Yhdysvalloissa on meneillään yhä paheneva huumekriisi, jonka taustalla on opioidipohjaisten kipulääkkeiden yleistyminen. Voiko lääke- ja huumekriisi levitä myös meille?

 

 

Viime vuonna Yhdysvalloissa kuoli The New York Timesin mukaan yli 72 000 ihmistä huu­mei­den ylian­nos­tuk­seen. Myös Suomessa opioi­di­poh­jais­ten kipu­lääk­kei­den käyttö on lisään­ty­nyt. Emme kui­ten­kaan ole lähel­lä­kään Yhdysvaltain tilan­netta, sanoo A‑klinikka Oy:n joh­tava yli­lää­käri ja Helsingin yli­opis­ton päih­de­lää­ke­tie­teen työ­elä­mä­pro­fes­sori Kaarlo Simojoki.

– Euroopassa täy­tyy kui­ten­kin pysyä hereillä. Esimerkiksi Britanniassa tilanne on jo pahen­tu­nut, sanoo Simojoki.

Kelan mukaan noin puoli mil­joo­naa suo­ma­laista käytti viime vuonna opioi­di­poh­jai­sia lääk­keitä. Lääkkeitä käy­te­tään kivun lie­vit­tä­mi­seen esi­mer­kiksi leik­kaus­ten jäl­keen ja syö­pä­po­ti­lailla. Opioidit jao­tel­laan heik­koi­hin, kes­ki­vah­voi­hin ja vah­voi­hin. Ne ovat teho­kas apu, mutta aiheut­ta­vat hel­posti riippuvuutta.

Yhdysvalloissa lääke- ja huu­meon­gel­man juu­ret juon­ta­vat 1990-luvulle, jol­loin vah­voja opioi­deja alet­tiin mää­rätä kipuun entistä her­kem­min. Suomessa lää­kä­rit mää­rää­vät Simojoen mukaan varo­vai­sesti vah­voja opioi­deja. Sen sijaan heik­koi­hin opioi­dei­hin kuu­lu­vaa kodeii­nia käy­te­tään meillä poh­jois­mai­sit­tain paljon.

– Tällä het­kellä meillä ei ole tark­kaa tie­toa siitä, mihin kipu­lääk­keitä mää­rä­tään. Suomessa lää­kä­rit eivät nimit­täin tie­to­jär­jes­tel­mästä joh­tuen liitä diag­noo­sia resep­tin mää­rää­mi­seen, toi­sin kuin monessa muussa maassa. Kun tilas­tot ja tut­ki­mus aiheesta puut­tu­vat, kas­vaa myös riski ongel­mien lisääntymisestä.

Tilanteen muut­ta­mi­nen vaa­tisi laki­muu­tok­sen. Kun lää­käri jou­tuisi liit­tä­mään diag­noo­sin resep­tin myön­tä­mi­seen, olisi hel­pompi seu­rata, mihin kipu­lääk­keitä määrätään.

– Asiakasta voi­tai­siin aut­taa ajoissa ennen ongel­mien syn­ty­mistä, Simojoki sanoo.

Heikkoja opioideja käytetään paljon väärin

Puoli mil­joo­naa kipu­lääk­kei­den käyt­tä­jää tar­koit­taa sitä, että noin kym­me­nen pro­sent­tia suo­ma­lai­sista tun­tee kipua – tai sit­ten ei. Simojoki poh­tii, onko käsis­sämme iso kipuon­gelma vai mää­rä­täänkö kipu­lääk­keitä kes­tä­mät­tö­min perustein.

Tällä hetkellä meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, mihin kipulääkkeitä määrätään.

– On hyvä, ettei meillä mää­rätä vah­voja kipu­lääk­keitä kovin hel­posti. Lääkärit eivät kui­ten­kaan vält­tä­mättä hah­mota sitä, että heik­koja opioi­deja käy­te­tään tosi pal­jon vää­rin. Kodeiinipohjaiset lääk­keet ovat meillä kes­kei­siä lääk­keitä, joilla hoi­de­taan työs­sä­käy­vien kipua, Simojoki sanoo.

Hän pitää oikeu­tet­tuna huolta kipu­lääk­kei­den vää­rin­käy­tön lisääntymisestä.

