_

Sosiaalialan työ on henkisesti kuormittavaa. Asiakaspalaute voi ikävimmillään tulla tappouhkauksina tai huoritteluna. Huumorin viljeleminen auttaa jaksamaan työssä. Työntekijöiden keskinäisessä huumorissa saattaakin joskus olla tummia sävyjä.

Huumo­rista aikuis­so­si­aa­li­työn asia­kas­työssä pro gra­dunsa teh­nyt Jenni Timonen ker­too huu­mo­rin ole­van sosiaali­alalla moni­muo­toista. Neljä vuotta sit­ten val­mis­tu­nee­seen tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neet sosi­aa­li­työn­te­ki­jät näki­vät huu­mo­rin tar­koit­ta­van vit­sejä ja sanal­li­sia sut­kauk­sia, mutta myös eri­lai­sissa tilan­teissa ilme­ne­viä eleitä ja ilmeitä, lei­kil­li­syyttä ja rentoutta.

– Toiselle huu­mori saat­toi näyt­täy­tyä jo ystä­väl­li­sessä hymyssä ja hil­jai­sessa hyväk­sy­mi­sessä, kun toi­selle se mer­kitsi vit­siä, joka vaa­tii ääneen nauramista.

– Lähes kaikki toi­vat esiin sen, että huu­mori aut­taa jak­sa­maan työssä, pai­not­taa Jyväskylän per­he­neu­vo­lassa sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä työs­ken­te­levä Timonen.

Palvelujohtaja Erja Nevalainen on yksi kol­mesta poh­jois­kar­ja­lai­sesta sosiaali­alan ammat­ti­lai­sesta, jotka ovat keväästä 2019 läh­tien kerän­neet alan huu­mo­ria. Nevalainen työs­ken­te­lee Pohjois-Karjalan sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­lu­jen kun­tayh­ty­män Siun soten perhe- ja sosiaalipalveluissa.

– Kun työn­te­kijä saa välillä kovaa sanal­lista palau­tetta ja jopa uhkai­luja, hän pys­tyy huu­mo­rin avulla etään­nyt­tä­mään ikä­vää tunne­kokemusta, toteaa Nevalainen.

– Jos väki­val­taa tai sen uhkaa pys­tyy tar­kas­te­le­maan itsestä eril­li­senä, se ei pääse niin kovasti ihon alle.
Nevalainen ja Timonen ovat molem­mat samaa mieltä siitä, että huu­mori työ­pai­kalla syn­tyy par­hai­ten vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa. Se vaa­tii kuk­kiak­seen myös tur­val­li­seksi koe­tun ilma­pii­rin. Erityisesti hur­tim­paa huu­mo­ria, mus­taa huu­mo­ria, roh­kais­tu­taan vil­je­le­mään vain luo­tet­ta­vaksi tie­de­tyssä seurassa.

– Haastattelussamme työn­te­kijä ker­toi han­ka­lasta asiak­kaasta, jonka tapana oli huo­ri­tella häntä tois­tu­vasti. Nainen tunsi hel­po­tusta ryh­dyt­ty­ään las­ke­maan siitä leik­kiä. Hän rupesi oikein odot­ta­maan, mil­loin nimit­tely taas alkaa ja huvit­tui, mikäli se vii­väs­tyi tai aikais­tui, ker­too Nevalainen.

_

Kaakkois-Suomen ammattikorkea­koulun leh­tori, filo­so­fian toh­tori Laura ­Hokkanen toi­mii nuo­ri­soa­lan opet­ta­jana yhtei­sö­pe­da­go­gi­kou­lu­tuk­sessa. Hänen vas­tuu­alu­ee­naan ovat lähinnä nuo­ri­so­kult­tuu­rit nii­hin liit­ty­vine ala­kult­tuu­rei­neen ja ilmiöineen.

Laura Hokkasen tausta on kulttuurin­tutkimuksessa. Hän on väi­tel­lyt suo­ma­lai­sen paki­nan vas­taa­no­tosta ja tut­kii tällä het­kellä nuor­ten digi­taa­li­sesti levit­tä­mää mus­taa huumoria.

