Yhdysvalloissa on meneillään yhä paheneva huumekriisi, jonka taustalla on opioidipohjaisten kipulääkkeiden yleistyminen. Voiko lääke- ja huumekriisi levitä myös meille?

 

 

Viime vuon­na Yhdys­val­lois­sa kuoli The New York Timesin mukaan yli 72 000 ihmistä huumei­den ylian­nos­tuk­seen. Myös Suomes­sa opi­oidipo­h­jais­ten kip­ulääkkei­den käyt­tö on lisään­tynyt. Emme kuitenkaan ole lähel­läkään Yhdys­val­tain tilan­net­ta, sanoo A‑klinikka Oy:n johta­va ylilääkäri ja Helsin­gin yliopis­ton päi­hdelääketi­eteen työelämäpro­fes­sori Kaar­lo Simo­jo­ki.

– Euroopas­sa täy­tyy kuitenkin pysyä hereil­lä. Esimerkik­si Bri­tan­ni­as­sa tilanne on jo pahen­tunut, sanoo Simo­jo­ki.

Kelan mukaan noin puoli miljoon­aa suo­ma­laista käyt­ti viime vuon­na opi­oidipo­h­jaisia lääkkeitä. Lääkkeitä käytetään kivun lievit­tämiseen esimerkik­si leikkausten jäl­keen ja syöpäpoti­lail­la. Opi­oid­it jaotel­laan heikkoi­hin, keski­vahvoihin ja vahvoihin. Ne ovat tehokas apu, mut­ta aiheut­ta­vat hel­posti riip­pu­vu­ut­ta.

Yhdys­val­lois­sa lääke- ja huume­on­gel­man juuret juon­ta­vat 1990-luvulle, jol­loin vahvo­ja opi­oide­ja alet­ti­in määrätä kipu­un entistä herkem­min. Suomes­sa lääkärit määräävät Simo­joen mukaan varovais­es­ti vahvo­ja opi­oide­ja. Sen sijaan heikkoi­hin opi­oidei­hin kuu­lu­vaa kodei­inia käytetään meil­lä pohjo­is­maisit­tain paljon.

– Täl­lä het­kel­lä meil­lä ei ole tarkkaa tietoa siitä, mihin kip­ulääkkeitä määrätään. Suomes­sa lääkärit eivät nimit­täin tieto­jär­jestelmästä johtuen liitä diag­noosia reseptin määräämiseen, toisin kuin mon­es­sa muus­sa maas­sa. Kun tilas­tot ja tutkimus aiheesta puut­tuvat, kas­vaa myös ris­ki ongelmien lisään­tymis­es­tä.

Tilanteen muut­ta­mi­nen vaatisi lakimuu­tok­sen. Kun lääkäri jou­tu­isi liit­tämään diag­noosin reseptin myön­tämiseen, olisi helpom­pi seu­ra­ta, mihin kip­ulääkkeitä määrätään.

– Asi­akas­ta voitaisi­in aut­taa ajois­sa ennen ongelmien syn­tymistä, Simo­jo­ki sanoo.

Heikkoja opioideja käytetään paljon väärin

Puoli miljoon­aa kip­ulääkkei­den käyt­täjää tarkoit­taa sitä, että noin kymme­nen pros­ent­tia suo­ma­lai­sista tun­tee kipua – tai sit­ten ei. Simo­jo­ki pohtii, onko käsis­sämme iso kipuon­gel­ma vai määrätäänkö kip­ulääkkeitä kestämät­tömin perustein.

Tällä hetkellä meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, mihin kipulääkkeitä määrätään.

– On hyvä, ettei meil­lä määrätä vahvo­ja kip­ulääkkeitä kovin hel­posti. Lääkärit eivät kuitenkaan vält­tämät­tä hah­mo­ta sitä, että heikko­ja opi­oide­ja käytetään tosi paljon väärin. Kodei­inipo­h­jaiset lääk­keet ovat meil­lä keskeisiä lääkkeitä, joil­la hoide­taan työssäkäyvien kipua, Simo­jo­ki sanoo.

Hän pitää oikeutet­tuna huol­ta kip­ulääkkei­den väärinkäytön lisään­tymis­es­tä.

