Mistä asiakas saa uusia näkökulmia elämäänsä tai työntekijä työhönsä? Miten käsitellä tunteita, joita lastensuojelu herättää? Voiko työtä tehdä toisin kuin on totuttu? Näihin kysymyksiin löytyy vastauksia, kun näyttelijä- ja lastensuojelutyön ammattilaiset sekä asiakkaat toimivat yhdessä soveltavan teatterin maailmassa.

 

Teat­ter­in­urkkauk­sen pienel­lä laval­la istuu puu­tuoleil­la neljä näyt­telijää. Mari Lehto­nenHele­na Ryti, Heik­ki Häkkä ja Tuo­mo Rämö kuun­tel­e­vat keskit­tyneesti Tari­ta Ikosen tari­naa siitä, miten arki­nen matkus­t­a­mi­nen bus­sil­la ahdis­taa hän­tä. Tari­nan pää­tyt­tyä ohjaa­ja Jaana Task­i­nen kyse­lee hie­man tarkem­min tari­naker­to­jal­ta matka­jän­nit­tämis­es­tä. Mis­sä se tun­tuu? Mil­loin jän­nit­tää eniten, onko joskus helpom­paa. Tari­ta ker­too.

Ohjaa­ja kat­soo näyt­telijöitä ja pyytää sit­ten heitä esit­tämään Tar­i­tan matka­jän­ni­tyk­sen tar­i­nateat­terin draa­man muo­dos­sa, ja niin tapah­tuu. Yksi näyt­telee, mitä Tari­ta tekee kun hän­tä jän­nit­tää, toinen mil­laisia ajatuk­sia vilisee mielessä kun pelot­taa, kol­mas jatkaa, miten jän­ni­tys tun­tuu kehos­sa. Täl­laiselta näin!

Viimeisek­si tuo­lil­ta nousee Tuo­mo. Hän on suuri bus­si, joka vaap­puen seisah­tuu pysäkille. Juuri tuon bussin uumeni­in ja vieraiden ihmis­ten pari­in Tar­i­tan on uskaltaudut­ta­va. Muusikkonäyt­telijä Lil­ia Rönkkö lavan reunal­ta tuo ään­i­maise­man tari­naan, kilis­telee lasip­ul­lo­ja ja kopaut­taa pien­tä djem­be-rumpua.

Miten teatterin ilmaisuvoimalla vaikeasta tulee ymmärrettävä?

Yhtäkkiä esi­tys on ohi. Nouseeko Tari­ta bus­si­in, se ei selviä. Sen sijaan tari­na jän­nit­tämis­es­tä, toisek­si muut­tuneena, jää lei­ju­maan ilmaan. Ohjaa­ja kysyy Tar­i­tan ajatuk­sia näkemästään. Ei tun­tunut pahal­ta, vas­taa Tari­ta. Ilmapi­iri vapau­tuu. Tar­i­nateat­terin yleisö jää miet­timään ensim­mäisiä oival­luk­si­aan ja kysymys­tä, mitä äsken oikeas­t­aan tapah­tui.

Symbolien maailmassa

Vuon­na 2013 las­ten­suo­jelun taidelähtöi­sistä menetelmistä väitel­lyt Päivi Känkä­nen kir­joit­taa väitöskir­jansa alku­sivuil­la, että ajoit­tain hyvin insti­tu­tion­aal­is­ten piirtei­den kuor­mit­ta­mas­sa las­ten­suo­jelus­sa tarvi­taan kon­trol­lista vapaa­ta tilaa.

Sel­l­aista tilaa, mis­sä aikuiset eivät määrit­tele, miten lapsen tai nuoren tulisi olla suh­teessa itseen­sä ja maail­maan. Känkäsen aja­tus­ta voi jatkaa, että täl­laista tilaa tarvit­se­vat myös las­ten­suo­jelu­van­hem­mat ja ‑työn­tek­i­jät.

