_

Sosiaalialan työ on henkisesti kuormittavaa. Asiakaspalaute voi ikävimmillään tulla tappouhkauksina tai huoritteluna. Huumorin viljeleminen auttaa jaksamaan työssä. Työntekijöiden keskinäisessä huumorissa saattaakin joskus olla tummia sävyjä.

Huumorista aikuis­so­si­aa­lityön asiakas­työssä pro gradunsa tehnyt Jenni Timonen kertoo huumorin olevan sosiaa­lia­lalla monimuo­toista. Neljä vuotta sitten valmis­tu­neeseen tutki­mukseen osallis­tuneet sosiaa­li­työn­te­kijät näkivät huumorin tarkoit­tavan vitsejä ja sanal­lisia sutkauksia, mutta myös erilai­sissa tilan­teissa ilmeneviä eleitä ja ilmeitä, leikil­li­syyttä ja rentoutta.

– Toiselle huumori saattoi näyttäytyä jo ystäväl­li­sessä hymyssä ja hiljai­sessa hyväk­sy­mi­sessä, kun toiselle se merkitsi vitsiä, joka vaatii ääneen naura­mista.

– Lähes kaikki toivat esiin sen, että huumori auttaa jaksamaan työssä, painottaa Jyväs­kylän perhe­neu­vo­lassa sosiaa­li­työn­te­kijänä työsken­televä Timonen.

Palve­lu­johtaja Erja Nevalainen on yksi kolmesta pohjois­kar­ja­lai­sesta sosiaa­lialan ammat­ti­lai­sesta, jotka ovat keväästä 2019 lähtien keränneet alan huumoria. Nevalainen työsken­telee Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveys­pal­ve­lujen kuntayh­tymän Siun soten perhe- ja sosiaa­li­pal­ve­luissa.

– Kun työntekijä saa välillä kovaa sanal­lista palau­tetta ja jopa uhkailuja, hän pystyy huumorin avulla etään­nyt­tämään ikävää tunne­kokemusta, toteaa Nevalainen.

– Jos väkivaltaa tai sen uhkaa pystyy tarkas­te­lemaan itsestä erillisenä, se ei pääse niin kovasti ihon alle.
Nevalainen ja Timonen ovat molemmat samaa mieltä siitä, että huumori työpai­kalla syntyy parhaiten vuoro­vai­ku­tuk­sessa. Se vaatii kukkiakseen myös turval­li­seksi koetun ilmapiirin. Erityi­sesti hurtimpaa huumoria, mustaa huumoria, rohkais­tutaan vilje­lemään vain luotet­ta­vaksi tiede­tyssä seurassa.

– Haastat­te­lus­samme työntekijä kertoi hanka­lasta asiak­kaasta, jonka tapana oli huori­tella häntä toistu­vasti. Nainen tunsi helpo­tusta ryhdyt­tyään laskemaan siitä leikkiä. Hän rupesi oikein odottamaan, milloin nimittely taas alkaa ja huvittui, mikäli se viivästyi tai aikaistui, kertoo Nevalainen.

_

Kaakkois-Suomen ammattikorkea­koulun lehtori, filosofian tohtori Laura ­Hokkanen toimii nuori­soalan opettajana yhtei­sö­pe­da­go­gi­kou­lu­tuk­sessa. Hänen vastuu­alu­eenaan ovat lähinnä nuori­so­kult­tuurit niihin liittyvine alakult­tuu­reineen ja ilmiöineen.

Laura Hokkasen tausta on kulttuurin­tutkimuksessa. Hän on väitellyt suoma­laisen pakinan vastaa­no­tosta ja tutkii tällä hetkellä nuorten digitaa­li­sesti levit­tämää mustaa huumoria.

Työpaik­ka­huu­morin maailma tuli Hokka­selle tutuksi hänen osallis­tuessaan opiske­luai­koinaan Suoma­laisen Kirjal­li­suuden Seuran (SKS) keruu­pro­jektiin, jonka kohteena 2000-luvun alussa oli sähkö­postien ja teksti­viestien sisältämä huumori.