Työpaikkahuumorin maa­ilma tuli Hokkaselle tutuksi hänen osal­lis­tues­saan opis­ke­luai­koi­naan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) keruu­pro­jek­tiin, jonka koh­teena 2000-luvun alussa oli säh­kö­pos­tien ja teks­ti­vies­tien sisäl­tämä huumori.

– Löysimme pal­jon ammat­ti­kun­ta­huu­mo­ria. Vitsit käsit­te­li­vät esi­mer­kiksi lää­kä­reitä, len­tä­jiä, opet­ta­jia ja jon­kin ver­ran myös sosiaalityöntekijöitä.

– Mitä enem­män amma­tissa ollaan eri­lai­siksi miel­let­ty­jen ihmis­ryh­mien kanssa teke­mi­sissä, sitä run­saam­min löy­tyy huu­mo­ria, Hokkanen päättelee.

Mainituista ammat­ti­lai­sista syn­tyy myös mie­li­kuva siitä, että asiak­kaat ovat heistä riip­pu­vai­sia. Hokkanen uskoo­kin asiak­kai­den nos­ta­van huu­mo­rin kei­noin itse­ään tasa­ver­tai­sem­paan ase­maan samalla, kun he käsit­te­le­vät omia pelkojaan.

– Olemme taval­laan alas­to­mina sen lää­kä­rin edessä, koska emme itse tiedä vai­vamme syytä, Hokkanen kuvailee.

Tuohon laa­jaan SKS-aineis­toon sisäl­tyi myös säh­kö­pos­ti­tie­dosto Uusi aapi­nen eka­luok­ka­lai­sille, jossa aak­ko­sia ope­tet­tiin pie­nien tari­noi­den kautta. F‑kirjain oli omis­tettu sosi­aa­li­työn­te­ki­jöille: ”Fabian on fiksu. Fabian fuu­laa sosi­aa­li­työn­te­ki­jää. Fabian saa fat­tasta fyffee.”

Jenni Timosen tut­ki­muk­sesta kävi ilmi, että sosi­aa­li­työn­te­ki­jät voi­vat myös tie­toi­sesti läh­teä pur­ka­maan asia­kas­ta­paa­mi­sen valta-­ase­tel­maa huu­mo­rin avulla. Laskemalla leik­kiä itses­tään he usein onnis­tu­vat­kin vähen­tä­mään kont­rol­lin vai­ku­tel­maa ja lie­ven­tä­vät asiak­kai­densa jännitystilaa.

Jos taas asia­kas las­kee leik­kiä itses­tään, on kyet­tävä kat­so­maan huu­mo­rin taakse. Timosen mie­lestä saat­taisi olla epä­so­pi­vaa ja louk­kaa­vaa­kin, jos työn­te­kijä läh­tisi vit­sai­le­maan asiak­kaan tilanteesta.

– Asiakas voi todel­li­suu­dessa olla huo­les­tu­nut ja ahdis­tu­nut, mutta pur­kaa sitä huu­mo­rin kei­noin.
Eräs sosi­aa­li­työn­te­ki­jöistä ker­toi Timoselle kat­kai­su­hoi­toon jou­tu­neesta alko­ho­lion­gel­mai­sesta asiak­kaas­taan. Asiakas oli muis­tel­lut nau­res­kel­len, kuinka hänen asun­tonsa pihalla oli ollut tuttu vii­nat­ro­kari odot­ta­massa kat­kai­susta palaa­vaa. Työntekijä oli vais­ton­nut asiak­kaan peit­tä­neen nau­rulla omaan elämän­tilanteeseensa liit­ty­nyttä epätoivoaan.

Huumorin käyt­tä­mi­nen asia­kas­ti­lan­teissa vaa­tii Timosen mie­lestä hyvää tilan­ne­ta­jua ja peli­sil­mää. Päihteistäkin voi las­kea leik­kiä, jos tun­tee asiak­kaan. Entinen päih­de­asia­kas oli vali­tel­lut sosi­aa­li­työn­te­ki­jälle sitä, ettei seu­ra­kun­nan tilai­suuk­sissa tar­joiltu enää kun­non ruo­kaa vaan pel­käs­tään keittoja.

