Lempääläiset Mikko ja hänen vanhempansa ovat saaneet paljon apua kotona käyvästä nepsy-valmentajasta.

 

 

Ulko-ovi avautuu heti soitet­tuamme kuvaajan kanssa ovikelloa. Kahdek­san­vuotias Mikko on odottanut meitä maltta­mat­tomana jo tovin. Hän vie meidät perem­mälle olohuo­neeseen ja istuu sohvalle viereeni. Saman tien Mikko alkaa kertoa vuolaasti itsestään, kun kerran häntä tultiin haastat­te­lemaan.

Mikolla on kolme veljeä. Yksi on häntä kaksi vuotta vanhempi ja kaksi nuorempaa eivät ole vielä koulussa. Mikko kertoo käyvänsä kerran viikossa kansa­lais­opiston palloi­lu­ker­hossa, jossa äiti opettaa. Hän tykkää myös trampo­lii­nista ja trikkauk­sesta. Sitä voi harrastaa naapu­ri­ton­tilla sijait­se­vassa koulussa, jota Mikko veljiensä kanssa käy.

− Tykkään koulussa oikeastaan ihan kaikesta, eikä minulla ole mitään vaikeuksia lähteä sinne aamuisin, hän vakuuttaa.

Mikko kertoo pitävänsä erityi­sesti matema­tii­kasta, jossa hän on hyvä, ja lisäksi käsitöistä, tarkemmin neula­töistä.

Joskus välitun­nilla eräs oman luokan poika kiusaa tyttöjä siten, että nappaa pipon päästä tai tönii. Silloin Mikko kertoo menevänsä siihen kaverinsa kanssa estelemään, ja toinen heistä voi lähteä hakemaan apua välitun­ti­val­vo­jalta.

− Minä en mene mielelläni tappe­lemaan. Minulla on nyt semmoinen lääke, että ei ole tullut pitkään aikaan tappeluja. Ennen kuin sain sen, tuli aika usein täällä kotonakin riideltyä.

Jos hermot alkaa mennä, Mikko on opetellut poistumaan tilan­teesta, ennen kuin mitään pääsee tapah­tumaan. Kotona hän voi mennä omaan rentou­tu­mis­paik­kaansa eli omaan sänkyynsä lukemaan vähäksi aikaa Aku Ankkaa ja hengit­te­lemään rauhassa. Näin hänelle on nepsy-valmentaja Katriina neuvonut.

Lempäälä koulutti viisi nepsy-valmentajaa

Nepsy-valmen­tajat käyvät perheissä, joissa on ADHD- tai muita neurop­sy­kiat­risia erityis­piir­teitä omaavia lapsia. Mikon äiti Liisa haki nepsy-tiimin asiak­kaaksi heti, kun työ alkoi vuoden alussa.

− Saimme keväällä Mikolle alustavan diagnoosin, joka viittasi ylivilkkaus‑, tarkkaa­vaisuus- ja aktii­vi­suus­häi­riöön. Kun diagnoosi syksyllä varmistui, saimme lääki­tyksen.

Mikko tietää, mihin lääkitys on tarkoi­tettu, ja puheliaana poikana hän kertoo sen yleensä keskus­te­lu­kump­pa­nil­lekin heti.

Neljän pienen pojan äitinä Liisa pitää ”orjal­lisen” tiukasti arkiru­tii­neista kiinni, ja pojille on tarkat ajat niin ruokai­lulle kuin ulkoi­lulle. Jos viikon­lop­puisin rutiinit löystyvät, näkyy se Liisan mukaan heti alkuvii­kosta levot­to­muutena.

Onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä koko perheelle.

− Ja peliaikaa känny­köillä pitää rajoittaa tarkasti, sillä mitä vähemmän aikuinen on läsnä poikien kanssa, sitä levot­to­mampaa on.

Mikko kertoo, että jos veljek­sillä tulee viikolla mitään kähinää pelia­joista, heiltä perutaan viikon­lopun peliaika kokonaan. Mutta jos viikolla ei tule yhtään tappelua, eikä äidin ja isän tarvitse heitä komentaa, pojat voivat saada viikon­loppuna pelata 15 minuu­tista puoleen tuntiin.

Apu voi turvata lapsen tulevaisuuden

Liisa tekee töitä usein iltaisin, joten hän on päivisin kotona, ja iltaisin poikien kanssa on isä. Liisa on luonut tukevan turva­verkon perheelle: hoitoapua saa aina niin sukulai­sista, ystävistä kuin kotipal­ve­lus­takin. Liisa kertoo, että ilman turva­verkkoa ei pärjätä. Apua saa kun on aktii­vinen ja pyytää. Hän kokee saavansa myös kunnalta helposti apua.

− On vanhemman velvol­lisuus hakea apua ja tyhmyyttä olla hakematta. Siten turvaamme lapsil­lemme hyvän tulevai­suuden.