Järjestelmä turvautuu herkästi lääkkeisiin

Simojoki pitää hoi­to­jär­jes­tel­mää yhtenä syyl­li­senä ongel­miin. Mitä vähem­män kipuun tai mui­hin ongel­miin on tar­jolla muuta apua, sen her­kem­min tur­vau­du­taan lääkkeisiin.

– Onko kyse siitä, ettei meillä ole tar­jolla muuta kuin resep­tiä? Kun on pal­jon kal­liim­paa tar­jota fysio­te­ra­piaa, psy­ko­lo­gin pal­ve­luja tai muuta vas­taa­vaa, niin työn­ne­täänkö käteen ennem­min resepti sääs­tö­syistä? Tätä kysy­mystä pitäisi poh­tia, kun mie­timme kipu­lääk­kei­den käy­tön lisääntymistä.

Myös yhteis­kun­nan on Simojoen mukaan kan­net­tava vas­tuu muu­tok­sesta. Työelämän tehok­kuus­vaa­ti­muk­set kas­va­vat koko ajan, mikä voi vai­kut­taa sii­hen, ettei työn­te­kijä tunne voi­vansa jäädä kun­non sai­raus­lo­malle esi­mer­kiksi pien­ten jal­ka­leik­kaus­ten jäl­keen. Lääkäriä saa­te­taan pyy­tää anta­maan lää­kettä, jotta voi mennä töihin.

Tie ongelmakäyttäjäksi alkaa vaivihkaa

Simojoki valot­taa ongel­man syn­ty­me­ka­nis­mia esimerkillä:

”Olkapääni lei­kat­tiin muu­tama viikko sit­ten, mihin sain kipu­lääk­keeksi kodeii­nia. Leikkauksen jäl­keen tilan­teeni seu­ranta siir­tyi omalle ter­veys­a­se­malle. Nyt eteen voisi tulla haas­teita, jos kipu pit­kit­tyisi. Terveyskeskusasemalla lää­käri toden­nä­köi­sesti uusisi resep­tini kii­reessä, ehkä kerta toi­sensa jäl­keen ehti­mättä pysäh­ty­mään asiani äärelle.”

Opioidit vie­vät kivun lisäksi pois ahdis­tu­nei­suutta ja pel­koa. Ihminen voi huo­mata, että lääk­keet hel­pot­ta­vat stres­siä ja tunne-elä­män ongel­mia. Lopulta lää­kettä käy­te­tään muu­hun kuin alku­pe­räi­seen syy­hyn eli kipuun.

– Ihminen ei vält­tä­mättä heti tajua ongel­maa, onhan lääke lää­kä­rin mää­räämä. Sitten yhtäk­kiä hän havah­tuu, että pil­le­reitä menee monta päi­vässä. Hän yrit­tää vähen­tää, josta seu­raa vie­roi­tusoi­reita, kuten hikoi­lua, levot­to­muutta ja uni­vai­keuk­sia. Ihminen peläs­tyy ja päät­tää jat­kaa lääk­kei­den käyt­töä, Simojoki kuvaa.

Lääkekierre on val­mis. Tähän on joh­ta­nut se, ettei lää­kä­rillä ole ollut tar­peeksi aikaa pereh­tyä ja seu­rata asiak­kaan tilan­netta. Kiireessä lää­käri saat­taa vain kat­soa, onko poti­laasta hoi­to­jär­jes­tel­mässä mer­kin­töjä. Jos ei, resepti hel­posti uusitaan.

– Kipulääkeongelmat näky­vät myös A‑klinikoilla. Jonain vuonna lähes puo­let poti­lais­tani oli sel­lai­sia työs­sä­käy­viä, joilla oli hal­lit­se­ma­ton tai hoi­ta­ma­ton kipu­lää­keon­gelma, sanoo Kaarlo Simojoki. Kuva: Arto Viikari / Lehtikuva

Fyysinen riippuvuus ja addiktio erotettava toisistaan

Kipulääkkeisiin liit­tyy tyy­pil­li­sesti fyy­si­nen riip­pu­vuus. Käyttäjän tole­ranssi lääk­kei­siin on kas­va­nut, jol­loin lääk­kei­den vähen­tä­mi­nen aiheut­taa vie­roi­tusoi­reita. Addiktiossa lääk­keistä on tul­lut elä­män kes­ki­piste, mil­lään muulla ei ole väliä.