”Etkö sinä ole aina ollut keit­to­mie­hiä?” työn­te­kijä oli kysäis­syt. Hetken hil­jai­suu­den jäl­keen asia­kas oli räjäh­tä­nyt nauramaan.

Timosen tut­ki­musai­neisto koos­tuu yhdestä­toista huu­mo­ri­kir­joi­tel­masta, joita ovat kir­joit­ta­neet aikuis­ten parissa työs­ken­te­le­vät sosiaali­alan ammat­ti­lai­set. Tutkimuksen teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hys muo­tou­tuu huu­mo­ri­tut­ki­muk­sesta, huu­mo­ri­teo­rioista ja Mihail Bahtinin karnevalismista.

Kuvaillessaan mah­dol­li­suuk­sia käyt­tää huu­mo­ria asia­kas­ti­lan­teissa Timonen käyt­tää Bahtinin kar­ne­vaa­li­maa­il­man kuvas­toa. Työn­tekijä kut­suu asia­kasta ”kar­ne­vaa­li­ti­laan”, missä val­lit­see ilo ja leikki.

– Huumorin avulla valta-ase­telma kumou­tuu, jol­loin työn­te­kijä ja asia­kas ovat samalla tasolla. Mutta viral­li­suus kumo­taan vain het­keksi. Työntekijä on edel­leen työn­tekijä ja asia­kas jäl­leen asia­kas, kun tapaa­mi­nen päät­tyy, Timonen selittää.

Palaamisen on sujut­tava luon­te­vasti. Karnevaalitilan vapau­tu­neessa tun­nel­massa esiin nous­seista asioista voi­daan poi­mia mukaan ne, jotka edis­tä­vät asiak­kaan ongel­man hoi­ta­mista. Joskus varo­mat­to­muus tai vää­rin­kä­si­tys saat­ta­vat joh­taa tilan­teen riis­täy­ty­mi­seen käsistä.

– Miesasiakas oli kut­su­nut nais­työn­te­ki­jän kans­saan lai­va­mat­kalle. Unohdetaan avio­mie­hesi reis­sun ajaksi, oli asia­kas sano­nut, kuvaa Timonen.

_

Pohjois-Karjalassa toteu­tuva huu­mo­ri­pro­jekti lähti liik­keelle Erja Nevalaisen ideasta, johon kaksi hänen ystä­väänsä ja työ­to­ve­ri­aan, Taina Tolonen ja Arja Jämsén, tart­tui­vat. Tolonen toi­mii tällä het­kellä pal­ve­lue­si­mie­henä Siun soten kehitys­vammaisten pal­ve­luissa. Jämsén työs­ken­teli Itä-Suomen sosiaali­alan osaa­mis­kes­kuk­sen Pohjois-­Karjalan yksi­kön joh­ta­jana ennen eläk­keelle jää­mis­tään kesällä 2018. Hän on uransa aikana teh­nyt myös useita tietokirjoja.

Kerätystä huu­mo­riai­neis­tosta työs­te­tään myö­hem­min julkaisu.

– Se ei tule ole­maan tie­teel­li­nen, mutta halusimme varata aineis­tolle mah­dol­li­suu­den tulla käy­te­tyksi myös tut­ki­mus- tai opin­näy­te­työssä, Nevalainen kertoo.

Työryhmä pyysi eri­lais­ten kana­vien kautta sosiaali­alan työn­te­ki­jöitä kir­joit­ta­maan alan huu­mo­rista. Maaliskuuhun men­nessä kir­joi­tuk­sia oli saatu kym­men­kunta, joissa oli kuvattu muun muassa asia­kas­ta­paa­mi­sia humo­ris­ti­sesti. Aihetta oli lähes­tytty myös ana­lyyt­ti­sesti tie­don näkö­kul­masta. Jonkin ver­ran tuli fik­tii­vi­siä­kin kertomuksia.