Järjestelmä turvautuu herkästi lääkkeisiin

Simo­jo­ki pitää hoito­jär­jestelmää yht­enä syyl­lisenä ongelmi­in. Mitä vähem­män kipu­un tai mui­hin ongelmi­in on tar­jol­la muu­ta apua, sen herkem­min tur­vaudu­taan lääkkeisi­in.

– Onko kyse siitä, ettei meil­lä ole tar­jol­la muu­ta kuin resep­tiä? Kun on paljon kalli­im­paa tar­jo­ta fys­ioter­api­aa, psykolo­gin palvelu­ja tai muu­ta vas­taavaa, niin työn­netäänkö käteen ennem­min resep­ti säästösy­istä? Tätä kysymys­tä pitäisi pohtia, kun mietimme kip­ulääkkei­den käytön lisään­tymistä.

Myös yhteiskun­nan on Simo­joen mukaan kan­net­ta­va vas­tuu muu­tok­ses­ta. Työelämän tehokku­us­vaa­timuk­set kas­va­vat koko ajan, mikä voi vaikut­taa siihen, ettei työn­tek­i­jä tunne voivansa jäädä kun­non sairaus­lo­ma­lle esimerkik­si pien­ten jal­ka­leikkausten jäl­keen. Lääkäriä saate­taan pyytää anta­maan lääket­tä, jot­ta voi men­nä töi­hin.

Tie ongelmakäyttäjäksi alkaa vaivihkaa

Simo­jo­ki val­ot­taa ongel­man syn­tymekanis­mia esimerkil­lä:

”Olka­pääni leikat­ti­in muu­ta­ma viikko sit­ten, mihin sain kip­ulääk­keek­si kodei­inia. Leikkauk­sen jäl­keen tilanteeni seu­ran­ta siir­tyi oma­lle ter­veysase­malle. Nyt eteen voisi tul­la haastei­ta, jos kipu pitkit­ty­isi. Ter­veyskeskusase­mal­la lääkäri toden­näköis­es­ti uusisi resep­ti­ni kiireessä, ehkä ker­ta toisen­sa jäl­keen ehtimät­tä pysähtymään asiani äärelle.”

Opi­oid­it vievät kivun lisäk­si pois ahdis­tuneisu­ut­ta ja pelkoa. Ihmi­nen voi huo­ma­ta, että lääk­keet helpot­ta­vat stres­siä ja tunne-elämän ongelmia. Lop­ul­ta lääket­tä käytetään muuhun kuin alku­peräiseen syy­hyn eli kipu­un.

– Ihmi­nen ei vält­tämät­tä heti tajua ongel­maa, onhan lääke lääkärin määräämä. Sit­ten yhtäkkiä hän havah­tuu, että pillere­itä menee mon­ta päivässä. Hän yrit­tää vähen­tää, jos­ta seu­raa vieroi­tu­soire­i­ta, kuten hikoilua, lev­ot­to­muut­ta ja uni­vaikeuk­sia. Ihmi­nen pelästyy ja päät­tää jatkaa lääkkei­den käyt­töä, Simo­jo­ki kuvaa.

Lääkekierre on valmis. Tähän on johtanut se, ettei lääkäril­lä ole ollut tarpeek­si aikaa pere­htyä ja seu­ra­ta asi­akkaan tilan­net­ta. Kiireessä lääkäri saat­taa vain kat­soa, onko poti­laas­ta hoito­jär­jestelmässä merk­in­töjä. Jos ei, resep­ti hel­posti uusi­taan.

– Kip­ulääkeon­gel­mat näkyvät myös A‑klinikoilla. Jon­ain vuon­na läh­es puo­let poti­lais­tani oli sel­l­aisia työssäkäyviä, joil­la oli hal­lit­se­ma­ton tai hoita­m­a­ton kip­ulääkeon­gel­ma, sanoo Kaar­lo Simo­jo­ki. Kuva: Arto Viikari / Lehtiku­va

Fyysinen riippuvuus ja addiktio erotettava toisistaan

Kip­ulääkkeisi­in liit­tyy tyyp­il­lis­es­ti fyysi­nen riip­pu­vu­us. Käyt­täjän tol­er­anssi lääkkeisi­in on kas­vanut, jol­loin lääkkei­den vähen­tämi­nen aiheut­taa vieroi­tu­soire­i­ta. Addik­tios­sa lääkkeistä on tul­lut elämän keskip­iste, mil­lään muul­la ei ole väliä.

