Millainen on hyvä sossu? Muun muassa sitä lastensuojelun asiakkaat ja ammattilaiset miettivät yhteiskehittäjäryhmässä Espoossa.

 

 

Aurinko paah­taa, mutta ison puun alta löy­tyy var­jo­paikka Silk­ki­nii­tyn puis­tosta Espoon Tapio­lassa.

Vil­teille istah­taa kolme Espoon las­ten­suo­je­lun työn­te­ki­jää, Maija Haa­pala, Mir­jam Larin­koski ja Hanna Iko­nen sekä kaksi las­ten­suo­je­lun koke­mus­asian­tun­ti­jaa, Sanni, 22 ja Emma, 17. Emma on edel­leen las­ten­suo­je­lun asia­kas.

Nuo­ret ja työn­te­ki­jät ovat osa nuor­ten yhteis­ke­hit­tä­jä­ryh­mää. Emman ja San­nin lisäksi sii­hen kuu­luu kaksi muuta yli 16-vuo­tiasta las­ten­suo­je­lun entistä ja nykyistä asia­kasta ja nel­jäs las­ten­suo­je­lun työn­te­kijä. Kaikki eivät pääs­seet nyt pai­kalle.

Eväät mais­tu­vat, ja kuu­lu­mi­set vaih­de­taan. Sit­ten juttu kier­tää nuor­ten koke­muk­siin las­ten­suo­je­lusta.

Ryhmä on kokoon­tu­nut vuo­den ajan kah­den vii­kon välein, lait­ta­nut ruo­kaa ja poh­ti­nut, miten las­ten­suo­je­lua voisi pet­rata. Nuo­ret ovat käy­neet läpi muun muassa, miltä tun­tuu olla lai­tos­nuori ja miet­ti­neet, mil­lai­nen on hyvä koh­taa­mi­nen ja mitä nuo­ret odot­ta­vat las­ten­suo­je­lun työn­te­ki­jäl­tään.

Ryhmä syn­tyi Osal­li­suu­den aika ‑yhdis­tyk­sen aloit­teesta. Se edis­tää las­ten­suo­je­lun asiak­kai­den osal­li­suutta. Yhdis­tys on luo­nut mal­lin yhteis­ke­hit­tä­jä­ryh­mistä, joi­hin kuu­luu las­ten­suo­je­lun asiak­kaita ja ammat­ti­lai­sia. Tavoit­teena on yhdessä tehdä parem­paa las­ten­suo­je­lua.

Aiem­min vas­taa­via ryh­miä on toi­mi­nut muun muassa Hel­sin­gissä, Van­taalla ja Tam­pe­reella.

– Las­ten­suo­je­lun asiak­kaat ovat par­haita las­ten­suo­je­lun asian­tun­ti­joita. He tie­tä­vät, miltä se tun­tuu ja mil­lai­sia raken­teita ja käy­tän­töjä siellä on. Näissä ryh­missä pro­ses­sia valais­taan eri näkö­kul­masta kuin yleensä eli nuor­ten sil­min, sanoo Reetta Pauni. Hän on Osal­li­suu­den ajan toi­min­nan­joh­taja.

– Las­ten­suo­je­lun koke­nei­den ääni kuu­luu las­ten­suo­je­lussa vasta osin. Nuor­ten kuu­le­mi­sesta on nyt tulossa entistä tär­keämpi osa las­ten­suo­je­lun kehit­tä­mistä.

Ver­tai­soh­jaaja Yona­tan Gebre­ne­gus Osal­li­suu­den ajasta on vetä­nyt Espoon ryh­mää yhdessä sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den kanssa. Hän on itse­kin ollut sijoi­tet­tuna. Hän sanoo, että ryh­mässä tär­keintä on antaa nuo­rille mie­li­kuva, että täl­laista voi­daan tehdä. Se nor­ma­li­soi nuor­ten ja ammat­ti­lais­ten yhteis­työtä, hän sanoo.

– Nuori haluaa olla osa pro­ses­sia. Hän ei halua olla ulko­puo­li­nen omassa elä­mäs­sään.

Kaikki osa­puo­let las­ten­suo­je­lussa halua­vat hyvää, Gebre­ne­gus sanoo. Hänestä on tär­keä löy­tää yhtei­nen ymmär­rys siitä, mikä lap­sen hyvä on.

