Mistä asiakas saa uusia näkökulmia elämäänsä tai työntekijä työhönsä? Miten käsitellä tunteita, joita lastensuojelu herättää? Voiko työtä tehdä toisin kuin on totuttu? Näihin kysymyksiin löytyy vastauksia, kun näyttelijä- ja lastensuojelutyön ammattilaiset sekä asiakkaat toimivat yhdessä soveltavan teatterin maailmassa.

 

Teat­te­ri­nurk­kauk­sen pie­nellä lavalla istuu puu­tuo­leilla neljä näyt­te­li­jää. Mari Leh­to­nenHelena Ryti, Heikki Häkkä ja Tuomo Rämö kuun­te­le­vat kes­kit­ty­neesti Tarita Iko­sen tari­naa siitä, miten arki­nen mat­kus­ta­mi­nen bus­silla ahdis­taa häntä. Tari­nan pää­tyt­tyä ohjaaja Jaana Tas­ki­nen kyse­lee hie­man tar­kem­min tari­na­ker­to­jalta mat­ka­jän­nit­tä­mi­sestä. Missä se tun­tuu? Mil­loin jän­nit­tää eni­ten, onko jos­kus hel­pom­paa. Tarita kertoo.

Ohjaaja kat­soo näyt­te­li­jöitä ja pyy­tää sit­ten heitä esit­tä­mään Tari­tan mat­ka­jän­ni­tyk­sen tari­na­teat­te­rin draa­man muo­dossa, ja niin tapah­tuu. Yksi näyt­te­lee, mitä Tarita tekee kun häntä jän­nit­tää, toi­nen mil­lai­sia aja­tuk­sia vili­see mie­lessä kun pelot­taa, kol­mas jat­kaa, miten jän­ni­tys tun­tuu kehossa. Täl­lai­selta näin!

Vii­mei­seksi tuo­lilta nousee Tuomo. Hän on suuri bussi, joka vaap­puen sei­sah­tuu pysä­kille. Juuri tuon bus­sin uume­niin ja vie­rai­den ihmis­ten pariin Tari­tan on uskal­tau­dut­tava. Muusik­ko­näyt­te­lijä Lilia Rönkkö lavan reu­nalta tuo ääni­mai­se­man tari­naan, kilis­te­lee lasi­pul­loja ja kopaut­taa pientä djembe-rumpua.

Miten teatterin ilmaisuvoimalla vaikeasta tulee ymmärrettävä?

Yhtäk­kiä esi­tys on ohi. Nouseeko Tarita bus­siin, se ei sel­viä. Sen sijaan tarina jän­nit­tä­mi­sestä, toi­seksi muut­tu­neena, jää lei­ju­maan ilmaan. Ohjaaja kysyy Tari­tan aja­tuk­sia näke­mäs­tään. Ei tun­tu­nut pahalta, vas­taa Tarita. Ilma­piiri vapau­tuu. Tari­na­teat­te­rin yleisö jää miet­ti­mään ensim­mäi­siä oival­luk­si­aan ja kysy­mystä, mitä äsken oikeas­taan tapahtui.

Symbolien maailmassa

Vuonna 2013 las­ten­suo­je­lun tai­de­läh­töi­sistä mene­tel­mistä väi­tel­lyt Päivi Kän­kä­nen kir­joit­taa väi­tös­kir­jansa alkusi­vuilla, että ajoit­tain hyvin ins­ti­tu­tio­naa­lis­ten piir­tei­den kuor­mit­ta­massa las­ten­suo­je­lussa tar­vi­taan kont­rol­lista vapaata tilaa.

Sel­laista tilaa, missä aikui­set eivät mää­rit­tele, miten lap­sen tai nuo­ren tulisi olla suh­teessa itseensä ja maa­il­maan. Kän­kä­sen aja­tusta voi jat­kaa, että täl­laista tilaa tar­vit­se­vat myös las­ten­suo­je­lu­van­hem­mat ja ‑työn­te­ki­jät.

