Pakolaisnaiset ovat haavoittuvimpia ja vaikeimmin tunnistettavia väkivallan uhreja. Heidän auttamisekseen osataan tehdä vielä vähän.

 

 

B” PAKOTETTIIN 14-vuo­ti­aana nai­mi­siin mie­hen kanssa, jota hän ei tun­te­nut ja josta hän ei pitä­nyt. Avioelämässä oli pal­jon ongel­mia. ”B” päätti jät­tää mie­hen. Hän ei voi­nut palata per­heensä luo, sillä hänet olisi väki­sin viety takai­sin aviomiehelle.

Elättääkseen itsensä hänen täy­tyi alkaa prostituoiduksi.

Hänet kul­je­tet­tiin Eurooppaan. Matkan var­rella häntä myy­tiin mie­hille. Euroopassa hän luuli pääs­seensä tur­vaan ja haki tur­va­paik­kaa. Tervetuliaiseksi hänet pahoin­pi­del­tiin ja raiskattiin.

”B”:n tarina on yksi ker­to­mus, jonka Euroopassa pako­lai­sia aut­ta­vat orga­ni­saa­tiot sai­vat tal­teen vuo­den 2015 pako­lai­saal­lon aikana. Silloin kym­me­niä tuhan­sia pako­lai­sia kulki Välimeren tai Balkanin kautta eri puo­lille Eurooppaa.

Euroopan kri­mi­naa­li­po­li­tii­kan ins­ti­tuutti HEUNI tart­tui mah­dol­li­suu­teen saada tie­toa suku­puo­lis­tu­neesta väki­val­lasta tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den jou­kossa. Tietoa kerät­tiin osana EU-han­ketta, jossa kehi­tet­tiin psy­ko­so­si­aa­lista ohjaus­me­ne­tel­mää väki­val­taa koh­dan­nei­den auttamiseksi.

Kuuden EU-maan aut­ta­jaor­ga­ni­saa­tioi­den työn­te­ki­jät kir­joit­ti­vat struk­tu­roi­tua päi­vä­kir­jaa, jossa he kuva­si­vat koke­muk­si­aan anta­mas­taan avusta ja ohjauk­sesta. Osana aineis­toa tuli run­saasti tie­toa tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den koh­taa­masta suku­puo­lis­tu­neesta väkivallasta.

Ilmiöstä vaikea saada tietoa

Sukupuolistunut väki­valta on väki­val­taa, joka liit­tyy suku­puo­leen. Useimmat uhrit ovat nai­sia, mutta uhrien jou­kossa on myös mie­hiä. Heitä ovat esi­mer­kiksi suku­puoli- ja sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen edus­ta­jat ja sek­su­aa­li­sesti hyväk­si­käy­te­tyt pojat.

Naiset eivät edes aina tunnista olevansa väkivallan uhreja.

Järjestöt tavoit­ti­vat pako­lais­vir­rassa yli 4 000 naista. Heistä noin 3 500 ker­toi koke­neensa väki­val­taa. Miten pal­jon sitä todel­li­suu­dessa pako­lai­syh­tei­söissä on, kukaan ei var­maksi tiedä, sanoo tut­kija Anni Lietonen HEUNIsta.

– Voi olet­taa, että tie­dossa on vain jää­vuo­ren huippu. Ilmiöstä on vai­kea saada tietoa.

Naisten tari­noista kävi ilmi, että väki­valta on kuu­lu­nut hei­dän elä­määnsä monella tavalla jos­kus koko elä­män ajan.

Naiset eivät aina tun­nis­ta­neet ole­vansa väki­val­lan uhreja. Oli lap­sena sol­mit­tuja avio­liit­toja ja pak­koa­vio­liit­toja, rais­kauk­sia, sil­po­mista ja sek­siin tai pros­ti­tuu­tioon pakottamista.

Kaikki väki­valta ei ollut fyy­sistä tai sek­su­aa­lista. Naiset ker­toi­vat myös hen­ki­sestä väki­val­lasta, alis­ta­mi­sesta ja pakottamisesta.

