihmis­ten toi­min­taa, Katja Hämäläinen selittää.

Hän on huo­man­nut, että kun osoit­taa kiin­nos­tusta ihmis­ten arkeen, nämä alka­vat avau­tua. Toinen tär­keä oppi on, että ihmi­nen itse saa mää­ri­tellä mah­dol­li­set ongel­mansa ja löy­tää myös ratkaisut.

– Jos ihmistä vai­vaa, että vaat­teet ovat likai­set, koska pesu­kone on rikki, läh­de­tään käsit­te­le­mään sitä. Ei mää­ri­tellä ulkoa käsin, että päih­deon­gel­mas­ta­han tässä on kyse.

Velmut ret­kei­le­vät, teke­vät tal­koo­töitä ja kok­kaa­vat. Onpa ryhmä teh­nyt oman lau­lun ja levyt­tä­nyt sen. Esiintymisiäkin on ollut.

– Ryhmä itse päät­tää, mitä teh­dään. Jos ei kek­sitä mitään, niin olla möllötetään.

Kotoakin haetaan

Toiminnan aloit­ta­mi­nen tänä vuonna Hammaslahdessa kuvaa hyvin työtapaa.

– Aloitimme tun­nus­te­lut istu­malla alku­vuo­desta kes­ki­viik­koi­sin huol­toa­se­man baa­rissa. Vähitellen kun kas­vomme tuli­vat tutuksi, alkoi juttu luistaa.

Diagnoosit narikkaan!

Katja Hämäläisen mukana Hammaslahdessa oli ver­tais­mies ja Katjan koira Hiski.

– Eläin voi toi­mia koh­taa­mi­sessa välit­tä­jänä. Iso juro mies saat­taa jutella koi­ralle, vaikka ei muu­ten halua puhua.

Koronan vuoksi ei ollut alkuun tar­jota toi­min­taa, mutta koh­taa­mi­set poi­ki­vat koti­käyn­tejä. Lopulta koro­na­ti­lanne hel­potti ja työ­nan­ta­jalta saa­tiin kokoontumislupa.

– Aina jän­nit­tää, mil­lai­sen vas­ta­kaiun kut­summe saa. Oli hel­pot­ta­vaa, kun mie­het tuli ja toi kave­rei­taan. Nuorisoseuran talolla gril­lail­tiin ja keskusteltiin.

Hammaslahden tapaa­mi­sissa on käy­nyt kes­ki­mää­rin 15 miestä, samoin Enossa. Rantakylässä kävi­jöitä on kes­ki­mää­rin 25–30. Kesäretkelle Ilomantsiin osal­lis­tui 25 miestä.

Katja Hämäläinen tie­tää, että monen liik­keelle läh­te­vän mie­hen tilanne on koh­tuul­li­sen hyvä, mutta on haaste tavoit­taa niitä, jotka ovat era­koi­tu­neet mök­kei­hinsä. Ratkaisun avai­met löy­ty­vät ryh­mästä: mukaan tul­leet tun­te­vat niitä, joita pitää hakea kotoa.

Hankkeen ideo­lo­gi­aan kuu­luu, että kyy­tejä jär­jes­te­tään ja kotoa hae­taan, jos muu­ten ei pääse.

– Onhan se aikaa vie­vää, kun parin tun­nin tapaa­mista var­ten täy­tyy ajaa kolme tun­tia väkeä kokoon ja toi­set kolme tun­tia takai­sin kotei­hin, Katja Hämäläinen toteaa.

Jokainen haluaa olla toimija

24-vuo­ti­nen työ­ura on raken­tu­nut hank­keista, joi­den tar­koi­tus on ollut poh­jim­mil­taan sama: ihmis­ten osal­li­suu­den tukeminen.

– Hankkeiden mää­rä­ai­kai­suus tuo intoa, kun saa mah­dol­li­suu­den kehit­tää toi­min­taa täy­sillä pari vuotta. Uuden hank­keen myötä omaan työ­hön herää aina uusia näkö­kul­mia, eikä pääse leipääntymään.

