Osallisuuden ajan nuorten kehittäjäryhmä on työstänyt ajatusta siitä, miksi olisi tärkeää, että sosiaalityöntekijällä olisi enemmän aikaa lasta, nuorta ja koko perhettä varten.

 

Kerran kysyin: ootko sä mun sossu? Hän vastasi: en mä tiedä. Muistin, että hänen nimensä luki mun papereissa, mut sillä oli jo kiire jonkun toisen neuvot­teluun.”

”Seitsemän vuoden aikana mulla on ollut ehkä 10 eri sosiaa­li­työn­te­kijää. En tiedä, oonko tavannut heidät kaikki, en ainakaan muista heidän nimiään.”

”Kahdeksan vuoden aikana mulla on ollut seitsemän eri sosiaa­li­työn­te­kijää. Oletan, että oon tavannut heidät kaikki.”

”Mulla ei ole koskaan ollut sellaista oloa, että sossu tietäisi musta muuta kuin nimen ja sotun.”

Lasten­suojelun asiak­kaina sosiaa­li­työn­te­kijän asiakas­määrä näkyy suoraan meidän elämäs­sämme. Niillä ihmisillä, jotka puuttuvat perhei­demme asioihin ei ole siihen riittäviä resursseja eikä riittä­västi aikaa.

Asiakasmäärien rajaaminen ei ratkaise kaikkia lastensuojelun ongelmia

Meillä on kuitenkin kokemusta siitä, mitä seurauksia sillä on, kun työnte­ki­jällä ei ole riittä­västi aikaa selvittää perheen tilan­netta kokonais­val­tai­sesti. Meillä on kokemusta siitä, kuinka tärkeää on saada oikean­laista tukea koko perheelle ja riittävän nopeasti.

Kanna­tamme asiakas­määrän rajaa­mista lailla, sillä silloin sosiaa­li­työn­te­ki­jöillä olisi enemmän kohtaa­misia lasten ja nuorten kanssa.

Kun sosiaa­li­työn­te­ki­jällä on riittä­västi aikaa jokai­selle lapselle ja nuorelle, tarjoaa se mahdol­li­suuden rakentaa luotta­mukseen perus­tuvan suhteen. Nuorelle pitää syntyä kokemus siitä, että sosiaa­li­työn­tekijä on aina nuoren puolella, vaikka joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät aina vastaa nuoren toiveita.

Ajaakseen nuoren asioita, työnte­kijän täytyy tavata nuorta myös ennen neuvot­teluja. Tapaa­miset tukevat kokemusta, että nuori on tullut kuulluksi.

”Mun sijoitus kodin ulkopuolelle maksoi yhteiskunnalle 300 000 euroa”

”Minä eikä mun perhe saanut sitä apua ja tukea mitä tarvittiin, koska oireileva nuori siirrettiin vaan kotoa pois, säilöön. Sillä 300 000 eurolla olisi saanut maksettua mun ja monen muunkin terapian vuosiksi ja rahaa ois jäänyt auttaa kotona asuvia sisaruksia ja vanhempia.

Kun täytin 18 vuotta, perheen tilanne oli yhä sama, ellei pahempi. Mun kohdalla ois riittäny et sossuilla ois ollut aikaa selvittää, mistä mun oireilu johtuu ja tarjota mulle oikean­laista apua, sen sijaan et ne oireet yritettiin hoitaa pois näkyvistä. Ei mun terapian tarve hävinnyt mihinkään siellä laitok­sessa.”

”Viisi minuuttia ennen tapaa­misen päätty­mistä sossu kysyi, että oisko sulla ollut jotain asioita, mistä oisit halunnut jutella. Olis ollut, mut ei siihen viisi minuuttia riittänyt.”

Kun yhdellä sosiaa­li­työn­te­ki­jällä on asiak­kaana 50 lasta, hänen aikansa on riitettävä tapaamaan myös muuta perhettä ja lähipiiriä. 50 lasta tarkoittaa myös 50 isää, 50 äitiä, 50 sisarusta, montaa isovan­hempaa, tätiä, enoa ja muita sukulaisia, lapselle läheisiä kavereita ja tuttavia. Sosiaa­li­työn­te­ki­jällä on myös hallit­tavana 50 lapsen viran­omais­ver­kostot, koulut, päivä­kodit, neuvolat ja muut tervey­den­huollon kontaktit.