– Löysimme paljon ammat­ti­kun­ta­huu­moria. Vitsit käsit­te­livät esimer­kiksi lääkä­reitä, lentäjiä, opettajia ja jonkin verran myös sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä.

– Mitä enemmän ammatissa ollaan erilai­siksi miellet­tyjen ihmis­ryhmien kanssa tekemi­sissä, sitä runsaammin löytyy huumoria, Hokkanen päättelee.

Maini­tuista ammat­ti­lai­sista syntyy myös mielikuva siitä, että asiakkaat ovat heistä riippu­vaisia. Hokkanen uskookin asiak­kaiden nostavan huumorin keinoin itseään tasaver­tai­sempaan asemaan samalla, kun he käsit­te­levät omia pelkojaan.

– Olemme tavallaan alastomina sen lääkärin edessä, koska emme itse tiedä vaivamme syytä, Hokkanen kuvailee.

Tuohon laajaan SKS-aineistoon sisältyi myös sähkö­pos­ti­tie­dosto Uusi aapinen ekaluok­ka­lai­sille, jossa aakkosia opetettiin pienien tarinoiden kautta. F-kirjain oli omistettu sosiaa­li­työn­te­ki­jöille: ”Fabian on fiksu. Fabian fuulaa sosiaa­li­työn­te­kijää. Fabian saa fattasta fyffee.”

Jenni Timosen tutki­muk­sesta kävi ilmi, että sosiaa­li­työn­te­kijät voivat myös tietoi­sesti lähteä purkamaan asiakas­ta­paa­misen valta-­asetelmaa huumorin avulla. Laske­malla leikkiä itsestään he usein onnis­tu­vatkin vähen­tämään kontrollin vaiku­telmaa ja lieven­tävät asiak­kai­densa jänni­tys­tilaa.

Jos taas asiakas laskee leikkiä itsestään, on kyettävä katsomaan huumorin taakse. Timosen mielestä saattaisi olla epäso­pivaa ja loukkaa­vaakin, jos työntekijä lähtisi vitsai­lemaan asiakkaan tilan­teesta.

– Asiakas voi todel­li­suu­dessa olla huoles­tunut ja ahdis­tunut, mutta purkaa sitä huumorin keinoin.
Eräs sosiaa­li­työn­te­ki­jöistä kertoi Timoselle katkai­su­hoitoon joutu­neesta alkoho­lion­gel­mai­sesta asiak­kaastaan. Asiakas oli muistellut naures­kellen, kuinka hänen asuntonsa pihalla oli ollut tuttu viinat­rokari odotta­massa katkai­susta palaavaa. Työntekijä oli vaistonnut asiakkaan peittäneen naurulla omaan elämän­tilanteeseensa liitty­nyttä epätoi­voaan.

Huumorin käyttä­minen asiakas­ti­lan­teissa vaatii Timosen mielestä hyvää tilan­ne­tajua ja pelisilmää. Päihteis­täkin voi laskea leikkiä, jos tuntee asiakkaan. Entinen päihde­asiakas oli valitellut sosiaa­li­työn­te­ki­jälle sitä, ettei seura­kunnan tilai­suuk­sissa tarjoiltu enää kunnon ruokaa vaan pelkästään keittoja.

”Etkö sinä ole aina ollut keitto­miehiä?” työntekijä oli kysäissyt. Hetken hiljai­suuden jälkeen asiakas oli räjäh­tänyt nauramaan.

Timosen tutki­musai­neisto koostuu yhdestä­toista huumo­ri­kir­joi­tel­masta, joita ovat kirjoit­taneet aikuisten parissa työsken­te­levät sosiaa­lialan ammat­ti­laiset. Tutki­muksen teoreet­tinen viite­kehys muotoutuu huumo­ri­tut­ki­muk­sesta, huumo­ri­teo­rioista ja Mihail Bahtinin karne­va­lis­mista.

Kuvail­lessaan mahdol­li­suuksia käyttää huumoria asiakas­ti­lan­teissa Timonen käyttää Bahtinin karne­vaa­li­maa­ilman kuvastoa. Työn­tekijä kutsuu asiakasta ”karne­vaa­li­tilaan”, missä vallitsee ilo ja leikki.