– Yhteis­työllä saa­daan kar­toi­tet­tua pro­ses­sin epä­koh­tia ja löy­tää kei­noja kor­jata ne.

 

Las­ten­suo­jelu on ollut minulle yhtä aikaa pelas­tus ja ran­gais­tus.
Yhteis­kun­nan käsi­tys las­ten­suo­je­lusta on usein nega­tii­vi­nen. Se luo lap­selle pai­neen olla ker­to­matta kenel­le­kään ulko­puo­li­selle, että hän on las­ten­suo­je­lun asia­kas.
Itse olin sijoi­tet­tuna nuo­ri­so­ko­tiin avo­huol­lon pää­tök­sellä teini-ikäi­senä. Sain pal­jon kuulla kysy­myk­siä ja epäi­lyk­siä, että olen rap­pioi­tu­nut päih­tei­den käyt­täjä, vaikka se ei ollut totta. Haluai­sin luoda avoi­mem­paa käsi­tystä las­ten­suo­je­lusta, sillä syitä pää­tyä las­ten­suo­je­lun asiak­kaaksi on monia. Esi­mer­kiksi minä pää­dyin las­ten­suo­je­lun asiak­kaaksi siksi, että van­hem­pani oli kyvyt­tö­miä huo­leh­ti­maan minusta, kun mie­len­ter­vey­teni oli hajalla. Las­ten­suo­jelu on pelas­ta­nut hen­keni, sillä ilman sosi­aa­li­työn­te­ki­jäni nopeita pää­tök­siä ja hen­kistä apua en olisi enää edes elossa. Siksi haluai­sin levit­tää enem­män myös hyvää sano­maa las­ten­suo­je­lusta, vaikka las­ten­suo­jelu ei itses­sään ole­kaan pelk­kiä ruusuja.
Nime­tön nuori

 

Nuoret kuvaavat lastensuojelun kipukohtia

Espoon ryh­mässä nuo­ret ovat kuvan­neet las­ten­suo­je­lun kipu­koh­tia, Maija Haa­pala ker­too.

Nuo­ret ker­to­vat stig­masta, jonka las­ten­suo­jelu asiak­kuus tuo. Se lei­maa nuorta ja voi vai­kut­taa jopa kas­va­tusa­lan ammat­ti­lai­sen käy­tök­seen, kuten Emmalle kävi. Hän ker­toi uudessa kou­lussa avoi­mesti, että hänelle oli vai­keuk­sia, mutta ne on nyt selä­tetty.

– Opet­taja hauk­kui minut kah­den kes­ken lyt­tyyn ja sanoi, että hän ei halua opet­taa minua. Hän piti minua nark­ka­rina.

Sekä Emmalla että San­nilla on hyvää sanot­ta­vaa omista sosi­aa­li­työn­te­ki­jöis­tään. Sen sijaan sijais­ko­deissa tai ‑lai­tok­sissa asiat eivät men­neet aina hyvin. Sanni ker­too, että sijais­per­heen isä jopa löi häntä. Sijais­perhe oli uskon­nol­li­nen ja Sanni koki, että perhe ei hyväk­sy­nyt sitä, että hänen äitinsä eli pari­suh­teessa nai­sen kanssa.

– Olin aina alem­piar­voi­nen kuin muut. En voi­nut ker­toa omalle työn­te­ki­jälle, sillä sijais­per­heen äiti oli aina pai­kalla tapaa­mi­sissa.

Sanni toi­voo­kin, että lai­tos­ten val­von­taa paran­ne­taan ja nuo­ria usko­taan parem­min.

– Äitiäni ei aina pääs­tetty kylään. Ker­ran minut lai­tet­tiin kotiin, vaikka äitini ei olisi jak­sa­nut ottaa minua lomalle sai­rauk­siensa takia. Hän myös jou­tui lai­naa­maan sil­loin rahaa ruo­kaan.

Myös Emma ker­too val­von­nan puut­teista.

– Olin sul­je­tussa lai­tok­sessa puo­li­toista vuotta. Sinä aikana siellä ei tehty yhtään tar­kas­tusta. Kuu­lin vasta tässä ryh­mässä, että tar­kas­tuk­sia teh­dään.