– Toisaalta ärsyt­tää, kun toi­miva työ­muoto on ver­hot­tava aina uuteen asuun, jotta jat­ku­vuutta voi­daan tur­vata. Rahoituksen hakuun ja rapor­toin­tiin menee aina pal­jon aikaa. Välillä tur­haut­taa se, että hank­keet eivät juuri siirry käy­tän­nöksi jul­ki­seen pal­ve­lu­jär­jes­tel­mään, koska jal­kau­tuva työ ei ole laki­sää­teistä ja pakollista.

Katja Hämäläinen on poh­ti­nut työs­sään pal­jon osal­li­suu­den ja osal­lis­ta­mi­sen eroa.

– Usein hank­keissa raken­ne­taan osal­li­suu­den mal­lit, etsi­tään sopi­via ele­ment­tejä, piir­re­tään kaa­vioita ja ihmi­set saa­vat sit­ten olla osal­li­sia val­miiksi teh­dyssä. Tärkeää olisi huo­mata, että jokai­nen haluaa olla toi­mija, ei toi­min­nan kohde.

Ihminen itse määrittelee mahdolliset ongelmansa.

Hämäläinen pai­not­taa, että osal­lis­ta­vaan työ­ot­tee­seen kuu­luu myös asioista ker­to­mi­nen ja tie­dot­ta­mi­nen. Ilman tie­toa mah­dol­li­suuk­sista vai­kut­taa, ei voi olla osallinen.

Monesti asiat hoi­tui­si­vat nopeasti työn­te­ki­jöi­den tekemänä.

Hämäläinen ker­too Utran kou­lun raken­ta­mi­sesta asu­kas­tu­vaksi, joka kesti seit­se­män vuotta, kun työ teh­tiin osal­li­suu­den näkökulmasta.

– Aloitettiin tapaa­malla ihmi­siä ja ker­to­malla, että olisi mah­dol­li­suus saada koulu asuk­kai­den käyt­töön. Olisiko tar­vetta? Millaista sisäl­töä toi­min­nalle haluttaisiin?

– Toiminnassamme ei tehdä sään­töjä, jos ei ole pakko. Jos on pakko tehdä sään­nöt, ne teh­dään yhdessä.

Velmuissa on esi­mer­kiksi sovittu, että päih­ty­neenä saa tulla kokoon­tu­mi­siin, jos käyt­täy­tyy asiallisesti.

Ei asiakas vaan ihminen

Katja Hämäläinen ei ker­taa­kaan käytä sanaa asia­kas. Hän puhuu koko ajan ihmi­sistä. Kohtaaminen on hänen mie­les­tään työn ydintä.

Katja koh­tasi nykyi­sen Velmu-aktii­vin Hannun Joensuun tori­kah­viossa vuo­sia sitten.

– Olin työ­pa­rin kanssa liik­keellä ja huo­ma­sin kuma­rassa istu­van mie­hen kah­vi­lan pöy­dässä. Hän näytti siltä, että kai­paisi seu­raa. Niinpä menin jut­te­le­maan. Nyt Hannu on kan­ta­via voi­mia ja kul­kee usein ”ver­tais­mie­henä” kanssani.

–Työlle on ase­tettu mää­räl­li­set tavoit­teet, jotka ovat ylittyneetkin.

Hämäläisellä on las­kuri, jolla hän kir­jaa jal­kau­tu­vassa työssä koh­dat­tu­jen mää­rän. Kotikäynnit, pal­ve­luoh­jaus, ver­tais­mies­ten muka­naolo ja ryh­mä­ta­paa­mi­set sekä nii­hin osal­lis­tu­nei­den määrä kir­ja­taan myös tilas­toi­hin. Sen sijaan nimi­lis­toja etu­ni­meä ja suku­ni­men alku­kir­jainta enem­män ei pidetä.

Määrälliset tavoit­teet eivät kui­ten­kaan ole Hämäläisen mie­lestä pääasia.