– Huumorin avulla valta-asetelma kumoutuu, jolloin työntekijä ja asiakas ovat samalla tasolla. Mutta viral­lisuus kumotaan vain hetkeksi. Työntekijä on edelleen työn­tekijä ja asiakas jälleen asiakas, kun tapaa­minen päättyy, Timonen selittää.

Palaa­misen on sujuttava luonte­vasti. Karne­vaa­li­tilan vapau­tu­neessa tunnel­massa esiin nousseista asioista voidaan poimia mukaan ne, jotka edistävät asiakkaan ongelman hoita­mista. Joskus varomat­tomuus tai väärin­kä­sitys saattavat johtaa tilanteen riistäy­ty­miseen käsistä.

– Miesasiakas oli kutsunut naistyön­te­kijän kanssaan laiva­mat­kalle. Unohdetaan aviomiehesi reissun ajaksi, oli asiakas sanonut, kuvaa Timonen.

_

Pohjois-Karja­lassa toteutuva huumo­ri­pro­jekti lähti liikkeelle Erja Nevalaisen ideasta, johon kaksi hänen ystäväänsä ja työto­ve­riaan, Taina Tolonen ja Arja Jämsén, tarttuivat. Tolonen toimii tällä hetkellä palve­lue­si­miehenä Siun soten kehitys­vammaisten palve­luissa. Jämsén työskenteli Itä-Suomen sosiaa­lialan osaamis­kes­kuksen Pohjois-­Karjalan yksikön johtajana ennen eläkkeelle jäämistään kesällä 2018. Hän on uransa aikana tehnyt myös useita tieto­kirjoja.

Kerätystä huumo­riai­neis­tosta työstetään myöhemmin julkaisu.

– Se ei tule olemaan tieteel­linen, mutta halusimme varata aineis­tolle mahdol­li­suuden tulla käyte­tyksi myös tutkimus- tai opinnäy­te­työssä, Nevalainen kertoo.

Työryhmä pyysi erilaisten kanavien kautta sosiaa­lialan työnte­ki­jöitä kirjoit­tamaan alan huumo­rista. Maalis­kuuhun mennessä kirjoi­tuksia oli saatu kymmen­kunta, joissa oli kuvattu muun muassa asiakas­ta­paa­misia humoris­ti­sesti. Aihetta oli lähes­tytty myös analyyt­ti­sesti tiedon näkökul­masta. Jonkin verran tuli fiktii­vi­siäkin kerto­muksia.

– Huoma­simme, että aiheesta oli yllät­tävän vaikea kirjoittaa. Ryhmä­haas­tat­te­luissa tarinat lähtivät riemas­tut­ta­vasti lentoon, Tolonen iloitsee.

Haastat­teluja on tehty kolmen ryhmän kanssa. Työpaik­ka­ryh­mistä yksi oli vammais­pal­ve­luista ja toinen yksityi­sestä lasten­suo­je­lu­pal­veluja tuotta­vasta yrityk­sestä. Kolmas oli kutsu­ryhmä Pohjois-Karjalan alueelta, jossa oli laaja edustus sosiaa­lialan kentältä.

– Huumori on sosiaa­lia­lalla aika yhtene­väistä. Toki eri työpai­koilta löytyy omaan erityi­salaan tai asiak­kaisiin liittyviä erityis­piir­teitä. Huumori on hyvä työväline myös esimies­työssä, Nevalainen muistuttaa.

– Kerto­mistapa voi ratkaista, torju­taanko annettu tieto. Organi­saation muutos­ti­lanteet synnyt­tävät sisäpii­ri­vitsejä, Tolonen täsmentää.

Laura Hokkasen mukaan tutki­joiden keskuu­dessa ei vallitse yhden­mu­kaista käsitystä siitä, mitä on musta tai sairas huumori. Mustassa huumo­rissa asetetaan rinnakkain taval­lisia arkipäi­väisiä asioita epäta­val­lisen ja pelot­tavan kanssa tavalla, joka tekee jälkim­mäi­sestä normaalia ja arkiseen kielen­käyttöön kuuluvaa.

