Joku voisi luulla, että päiväkoti tuo melua ja häiriötä. Ei sinnepäinkään!

 

 

Päätoimittaja Kristiina Koskiluoma.

Kristiina Koskiluoma. Kirjoittaja on elä­köi­ty­nyt toi­mit­taja, joka seu­raa valp­paasti ympä­ris­töään. Kuva: Veikko Somerpuro

Asun ker­ros­ta­lossa, jonka ala­ker­rassa toi­mii päi­vä­koti. Lapset tuo­vat elä­mää taloon, jossa muu­ten asuu pal­jon meitä elä­ke­läi­siä. Lasten päi­vää on hauska seu­rata sil­lä­kin ris­killä, että minua sanot­tai­siin kerrostalokyyläksi.

Aamuisin kat­se­len makuu­huo­neen ikku­nasta, kun lap­set mene­vät leik­ki­mään met­sä­pi­halle. Korttelimme kes­kellä on nimit­täin laaja kal­lioi­nen met­sikkö, jonka sydä­meen on tehty las­ten leik­ki­puisto. Metsä antaa viri­kettä, seik­kai­lua tai rau­haa, mitä kul­loin­kin tar­vi­taan. Vastaan saat­taa pomp­pia jänis, jos­kus vilah­taa jopa kettu.

Taaperoiden ja vähän isom­pien marssi tois­tuu kolme ker­taa päi­vässä säällä kuin säällä. Aamupalan jäl­keen met­sään, lou­naaksi takai­sin päi­vä­ko­tiin ja ilta­päi­vällä kol­men maissa taas met­sään, josta van­hem­mat hake­vat lap­set kotiin.

Tättähäärien marssi mäessä nos­taa väki­sin­kin suu­pie­let ylös­päin! Hellyttävää menoa. Joskus joku on oma­päi­nen, ja on hyker­ryt­tä­vää kat­soa, miten aikui­nen hoi­taa tilan­teen. Tarvittaessa isom­mat pai­men­ta­vat pie­nem­pi­ään mäkeä ylös tai alas. Lasten kes­ki­näi­nen yhteys tun­tuu hyvältä nähdä.

Aamupäivällä, jos ikku­nani on auki ja tuuli sopiva, saat­taa sisään lei­jua her­kul­li­nen koti­ruuan tuoksu.

Tättähäärien marssi mäessä hellyttää.

Päiväkodissa on oma kokki, jonka olen näh­nyt kokin tyy­lik­käässä ammat­tia­sussa ros­ka­ka­tok­sella. Lasten kel­paa, kun ate­riat val­mis­te­taan alusta alkaen omassa keittiössä.

Joku voisi luulla, että päi­vä­koti tuo melua ja häi­riötä. Ei sinnepäinkään!

Paitsi tois­sa­ke­sänä, joka oli kovin hel­tei­nen, ja jou­duin makaa­maan toi­pi­laana päi­vät pit­kät sän­gys­säni. Pohjoisen puo­len ikku­nat oli pidet­tävä seläl­lään. Pohjoisen taka­pi­halle kokoon­tui­vat myös lap­set väli­pa­laa syö­mään tai leik­ki­mään. Lasten äänet eivät hai­tan­neet, mutta ehdin tus­kas­tua päi­vä­ko­din aikuis­ten tapaan huu­taa ja komen­nella. Kunpa kuu­li­si­vat itsensä.

Päiväkoti myös vies­tii. Koronapandemian puh­jet­tua päi­vä­ko­din ikku­naan ilmes­tyi väri­käs teksti: Kaikki jär­jes­tyy. Se loh­dutti. Muutama vuosi sit­ten minua sykäh­dytti päi­vä­ko­din ovessa tik­ku­kir­jai­min kir­joi­tettu sini­nen lappu: ”Olemme kuut­tien puolella”.

Näin mie­les­säni söpön val­koi­sen kuu­tin isoine sil­mi­neen, ja olin hyvin iloi­nen las­ten kan­na­no­tosta. Sittemmin tajusin, että lappu oli viesti lap­si­aan hake­ville van­hem­mille, että ”Hylkeet” eli isom­pien las­ten ryhmä oli pien­ten eli ”Kuuttien” osas­tolla talon toi­sessa päädyssä.

Lapset myös osal­lis­tu­vat ker­ros­ta­lon elä­mään. Kun talon­mie­hemme Seppo täytti vii­si­kym­mentä, jär­jes­ti­vät lap­set hänelle omat kek­ke­rit ja lau­loi­vat onnit­te­lu­lau­lun. Ensi kevääksi talo­yh­ti­öön suun­ni­tel­laan pientä muraa­lia elä­vöit­tä­mään beto­nista aitaa.

Asukkaat ovat teh­neet ehdo­tuk­sia muraa­lin väreistä ja muo­doista. Päiväkodin las­ten suun­ni­telma on myös mukana kil­pai­lussa, jossa asuk­kaat äänes­tä­vät toteu­tet­ta­van työn. Luulenpa, että annan ääneni las­ten ehdotukselle!