Naiset oli­vat koke­neet useita eri väki­val­lan muo­toja myös EU:ssa. Ihmiskauppaa ja kun­nia­vä­ki­val­taa eli esi­mer­kiksi per­heen tai suvun nai­seen koh­dis­ta­maan kont­rol­lia ja fyy­sistä väki­val­taa on alettu tun­nis­taa jo Suomessakin.

– Pakolaisten jou­kossa on nai­sia, jotka ovat kah­teen ker­taan uhreja. He ovat jät­tä­neet koti­maansa väki­val­lan tai sen uhan vuoksi. Lisäksi he ovat koh­dan­neet tai koh­taa­vat sitä myös oman per­heen sisällä, kuvaa GBV-työn­te­kijä Sanni Mäkinen. Hän työs­ken­te­lee suku­puo­lis­tu­neen väki­val­lan uhrien kanssa Kuopiossa Setlementti Puijolan Tyttöjen Talolla.

– Täällä tapah­tuu samaa kuin muu­al­la­kin Euroopassa, eikä se ole marginaalista.

Väkivalta pysyy piilossa

Pakolaisnaiset ovat haa­voit­tu­vin ja tun­te­mat­to­min ryhmä väki­val­lan uhreja. Se on todettu esi­mer­kiksi Euroopan neu­vos­ton yleis­so­pi­muk­sessa nai­siin koh­dis­tu­van väki­val­lan ja per­he­vä­ki­val­lan ehkäi­se­mi­sestä ja torjumisesta.

Sukupuolistunut väki­valta pako­lai­syh­tei­söissä pysyy pii­lossa monesta syystä, Anni Lietonen HEUNIsta kuvaa.

– Naisten on vai­kea puhua siitä. Heille on haas­ta­vaa ottaa väki­valta esiin esi­mer­kiksi viran­omais­ten kanssa. Heillä voi olla huo­noja koke­muk­sia viranomaisista.

Väkivalta voi olla niin arkista, että nai­nen ei tiedä, että hän on rikok­sen uhri. Kotimaassa nais­ten oikeu­det ovat voi­neet olla huo­nolla tolalla. Naisen kokema väki­val­lan muoto ei ole ollut vält­tä­mättä rikos.

Joskus nai­sella ei ole edes sanoja, joilla he voisi kuvata tapah­tu­nutta, Lietonen sanoo. Väkivallasta ei uskal­leta ker­toa pelon ja trau­man seurauksena.

Naiset saat­ta­vat myös aja­tella, että ker­to­mi­sesta ei ole heille mitään hyö­tyä. Se päin vas­toin voi jopa lisätä väki­val­lan uhkaa, jos tekijä tai yhteisö saa tie­tää avun hakemisesta.

Naiset eivät usein voi läh­teä väki­val­tai­sesta avio­lii­tosta. He halua­vat suo­jella lap­si­aan tai koti­maa­han jää­nyttä per­hettä. Kotimaahan jää­neitä omai­sia voi­daan uhata vahin­goit­taa, jos nai­nen ei tottele.

Seksuaalinen väki­valta voi olla nai­selle suuri häpeä. Siksi ei haluta, että se tulee mui­den tietoon.

Myös tur­va­paik­ka­kuu­le­mi­sessa nais­ten väki­val­ta­ko­ke­muk­set jää­vät usein pimen­toon. Kuulustelija tai tulkki voi olla mies, eikä nai­nen pysty ker­to­maan asioista heille.

Naisilta edel­ly­te­tään yksi­tyis­koh­tai­sia ja loo­gi­sia ker­to­muk­sia väki­val­lasta. Väkivallan seu­rauk­set, esi­mer­kiksi trauma ja mie­len­ter­vey­son­gel­mat, teke­vät ker­to­mi­sesta vaikeaa.