– Sairas huumori menee vielä pitem­mälle. Haetaan yhteis­kun­nasta niin järjet­tömiä ja järkyt­täviä asioita, ettei niitä pitäisi voida minkään­laisen humanis­tisen ajattelun tai ihmisyyden näkökul­masta käsitellä huumorin keinoin.

Sairaat vitsit yleis­tyivät Suomessa 1970-luvulla, erityi­sesti keski­tys­leiri- ja neekeri­vitsien muodossa. Alkuaan mustaa huumoria luonneh­dittiin nuorison protes­ti­liik­keeksi, jossa haettiin käsit­te­ly­tapaa median herät­tämään kauhuun.

– Vitsien ei välttä­mättä ollut edes tarkoitus naurattaa. Huumorin keinoin voitiin edes jollakin tavalla yrittää puhua järkyt­tä­västä uutisesta, Hokkanen toteaa.

Hyvinä esimerk­keinä sairaista vitseistä lähihis­to­riassa toimivat terrori-iskuihin liittyvä huumori tai vain muutama päivä koulu­ammuskeluiden jälkeen esiin ryöpsäh­täneet vitsit. Tässä yksi teksti­viesti (2007): ”Miksi Pekka-Eric Auvinen myöhästyi koulusta? No koska sille tuli mutka matkaan.”

– Manner­heimin Lasten­suo­je­lu­liitto joutui ottamaan kantaa siihen, miten aikuisten kuuluisi reagoida, kun lapset kertovat karkeita vitsejä kouluam­mus­ke­luista.

Katastro­fi­vitsit ovat aina olleet suosittuja nuorten keskuu­dessa, mutta niitä ovat kertoneet myös aikuiset. Suomessa vitsi­muotoon törmättiin laajemmin satoja ihmisuhreja vaatineen Estonia-laivan onnet­to­muuden yhtey­dessä vuonna 1994. Mustan huumorin vitsien sanottiin levinneen ensin laivayhtiön työnte­ki­jöiden keskuu­dessa, mutta siirtyneen pian myös koulu­laisten kerrontaan.

Hokkanen mainitsee, kuinka Yhdys­val­loissa syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen kaksois­tornien raunioita raivanneet pelas­tus­työn­te­kijät kertoivat mustan huumorin sävyt­tämiä vitsejä toisilleen kestääkseen puistat­tavaa työtään. Tutkijat puhuvat huojen­nus­teo­riasta, kun huumoria käytetään selviy­ty­mis­stra­te­giana.

– Katastro­fi­vitsien avulla ihminen yrittää päättää tragedian käsit­telyn ja musertaa kokemansa kauhun. Toisaalta vitsejä pidetään aggres­sioiden purka­misen tapana, mikä voi liittyä haluun etsiä syyllisiä ja rangaista heitä.

Sosiaa­lia­lalla joudutaan usein tekemisiin järkyt­tävien tapah­tumien tai murheel­listen ihmis­koh­ta­loiden kanssa. Tolosen mukaan huumorin kautta kokemukseen saa tarttu­ma­pinnan ja raskaas­takin työteh­tä­västä selviytyy.

– On helppo uskoa Estonian työnte­ki­jöiden toimineen juuri noin. Voidaan kertoa letkeästi, vaikka se tapahtuma sinällään olikin ihan karmea, Nevalainen sanoo.

_

Sosiaa­lialan ammat­ti­hen­kilön eettisten ohjeiden mukaan huumorin käyttö työssä on hyväk­syt­tävää, mutta se ei sovi kaikkiin tilan­teisiin. Asiak­kaasta puhumisen tapaan on kiinni­tettävä huomiota esimer­kiksi tauko- ja sosiaa­li­ti­loissa. Sopima­tonta huumoria on puhua epäkun­nioit­tavaan sävyyn asiak­kaasta.

