Lempääläiset Mikko ja hänen vanhempansa ovat saaneet paljon apua kotona käyvästä nepsy-valmentajasta.

 

 

Ulko-ovi avau­tuu heti soi­tet­tuamme kuvaa­jan kanssa ovi­kel­loa. Kah­dek­san­vuo­tias Mikko on odot­ta­nut meitä malt­ta­mat­to­mana jo tovin. Hän vie mei­dät perem­mälle olo­huo­nee­seen ja istuu soh­valle vie­reeni. Saman tien Mikko alkaa ker­toa vuo­laasti itses­tään, kun ker­ran häntä tul­tiin haas­tat­te­le­maan.

Mikolla on kolme vel­jeä. Yksi on häntä kaksi vuotta van­hempi ja kaksi nuo­rem­paa eivät ole vielä kou­lussa. Mikko ker­too käy­vänsä ker­ran vii­kossa kan­sa­lais­opis­ton pal­loi­lu­ker­hossa, jossa äiti opet­taa. Hän tyk­kää myös tram­po­lii­nista ja trik­kauk­sesta. Sitä voi har­ras­taa naa­pu­ri­ton­tilla sijait­se­vassa kou­lussa, jota Mikko vel­jiensä kanssa käy.

− Tyk­kään kou­lussa oikeas­taan ihan kai­kesta, eikä minulla ole mitään vai­keuk­sia läh­teä sinne aamui­sin, hän vakuut­taa.

Mikko ker­too pitä­vänsä eri­tyi­sesti mate­ma­tii­kasta, jossa hän on hyvä, ja lisäksi käsi­töistä, tar­kem­min neu­la­töistä.

Jos­kus väli­tun­nilla eräs oman luo­kan poika kiusaa tyt­töjä siten, että nap­paa pipon päästä tai tönii. Sil­loin Mikko ker­too mene­vänsä sii­hen kave­rinsa kanssa este­le­mään, ja toi­nen heistä voi läh­teä hake­maan apua väli­tun­ti­val­vo­jalta.

− Minä en mene mie­lel­läni tap­pe­le­maan. Minulla on nyt sem­moi­nen lääke, että ei ole tul­lut pit­kään aikaan tap­pe­luja. Ennen kuin sain sen, tuli aika usein täällä koto­na­kin rii­del­tyä.

Jos her­mot alkaa mennä, Mikko on ope­tel­lut pois­tu­maan tilan­teesta, ennen kuin mitään pää­see tapah­tu­maan. Kotona hän voi mennä omaan ren­tou­tu­mis­paik­kaansa eli omaan sän­kyynsä luke­maan vähäksi aikaa Aku Ank­kaa ja hen­git­te­le­mään rau­hassa. Näin hänelle on nepsy-val­men­taja Kat­riina neu­vo­nut.

Lempäälä koulutti viisi nepsy-valmentajaa

Nepsy-val­men­ta­jat käy­vät per­heissä, joissa on ADHD- tai muita neu­rop­sy­kiat­ri­sia eri­tyis­piir­teitä omaa­via lap­sia. Mikon äiti Liisa haki nepsy-tii­min asiak­kaaksi heti, kun työ alkoi vuo­den alussa.

− Saimme keväällä Mikolle alus­ta­van diag­noo­sin, joka viit­tasi ylivilkkaus‑, tark­kaa­vai­suus- ja aktii­vi­suus­häi­ri­öön. Kun diag­noosi syk­syllä var­mis­tui, saimme lää­ki­tyk­sen.

Mikko tie­tää, mihin lää­ki­tys on tar­koi­tettu, ja puhe­li­aana poi­kana hän ker­too sen yleensä kes­kus­te­lu­kump­pa­nil­le­kin heti.

Nel­jän pie­nen pojan äitinä Liisa pitää ”orjal­li­sen” tiu­kasti arki­ru­tii­neista kiinni, ja pojille on tar­kat ajat niin ruo­kai­lulle kuin ulkoi­lulle. Jos vii­kon­lop­pui­sin rutii­nit löys­ty­vät, näkyy se Lii­san mukaan heti alku­vii­kosta levot­to­muu­tena.

Onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä koko perheelle.

− Ja peliai­kaa kän­ny­köillä pitää rajoit­taa tar­kasti, sillä mitä vähem­män aikui­nen on läsnä poi­kien kanssa, sitä levot­to­mam­paa on.

Mikko ker­too, että jos vel­jek­sillä tulee vii­kolla mitään kähi­nää pelia­joista, heiltä peru­taan vii­kon­lo­pun peliaika koko­naan. Mutta jos vii­kolla ei tule yhtään tap­pe­lua, eikä äidin ja isän tar­vitse heitä komen­taa, pojat voi­vat saada vii­kon­lop­puna pelata 15 minuu­tista puo­leen tun­tiin.

Apu voi turvata lapsen tulevaisuuden

Liisa tekee töitä usein iltai­sin, joten hän on päi­vi­sin kotona, ja iltai­sin poi­kien kanssa on isä. Liisa on luo­nut tuke­van tur­va­ver­kon per­heelle: hoi­toa­pua saa aina niin suku­lai­sista, ystä­vistä kuin koti­pal­ve­lus­ta­kin. Liisa ker­too, että ilman tur­va­verk­koa ei pär­jätä. Apua saa kun on aktii­vi­nen ja pyy­tää. Hän kokee saa­vansa myös kun­nalta hel­posti apua.

− On van­hem­man vel­vol­li­suus hakea apua ja tyh­myyttä olla hake­matta. Siten tur­vaamme lap­sil­lemme hyvän tule­vai­suu­den.