– Määrä syn­tyy koh­taa­malla yksi ihmi­nen ker­ral­laan. Kohtaaminen joh­taa johon­kin tai ei johda. Kohtaamista ei voi mitata.

Kaupungilla liik­kuessa on hel­pompi koh­data ihmi­siä kuin toi­mis­to­työssä, mutta se tuo myös haas­teen hen­ki­lö­koh­tai­seen elä­mään. Jalkautuvassa työssä oma per­soona on tär­kein työväline.

– Itsestään on annet­tava aika pal­jon, jos haluaa saada vas­ta­kai­kua. Kun olen työs­säni tut­ta­val­li­nen, voi moni pitää minua par­haana ystä­vä­nään. Kieltämättä kos­ket­taa, kun joku on sai­raa­lassa ilmoit­ta­nut minut lähio­mai­seksi. Työote on minulla verissä, mutta kyse on kui­ten­kin amma­til­li­sesta työstä.

Jos on pakko tehdä säännöt, ne tehdään yhdessä.

Miten hän pitää huolta työn ja vapaa-ajan erosta?

– Nuorempana en vält­tä­mättä osan­nut. Pidin työ­täni elä­män­ta­pana ja jat­koin työ­päi­vää vapaa­eh­tois­toi­min­nalla. Jossakin vai­heessa tuli sit­ten uupu­mus, jonka fyy­si­nen sai­raus laukaisi.

– Vapaa-ajalla kau­pun­gilla liik­kues­sani en nykyi­sin ota oma-aloit­tei­sesti kon­tak­tia työ­hön liit­ty­viin ihmi­siin. Vastaan ter­veh­dyk­siin ja kuun­te­len, jos minulle tul­laan puhu­maan, mutta ehdo­tan pian, että pala­taanko asi­aan huo­menna. En vas­taa työ­pu­he­li­meen iltai­sin enkä vii­kon­lop­pui­sin, ellei erik­seen ole sovittu yhteydenotosta.

Sosiaalisella ja hel­posti vie­rai­siin kon­tak­tin saa­valla Katja Hämäläisellä on pal­jon tut­tuja, kave­reita koh­tuu­pal­jon ja sydä­nys­tä­viä kourallinen.

– Ystävien ja tut­ta­vien ero on siinä, että ystä­vien kanssa on mui­ta­kin kiin­nos­tuk­sen koh­teita kuin työ tai harrastus.

Vastapainoa puutarhasta

Työn vas­ta­pai­nona Hämäläisellä on puu­tar­han­hoito ja sisustaminen.

– Niissä näkee sel­keästi työn tulokset.

Vuonna 1928 raken­net­tua punaista taloa on laa­jen­nettu 1950-luvulla. Katjan avio­mies remon­toi vin­tistä tal­via­sut­ta­van hei­dän muu­tet­tu­aan taloon 22 vuotta sit­ten. Katja on sisus­ta­nut van­hoilla huo­ne­ka­luilla ja kerää­mil­lään koti­ta­lous­e­si­neillä värik­kään ja run­saan kodin ja raken­ta­nut puutarhan.

Puutarhassa on ”huo­neita”, joita erot­ta­vat kaa­ri­por­tit, pen­saat ja istu­tuk­set. Patio toi­mii kah­vit­te­lu­paik­kana, gril­li­paikka ja kesä­keit­tiö pal­ve­le­vat puu­tar­ha­kut­suja, taka­pi­halla on keit­tiö­puu­tarha ja piha­sauna, jossa saa makoi­sat löy­lyt tal­vel­la­kin. Vanhan nave­tan pää­dyssä on kesä­huone, ja yli­sillä museo.

Liki kolme vuo­si­kym­mentä kes­tä­nyt avio­liitto päät­tyi vuosi sit­ten, mutta Katja on löy­tä­nyt rin­nal­leen mie­sys­tä­vän, jonka kanssa jakaa kiin­nos­tuk­sen koh­teita. Urheilukin on palan­nut mukaan elä­mään, nyt penkkiurheiluna.

Kristiina Koskiluoma