Näyttelijä tuli lastensuojelun peiliksi

Mistä asiakas saa uusia näkökulmia elämäänsä tai työntekijä työhönsä? Miten käsitellä tunteita, joita lastensuojelu herättää? Voiko työtä tehdä toisin kuin on totuttu? Näihin kysymyksiin löytyy vastauksia, kun näyttelijä- ja lastensuojelutyön ammattilaiset sekä asiakkaat toimivat yhdessä soveltavan teatterin maailmassa.

Teatterinurkkauksen pienellä lavalla istuu puutuoleilla neljä näyttelijää. Mari Lehtonen, Helena Ryti, Heikki Häkkä ja Tuomo Rämö kuuntelevat keskittyneesti Tarita Ikosen tarinaa siitä, miten arkinen matkustaminen bussilla ahdistaa häntä. Tarinan päätyttyä ohjaaja Jaana Taskinen kyselee hieman tarkemmin tarinakertojalta matkajännittämisestä. Missä se tuntuu? Milloin jännittää eniten, onko joskus helpompaa. Tarita kertoo.

Ohjaaja katsoo näyttelijöitä ja pyytää sitten heitä esittämään Taritan matkajännityksen tarinateatterin draaman muodossa, ja niin tapahtuu. Yksi näyttelee, mitä Tarita tekee kun häntä jännittää, toinen millaisia ajatuksia vilisee mielessä kun pelottaa, kolmas jatkaa, miten jännitys tuntuu kehossa. Tällaiselta näin!

Viimeiseksi tuolilta nousee Tuomo. Hän on suuri bussi, joka vaappuen seisahtuu pysäkille. Juuri tuon bussin uumeniin ja vieraiden ihmisten pariin Taritan on uskaltauduttava. Muusikkonäyttelijä Lilia Rönkkö lavan reunalta tuo äänimaiseman tarinaan, kilistelee lasipulloja ja kopauttaa pientä djembe-rumpua.

Miten teatterin ilmaisuvoimalla vaikeasta tulee ymmärrettävä?

Yhtäkkiä esitys on ohi. Nouseeko Tarita bussiin, se ei selviä. Sen sijaan tarina jännittämisestä, toiseksi muuttuneena, jää leijumaan ilmaan. Ohjaaja kysyy Taritan ajatuksia näkemästään. Ei tuntunut pahalta, vastaa Tarita. Ilmapiiri vapautuu. Tarinateatterin yleisö jää miettimään ensimmäisiä oivalluksiaan ja kysymystä, mitä äsken oikeastaan tapahtui.

Symbolien maailmassa

Vuonna 2013 lastensuojelun taidelähtöisistä menetelmistä väitellyt Päivi Känkänen kirjoittaa väitöskirjansa alkusivuilla, että ajoittain hyvin institutionaalisten piirteiden kuormittamassa lastensuojelussa tarvitaan kontrollista vapaata tilaa.

Sellaista tilaa, missä aikuiset eivät määrittele, miten lapsen tai nuoren tulisi olla suhteessa itseensä ja maailmaan. Känkäsen ajatusta voi jatkaa, että tällaista tilaa tarvitsevat myös lastensuojeluvanhemmat ja ‑työntekijät.

Känkäsen mukaan lastensuojelussa tarvitaan monenlaisia tapoja kommunikoida ja kuulla kokemuksia. Joidenkin kanssa toiminnallinen tai itseilmaisuun perustuva työskentely voi olla jopa ainoa lähestymistapa. Hän puhuu taiteen metaforisesta suojasta, missä symbolien antaman etäisyyden turvin voidaan lempeästi käsitellä sellaista, mistä muutoin on vaikea sanallisesti kertoa tai mille on vaikea antaa muotoa.

Taritan tarinan Espoon kirjaston Jukeboxin lavalla näytteli Hyvä kätilö ‑tarinateatteriryhmä. joka on tehnyt yhteistyötä Espoon lastensuojelun kanssa reilun vuoden ajan. Työtapana käytetty tarinateatteri on soveltavan teatterityön menetelmiä.

Tarinateatterin on luonut amerikkalainen psykoterapeutti Jonathan Fox.