– Huomasimme, että aiheesta oli yllät­tä­vän vai­kea kir­joit­taa. Ryhmähaastatteluissa tari­nat läh­ti­vät rie­mas­tut­ta­vasti len­toon, Tolonen iloitsee.

Haastatteluja on tehty kol­men ryh­män kanssa. Työpaikkaryhmistä yksi oli vam­mais­pal­ve­luista ja toi­nen yksi­tyi­sestä las­ten­suo­je­lu­pal­ve­luja tuot­ta­vasta yri­tyk­sestä. Kolmas oli kut­su­ryhmä Pohjois-Karjalan alu­eelta, jossa oli laaja edus­tus sosiaali­alan kentältä.

– Huumori on sosiaali­alalla aika yhte­ne­väistä. Toki eri työ­pai­koilta löy­tyy omaan eri­tyi­sa­laan tai asiak­kai­siin liit­ty­viä eri­tyis­piir­teitä. Huumori on hyvä työ­vä­line myös esi­mies­työssä, Nevalainen muistuttaa.

– Kertomistapa voi rat­kaista, tor­ju­taanko annettu tieto. Organisaation muu­tos­ti­lan­teet syn­nyt­tä­vät sisä­pii­ri­vit­sejä, Tolonen täsmentää.

Laura Hokkasen mukaan tut­ki­joi­den kes­kuu­dessa ei val­litse yhden­mu­kaista käsi­tystä siitä, mitä on musta tai sai­ras huu­mori. Mustassa huu­mo­rissa ase­te­taan rin­nak­kain taval­li­sia arki­päi­väi­siä asioita epä­ta­val­li­sen ja pelot­ta­van kanssa tavalla, joka tekee jäl­kim­mäi­sestä nor­maa­lia ja arki­seen kie­len­käyt­töön kuuluvaa.

– Sairas huu­mori menee vielä pitem­mälle. Haetaan yhteis­kun­nasta niin jär­jet­tö­miä ja jär­kyt­tä­viä asioita, ettei niitä pitäisi voida min­kään­lai­sen huma­nis­ti­sen ajat­te­lun tai ihmi­syy­den näkö­kul­masta käsi­tellä huu­mo­rin keinoin.

Sairaat vit­sit yleis­tyi­vät Suomessa 1970-luvulla, eri­tyi­sesti kes­ki­tys­leiri- ja neekeri­vitsien muo­dossa. Alkuaan mus­taa huu­mo­ria luon­neh­dit­tiin nuo­ri­son pro­tes­ti­liik­keeksi, jossa haet­tiin käsit­te­ly­ta­paa median herät­tä­mään kauhuun.

– Vitsien ei vält­tä­mättä ollut edes tar­koi­tus nau­rat­taa. Huumorin kei­noin voi­tiin edes jol­la­kin tavalla yrit­tää puhua jär­kyt­tä­västä uuti­sesta, Hokkanen toteaa.

Hyvinä esi­merk­keinä sai­raista vit­seistä lähi­his­to­riassa toi­mi­vat ter­rori-iskui­hin liit­tyvä huu­mori tai vain muu­tama päivä koulu­ammuskeluiden jäl­keen esiin ryöp­säh­tä­neet vit­sit. Tässä yksi teks­ti­viesti (2007): ”Miksi Pekka-Eric Auvinen myö­häs­tyi kou­lusta? No koska sille tuli mutka matkaan.”

– Mannerheimin Lastensuojeluliitto jou­tui otta­maan kan­taa sii­hen, miten aikuis­ten kuu­luisi rea­goida, kun lap­set ker­to­vat kar­keita vit­sejä kouluammuskeluista.

