Osallisuuden ajan nuorten kehittäjäryhmä on työstänyt ajatusta siitä, miksi olisi tärkeää, että sosiaalityöntekijällä olisi enemmän aikaa lasta, nuorta ja koko perhettä varten.

 

Ker­ran kysyin: ootko sä mun sossu? Hän vas­tasi: en mä tiedä. Muis­tin, että hänen nimensä luki mun pape­reissa, mut sillä oli jo kiire jon­kun toi­sen neuvotteluun.”

”Seit­se­män vuo­den aikana mulla on ollut ehkä 10 eri sosi­aa­li­työn­te­ki­jää. En tiedä, oonko tavan­nut hei­dät kaikki, en aina­kaan muista hei­dän nimiään.”

”Kah­dek­san vuo­den aikana mulla on ollut seit­se­män eri sosi­aa­li­työn­te­ki­jää. Ole­tan, että oon tavan­nut hei­dät kaikki.”

”Mulla ei ole kos­kaan ollut sel­laista oloa, että sossu tie­täisi musta muuta kuin nimen ja sotun.”

Las­ten­suo­je­lun asiak­kaina sosi­aa­li­työn­te­ki­jän asia­kas­määrä näkyy suo­raan mei­dän elä­mäs­sämme. Niillä ihmi­sillä, jotka puut­tu­vat per­hei­demme asioi­hin ei ole sii­hen riit­tä­viä resurs­seja eikä riit­tä­västi aikaa.

Asiakasmäärien rajaaminen ei ratkaise kaikkia lastensuojelun ongelmia

Meillä on kui­ten­kin koke­musta siitä, mitä seu­rauk­sia sillä on, kun työn­te­ki­jällä ei ole riit­tä­västi aikaa sel­vit­tää per­heen tilan­netta koko­nais­val­tai­sesti. Meillä on koke­musta siitä, kuinka tär­keää on saada oikean­laista tukea koko per­heelle ja riit­tä­vän nopeasti.

Kan­na­tamme asia­kas­mää­rän rajaa­mista lailla, sillä sil­loin sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä olisi enem­män koh­taa­mi­sia las­ten ja nuor­ten kanssa.

Kun sosi­aa­li­työn­te­ki­jällä on riit­tä­västi aikaa jokai­selle lap­selle ja nuo­relle, tar­joaa se mah­dol­li­suu­den raken­taa luot­ta­muk­seen perus­tu­van suh­teen. Nuo­relle pitää syn­tyä koke­mus siitä, että sosi­aa­li­työn­te­kijä on aina nuo­ren puo­lella, vaikka jou­tuu teke­mään pää­tök­siä, jotka eivät aina vas­taa nuo­ren toiveita.

Ajaak­seen nuo­ren asioita, työn­te­ki­jän täy­tyy tavata nuorta myös ennen neu­vot­te­luja. Tapaa­mi­set tuke­vat koke­musta, että nuori on tul­lut kuulluksi.

”Mun sijoitus kodin ulkopuolelle maksoi yhteiskunnalle 300 000 euroa”

”Minä eikä mun perhe saa­nut sitä apua ja tukea mitä tar­vit­tiin, koska oirei­leva nuori siir­ret­tiin vaan kotoa pois, säi­löön. Sillä 300 000 eurolla olisi saa­nut mak­set­tua mun ja monen muun­kin tera­pian vuo­siksi ja rahaa ois jää­nyt aut­taa kotona asu­via sisa­ruk­sia ja vanhempia.

Kun täy­tin 18 vuotta, per­heen tilanne oli yhä sama, ellei pahempi. Mun koh­dalla ois riit­täny et sos­suilla ois ollut aikaa sel­vit­tää, mistä mun oireilu joh­tuu ja tar­jota mulle oikean­laista apua, sen sijaan et ne oireet yri­tet­tiin hoi­taa pois näky­vistä. Ei mun tera­pian tarve hävin­nyt mihin­kään siellä laitoksessa.”

”Viisi minuut­tia ennen tapaa­mi­sen päät­ty­mistä sossu kysyi, että oisko sulla ollut jotain asioita, mistä oisit halun­nut jutella. Olis ollut, mut ei sii­hen viisi minuut­tia riittänyt.”

Kun yhdellä sosi­aa­li­työn­te­ki­jällä on asiak­kaana 50 lasta, hänen aikansa on rii­tet­tävä tapaa­maan myös muuta per­hettä ja lähi­pii­riä. 50 lasta tar­koit­taa myös 50 isää, 50 äitiä, 50 sisa­rusta, mon­taa iso­van­hem­paa, tätiä, enoa ja muita suku­lai­sia, lap­selle lähei­siä kave­reita ja tut­ta­via. Sosi­aa­li­työn­te­ki­jällä on myös hal­lit­ta­vana 50 lap­sen viran­omais­ver­kos­tot, kou­lut, päi­vä­ko­dit, neu­vo­lat ja muut ter­vey­den­huol­lon kontaktit.