Känkäsen mukaan las­ten­suo­jelus­sa tarvi­taan mon­en­laisia tapo­ja kom­mu­nikoi­da ja kuul­la koke­muk­sia. Joidenkin kanssa toimin­nalli­nen tai itseil­maisu­un perus­tu­va työsken­te­ly voi olla jopa ain­oa läh­estymistapa. Hän puhuu taiteen metaforis­es­ta suo­jas­ta, mis­sä sym­bol­ien anta­man etäisyy­den turvin voidaan lem­peästi käsitel­lä sel­l­aista, mis­tä muu­toin on vaikea sanal­lis­es­ti ker­toa tai mille on vaikea antaa muo­toa.

Tar­i­tan tari­nan Espoon kir­jas­ton Juke­box­in laval­la näyt­teli Hyvä kätilö ‑tar­i­nateat­teriryh­mä. joka on tehnyt yhteistyötä Espoon las­ten­suo­jelun kanssa reilun vuo­den ajan. Työ­ta­pana käytet­ty tar­i­nateat­teri on sovelta­van teat­ter­i­työn menetelmiä.

Tarinateatterin on luonut amerikkalainen psykoterapeutti Jonathan Fox.

Menetelmässä ohjaa­ja antaa tari­naker­to­jan ker­toa tari­nansa, jon­ka jäl­keen ohjaa­ja haas­tat­telee tari­naker­to­jaa. Seu­raavak­si näyt­telijät toteut­ta­vat (play back) tari­nan ydin­ta­pah­tu­mat ja ‑ole­muk­sen draa­mallises­sa muo­dos­sa. Tari­nan poh­jal­ta impro­vi­soitu kohtaus on lah­ja tari­nan ker­to­jalle.

Espoos­sa tar­i­nateat­teriryh­mää ei ole käytet­ty vain työsken­telyssä las­ten ja nuorten kanssa, vaan sitä on hyö­dyn­net­ty Lyömätön Lin­ja Espoos­sa ‑yhdis­tyk­sen kanssa toteutet­tavis­sa isäryh­mis­sä, henkilökun­nan työno­h­jauk­sel­li­sis­sa tilaisuuk­sis­sa sekä asi­akkaiden ja las­ten­suo­jelun henkilökun­nan kehit­tämistapaami­sis­sa.

Eri­lainen tila tehdä las­ten­suo­je­lu­työtä, vaikkakin han­kkeena, istuu palvelu­iden kokon­aisu­u­teen. Koke­muk­set ja palaut­teet ovat olleet hyviä.

Tari­ta Iko­nen ker­too, että hän on hak­enut vaikei­den asioiden­sa, kuten kouluk­iusaamisen vuok­si mon­en­laista apua.
− Ei tar­i­nateat­teri ole ongelmi­ani kokon­aan ratkaissut, mut­ta on antanut uusia näkökul­mia. Sosi­aal­is­ten jän­nit­täjien ryh­mässä meil­lä oli hyvä hen­ki, eikä ryh­mässä min­ua jän­nit­tänyt juuri lainkaan.

Peilistä näkyvät tunteet ja kokemukset

Espoon las­ten­suo­jelu ja tar­i­nateat­teriryh­mä Hyvä kätilö ovat kehit­täneet yhteistyötään Peil­inä las­ten­suo­jelus­sa ‑han­kkeessa, joka on osa helsinkiläisen Q‑teatterin yleisö­työtä. Se sai viime vuon­na kult­tuuri- ja ope­tus­min­is­ter­iöltä 20 000 euron rahoituk­sen, ja jatko­ra­hoi­tus saati­in helmiku­un lopus­sa Suomen Kult­tuuri­ra­has­tol­ta ja Taiteen keskus­toimikunnal­ta. Nyt tavoit­teena on saa­da han­ke osak­si hal­li­tuk­sen hyv­in­voin­tia taiteesta kärk­i­hanket­ta.