– Ihmi­nen voi syyt­tää itseään päi­hdeon­gel­maisek­si, jos hänelle on syn­tynyt riip­pu­vu­us kip­ulääkkeisi­in. Näin ei kuitenkaan ole, jos kyse on vain fyy­sis­es­tä riip­pu­vu­ud­es­ta. Siitä ammat­ti­laiset pystyvät aut­ta­maan irti kohtu­ullisen kevyesti.

– Hoito­jär­jestelmän puolel­la saate­taan taas ajatel­la, että asi­akas pitää saa­da erikois­sairaan­hoitoon tai A‑klinikalle. Fyy­sistä riip­pu­vu­ut­ta pitäisi kuitenkin ter­veyskeskus­lääkärin kyetä hoita­maan. Moni­ammatil­lista yhteistyötä tarvi­taan vas­ta sil­loin, kun asi­akkaalle on syn­tynyt addik­tio, Simo­jo­ki sanoo.

Riip­pu­vu­us-sana herät­tää ris­tiri­itaisia tun­tei­ta ja nos­taa kyn­nys­tä ohjau­tua hoitoon. Leimau­tu­mi­nen huumei­den käyt­täjäk­si pelot­taa. Ongel­makäytön ja riip­pu­vu­u­den mon­imuo­toisu­us sekoit­taa myös ammat­ti­laisia ja hei­dän kykyään arvioi­da asi­akkaalle sopi­vaa hoitoa.

Kun ihmi­nen lop­ul­ta uskaltaa hakea apua, saate­taan häneltä vaa­tia vieroit­tau­tu­mista nopeasti.

– Tämä on kenelle tahansa ahdis­ta­va tilanne. Kos­ka hoito­jär­jestelmä on ollut mukana tuot­ta­mas­sa ja ylläpitämässä riip­pu­vu­ut­ta, on meil­lä eet­ti­nen velvoite huole­htia siitä, että ihmi­nen saa asian­mukaista hoitoa ja hän­tä tue­taan pääsemään riip­pu­vu­ud­es­ta. Hän­tä ei saa jät­tää yksin, Simo­jo­ki sanoo.

Lääkärin ja asiakkaan etsittävä yhdessä apua ongelmaan

Simo­joen mukaan ihmis­ten olisi hyvä ymmärtää kip­ulääkkeisi­in liit­tyvät riskit, mut­ta toisaal­ta nähdä myös sen, etteivät lääk­keet ole paha asia. Kip­ulääk­keet aja­vat asiansa, kun­han niiden kanssa pysyy tarkkana.

Ihminen ei välttämättä heti tajua ongelmaa, onhan lääke lääkärin määräämä.

Lääkärin on avoimesti puhut­ta­va asi­akkaalle lääkkei­den riskeistä. Tavoit­teena on, että asi­akas uskaltaa sanoa lääkärille ajois­sa, jos hän huo­maa käyt­tävän­sä lääkkeitä muuhun kuin kipu­un.

– Mietitään yhdessä ratkaisua asi­aan. Ei syyl­lis­tetä tai ran­gaista ketään. Tämän osaamisen ja ymmär­ryk­sen lisäämi­nen olisi tärkeää.

Lääkärien Simo­jo­ki toivoo käyt­tävän aikaa asi­akkaan ongel­man arvioimiseen ja ohjaa­van hänet tarvit­taes­sa eteen­päin.

– Suurin haaste koko EU:n tasol­la on se, että kipu- ja addik­tiop­uolen ammat­ti­laiset eivät ole työsken­nelleet riit­tävän tiivisti yhdessä. Sit­ten kun ongel­ma on syn­tynyt, on kipupuoli nos­tanut kädet pystyyn. Päi­hdepuolelta taas san­o­taan, ettei voi­da aut­taa, kun emme ymmär­rä kivus­ta mitään. Asi­akas jää hel­posti tähän väli­in, Simo­jo­ki sanoo.

– Olen tul­lut siihen lop­putu­lok­sen, että hoito­jär­jestelmämme suurin puute on kuitenkin aika. Sitä tarvit­taisi­in lisää.

Johan­na Mer­ilä