Menetelmässä ohjaaja antaa tarinakertojan kertoa tarinansa, jonka jälkeen ohjaaja haastattelee tarinakertojaa. Seuraavaksi näyttelijät toteuttavat (play back) tarinan ydintapahtumat ja ‑olemuksen draamallisessa muodossa. Tarinan pohjalta improvisoitu kohtaus on lahja tarinan kertojalle.

Espoossa tarinateatteriryhmää ei ole käytetty vain työskentelyssä lasten ja nuorten kanssa, vaan sitä on hyödynnetty Lyömätön Linja Espoossa ‑yhdistyksen kanssa toteutettavissa isäryhmissä, henkilökunnan työnohjauksellisissa tilaisuuksissa sekä asiakkaiden ja lastensuojelun henkilökunnan kehittämistapaamisissa.

Erilainen tila tehdä lastensuojelutyötä, vaikkakin hankkeena, istuu palveluiden kokonaisuuteen. Kokemukset ja palautteet ovat olleet hyviä.

Tarita Ikonen kertoo, että hän on hakenut vaikeiden asioidensa, kuten koulukiusaamisen vuoksi monenlaista apua.
− Ei tarinateatteri ole ongelmiani kokonaan ratkaissut, mutta on antanut uusia näkökulmia. Sosiaalisten jännittäjien ryhmässä meillä oli hyvä henki, eikä ryhmässä minua jännittänyt juuri lainkaan.

Peilistä näkyvät tunteet ja kokemukset

Espoon lastensuojelu ja tarinateatteriryhmä Hyvä kätilö ovat kehittäneet yhteistyötään Peilinä lastensuojelussa ‑hankkeessa, joka on osa helsinkiläisen Q‑teatterin yleisötyötä. Se sai viime vuonna kulttuuri- ja opetusministeriöltä 20 000 euron rahoituksen, ja jatkorahoitus saatiin helmikuun lopussa Suomen Kulttuurirahastolta ja Taiteen keskustoimikunnalta. Nyt tavoitteena on saada hanke osaksi hallituksen hyvinvointia taiteesta kärkihanketta.

Teatterin yleisötyön ajatus on, että teatteri voi tarjota muutakin kuin valmiita esityksiä eikä yleisö ole vain passiivisen katsojan roolissa. Tutuimpia yleisötyön muotoja ovat teosesittelyt ja kulissikierrokset sekä teatterikasvatus.

Q‑teatterin yleisötyössä on vuosien varrella ollut useita teatterityötä soveltavia yhteistyöprojekteja huostaanotettujen nuorten ja erityiskouluissa tai erityisluokilla opiskelevien lasten ja nuorten kanssa, kertoo teatterin yleisötyön vastaava Jaana Taskinen. Hän on ollut teatterin yleisövastaavana vuodesta 2006 lähtien.
− Yleisötyön ensisijaisena tavoitteena on herättää kiinnostus elävää tilannetta kohtaan. Herättää uskallusta katsoa ja vaikuttua näkemästään.

Pohja Hyvä kätilö ‑tarinateatteriryhmän perustamiselle ja yhteistyölle Espoon lastensuojelun kanssa luotiin jo keväällä 2012, jolloin Jaana Taskinen järjesti näyttelijä Outi Conditin kanssa kahdeksantoista työpajan kokonaisuuden, jossa ammattinäyttelijät kohtasivat synnytyksen jälkeisen masennuksen kokeneita äitejä. Yhteistyökumppaneina olivat Äimä ry ja lastenneuvoloita.
− Työpajassa tutkimme, kuinka toisen ihmisen kokemus voi siirtyä näyttelijän materiaaliksi ja voiko tämä prosessi toimia parantavana kokemuksena masennuksesta toipuvalle, kertoo Taskinen.

Näyttelijä on tunteiden käyttäjä ja näyttäjä.