Teat­terin yleisö­työn aja­tus on, että teat­teri voi tar­jo­ta muu­takin kuin valmi­ita esi­tyk­siä eikä yleisö ole vain pas­si­ivisen kat­so­jan roolis­sa. Tutu­impia yleisö­työn muo­to­ja ovat teosesit­te­lyt ja kulis­sikier­rokset sekä teat­terikas­va­tus.

Q‑teatterin yleisö­työssä on vuosien var­rel­la ollut usei­ta teat­ter­i­työtä soveltavia yhteistyöpro­jek­te­ja huostaan­otet­tu­jen nuorten ja eri­tyisk­ouluis­sa tai eri­ty­is­lu­okil­la opiskele­vien las­ten ja nuorten kanssa, ker­too teat­terin yleisö­työn vas­taa­va Jaana Task­i­nen. Hän on ollut teat­terin yleisö­vas­taa­vana vuodes­ta 2006 läh­tien.
− Yleisö­työn ensisi­jaise­na tavoit­teena on herät­tää kiin­nos­tus elävää tilan­net­ta kohtaan. Herät­tää uskallus­ta kat­soa ja vaikut­tua näkemästään.

Poh­ja Hyvä kätilö ‑tar­i­nateat­teriryh­män perus­tamiselle ja yhteistyölle Espoon las­ten­suo­jelun kanssa luoti­in jo kevääl­lä 2012, jol­loin Jaana Task­i­nen jär­jesti näyt­telijä Outi Con­ditin kanssa kahdek­san­toista työ­pa­jan kokon­aisu­u­den, jos­sa ammat­tinäyt­telijät kohta­si­vat syn­ny­tyk­sen jälkeisen masen­nuk­sen kokenei­ta äite­jä. Yhteistyökump­paneina oli­vat Äimä ry ja las­ten­neu­voloi­ta.
− Työ­pa­jas­sa tutkimme, kuin­ka toisen ihmisen koke­mus voi siir­tyä näyt­telijän mate­ri­aa­lik­si ja voiko tämä pros­es­si toimia paran­ta­vana koke­muk­se­na masen­nuk­ses­ta toipu­valle, ker­too Task­i­nen.

Näyttelijä on tunteiden käyttäjä ja näyttäjä.

Kos­ka esimerkik­si masen­nuk­sen tila on ruumi­illi­nen, voidaan sitä hyvin tutkia eri­lais­ten koke­muk­si­in poh­jau­tu­vien teat­ter­i­har­joit­tei­den kaut­ta. Masen­tunut ei vält­tämät­tä kykene sanal­lis­ta­maan omaa koke­mus­taan kovin paljon, mut­ta näyt­telijät toimi­vat avus­tavina ruumi­ina ottaen itselleen koke­muk­sen ja välit­tävät sen takaisin alku­peräiselle kok­i­jalle.
− Näin kok­i­ja saa koke­muk­seen­sa väli­matkaa ja saat­taa tarkastel­la sitä ulkop­uolise­na ja mah­dol­lis­es­ti havai­ta siinä jotain uut­ta. Näyt­telijä on ammat­tin­sa myötä koulutet­tu tekemään sanoista tai havain­nos­ta nimeno­maan ruumi­in­sa kaut­ta näkyväk­si jotain ennal­ta näkymätön­tä.

Masen­tunei­den äitien työ­pa­jas­ta saati­in tun­tu­maa siihen, miten osal­lis­ta­va työsken­te­ly helpot­ti osal­lis­tu­jia saa­maan kiin­ni koke­muk­sis­taan, jot­ka oli­vat voimakkaan kehol­lisia.

− Usein äid­it kuva­si­vat sitä, että ongel­ma puheeseen perus­tu­vas­sa psykoter­api­as­sa oli siinä, ettei omaan tun­nekoke­muk­seen saanut yhteyt­tä. Työ­pa­jas­sa he sen sijaan sai­vat uusia ulot­tuvuuk­sia nimeno­maan tun­tei­den kanssa työsken­te­lyyn.
Kun näyt­telijä päästää itsen­sä val­loilleen ja ilmaisee tun­teitaan vapaasti ollen het­kessä vihainen ja palat­en seu­raavas­sa het­kessä empaat­tisek­si kuun­teli­jak­si, antaa tämä esimerk­ki myös muille luvan heit­täy­tyä tun­tei­den vietäväk­si.