Mikon kasvaessa Liisa koki tarvit­se­vansa apua saadakseen uusia keinoja pojan levot­to­muuden ja äkkipi­kai­suuden hillit­se­mi­seksi, mutta myös omaan jaksa­mi­seensa.

Nepsy-valmentaja Katriina Mikkonen on tavannut Mikkoa kahden kesken nyt viisi kertaa. Kukin tapaa­minen kestää noin tunnin. Liisa kertoo, että Mikon käytök­sestä huomaa heti, kun Katriina on käynyt.

− Hän saattaa jopa sanoa, että nyt minä poistun tästä tilan­teesta, että ei tapahdu mitään. Tai hän ei ala riidellä pikku­veljen kanssa jostain lelusta, vaan selvittää asian rauhal­li­sesti puhumalla.

Mikko on Liisan mukaan myös opetellut keskus­te­lemaan mielessään ja sanomaan itselleen, että hän pystyy olemaan lyömättä, vaikka tietääkin olevansa vahvempi kuin tuo toinen.

Myös Liisa itse voi pyytää Katrii­nalta aina apua, jos jokin asia alkaa vaivata. Hän kokee saavansa Katrii­nalta vahvaa henkistä tukea jo pelkästään puhelin­kes­kus­te­luissa.

Katriina antaa hänelle palau­tetta siitäkin, jos hän on toiminut oikein. Lisäksi Katriina on suosi­tellut hänelle kirjoja, joissa esitellään hyviä ideoita ja välineitä nepsy-lapsen kanssa toimi­miseen.

− Katriina muistuttaa minulle myös siitä, että vanhemman täytyy välillä muistaa huilata, eikä vain aina olla kasvat­ta­massa nepsy-lasta, Liisa sanoo.

Myös vanhemmille tukea

Katriina Mikkonen kertoo, että nepsy-asiakas­per­heessä tapaa­miset perheen kanssa ovat keski­määrin kahden−kolmen viikon välein. Perus­oh­jelma käsittää 5−10 tapaa­mista, ja sen jälkeen arvioidaan jatko­tarve. Tapaa­misia tarjotaan sekä lapsille että vanhem­mille.

Tiukat arkirutiinit helpottavat nepsy-lasta.

Katriinan mukaan Mikko asetti itse nepsy-työsken­telyn tavoit­teeksi sen, että hän oppisi toimimaan hermos­tuessaan muulla tavoin kuin lyömällä. Vanhempien kanssa on mietitty arjen keinoja itsetun­te­muksen ja itsesää­telyn paran­ta­mi­seksi. Tavoit­teena on, että kahden­kes­ki­sissä tapaa­mi­sissa harjoi­tel­tavat tunne­taidot ja itsehil­linnän keinot siirtyi­sivät myös arkeen ainakin äidin tai isän muistut­taessa niistä.

− Mikko on harvi­naisen keskus­televa lapsi, ja hänen on helppo sanottaa ja pohtia näitä asioita, Katriina lisää.

Vanhem­mille koros­tetaan, että onnis­tu­misen kokemukset ovat tärkeitä ja niitä voi aluksi vähän järjes­tääkin erityi­sesti silloin, jos tunnelma on jämäh­tänyt kovin kieltei­seksi. Lapsi on haluk­kaampi yrittämään uudestaan, jos hän on jo jossain onnis­tunut.

− Vanhempien kanssa pohditaan, mitkä asiat toimivat. Lisäksi keskus­tellaan heidän omasta jaksa­mi­sestaan ja myös  siitä, mikä mahtaa olla heidän oma oppimi­sensa paikka juuri tämän lapsen kanssa.

Rentou­tu­mis­har­joi­tuksia tehdään myös äidin ja isän kanssa.

− Kaiken kaikkiaan kuntout­tavin asia on arki, missä lapsen kanssa eletään. Tällä perheellä on jo lähtö­koh­tai­sesti vahvat ja hyvät rutiinit, mutta joskus voimme joutua luomaan niitä perheeseen tai vahvis­tamaan niiden merki­tystä, Katriina kertoo.

Lempää­lässä Nepsy-valmen­tajaan voi ottaa itse yhteyttä yhtey­den­ot­to­tiimin kautta. Myös koulu, perhe­neuvola, terveys­kes­kusp­sy­kologi tai koulup­sy­kologi voi tehdä lähetteen kotiin tehtävään nepsy-työhön.

Asiak­kaaseen otetaan yhteyttä jo muutaman viikon sisällä. Haastat­telua tehtäessä tiimille oli tullut 18 asiakasta, ja lähes kaikkien kanssa on aloitettu työskentely.

Kullekin valmen­ta­jalle voidaan ottaa kerrallaan korkeintaan kaksi lasta, sillä nepsy-valmen­tajat tekevät työtään päätyönsä rinnalla.

− Olemme kuitenkin hyvin innois­samme tästä työmuo­dosta, sillä se tuli tosi tarpeeseen, Katriina Mikkonen iloitsee.

Iita Kettunen