Katastrofivitsit ovat aina olleet suo­sit­tuja nuor­ten kes­kuu­dessa, mutta niitä ovat ker­to­neet myös aikui­set. Suomessa vit­si­muo­toon tör­mät­tiin laa­jem­min satoja ihmi­suh­reja vaa­ti­neen Estonia-lai­van onnet­to­muu­den yhtey­dessä vuonna 1994. Mustan huu­mo­rin vit­sien sanot­tiin levin­neen ensin lai­vayh­tiön työn­te­ki­jöi­den kes­kuu­dessa, mutta siir­ty­neen pian myös kou­lu­lais­ten kerrontaan.

Hokkanen mai­nit­see, kuinka Yhdysvalloissa syys­kuun 11. päi­vän ter­rori-iskun jäl­keen kak­sois­tor­nien rau­nioita rai­van­neet pelas­tus­työn­te­ki­jät ker­toi­vat mus­tan huu­mo­rin sävyt­tä­miä vit­sejä toi­sil­leen kes­tääk­seen puis­tat­ta­vaa työ­tään. Tutkijat puhu­vat huo­jen­nus­teo­riasta, kun huu­mo­ria käy­te­tään selviytymisstrategiana.

– Katastrofivitsien avulla ihmi­nen yrit­tää päät­tää tra­ge­dian käsit­te­lyn ja muser­taa koke­mansa kau­hun. Toisaalta vit­sejä pide­tään aggres­sioi­den pur­ka­mi­sen tapana, mikä voi liit­tyä haluun etsiä syyl­li­siä ja ran­gaista heitä.

Sosiaalialalla jou­du­taan usein teke­mi­siin jär­kyt­tä­vien tapah­tu­mien tai mur­heel­lis­ten ihmis­koh­ta­loi­den kanssa. Tolosen mukaan huu­mo­rin kautta koke­muk­seen saa tart­tu­ma­pin­nan ja ras­kaas­ta­kin työ­teh­tä­västä selviytyy.

– On helppo uskoa Estonian työn­te­ki­jöi­den toi­mi­neen juuri noin. Voidaan ker­toa let­keästi, vaikka se tapah­tuma sinäl­lään oli­kin ihan kar­mea, Nevalainen sanoo.

_

Sosiaalialan ammat­ti­hen­ki­lön eet­tis­ten ohjei­den mukaan huu­mo­rin käyttö työssä on hyväk­syt­tä­vää, mutta se ei sovi kaik­kiin tilan­tei­siin. Asiakkaasta puhu­mi­sen tapaan on kiin­ni­tet­tävä huo­miota esi­mer­kiksi tauko- ja sosi­aa­li­ti­loissa. Sopimatonta huu­mo­ria on puhua epä­kun­nioit­ta­vaan sävyyn asiakkaasta.

Jenni Timosen tut­ki­muk­sessa sosi­aa­li­työn­te­ki­jät piti­vät sopi­mat­to­mina hen­ki­lön ulko­näköön tai per­soo­naan koh­dis­tu­via maut­to­mia jut­tuja. Samalla tavalla suh­tau­dut­tiin rasis­ti­siin vit­sei­hin ja ala­pää­huu­mo­riin. Ihmisen toi­seu­delle, heik­kou­delle tai tilan­tei­den vaka­vuu­delle ei niin ikään ollut sopi­vaa nauraa.

– Kaikenlainen vähät­te­levä ja lyt­täävä huu­mori näh­tiin asiat­to­mana. Sopivuus on tilan­ne­koh­tai­sesti rat­kais­ta­vissa, Timonen selittää.

Nevalaisen mie­lestä eet­ti­set sään­nöt ovat sosiaali­alalla vah­vasti sisäis­tet­tyjä. Heidän ryh­mä­kes­kus­te­luis­saan haas­ta­tel­ta­vat eivät hyväk­sy­neet louk­kaa­vaa ja ilkeä­mie­listä huu­mo­ria. Tolosen mukaan työn­te­ki­jät suh­tau­tu­vat varo­vai­sesti alan huu­mo­rin levit­tä­mi­seen oman ammat­ti­kun­nan ulko­puo­lelle. Siellä vit­sien tul­kin­taa eivät ohjaa saman­lai­set eet­ti­set koo­dit. Ne voi­daan myös tar­koi­tus­ha­kui­sesti ymmär­tää väärin.