Sosiaalityöntekijä: Selitä meille

Sosiaa­li­työn­te­kijän tehtävänä on varmistaa nuorelta ennen palaveria, keitä hänelle tärkeitä henki­löitä tai tahoja neuvot­teluun pitäisi kutsua mukaan. Oli se sitten ulkopuo­linen tukihenkilö, ystävän äiti tai luokan­valvoja, hän voisi tuoda erilaista näkemystä siihen, millä tavalla nuori nähdään. Me emme ole useinkaan tunnis­taneet itseämme kuvauk­sesta, jota viran­omais­tahot kertovat.

Meille nuorille pitää olla myös selvää, ketkä viran­omaiset ovat läsnä neuvot­te­luissa, mistä heidän näkemyk­sensä ovat syntyneet ja mihin kaikkeen ne nuoren elämässä vaikut­tavat. Se on myös merki­tyk­sel­listä, että työntekijä luo tarvit­tavia verkostoja, jos ne puuttuvat nuoren elämästä.

”Tarvitsen tiedon siitä, keitä neuvot­te­luihin tulee ja miksi ne kaikki viran­omaiset on siellä. Mitä siellä puhutaan, mitä musta on kirjoi­tettu ja mistä päätetään.”

”Kaikilla muilla oli vaan papereita, mistä ne luki jotain perus­teluja, mut mulla ei ollu valmiina mitään. Mulle vaan sanottiin et sinne pitää tulla ja mä sit vaan istuin siellä.”

”Neuvot­telut eivät ole tuntuneet siltä, että ne olisivat mua varten, tuntuu kuin olisi syytettynä oikeu­dessa ilman asiana­jajaa ja mahdol­li­suutta puolus­tautua.”

”Mun neuvot­telut alkoi aina ensin ilman mua. Odotin oven ulkopuo­lella et mut kutsutaan sisään. Ilman, että tiesin, mitä aikuiset on puhunu sitä ennen, näin vaan hermos­tuneet vanhemmat pöydän ääressä. Miten mä siinä voin sanoa kaikille, et kotona ahdisti olla ja siellä oli turva­tonta, koska en halunnu et niitä kotilomia kielletään multa kokonaan. Niistä ois pitäny voida puhua etukäteen, koska siellä mä sanoin vaan et joo, hyvin ne meni.”

Tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa

Sosiaa­li­työn­te­ki­jällä pitää olla aikaa jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla tavata heitä henki­lö­koh­tai­sesti ja käydä tilan­teesta tehtyjä viral­lisia kirjauksia läpi. Aikaa varmistaa, onko työntekijä ymmär­tänyt oikein, mitä nuori on kertonut. Aikaa tarjota nuorelle mahdol­lisuus korjata asiavir­heitä ja lisätä teksteihin hänen oma mieli­pi­teensä.

Työnte­ki­jällä pitää olla aikaa perus­tella päätökset, joita hän tekee ennen isoa neuvot­telua. Meillä nuorilla pitää olla mahdol­lisuus käsitellä tapaa­mi­silla esiin tulleita asioita työnte­kijän kanssa, ja meidän tunteille ja petty­myk­sille pitää antaa aikaa. Sosiaa­li­työtä ei voi olla ilman ihmis­suh­detta, eikä ihmis­suh­detta voi olla ilman molem­min­puo­lista tutus­tu­mista toiseen.

Me emme halua vaivata työhönsä uupuneita auttajia

Me emme halua osaltamme viedä murheil­lamme aikaa jolta­kulta muulta, joka ehkä tarvitsee sitä vielä enemmän. Emme halua, että kenenkään nuoren tarvitsee tavata uutta sosiaa­li­työn­te­ki­jäänsä ensim­mäistä kertaa vasta neuvot­te­lussa.

Emmekä halua, että yhdenkään sosiaa­li­työn­te­kijän täytyy tehdä päätöksiä pelkkien kirjauksien tai muiden viran­omaisten lausun­tojen perus­teella, tapaa­matta nuorta ensin itse.

Vuosi sitten Suomen valtio joutui pyytämään viral­li­sesti lasten­suojelun asiak­kailta anteeksi heidän kokemuk­siaan lasten­suo­je­lussa. Vetoam­mekin nyt päättäjiä kantamaan vastuunsa ja rajaamaan sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden asiakas­määrää, jotta voitaisiin varmistaa, ettei anteek­si­pyynnön tarvetta enää koskaan tule. Meillä on yhteinen velvol­lisuus pitää huolta siitä, että jokainen lasten­suojelun tukea tarvitseva lapsi Suomessa saa vastuu­hen­ki­lökseen ihmisen, jolla on hänelle aikaa.

Osalli­suuden aika ry:n nuoret
Helsin­gissä 14.6.2018