Mistä asiakas saa uusia näkökulmia elämäänsä tai työntekijä työhönsä? Miten käsitellä tunteita, joita lasten­suojelu herättää? Voiko työtä tehdä toisin kuin on totuttu? Näihin kysymyksiin löytyy vastauksia, kun näyttelijä- ja lasten­suo­je­lutyön ammat­ti­laiset sekä asiakkaat toimivat yhdessä sovel­tavan teatterin maail­massa.

 

Teatte­ri­nurk­kauksen pienellä lavalla istuu puutuo­leilla neljä näytte­lijää. Mari LehtonenHelena Ryti, Heikki Häkkä ja Tuomo Rämö kuunte­levat keskit­ty­neesti Tarita Ikosen tarinaa siitä, miten arkinen matkus­ta­minen bussilla ahdistaa häntä. Tarinan päätyttyä ohjaaja Jaana Taskinen kyselee hieman tarkemmin tarina­ker­to­jalta matka­jän­nit­tä­mi­sestä. Missä se tuntuu? Milloin jännittää eniten, onko joskus helpompaa. Tarita kertoo.

Ohjaaja katsoo näytte­li­jöitä ja pyytää sitten heitä esittämään Taritan matka­jän­ni­tyksen tarina­teat­terin draaman muodossa, ja niin tapahtuu. Yksi näyttelee, mitä Tarita tekee kun häntä jännittää, toinen millaisia ajatuksia vilisee mielessä kun pelottaa, kolmas jatkaa, miten jännitys tuntuu kehossa. Tällai­selta näin!

Viimei­seksi tuolilta nousee Tuomo. Hän on suuri bussi, joka vaappuen seisahtuu pysäkille. Juuri tuon bussin uumeniin ja vieraiden ihmisten pariin Taritan on uskal­tau­duttava. Muusik­ko­näyt­telijä Lilia Rönkkö lavan reunalta tuo äänimai­seman tarinaan, kilis­telee lasipulloja ja kopauttaa pientä djembe-rumpua.

Miten teatterin ilmaisuvoimalla vaikeasta tulee ymmärrettävä?

Yhtäkkiä esitys on ohi. Nouseeko Tarita bussiin, se ei selviä. Sen sijaan tarina jännit­tä­mi­sestä, toiseksi muuttu­neena, jää leijumaan ilmaan. Ohjaaja kysyy Taritan ajatuksia näkemästään. Ei tuntunut pahalta, vastaa Tarita. Ilmapiiri vapautuu. Tarina­teat­terin yleisö jää miettimään ensim­mäisiä oival­luk­siaan ja kysymystä, mitä äsken oikeastaan tapahtui.

Symbolien maail­massa

Vuonna 2013 lasten­suojelun taide­läh­töi­sistä menetel­mistä väitellyt Päivi Känkänen kirjoittaa väitös­kir­jansa alkusi­vuilla, että ajoittain hyvin insti­tu­tio­naa­listen piirteiden kuormit­ta­massa lasten­suo­je­lussa tarvitaan kontrol­lista vapaata tilaa.

Sellaista tilaa, missä aikuiset eivät määrittele, miten lapsen tai nuoren tulisi olla suhteessa itseensä ja maailmaan. Känkäsen ajatusta voi jatkaa, että tällaista tilaa tarvit­sevat myös lasten­suo­je­lu­van­hemmat ja -työnte­kijät.

Känkäsen mukaan lasten­suo­je­lussa tarvitaan monen­laisia tapoja kommu­ni­koida ja kuulla kokemuksia. Joidenkin kanssa toimin­nal­linen tai itseil­maisuun perustuva työskentely voi olla jopa ainoa lähes­ty­mistapa. Hän puhuu taiteen metafo­ri­sesta suojasta, missä symbolien antaman etäisyyden turvin voidaan lempeästi käsitellä sellaista, mistä muutoin on vaikea sanal­li­sesti kertoa tai mille on vaikea antaa muotoa.

Taritan tarinan Espoon kirjaston Jukeboxin lavalla näytteli Hyvä kätilö -tarina­teat­te­ri­ryhmä. joka on tehnyt yhteis­työtä Espoon lasten­suojelun kanssa reilun vuoden ajan. Työtapana käytetty tarina­teatteri on sovel­tavan teatte­rityön menetelmiä.

Tarinateatterin on luonut amerikkalainen psykoterapeutti Jonathan Fox.

Menetel­mässä ohjaaja antaa tarina­ker­tojan kertoa tarinansa, jonka jälkeen ohjaaja haastat­telee tarina­ker­tojaa. Seuraa­vaksi näytte­lijät toteut­tavat (play back) tarinan ydinta­pah­tumat ja -olemuksen draamal­li­sessa muodossa. Tarinan pohjalta impro­vi­soitu kohtaus on lahja tarinan kerto­jalle.