− Kos­ka masen­tunei­den äitien työ­pa­jaan osal­lis­tuneet koki­vat työ­pa­jan itselleen merk­i­tyk­sel­lisek­si, pää­timme, ettemme voi lopet­taa tähän. Koke­muk­sia täy­tyy tutkia lisää.

Lastensuojelu näyttämölle

− Espoon las­ten­suo­jelu­un löysimme tiemme johta­van sosi­aal­i­työn­tek­i­jän Riina Mat­ti­lan kaut­ta. Olin ker­tomas­sa masen­tunei­den äitien työ­pa­jas­ta Näyt­telijäli­iton jär­jestämässä tapah­tu­mas­sa, joka oli suun­nat­tu julkisen sek­torin ihmisille.Riina tart­tui hihaani ja kut­sui Espooseen. Tapasin per­hetyön asiantun­ti­jan Maisa Pirkkasen ja ryhdy­imme miet­timään yhteistyömah­dol­lisuuk­sia, ker­too Task­i­nen.

Näyt­telijä­työn keinoin ei voi­da ratkaista yhteiskun­nan rak­en­teel­lisia ongelmia, kuten sel­l­aisia että kaikil­la ei ole riit­tävästi rahaa elämiseen, muis­tut­taa Task­i­nen.
− Tämän menetelmän avul­la voidaan kuitenkin helpot­taa ark­isia tilantei­ta, kun ihmi­nen halu­aa toimia toisin ja löytää keinot elää täy­dem­min oman­näköistä elämää.

Lastensuojelun ammattilaisille työskentely näyttelijöiden kanssa on ollut avartavaa ja rajoja rikkovaa.

Las­ten­suo­jelun vaikei­den asioiden tur­val­lista käsit­te­lyä tar­i­nateat­terin työmenetelmin täy­tyy miet­tiä huolel­lis­es­ti.
− Olemme jo huo­man­neet, että tässä työ­tavas­sa voidaan säädel­lä sitä, kuin­ka syvälle mis­säkin kohtaa työsken­telyssä voi ja kan­nat­taa men­nä. Ryh­mis­sä selitämme aina, mitä tar­i­nateat­teris­sa on tapah­tu­mas­sa ja että osal­lis­tu­mi­nen on vapaae­htoista. Jokaisel­la on oikeus määritel­lä osal­lisuuten­sa rajat, sanoo Maisa Pirkka­nen, joka on koulu­tuk­seltaan sekä sosi­aa­likas­vat­ta­ja että psykoter­apeut­ti.

− Tämän koke­muk­sen perus­teel­la halu­an peräänku­u­lut­taa rohkeut­ta tehdä las­ten­suo­je­lu­työtä toisin, hakea yhteistyökump­panei­ta. On val­ta­van vapaut­tavaa huo­ma­ta, että ymmär­rystä hyvästä las­ten­suo­je­lu­työstä löy­tyy yllät­tävistä suun­nista. Kuten nyt tääl­lä meil­lä näyt­telijä­työstä.
− Olen vaku­ut­tunut, että emme pär­jää las­ten­suo­jelus­sa yksin, vain niiden oppi­en ja menetelmien varas­sa, joi­ta meil­lä on. Sik­si tarvit­semme ennakkolu­u­lo­ton­ta yhteistyötä muiden alo­jen suun­taan.

− Meil­lä on las­ten­suo­jelus­sa matkaa vaikka­pa dial­o­gisu­u­teen. Eikä kyse ole siitä, etteikö las­ten­suo­jelun ammat­ti­laiset halua hyvää vuorovaiku­tus­ta. Olemme vain epä­var­mo­ja, osaam­meko käyt­tää oikein toisen­laisia työmenetelmiä, niin ettemme riko jotain asi­akkaas­samme.

Hele­na Jaakko­la