Yleis­ra­dion ohjel­ma­päi­vys­tys tuk­keu­tui erään 1960-luvulla lähe­te­tyn uutis­lä­he­tyk­sen jäl­keen. Uutis­ten toi­mit­ta­mi­sessa ei ollut moi­tit­ta­vaa, mutta uutis­ten­lu­ki­jan tus­kin havait­tava koros­tus ja eten­kin nimi aiheut­ti­vat älä­mö­lön. Ensim­mäi­senä lan­goille ehät­tä­neen mies­hen­ki­lön vuo­da­tus kuvasti ajan hen­keä:

− Yleis­ra­dio, ohjel­ma­päi­vys­tys.
− Kuka p…leen hurri siellä oli äsken luke­massa
uuti­sia eikä osan­nut edes suo­mea!?
− Uutis­ten­lu­ki­jana toimi Knud Möl­ler. Hän on Suo­men kan­sa­lai­nen, mutta per­he­taus­tal­taan tans­ka­lai­nen.
− Ai se on tans­ka­lai­nen! Ja puhuu niin hyvin suo­mea!

Tapaus on huvit­ta­vuu­des­saan tul­lut tois­tu­vasti mie­leen nyt, kun län­si­mai­nen elä­män­muo­tomme tun­tuu ole­van vaa­ka­lau­dalla Suo­meen pyr­ki­vien ja täällä asu­vien ulko­maa­lais­ten vuoksi. Koke­mus­asian­tun­ti­juutta ei meillä asiasta ole, mutta tun­tu­maa voi­tai­siin hakea vaikka Malawista, joka on vas­taa­not­ta­nut parissa vuo­si­kym­me­nessä lähes väki­lu­kunsa ver­ran sotaa ja näl­kää pake­ne­via naa­pu­ri­mai­den kan­sa­lai­sia.

Vähem­män har­hai­sessa maa­il­massa, kuten työ­elä­mässä, puo­les­taan vali­tel­laan, että tänne pit­kän hou­kut­te­lun tulok­sena muut­ta­neet työn­te­ki­jät sin­nit­te­le­vät mää­rä­ai­kai­sen työ­so­pi­muk­sensa vii­mei­seen päi­vään, mutta läh­te­vät välit­tö­mästi, kun kel­lo­kortti kilah­taa vii­mei­sen vuo­ron päät­ty­mi­sen mer­kiksi.

Lähtevät, vaikka niille kermakahvin kera joukolla laulettaisiin.

Työ­oloja, palk­kaa ja työ­ka­ve­rei­ta­kin pide­tään kyllä arvossa, mutta kun elä­mässä on muu­ta­kin kuin työ.

Muuan Väli­me­ren mai­se­mista Kai­nuuseen  pes­tattu lää­käri oli ensin ihme­tel­lyt Suo­men kor­keita itse­mur­ha­lu­kuja, mutta vuo­den asu­mi­sen jäl­keen toden­nut, että eivät­hän täkä­läi­set
luon­no­no­lo­suh­teet tar­joa ins­pi­raa­tiota muu­hun­kaan. Pilk­ki­mi­nen pimeällä jär­ven­jäällä ei ilmei­ses­ti­kään ole muut­to­voit­toa lisäävä sisään­heit­to­tuote.

Eipä silti, yhtä ris­ti­rii­taista maa­han­muut­to­kes­kus­telu on ollut aina. Esi­mer­kiksi syn­nyn­näistä rikol­li­suutta ja uskon­nol­li­sia ääri­poik­kea­mia löy­tyi sata vuotta sit­ten niin­kin yllät­tä­västä väes­tö­ryh­mästä kuin Ame­rik­kaan tul­leista ita­lia­lai­sista. Tai aina­kin Etelä-Ita­liasta tul­leista – saa­pas­maan poh­joi­sem­milta alueilta tul­leet oli­vat sivis­ty­neem­piä. Vaikka moni laa­jalle levi­tetty väit­tämä osoit­tau­tui melko pian perät­tö­mäksi, ita­lia­lai­nen suku­puu esti pää­syn useim­pien osa­val­tioi­den polii­si­voi­miin vuo­si­kym­me­niksi.

Häi­ri­köi­vien maa­han­muut­ta­jien ede­sot­ta­mus­ten vähät­tely ja etni­sen taus­tan pimit­tä­mi­nen sen sijaan on his­to­rial­li­nen fakta. Taus­talla on tapah­tu­ma­sarja nimeltä ”En Finne igen”. Kun Ruot­sin mediassa vielä 1960-luvulla oli tapana mai­nita vaka­vien rikos­ten teki­jöi­den kan­sa­lai­suus, käy­tän­nöstä luo­vut­tiin seu­raa­valla vuo­si­kym­me­nellä.

Muu­tok­sen sai aikaan Suo­men suur­lä­he­tystö, joka pyysi, ettei ruot­sa­lai­sessa leh­dis­tössä jat­ku­vasti
vii­tat­taisi suo­ma­lais­siir­to­lais­ten hir­mu­töi­hin. Vali­tet­ta­vista yksit­täis­ta­pauk­sista saat­toi lan­geta sosi­aa­li­nen leima koko lain­kuu­liai­selle suo­ma­lai­syh­tei­sölle.