Emma koros­taa myös, että nuo­relle pitää ker­toa, mitä oikeuk­sia hänellä on. Jos jota­kin teh­dään, se pitää perus­tella, hän sanoo.

– Meillä huo­neet saa­tet­tiin rat­sata, mutta ei ker­rottu, miksi. Puhut­tiin ypr:stä (yhtey­den­pi­to­ra­joi­tus) ja lvr:stä (liik­ku­ma­va­pau­den­ra­joi­tus) ja minä olin että anteeksi, mitä ne on. Nuo­relle pitää ker­toa, mitä hänelle on mää­rätty ja miksi ja mihin voi valit­taa.

Emma pitää tär­keänä, että omaan sosi­aa­li­työn­te­ki­jään tulee hyvä suhde.

– Sossu voisi vaikka kysyä, onko jokin jää­nyt pai­na­maan sinua. Sil­loin nuori voisi ker­toa, mitä on tapah­tu­nut.

 

Hyvä sossu on sem­mo­nen, joka yli­päänsä pitää yhteyttä nuo­reen. Usein ne on vaan nimiä pape­reissa. Jos päät­tää nuo­ren asioista, on outoa, jos ei pidä yhteyttä. Jos pitää yhteyttä, voi jopa oppia tun­te­maan nuo­ren.
Asia­kir­jat ei kerro koko totuutta. Uuden sos­sun ois hyvä ensin soit­taa nuo­relle, et lukeeko vai eikö lue nuo­resta ensin asia­kir­joja. Täy­tyy osata aidosti kuulla. Kuu­le­mista, koh­taa­mista ja osal­li­suutta ei voi kukaan ulko­puo­lelta mää­ri­tellä. Kysy nuo­relta.
Hyvä tyyppi sos­suna ei tar­koita sitä, et on aina samaa mieltä. Hyvä sossu onnis­tuu luo­maan hyvän kon­tak­tin. Oot ollu aidosti mukana ja sulla on ollut aito mah­dol­li­suus vai­kut­taa ja olla osal­li­sena pää­tök­sen­teossa.
Perus­tele aina pää­tök­set nuo­relle. Vaik­kei tilan­teessa vält­tä­mättä pysty ymmär­tä­mään, voi myö­hem­min muis­taa, että se sossu aut­toi.
Mun paras sossu oli se, joka lait­toi mut lai­tok­seen.
Nime­tön nuori

 

Nuorilla on halu vaikuttaa ja olla osa prosessia

Nuo­ret ja ammat­ti­lai­set ovat vuo­den aikana saa­neet aikaan pal­jon. He ovat tii­vis­tä­neet nuor­ten koke­muk­sista huo­neen­tau­lun sosi­aa­li­työn­te­ki­jöille. He ovat tavan­neet lai­tos­hoi­don sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä. Syk­syllä nuo­ria osal­lis­tuu las­ten­suo­je­lun kehit­tä­mis­päi­ville.

Yksi nuori oli jo mukana työ­pa­jassa, jossa käsi­tel­tiin kii­rei­siä sijoi­tuk­sia. Pai­kalla oli pääl­lik­kö­ta­son vir­ka­mie­hiä­kin.

– He kuun­te­li­vat suu auki, kun nuori ker­toi, miten sijoi­tus meni hänen mie­les­tään. Yleensä sosi­aa­li­työn­te­ki­jät käy­vät näitä kes­kus­te­luja kes­ke­nään, Maija Haa­pala ker­too.

Syk­syllä yhteis­ke­hit­tä­jä­ryhmä aikoo pitää blo­gia tai tehdä podcas­teja. Nuo­ret tah­toi­si­vat myös mennä kau­pun­gin­val­tuus­toon puhu­maan päät­tä­jille. Suun­nit­teilla on myös suomi-las­ten­suo­jelu-sana­kirja ja las­ten­suo­je­lun ohje­leh­ti­nen, jonka voi antaa nuo­rille ja hei­dän lähei­sil­leen.

– Tär­keintä on, että voimme yhdessä aidosti kehit­tää las­ten­suo­je­lun raken­teita, jotta asiat toi­mi­vat parem­min.

Jaana Lai­ti­nen