– Ihminen voi syyt­tää itse­ään päih­deon­gel­mai­seksi, jos hänelle on syn­ty­nyt riip­pu­vuus kipu­lääk­kei­siin. Näin ei kui­ten­kaan ole, jos kyse on vain fyy­si­sestä riip­pu­vuu­desta. Siitä ammat­ti­lai­set pys­ty­vät aut­ta­maan irti koh­tuul­li­sen kevyesti.

– Hoitojärjestelmän puo­lella saa­te­taan taas aja­tella, että asia­kas pitää saada eri­kois­sai­raan­hoi­toon tai A‑klinikalle. Fyysistä riip­pu­vuutta pitäisi kui­ten­kin ter­veys­kes­kus­lää­kä­rin kyetä hoi­ta­maan. Moniammatillista yhteis­työtä tar­vi­taan vasta sil­loin, kun asiak­kaalle on syn­ty­nyt addik­tio, Simojoki sanoo.

Riippuvuus-sana herät­tää ris­ti­rii­tai­sia tun­teita ja nos­taa kyn­nystä ohjau­tua hoi­toon. Leimautuminen huu­mei­den käyt­tä­jäksi pelot­taa. Ongelmakäytön ja riip­pu­vuu­den moni­muo­toi­suus sekoit­taa myös ammat­ti­lai­sia ja hei­dän kyky­ään arvioida asiak­kaalle sopi­vaa hoitoa.

Kun ihmi­nen lopulta uskal­taa hakea apua, saa­te­taan häneltä vaa­tia vie­roit­tau­tu­mista nopeasti.

– Tämä on kenelle tahansa ahdis­tava tilanne. Koska hoi­to­jär­jes­telmä on ollut mukana tuot­ta­massa ja yllä­pi­tä­mässä riip­pu­vuutta, on meillä eet­ti­nen vel­voite huo­leh­tia siitä, että ihmi­nen saa asian­mu­kaista hoi­toa ja häntä tue­taan pää­se­mään riip­pu­vuu­desta. Häntä ei saa jät­tää yksin, Simojoki sanoo.

Lääkärin ja asiakkaan etsittävä yhdessä apua ongelmaan

Simojoen mukaan ihmis­ten olisi hyvä ymmär­tää kipu­lääk­kei­siin liit­ty­vät ris­kit, mutta toi­saalta nähdä myös sen, ettei­vät lääk­keet ole paha asia. Kipulääkkeet aja­vat asiansa, kun­han nii­den kanssa pysyy tarkkana.

Ihminen ei välttämättä heti tajua ongelmaa, onhan lääke lääkärin määräämä.

Lääkärin on avoi­mesti puhut­tava asiak­kaalle lääk­kei­den ris­keistä. Tavoitteena on, että asia­kas uskal­taa sanoa lää­kä­rille ajoissa, jos hän huo­maa käyt­tä­vänsä lääk­keitä muu­hun kuin kipuun.

– Mietitään yhdessä rat­kai­sua asi­aan. Ei syyl­lis­tetä tai ran­gaista ketään. Tämän osaa­mi­sen ja ymmär­ryk­sen lisää­mi­nen olisi tärkeää.

Lääkärien Simojoki toi­voo käyt­tä­vän aikaa asiak­kaan ongel­man arvioi­mi­seen ja ohjaa­van hänet tar­vit­taessa eteenpäin.

– Suurin haaste koko EU:n tasolla on se, että kipu- ja addik­tio­puo­len ammat­ti­lai­set eivät ole työs­ken­nel­leet riit­tä­vän tii­visti yhdessä. Sitten kun ongelma on syn­ty­nyt, on kipu­puoli nos­ta­nut kädet pys­tyyn. Päihdepuolelta taas sano­taan, ettei voida aut­taa, kun emme ymmärrä kivusta mitään. Asiakas jää hel­posti tähän väliin, Simojoki sanoo.

– Olen tul­lut sii­hen lop­pu­tu­lok­sen, että hoi­to­jär­jes­tel­mämme suu­rin puute on kui­ten­kin aika. Sitä tar­vit­tai­siin lisää.

Johanna Merilä