Digitaalinen huu­mori ei ole suo­sit­tua sosiaali­alan työ­pai­koilla työ­paik­ka­huu­mo­rin vuo­ro­vai­kut­tei­sen luon­teen vuoksi, mutta osaksi myös siitä syystä, että alalla on opittu varo­maan sosi­aa­lista mediaa. Nevalaisen ja Tolosen mukaan digi­huu­mo­rista jää jälki eikä koh­dey­lei­söä voi usein­kaan valita.

Virkamiesten kapeasta liik­ku­ma­ti­lasta sosi­aa­li­sessa mediassa saa­tiin tuore muis­tu­tus vuonna 2018, kun epä­vi­ral­li­sessa sul­je­tussa Facebook-ryh­mässä sopi­mat­to­masti käyt­täy­ty­neet, polii­sin pal­ve­luk­sessa olleet vir­ka­mie­het jou­tui­vat jul­ki­suu­teen ja kurin­pi­dol­lis­ten toi­mien kohteeksi.

Timonen nosti tut­ki­muk­ses­saan esiin edus­kun­nan oikeus­asia­mie­helle vuonna 2002 osoi­te­tun kan­te­lun, jota on aiem­min käy­tetty esi­merk­kinä myös ­Talentian jul­kai­se­missa eet­ti­sissä ohjeissa. Esimerkissä toi­meen­tu­lo­tu­ki­neu­von­nan vir­kai­lija oli toden­nut toi­meen­tu­lo­tu­ki­ha­ke­muk­sen jät­tä­neelle asiak­kaalle, oman seli­tyk­sensä mukaan pit­kää käsit­te­ly­ai­kaa vali­tel­lutta asia­kasta loh­dut­taak­seen ja tilan­netta keven­tääk­seen, että ”jos sinulla on koi­ria, niin tee niistä ruo­kaa” ja ”koi­rien tur­keista voit ommella vaatteita”.

Oikeusasiamies totesi vas­tauk­ses­saan, ettei pitä­nyt vir­kai­li­jan kie­len­käyt­töä tavan­omai­seen puheen­par­teen kuu­lu­vana eikä tilan­tee­seen sopi­vana huu­mo­rina. Hän kat­soi kie­len­käy­tön olleen epä­asial­lista ja asiak­kaan koh­te­lun hänen ihmi­sar­vo­aan loukkaavaa.

 

_

Folklorella käsit­teenä tar­koi­te­taan usein suul­lista kan­san­pe­ri­mä­tie­toa. Laura Hokkasen mukaan nyky­ai­kai­nen digi­taa­li­sesti siir­tyvä folklore, digi­lore, nou­dat­taa suul­li­sen kan­san­pe­rin­teen sisäl­töjä. Se ei vain kulje enää ”suusta kor­vaan” vaan ”näp­päi­mis­töstä näy­tölle” kän­ny­köi­den ja inter­ne­tin kautta.

Työpaikkahuumorin levit­tä­mi­sen tavat ovat muut­tu­neet vies­tin­tä­vä­li­nei­den kehit­ty­mi­sen myötä. Ennen säh­kö­pos­tia työn­te­kijä saat­toi ottaa valo­ko­pion leh­dessä näke­mäs­tään haus­kasta sar­ja­ku­vasta ja kiin­nit­tää sen kah­vi­huo­neen seinälle.

– Seinältä pila­ku­vat siir­tyi­vät tie­to­ko­neen ruu­dulle ja levi­si­vät laa­jem­man ylei­sön näh­tä­ville säh­kö­pos­titse, Hokkanen kertoo.

Sosiaalisen median ja äly­kän­ny­köi­den aikaan huu­mo­ria pakat­tiin yhä tii­viim­mäksi. Vitsit eivät olleet­kaan enää vält­tä­mättä sanal­li­sia, vaan sisäl­löksi saat­toi riit­tää hauska kuva­muun­nos, meemi.