Sosiaalityöntekijä: Selitä meille

Sosi­aa­li­työn­te­ki­jän teh­tä­vänä on var­mis­taa nuo­relta ennen pala­ve­ria, keitä hänelle tär­keitä hen­ki­löitä tai tahoja neu­vot­te­luun pitäisi kut­sua mukaan. Oli se sit­ten ulko­puo­li­nen tuki­hen­kilö, ystä­vän äiti tai luo­kan­val­voja, hän voisi tuoda eri­laista näke­mystä sii­hen, millä tavalla nuori näh­dään. Me emme ole usein­kaan tun­nis­ta­neet itseämme kuvauk­sesta, jota viran­omais­ta­hot kertovat.

Meille nuo­rille pitää olla myös sel­vää, ketkä viran­omai­set ovat läsnä neu­vot­te­luissa, mistä hei­dän näke­myk­sensä ovat syn­ty­neet ja mihin kaik­keen ne nuo­ren elä­mässä vai­kut­ta­vat. Se on myös mer­ki­tyk­sel­listä, että työn­te­kijä luo tar­vit­ta­via ver­kos­toja, jos ne puut­tu­vat nuo­ren elämästä.

”Tar­vit­sen tie­don siitä, keitä neu­vot­te­lui­hin tulee ja miksi ne kaikki viran­omai­set on siellä. Mitä siellä puhu­taan, mitä musta on kir­joi­tettu ja mistä päätetään.”

”Kai­killa muilla oli vaan pape­reita, mistä ne luki jotain perus­te­luja, mut mulla ei ollu val­miina mitään. Mulle vaan sanot­tiin et sinne pitää tulla ja mä sit vaan istuin siellä.”

”Neu­vot­te­lut eivät ole tun­tu­neet siltä, että ne oli­si­vat mua var­ten, tun­tuu kuin olisi syy­tet­tynä oikeu­dessa ilman asia­na­ja­jaa ja mah­dol­li­suutta puolustautua.”

”Mun neu­vot­te­lut alkoi aina ensin ilman mua. Odo­tin oven ulko­puo­lella et mut kut­su­taan sisään. Ilman, että tie­sin, mitä aikui­set on puhunu sitä ennen, näin vaan her­mos­tu­neet van­hem­mat pöy­dän ääressä. Miten mä siinä voin sanoa kai­kille, et kotona ahdisti olla ja siellä oli tur­va­tonta, koska en halunnu et niitä koti­lo­mia kiel­le­tään multa koko­naan. Niistä ois pitäny voida puhua etu­kä­teen, koska siellä mä sanoin vaan et joo, hyvin ne meni.”

Tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa

Sosi­aa­li­työn­te­ki­jällä pitää olla aikaa jokai­sen lap­sen ja nuo­ren koh­dalla tavata heitä hen­ki­lö­koh­tai­sesti ja käydä tilan­teesta teh­tyjä viral­li­sia kir­jauk­sia läpi. Aikaa var­mis­taa, onko työn­te­kijä ymmär­tä­nyt oikein, mitä nuori on ker­to­nut. Aikaa tar­jota nuo­relle mah­dol­li­suus kor­jata asia­vir­heitä ja lisätä teks­tei­hin hänen oma mielipiteensä.

Työn­te­ki­jällä pitää olla aikaa perus­tella pää­tök­set, joita hän tekee ennen isoa neu­vot­te­lua. Meillä nuo­rilla pitää olla mah­dol­li­suus käsi­tellä tapaa­mi­silla esiin tul­leita asioita työn­te­ki­jän kanssa, ja mei­dän tun­teille ja pet­ty­myk­sille pitää antaa aikaa. Sosi­aa­li­työtä ei voi olla ilman ihmis­suh­detta, eikä ihmis­suh­detta voi olla ilman molem­min­puo­lista tutus­tu­mista toiseen.

Me emme halua vaivata työhönsä uupuneita auttajia

Me emme halua osal­tamme viedä mur­heil­lamme aikaa jol­ta­kulta muulta, joka ehkä tar­vit­see sitä vielä enem­män. Emme halua, että kenen­kään nuo­ren tar­vit­see tavata uutta sosi­aa­li­työn­te­ki­jäänsä ensim­mäistä ker­taa vasta neuvottelussa.

Emmekä halua, että yhden­kään sosi­aa­li­työn­te­ki­jän täy­tyy tehdä pää­tök­siä pelk­kien kir­jauk­sien tai mui­den viran­omais­ten lausun­to­jen perus­teella, tapaa­matta nuorta ensin itse.

Vuosi sit­ten Suo­men val­tio jou­tui pyy­tä­mään viral­li­sesti las­ten­suo­je­lun asiak­kailta anteeksi hei­dän koke­muk­si­aan las­ten­suo­je­lussa. Vetoam­me­kin nyt päät­tä­jiä kan­ta­maan vas­tuunsa ja rajaa­maan sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den asia­kas­mää­rää, jotta voi­tai­siin var­mis­taa, ettei anteek­si­pyyn­nön tar­vetta enää kos­kaan tule. Meillä on yhtei­nen vel­vol­li­suus pitää huolta siitä, että jokai­nen las­ten­suo­je­lun tukea tar­vit­seva lapsi Suo­messa saa vas­tuu­hen­ki­lök­seen ihmi­sen, jolla on hänelle aikaa.

Osal­li­suu­den aika ry:n nuoret
Hel­sin­gissä 14.6.2018