Jenni Timosen tutki­muk­sessa sosiaa­li­työn­te­kijät pitivät sopimat­tomina henkilön ulko­näköön tai persoonaan kohdis­tuvia mauttomia juttuja. Samalla tavalla suhtau­duttiin rasis­tisiin vitseihin ja alapää­huu­moriin. Ihmisen toiseu­delle, heikkou­delle tai tilan­teiden vakavuu­delle ei niin ikään ollut sopivaa nauraa.

– Kaiken­lainen vähät­televä ja lyttäävä huumori nähtiin asiat­tomana. Sopivuus on tilan­ne­koh­tai­sesti ratkais­ta­vissa, Timonen selittää.

Nevalaisen mielestä eettiset säännöt ovat sosiaa­lia­lalla vahvasti sisäis­tettyjä. Heidän ryhmä­kes­kus­te­luissaan haasta­tel­tavat eivät hyväk­syneet loukkaavaa ja ilkeä­mie­listä huumoria. Tolosen mukaan työnte­kijät suhtau­tuvat varovai­sesti alan huumorin levit­tä­miseen oman ammat­ti­kunnan ulkopuo­lelle. Siellä vitsien tulkintaa eivät ohjaa saman­laiset eettiset koodit. Ne voidaan myös tarkoi­tus­ha­kui­sesti ymmärtää väärin.

Digitaa­linen huumori ei ole suosittua sosiaali­alan työpai­koilla työpaik­ka­huu­morin vuoro­vai­kut­teisen luonteen vuoksi, mutta osaksi myös siitä syystä, että alalla on opittu varomaan sosiaa­lista mediaa. Nevalaisen ja Tolosen mukaan digihuu­mo­rista jää jälki eikä kohdey­leisöä voi useinkaan valita.

Virka­miesten kapeasta liikku­ma­ti­lasta sosiaa­li­sessa mediassa saatiin tuore muistutus vuonna 2018, kun epävi­ral­li­sessa sulje­tussa Facebook-ryhmässä sopimat­to­masti käyttäy­tyneet, poliisin palve­luk­sessa olleet virka­miehet joutuivat julki­suuteen ja kurin­pi­dol­listen toimien kohteeksi.

Timonen nosti tutki­muk­sessaan esiin eduskunnan oikeus­asia­mie­helle vuonna 2002 osoitetun kantelun, jota on aiemmin käytetty esimerkkinä myös ­Talentian julkai­se­missa eetti­sissä ohjeissa. Esimer­kissä toimeen­tu­lo­tu­ki­neu­vonnan virkailija oli todennut toimeen­tu­lo­tu­ki­ha­ke­muksen jättä­neelle asiak­kaalle, oman selityk­sensä mukaan pitkää käsit­te­ly­aikaa valitel­lutta asiakasta lohdut­taakseen ja tilan­netta keven­tääkseen, että ”jos sinulla on koiria, niin tee niistä ruokaa” ja ”koirien turkeista voit ommella vaatteita”.

Oikeus­asiamies totesi vastauk­sessaan, ettei pitänyt virkai­lijan kielen­käyttöä tavan­omaiseen puheen­parteen kuuluvana eikä tilan­teeseen sopivana huumorina. Hän katsoi kielen­käytön olleen epäasial­lista ja asiakkaan kohtelun hänen ihmisar­voaan loukkaavaa.

 

_

Folklo­rella käsit­teenä tarkoi­tetaan usein suullista kansan­pe­ri­mä­tietoa. Laura Hokkasen mukaan nykyai­kainen digitaa­li­sesti siirtyvä folklore, digilore, noudattaa suullisen kansan­pe­rinteen sisältöjä. Se ei vain kulje enää ”suusta korvaan” vaan ”näppäi­mis­töstä näytölle” känny­köiden ja inter­netin kautta.

Työpaik­ka­huu­morin levit­tä­misen tavat ovat muuttuneet viestin­tä­vä­li­neiden kehit­ty­misen myötä. Ennen sähkö­postia työntekijä saattoi ottaa valokopion lehdessä näkemästään hauskasta sarja­ku­vasta ja kiinnittää sen kahvi­huoneen seinälle.