Espoossa tarina­teat­te­ri­ryhmää ei ole käytetty vain työsken­te­lyssä lasten ja nuorten kanssa, vaan sitä on hyödyn­netty Lyömätön Linja Espoossa -yhdis­tyksen kanssa toteu­tet­ta­vissa isäryh­missä, henki­lö­kunnan työnoh­jauk­sel­li­sissa tilai­suuk­sissa sekä asiak­kaiden ja lasten­suojelun henki­lö­kunnan kehit­tä­mis­ta­paa­mi­sissa.

Erilainen tila tehdä lasten­suo­je­lu­työtä, vaikkakin hankkeena, istuu palve­luiden kokonai­suuteen. Kokemukset ja palautteet ovat olleet hyviä.

Tarita Ikonen kertoo, että hän on hakenut vaikeiden asioi­densa, kuten koulu­kiusaa­misen vuoksi monen­laista apua.
− Ei tarina­teatteri ole ongel­miani kokonaan ratkaissut, mutta on antanut uusia näkökulmia. Sosiaa­listen jännit­täjien ryhmässä meillä oli hyvä henki, eikä ryhmässä minua jännit­tänyt juuri lainkaan.

Peilistä näkyvät tunteet ja kokemukset

Espoon lasten­suojelu ja tarina­teat­te­ri­ryhmä Hyvä kätilö ovat kehit­täneet yhteis­työtään Peilinä lasten­suo­je­lussa -hankkeessa, joka on osa helsin­ki­läisen Q-teatterin yleisö­työtä. Se sai viime vuonna kulttuuri- ja opetus­mi­nis­te­riöltä 20 000 euron rahoi­tuksen, ja jatko­ra­hoitus saatiin helmikuun lopussa Suomen Kulttuu­ri­ra­has­tolta ja Taiteen keskus­toi­mi­kun­nalta. Nyt tavoit­teena on saada hanke osaksi halli­tuksen hyvin­vointia taiteesta kärki­han­ketta.

Teatterin yleisötyön ajatus on, että teatteri voi tarjota muutakin kuin valmiita esityksiä eikä yleisö ole vain passii­visen katsojan roolissa. Tutuimpia yleisötyön muotoja ovat teose­sit­telyt ja kulis­si­kier­rokset sekä teatte­ri­kas­vatus.

Q-teatterin yleisö­työssä on vuosien varrella ollut useita teatte­ri­työtä sovel­tavia yhteis­työ­pro­jekteja huostaa­no­tet­tujen nuorten ja erityis­kou­luissa tai erityis­luo­killa opiske­levien lasten ja nuorten kanssa, kertoo teatterin yleisötyön vastaava Jaana Taskinen. Hän on ollut teatterin yleisö­vas­taavana vuodesta 2006 lähtien.
− Yleisötyön ensisi­jaisena tavoit­teena on herättää kiinnostus elävää tilan­netta kohtaan. Herättää uskal­lusta katsoa ja vaikuttua näkemästään.

Pohja Hyvä kätilö -tarina­teat­te­ri­ryhmän perus­ta­mi­selle ja yhteis­työlle Espoon lasten­suojelun kanssa luotiin jo keväällä 2012, jolloin Jaana Taskinen järjesti näyttelijä Outi Conditin kanssa kahdek­san­toista työpajan kokonai­suuden, jossa ammat­ti­näyt­te­lijät kohta­sivat synny­tyksen jälkeisen masen­nuksen kokeneita äitejä. Yhteis­työ­kump­pa­neina olivat Äimä ry ja lasten­neu­vo­loita.
− Työpa­jassa tutkimme, kuinka toisen ihmisen kokemus voi siirtyä näytte­lijän materi­aa­liksi ja voiko tämä prosessi toimia paran­tavana kokemuksena masen­nuk­sesta toipu­valle, kertoo Taskinen.

Näyttelijä on tunteiden käyttäjä ja näyttäjä.

Koska esimer­kiksi masen­nuksen tila on ruumiil­linen, voidaan sitä hyvin tutkia erilaisten kokemuksiin pohjau­tuvien teatte­ri­har­joit­teiden kautta. Masen­tunut ei välttä­mättä kykene sanal­lis­tamaan omaa kokemustaan kovin paljon, mutta näytte­lijät toimivat avustavina ruumiina ottaen itselleen kokemuksen ja välit­tävät sen takaisin alkupe­räi­selle kokijalle.
− Näin kokija saa kokemuk­seensa välimatkaa ja saattaa tarkas­tella sitä ulkopuo­lisena ja mahdol­li­sesti havaita siinä jotain uutta. Näyttelijä on ammat­tinsa myötä koulu­tettu tekemään sanoista tai havain­nosta nimenomaan ruumiinsa kautta näkyväksi jotain ennalta näkymä­töntä.