Kän­kä­sen mukaan las­ten­suo­je­lussa tar­vi­taan monen­lai­sia tapoja kom­mu­ni­koida ja kuulla koke­muk­sia. Joi­den­kin kanssa toi­min­nal­li­nen tai itseil­mai­suun perus­tuva työs­ken­tely voi olla jopa ainoa lähes­ty­mis­tapa. Hän puhuu tai­teen meta­fo­ri­sesta suo­jasta, missä sym­bo­lien anta­man etäi­syy­den tur­vin voi­daan lem­peästi käsi­tellä sel­laista, mistä muu­toin on vai­kea sanal­li­sesti ker­toa tai mille on vai­kea antaa muotoa.

Tari­tan tari­nan Espoon kir­jas­ton Juke­boxin lavalla näyt­teli Hyvä kätilö ‑tari­na­teat­te­ri­ryhmä. joka on teh­nyt yhteis­työtä Espoon las­ten­suo­je­lun kanssa rei­lun vuo­den ajan. Työ­ta­pana käy­tetty tari­na­teat­teri on sovel­ta­van teat­te­ri­työn menetelmiä.

Tarinateatterin on luonut amerikkalainen psykoterapeutti Jonathan Fox.

Mene­tel­mässä ohjaaja antaa tari­na­ker­to­jan ker­toa tari­nansa, jonka jäl­keen ohjaaja haas­tat­te­lee tari­na­ker­to­jaa. Seu­raa­vaksi näyt­te­li­jät toteut­ta­vat (play back) tari­nan ydin­ta­pah­tu­mat ja ‑ole­muk­sen draa­mal­li­sessa muo­dossa. Tari­nan poh­jalta impro­vi­soitu koh­taus on lahja tari­nan kertojalle.

Espoossa tari­na­teat­te­ri­ryh­mää ei ole käy­tetty vain työs­ken­te­lyssä las­ten ja nuor­ten kanssa, vaan sitä on hyö­dyn­netty Lyö­mä­tön Linja Espoossa ‑yhdis­tyk­sen kanssa toteu­tet­ta­vissa isä­ryh­missä, hen­ki­lö­kun­nan työ­noh­jauk­sel­li­sissa tilai­suuk­sissa sekä asiak­kai­den ja las­ten­suo­je­lun hen­ki­lö­kun­nan kehittämistapaamisissa.

Eri­lai­nen tila tehdä las­ten­suo­je­lu­työtä, vaik­ka­kin hank­keena, istuu pal­ve­lui­den koko­nai­suu­teen. Koke­muk­set ja palaut­teet ovat olleet hyviä.

Tarita Iko­nen ker­too, että hän on hake­nut vai­kei­den asioi­densa, kuten kou­lu­kiusaa­mi­sen vuoksi monen­laista apua.
− Ei tari­na­teat­teri ole ongel­miani koko­naan rat­kais­sut, mutta on anta­nut uusia näkö­kul­mia. Sosi­aa­lis­ten jän­nit­tä­jien ryh­mässä meillä oli hyvä henki, eikä ryh­mässä minua jän­nit­tä­nyt juuri lainkaan.

Peilistä näkyvät tunteet ja kokemukset

Espoon las­ten­suo­jelu ja tari­na­teat­te­ri­ryhmä Hyvä kätilö ovat kehit­tä­neet yhteis­työ­tään Pei­linä las­ten­suo­je­lussa ‑hank­keessa, joka on osa hel­sin­ki­läi­sen Q‑teatterin ylei­sö­työtä. Se sai viime vuonna kult­tuuri- ja ope­tus­mi­nis­te­riöltä 20 000 euron rahoi­tuk­sen, ja jat­ko­ra­hoi­tus saa­tiin hel­mi­kuun lopussa Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­tolta ja Tai­teen kes­kus­toi­mi­kun­nalta. Nyt tavoit­teena on saada hanke osaksi hal­li­tuk­sen hyvin­voin­tia tai­teesta kärkihanketta.