– Emme enää edes muista niin tar­kasti. Sanomme kes­ken vit­sin ker­to­mi­sen, että ”odo­tas kun googlaan” ja näy­tämme kuvan. Live-tilan­teissa sekoit­tu­vat kas­vok­kai­nen kom­mu­ni­kointi ja digitaalisuus.

Sosiaalisen luon­teensa vuoksi työ­paik­ka­huu­mo­rissa suul­li­nen perinne tulee säi­ly­mään. Yhteiset koke­muk­set ja kieli koros­tu­vat ”sisäpiiri­jutuissa”. Digitaalisesti kul­keva huu­mori taas poh­jau­tuu enem­män glo­baa­lei­hin ja kan­sal­li­sesti tun­nis­tet­ta­viin asioihin.

Lasten ja nuor­ten folklo­reen ovat aina kuu­lu­neet vit­sit, arvoi­tuk­set, hoke­mat, pilk­ka­lau­lut ja sana­muun­nok­set. Nuorten media­vies­tejä voi­daan tul­kita heille mer­ki­tyk­sel­lis­ten sosi­aa­lis­ten suh­tei­den yllä­pi­tona. Vaikuttamiskanavaksi ne muut­tu­vat, kun niissä keho­te­taan boi­ko­toin­tiin, kulu­tus­tot­tu­mus­ten muu­tok­siin tai sytyt­tä­mään kynt­tilä tra­ge­dian jälkeen.

Nuorten digi­lo­ressa herät­tä­vät pahek­sun­taa sen tee­moissa vah­vasti näky­vät sek­su­aa­li­suus, rasismi, päih­teet ja eri ihmis­ryh­mien erot­telu. Hokkasen mukaan nuor­ten huu­mo­riin on vuo­si­sa­to­jen ajan kuu­lu­nut kult­tuu­ri­nen kapina. Arkea mur­re­taan luo­malla uutta todel­li­suutta, myös rik­ko­malla arjen sään­töjä ja tabuja.

– Huumori on osa las­ten ja nuor­ten kas­vu­pro­ses­sia ja ver­tais­ryh­mä­kult­tuu­ria. Karkeilla vit­seillä kokeil­laan rajoja ja aikui­sista eril­lään ole­vaa maa­il­maa. Huumori kehit­tää nuo­ren kieltä ja moni­lu­ku­tai­toa, sillä mekaa­ni­nen luku­taito ei riitä huu­mo­rin avaamiseen.

Markku Tasala

 

Lähteet
Eduskunnan oikeus­asia­mie­hen rat­kaisu 253/4/02 (2004). Toimeentulotukineuvonnan vir­kai­li­jan käyttäytyminen.
Heikkinen, Alpo (toim.) (2017) Arki, arvot ja etiikka. Sosiaali­alan ammat­ti­hen­ki­lön eet­ti­set ohjeet. Talentia ry.
Hokkanen, Laura (2014) Sairaan haus­kaa! Nuorten kas­va­tuk­sel­li­nen kapina folklo­ressa. Kasvatus & Aika 8 (3) 2014, 7–22.
Hokkanen, Laura (2015) Telehengaillen – nuo­ri­so­ku­via digi­taa­li­sen folklo­ren välit­tä­mänä. Teoksessa Kestävää hyvin­voin­tia kehit­tä­mässä. Mikkelin ammattikorkeakoulu.
Hokkanen, Laura (2018) Kielletyn huu­mo­rin lumo. Musta huu­mori ja mee­mit osana nuo­ri­so­kult­tuu­reja. Teoksessa Komonen K. & Ronkainen J. Punaisen lan­gan virk­kausta: näkö­kul­mia nuo­ri­so­työn kou­lu­tuk­seen, tut­ki­muk­seen ja kehit­tä­mis­työ­hön. Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu.
Timonen, Jenni (2015) Ajatuksia huu­mo­rin mer­ki­tyk­sestä ja mah­dol­li­suuk­sista aikuis­so­si­aa­li­työn asia­kas­työssä. Sosiaalityön pro gradu. Jyväskylän yliopisto.