Masen­tu­neiden äitien työpa­jasta saatiin tuntumaa siihen, miten osallistava työskentely helpotti osallis­tujia saamaan kiinni kokemuk­sistaan, jotka olivat voimakkaan kehol­lisia.

− Usein äidit kuvasivat sitä, että ongelma puheeseen perus­tu­vassa psyko­te­ra­piassa oli siinä, ettei omaan tunne­ko­ke­mukseen saanut yhteyttä. Työpa­jassa he sen sijaan saivat uusia ulottu­vuuksia nimenomaan tunteiden kanssa työsken­telyyn.
Kun näyttelijä päästää itsensä valloilleen ja ilmaisee tunteitaan vapaasti ollen hetkessä vihainen ja palaten seuraa­vassa hetkessä empaat­ti­seksi kuunte­li­jaksi, antaa tämä esimerkki myös muille luvan heittäytyä tunteiden vietä­väksi.

− Koska masen­tu­neiden äitien työpajaan osallis­tuneet kokivat työpajan itselleen merki­tyk­sel­li­seksi, päätimme, ettemme voi lopettaa tähän. Kokemuksia täytyy tutkia lisää.

Lasten­suojelu näyttä­mölle

− Espoon lasten­suo­jeluun löysimme tiemme johtavan sosiaa­li­työn­te­kijän Riina Mattilan kautta. Olin kerto­massa masen­tu­neiden äitien työpa­jasta Näytte­li­jä­liiton järjes­tä­mässä tapah­tu­massa, joka oli suunnattu julkisen sektorin ihmisille.Riina tarttui hihaani ja kutsui Espooseen. Tapasin perhetyön asian­tun­tijan Maisa Pirkkasen ja ryhdyimme miettimään yhteis­työ­mah­dol­li­suuksia, kertoo Taskinen.

Näytte­li­jätyön keinoin ei voida ratkaista yhteis­kunnan raken­teel­lisia ongelmia, kuten sellaisia että kaikilla ei ole riittä­västi rahaa elämiseen, muistuttaa Taskinen.
− Tämän menetelmän avulla voidaan kuitenkin helpottaa arkisia tilan­teita, kun ihminen haluaa toimia toisin ja löytää keinot elää täydemmin omannä­köistä elämää.

Lastensuojelun ammattilaisille työskentely näyttelijöiden kanssa on ollut avartavaa ja rajoja rikkovaa.

Lasten­suojelun vaikeiden asioiden turval­lista käsit­telyä tarina­teat­terin työme­ne­telmin täytyy miettiä huolel­li­sesti.
− Olemme jo huomanneet, että tässä työta­vassa voidaan säädellä sitä, kuinka syvälle missäkin kohtaa työsken­te­lyssä voi ja kannattaa mennä. Ryhmissä selitämme aina, mitä tarina­teat­te­rissa on tapah­tu­massa ja että osallis­tu­minen on vapaa­eh­toista. Jokai­sella on oikeus määri­tellä osalli­suu­tensa rajat, sanoo Maisa Pirkkanen, joka on koulu­tuk­seltaan sekä sosiaa­li­kas­vattaja että psyko­te­ra­peutti.

− Tämän kokemuksen perus­teella haluan perään­kuu­luttaa rohkeutta tehdä lasten­suo­je­lu­työtä toisin, hakea yhteis­työ­kump­pa­neita. On valtavan vapaut­tavaa huomata, että ymmär­rystä hyvästä lasten­suo­je­lu­työstä löytyy yllät­tä­vistä suunnista. Kuten nyt täällä meillä näytte­li­jä­työstä.
− Olen vakuut­tunut, että emme pärjää lasten­suo­je­lussa yksin, vain niiden oppien ja menetelmien varassa, joita meillä on. Siksi tarvit­semme ennak­ko­luu­lo­tonta yhteis­työtä muiden alojen suuntaan.

− Meillä on lasten­suo­je­lussa matkaa vaikkapa dialo­gi­suuteen. Eikä kyse ole siitä, etteikö lasten­suojelun ammat­ti­laiset halua hyvää vuoro­vai­ku­tusta. Olemme vain epävarmoja, osaammeko käyttää oikein toisen­laisia työme­ne­telmiä, niin ettemme riko jotain asiak­kaas­samme.

Helena Jaakkola