Koska esimerkiksi masennuksen tila on ruumiillinen, voidaan sitä hyvin tutkia erilaisten kokemuksiin pohjautuvien teatteriharjoitteiden kautta. Masentunut ei välttämättä kykene sanallistamaan omaa kokemustaan kovin paljon, mutta näyttelijät toimivat avustavina ruumiina ottaen itselleen kokemuksen ja välittävät sen takaisin alkuperäiselle kokijalle.
− Näin kokija saa kokemukseensa välimatkaa ja saattaa tarkastella sitä ulkopuolisena ja mahdollisesti havaita siinä jotain uutta. Näyttelijä on ammattinsa myötä koulutettu tekemään sanoista tai havainnosta nimenomaan ruumiinsa kautta näkyväksi jotain ennalta näkymätöntä.

Masentuneiden äitien työpajasta saatiin tuntumaa siihen, miten osallistava työskentely helpotti osallistujia saamaan kiinni kokemuksistaan, jotka olivat voimakkaan kehollisia.

− Usein äidit kuvasivat sitä, että ongelma puheeseen perustuvassa psykoterapiassa oli siinä, ettei omaan tunnekokemukseen saanut yhteyttä. Työpajassa he sen sijaan saivat uusia ulottuvuuksia nimenomaan tunteiden kanssa työskentelyyn.
Kun näyttelijä päästää itsensä valloilleen ja ilmaisee tunteitaan vapaasti ollen hetkessä vihainen ja palaten seuraavassa hetkessä empaattiseksi kuuntelijaksi, antaa tämä esimerkki myös muille luvan heittäytyä tunteiden vietäväksi.

− Koska masentuneiden äitien työpajaan osallistuneet kokivat työpajan itselleen merkitykselliseksi, päätimme, ettemme voi lopettaa tähän. Kokemuksia täytyy tutkia lisää.

Lastensuojelu näyttämölle

− Espoon lastensuojeluun löysimme tiemme johtavan sosiaalityöntekijän Riina Mattilan kautta. Olin kertomassa masentuneiden äitien työpajasta Näyttelijäliiton järjestämässä tapahtumassa, joka oli suunnattu julkisen sektorin ihmisille.Riina tarttui hihaani ja kutsui Espooseen. Tapasin perhetyön asiantuntijan Maisa Pirkkasen ja ryhdyimme miettimään yhteistyömahdollisuuksia, kertoo Taskinen.

Näyttelijätyön keinoin ei voida ratkaista yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia, kuten sellaisia että kaikilla ei ole riittävästi rahaa elämiseen, muistuttaa Taskinen.
− Tämän menetelmän avulla voidaan kuitenkin helpottaa arkisia tilanteita, kun ihminen haluaa toimia toisin ja löytää keinot elää täydemmin omannäköistä elämää.

Lastensuojelun ammattilaisille työskentely näyttelijöiden kanssa on ollut avartavaa ja rajoja rikkovaa.

Lastensuojelun vaikeiden asioiden turvallista käsittelyä tarinateatterin työmenetelmin täytyy miettiä huolellisesti.
− Olemme jo huomanneet, että tässä työtavassa voidaan säädellä sitä, kuinka syvälle missäkin kohtaa työskentelyssä voi ja kannattaa mennä. Ryhmissä selitämme aina, mitä tarinateatterissa on tapahtumassa ja että osallistuminen on vapaaehtoista. Jokaisella on oikeus määritellä osallisuutensa rajat, sanoo Maisa Pirkkanen, joka on koulutukseltaan sekä sosiaalikasvattaja että psykoterapeutti.

− Tämän kokemuksen perusteella haluan peräänkuuluttaa rohkeutta tehdä lastensuojelutyötä toisin, hakea yhteistyökumppaneita. On valtavan vapauttavaa huomata, että ymmärrystä hyvästä lastensuojelutyöstä löytyy yllättävistä suunnista. Kuten nyt täällä meillä näyttelijätyöstä.
− Olen vakuuttunut, että emme pärjää lastensuojelussa yksin, vain niiden oppien ja menetelmien varassa, joita meillä on. Siksi tarvitsemme ennakkoluulotonta yhteistyötä muiden alojen suuntaan.

− Meillä on lastensuojelussa matkaa vaikkapa dialogisuuteen. Eikä kyse ole siitä, etteikö lastensuojelun ammattilaiset halua hyvää vuorovaikutusta. Olemme vain epävarmoja, osaammeko käyttää oikein toisenlaisia työmenetelmiä, niin ettemme riko jotain asiakkaassamme.

Helena Jaakkola