Teat­te­rin ylei­sö­työn aja­tus on, että teat­teri voi tar­jota muu­ta­kin kuin val­miita esi­tyk­siä eikä yleisö ole vain pas­sii­vi­sen kat­so­jan roo­lissa. Tutuim­pia ylei­sö­työn muo­toja ovat teo­se­sit­te­lyt ja kulis­si­kier­rok­set sekä teatterikasvatus.

Q‑teatterin ylei­sö­työssä on vuo­sien var­rella ollut useita teat­te­ri­työtä sovel­ta­via yhteis­työ­pro­jek­teja huos­taa­no­tet­tu­jen nuor­ten ja eri­tyis­kou­luissa tai eri­tyis­luo­killa opis­ke­le­vien las­ten ja nuor­ten kanssa, ker­too teat­te­rin ylei­sö­työn vas­taava Jaana Tas­ki­nen. Hän on ollut teat­te­rin ylei­sö­vas­taa­vana vuo­desta 2006 lähtien.
− Ylei­sö­työn ensi­si­jai­sena tavoit­teena on herät­tää kiin­nos­tus elä­vää tilan­netta koh­taan. Herät­tää uskal­lusta kat­soa ja vai­kut­tua näkemästään.

Pohja Hyvä kätilö ‑tari­na­teat­te­ri­ryh­män perus­ta­mi­selle ja yhteis­työlle Espoon las­ten­suo­je­lun kanssa luo­tiin jo keväällä 2012, jol­loin Jaana Tas­ki­nen jär­jesti näyt­te­lijä Outi Con­di­tin kanssa kah­dek­san­toista työ­pa­jan koko­nai­suu­den, jossa ammat­ti­näyt­te­li­jät koh­ta­si­vat syn­ny­tyk­sen jäl­kei­sen masen­nuk­sen koke­neita äitejä. Yhteis­työ­kump­pa­neina oli­vat Äimä ry ja lastenneuvoloita.
− Työ­pa­jassa tut­kimme, kuinka toi­sen ihmi­sen koke­mus voi siir­tyä näyt­te­li­jän mate­ri­aa­liksi ja voiko tämä pro­sessi toi­mia paran­ta­vana koke­muk­sena masen­nuk­sesta toi­pu­valle, ker­too Taskinen.

Näyttelijä on tunteiden käyttäjä ja näyttäjä.

Koska esi­mer­kiksi masen­nuk­sen tila on ruu­miil­li­nen, voi­daan sitä hyvin tut­kia eri­lais­ten koke­muk­siin poh­jau­tu­vien teat­te­ri­har­joit­tei­den kautta. Masen­tu­nut ei vält­tä­mättä kykene sanal­lis­ta­maan omaa koke­mus­taan kovin pal­jon, mutta näyt­te­li­jät toi­mi­vat avus­ta­vina ruu­miina ottaen itsel­leen koke­muk­sen ja välit­tä­vät sen takai­sin alku­pe­räi­selle kokijalle.
− Näin kokija saa koke­muk­seensa väli­mat­kaa ja saat­taa tar­kas­tella sitä ulko­puo­li­sena ja mah­dol­li­sesti havaita siinä jotain uutta. Näyt­te­lijä on ammat­tinsa myötä kou­lu­tettu teke­mään sanoista tai havain­nosta nime­no­maan ruu­miinsa kautta näky­väksi jotain ennalta näkymätöntä.

Masen­tu­nei­den äitien työ­pa­jasta saa­tiin tun­tu­maa sii­hen, miten osal­lis­tava työs­ken­tely hel­potti osal­lis­tu­jia saa­maan kiinni koke­muk­sis­taan, jotka oli­vat voi­mak­kaan kehollisia.

− Usein äidit kuva­si­vat sitä, että ongelma puhee­seen perus­tu­vassa psy­ko­te­ra­piassa oli siinä, ettei omaan tun­ne­ko­ke­muk­seen saa­nut yhteyttä. Työ­pa­jassa he sen sijaan sai­vat uusia ulot­tu­vuuk­sia nime­no­maan tun­tei­den kanssa työskentelyyn.
Kun näyt­te­lijä pääs­tää itsensä val­loil­leen ja ilmai­see tun­tei­taan vapaasti ollen het­kessä vihai­nen ja pala­ten seu­raa­vassa het­kessä empaat­ti­seksi kuun­te­li­jaksi, antaa tämä esi­merkki myös muille luvan heit­täy­tyä tun­tei­den vietäväksi.