– Seinältä pilakuvat siirtyivät tieto­koneen ruudulle ja levisivät laajemman yleisön nähtä­ville sähkö­pos­titse, Hokkanen kertoo.

Sosiaa­lisen median ja älykän­ny­köiden aikaan huumoria pakattiin yhä tiiviim­mäksi. Vitsit eivät olleetkaan enää välttä­mättä sanal­lisia, vaan sisäl­löksi saattoi riittää hauska kuvamuunnos, meemi.

– Emme enää edes muista niin tarkasti. Sanomme kesken vitsin kerto­misen, että ”odotas kun googlaan” ja näytämme kuvan. Live-tilan­teissa sekoit­tuvat kasvok­kainen kommu­ni­kointi ja digitaa­lisuus.

Sosiaa­lisen luonteensa vuoksi työpaik­ka­huu­mo­rissa suullinen perinne tulee säilymään. Yhteiset kokemukset ja kieli koros­tuvat ”sisäpiiri­jutuissa”. Digitaa­li­sesti kulkeva huumori taas pohjautuu enemmän globaa­leihin ja kansal­li­sesti tunnis­tet­taviin asioihin.

Lasten ja nuorten folkloreen ovat aina kuuluneet vitsit, arvoi­tukset, hokemat, pilkka­laulut ja sanamuun­nokset. Nuorten media­viestejä voidaan tulkita heille merki­tyk­sel­listen sosiaa­listen suhteiden ylläpitona. Vaikut­ta­mis­ka­na­vaksi ne muuttuvat, kun niissä kehotetaan boiko­tointiin, kulutus­tot­tu­musten muutoksiin tai sytyt­tämään kynttilä tragedian jälkeen.

Nuorten digilo­ressa herät­tävät pahek­suntaa sen teemoissa vahvasti näkyvät seksu­aa­lisuus, rasismi, päihteet ja eri ihmis­ryhmien erottelu. Hokkasen mukaan nuorten huumoriin on vuosi­sa­tojen ajan kuulunut kulttuu­rinen kapina. Arkea murretaan luomalla uutta todel­li­suutta, myös rikko­malla arjen sääntöjä ja tabuja.

– Huumori on osa lasten ja nuorten kasvu­pro­sessia ja vertais­ryh­mä­kult­tuuria. Karkeilla vitseillä kokeillaan rajoja ja aikui­sista erillään olevaa maailmaa. Huumori kehittää nuoren kieltä ja monilu­ku­taitoa, sillä mekaa­ninen lukutaito ei riitä huumorin avaamiseen.

Markku Tasala

 

Lähteet
Eduskunnan oikeus­asia­miehen ratkaisu 253/4/02 (2004). Toimeen­tu­lo­tu­ki­neu­vonnan virkai­lijan käyttäy­ty­minen.
Heikkinen, Alpo (toim.) (2017) Arki, arvot ja etiikka. Sosiaali­alan ammat­ti­hen­kilön eettiset ohjeet. Talentia ry.
Hokkanen, Laura (2014) Sairaan hauskaa! Nuorten kasva­tuk­sel­linen kapina folklo­ressa. Kasvatus & Aika 8 (3) 2014, 7 – 22.
Hokkanen, Laura (2015) Telehen­gaillen – nuori­so­kuvia digitaa­lisen folkloren välit­tämänä. Teoksessa Kestävää hyvin­vointia kehit­tä­mässä. Mikkelin ammat­ti­kor­kea­koulu.
Hokkanen, Laura (2018) Kielletyn huumorin lumo. Musta huumori ja meemit osana nuori­so­kult­tuureja. Teoksessa Komonen K. & Ronkainen J. Punaisen langan virkkausta: näkökulmia nuori­sotyön koulu­tukseen, tutki­mukseen ja kehit­tä­mis­työhön. Kaakkois-Suomen ammat­ti­kor­kea­koulu.
Timonen, Jenni (2015) Ajatuksia huumorin merki­tyk­sestä ja mahdol­li­suuk­sista aikuis­so­si­aa­lityön asiakas­työssä. Sosiaa­lityön pro gradu. Jyväs­kylän yliopisto.