Mikon kas­vaessa Liisa koki tar­vit­se­vansa apua saa­dak­seen uusia kei­noja pojan levot­to­muu­den ja äkki­pi­kai­suu­den hil­lit­se­mi­seksi, mutta myös omaan jak­sa­mi­seensa.

Nepsy-val­men­taja Kat­riina Mik­ko­nen on tavan­nut Mik­koa kah­den kes­ken nyt viisi ker­taa. Kukin tapaa­mi­nen kes­tää noin tun­nin. Liisa ker­too, että Mikon käy­tök­sestä huo­maa heti, kun Kat­riina on käy­nyt.

− Hän saat­taa jopa sanoa, että nyt minä pois­tun tästä tilan­teesta, että ei tapahdu mitään. Tai hän ei ala rii­dellä pik­ku­vel­jen kanssa jos­tain lelusta, vaan sel­vit­tää asian rau­hal­li­sesti puhu­malla.

Mikko on Lii­san mukaan myös ope­tel­lut kes­kus­te­le­maan mie­les­sään ja sano­maan itsel­leen, että hän pys­tyy ole­maan lyö­mättä, vaikka tie­tää­kin ole­vansa vah­vempi kuin tuo toi­nen.

Myös Liisa itse voi pyy­tää Kat­rii­nalta aina apua, jos jokin asia alkaa vai­vata. Hän kokee saa­vansa Kat­rii­nalta vah­vaa hen­kistä tukea jo pel­käs­tään puhe­lin­kes­kus­te­luissa.

Kat­riina antaa hänelle palau­tetta sii­tä­kin, jos hän on toi­mi­nut oikein. Lisäksi Kat­riina on suo­si­tel­lut hänelle kir­joja, joissa esi­tel­lään hyviä ideoita ja väli­neitä nepsy-lap­sen kanssa toi­mi­mi­seen.

− Kat­riina muis­tut­taa minulle myös siitä, että van­hem­man täy­tyy välillä muis­taa hui­lata, eikä vain aina olla kas­vat­ta­massa nepsy-lasta, Liisa sanoo.

Myös vanhemmille tukea

Kat­riina Mik­ko­nen ker­too, että nepsy-asia­kas­per­heessä tapaa­mi­set per­heen kanssa ovat kes­ki­mää­rin kahden−kolmen vii­kon välein. Perus­oh­jelma käsit­tää 5−10 tapaa­mista, ja sen jäl­keen arvioi­daan jat­ko­tarve. Tapaa­mi­sia tar­jo­taan sekä lap­sille että van­hem­mille.

Tiukat arkirutiinit helpottavat nepsy-lasta.

Kat­rii­nan mukaan Mikko asetti itse nepsy-työs­ken­te­lyn tavoit­teeksi sen, että hän oppisi toi­mi­maan her­mos­tues­saan muulla tavoin kuin lyö­mällä. Van­hem­pien kanssa on mie­titty arjen kei­noja itse­tun­te­muk­sen ja itse­sää­te­lyn paran­ta­mi­seksi. Tavoit­teena on, että kah­den­kes­ki­sissä tapaa­mi­sissa har­joi­tel­ta­vat tun­ne­tai­dot ja itse­hil­lin­nän kei­not siir­tyi­si­vät myös arkeen aina­kin äidin tai isän muis­tut­taessa niistä.

− Mikko on har­vi­nai­sen kes­kus­te­leva lapsi, ja hänen on helppo sanot­taa ja poh­tia näitä asioita, Kat­riina lisää.

Van­hem­mille koros­te­taan, että onnis­tu­mi­sen koke­muk­set ovat tär­keitä ja niitä voi aluksi vähän jär­jes­tää­kin eri­tyi­sesti sil­loin, jos tun­nelma on jämäh­tä­nyt kovin kiel­tei­seksi. Lapsi on haluk­kaampi yrit­tä­mään uudes­taan, jos hän on jo jos­sain onnis­tu­nut.

− Van­hem­pien kanssa poh­di­taan, mitkä asiat toi­mi­vat. Lisäksi kes­kus­tel­laan hei­dän omasta jak­sa­mi­ses­taan ja myös  siitä, mikä mah­taa olla hei­dän oma oppi­mi­sensa paikka juuri tämän lap­sen kanssa.

Ren­tou­tu­mis­har­joi­tuk­sia teh­dään myös äidin ja isän kanssa.

− Kai­ken kaik­ki­aan kun­tout­ta­vin asia on arki, missä lap­sen kanssa ele­tään. Tällä per­heellä on jo läh­tö­koh­tai­sesti vah­vat ja hyvät rutii­nit, mutta jos­kus voimme jou­tua luo­maan niitä per­hee­seen tai vah­vis­ta­maan nii­den mer­ki­tystä, Kat­riina ker­too.

Lem­pää­lässä Nepsy-val­men­ta­jaan voi ottaa itse yhteyttä yhtey­den­ot­to­tii­min kautta. Myös koulu, per­he­neu­vola, ter­veys­kes­kusp­sy­ko­logi tai kou­lup­sy­ko­logi voi tehdä lähet­teen kotiin teh­tä­vään nepsy-työ­hön.

Asiak­kaa­seen ote­taan yhteyttä jo muu­ta­man vii­kon sisällä. Haas­tat­te­lua teh­täessä tii­mille oli tul­lut 18 asia­kasta, ja lähes kaik­kien kanssa on aloi­tettu työs­ken­tely.

Kul­le­kin val­men­ta­jalle voi­daan ottaa ker­ral­laan kor­kein­taan kaksi lasta, sillä nepsy-val­men­ta­jat teke­vät työ­tään pää­työnsä rin­nalla.

− Olemme kui­ten­kin hyvin innois­samme tästä työ­muo­dosta, sillä se tuli tosi tar­pee­seen, Kat­riina Mik­ko­nen iloit­see.

Iita Ket­tu­nen