− Koska masen­tu­nei­den äitien työ­pa­jaan osal­lis­tu­neet koki­vat työ­pa­jan itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­seksi, pää­timme, ettemme voi lopet­taa tähän. Koke­muk­sia täy­tyy tut­kia lisää.

Lastensuojelu näyttämölle

− Espoon las­ten­suo­je­luun löy­simme tiemme joh­ta­van sosi­aa­li­työn­te­ki­jän Riina Mat­ti­lan kautta. Olin ker­to­massa masen­tu­nei­den äitien työ­pa­jasta Näyt­te­li­jä­lii­ton jär­jes­tä­mässä tapah­tu­massa, joka oli suun­nattu jul­ki­sen sek­to­rin ihmisille.Riina tart­tui hihaani ja kut­sui Espoo­seen. Tapa­sin per­he­työn asian­tun­ti­jan Maisa Pirk­ka­sen ja ryh­dyimme miet­ti­mään yhteis­työ­mah­dol­li­suuk­sia, ker­too Taskinen.

Näyt­te­li­jä­työn kei­noin ei voida rat­kaista yhteis­kun­nan raken­teel­li­sia ongel­mia, kuten sel­lai­sia että kai­killa ei ole riit­tä­västi rahaa elä­mi­seen, muis­tut­taa Taskinen.
− Tämän mene­tel­män avulla voi­daan kui­ten­kin hel­pot­taa arki­sia tilan­teita, kun ihmi­nen haluaa toi­mia toi­sin ja löy­tää kei­not elää täy­dem­min oman­nä­köistä elämää.

Lastensuojelun ammattilaisille työskentely näyttelijöiden kanssa on ollut avartavaa ja rajoja rikkovaa.

Las­ten­suo­je­lun vai­kei­den asioi­den tur­val­lista käsit­te­lyä tari­na­teat­te­rin työ­me­ne­tel­min täy­tyy miet­tiä huolellisesti.
− Olemme jo huo­man­neet, että tässä työ­ta­vassa voi­daan sää­dellä sitä, kuinka syvälle mis­sä­kin koh­taa työs­ken­te­lyssä voi ja kan­nat­taa mennä. Ryh­missä seli­tämme aina, mitä tari­na­teat­te­rissa on tapah­tu­massa ja että osal­lis­tu­mi­nen on vapaa­eh­toista. Jokai­sella on oikeus mää­ri­tellä osal­li­suu­tensa rajat, sanoo Maisa Pirk­ka­nen, joka on kou­lu­tuk­sel­taan sekä sosi­aa­li­kas­vat­taja että psykoterapeutti.

− Tämän koke­muk­sen perus­teella haluan perään­kuu­lut­taa roh­keutta tehdä las­ten­suo­je­lu­työtä toi­sin, hakea yhteis­työ­kump­pa­neita. On val­ta­van vapaut­ta­vaa huo­mata, että ymmär­rystä hyvästä las­ten­suo­je­lu­työstä löy­tyy yllät­tä­vistä suun­nista. Kuten nyt täällä meillä näyttelijätyöstä.
− Olen vakuut­tu­nut, että emme pär­jää las­ten­suo­je­lussa yksin, vain nii­den oppien ja mene­tel­mien varassa, joita meillä on. Siksi tar­vit­semme ennak­ko­luu­lo­tonta yhteis­työtä mui­den alo­jen suuntaan.

− Meillä on las­ten­suo­je­lussa mat­kaa vaik­kapa dia­lo­gi­suu­teen. Eikä kyse ole siitä, etteikö las­ten­suo­je­lun ammat­ti­lai­set halua hyvää vuo­ro­vai­ku­tusta. Olemme vain epä­var­moja, osaam­meko käyt­tää oikein toi­sen­lai­sia työ­me­ne­tel­miä, niin ettemme riko jotain asiakkaassamme.

Helena Jaak­kola