Väkivallan koh­teeksi jou­tu­mi­nen voi olla EU:ssa peruste tur­va­pai­kalle, mutta nai­set eivät sitä tiedä. Lainsäädäntö takaa peri­aat­teessa tukea suku­puo­lis­tu­neen väki­val­lan uhreille. Silti tur­va­pai­kan­ha­ki­jat jää­vät usein sitä vaille. Turvapaikkapäätöksestä jää pois tär­keitä asioita.

– Onko nai­selle edes tur­val­lista ker­toa väki­val­lasta tur­va­paik­ka­pro­ses­sissa? Voidaanko sata­pro­sent­ti­sen var­masti sanoa, että nai­sen ker­toma ei mene eteen­päin tul­kilta? Entä voiko nai­nen olla varma, että tieto rais­kauk­sesta tai per­he­vä­ki­val­lasta pysyy vain viran­omai­silla, Lietonen kysyy.

Vaikeita asioita ei voi haudata menneisyyteen

Sanni Mäkinen tun­nis­taa ja tukee väki­val­taa koke­neita pako­lais­nai­sia Kuopiossa.

– En tee etsi­vää vaan löy­tä­vää työtä. Menen sinne, missä koh­taan nai­sia. On mei­dän vas­tuul­lamme tavoit­taa heidät.

– Ei voi odot­taa ja olet­taa, että kaikki nai­set osai­si­vat etsiä tie­toa ja apua itse. Heitä ei voi lait­taa vas­tuuseen avun hake­mi­sesta. Jos he eivät ole saa­neet tehdä itseä kos­ke­via pää­tök­siä, miten he osai­si­vat hakeu­tua palveluihin.

Suuri osa hänen tapaa­mis­taan nai­sista on koh­dan­nut väki­val­taa. On tar­vittu monta tapaa­mista, kes­kus­te­lua ja yhteistä käve­ly­lenk­kejä, kun luot­ta­musta on raken­nettu. Sitten he ovat voi­neet puhua kipeistä asioista.

– Pitää olla val­mis koh­taa­maan oikeasti ja arvos­ta­vasti ihmi­nen, joka ker­too koke­mas­taan. Kuulluksi ja koh­da­tuksi tule­mi­nen on kai­ken avain. Se hel­pot­taa häpeän koke­muk­sia. Se voi olla jopa kor­jaava kokemus.

– Heillä on pal­jon lap­sia, joista kas­vaa aikui­sia. Mikä mer­ki­tys lap­sille onkaan sillä, että äiti pää­see käsit­te­le­mään koke­maansa. Pienikin psy­ko­so­si­aa­li­nen tuki voi aut­taa. Jo pelkkä hyväk­syvä katse voi mer­kitä paljon.

Luottamus raken­tuu esi­mer­kiksi yhteis­ten käve­ly­ret­kien aikana, ker­too väki­val­taa koke­nei­den pako­lais­nais­ten kanssa Kuopiossa työs­ken­te­levä Sanni Mäkinen. Kuva: Matias Honkamaa

Kun nai­nen alkaa ker­toa koke­muk­sis­taan, kuu­li­jan pitää uskoa, mitä hän sanoo, Anni Lietonen neu­voo. Hänellä ei ehkä ole ennen ollut lupa puhua. Häntä ei ehkä ole uskottu, tai häntä on vähätelty.

Väkivallasta pitäisi osata ja uskal­taa kysyä pako­lais­nai­silta sosi­aa­li­työssä ja kai­kissa pal­ve­luissa, Sanni Mäkinen sanoo.

– Vaikeita koke­muk­sia ei voi hau­data men­nei­syy­teen ja aja­tella, että Suomessa nai­nen on tur­vassa. Naisten pitää päästä pur­ka­maan koke­maansa. Väkivalta voi myös jat­kua Suomessa.

Tarvitaan paik­koja, joissa nai­sia voi­daan aut­taa ja ammat­ti­lai­sia, joilla on osaa­mista, hän sanoo.

Jos omassa työ­ka­lu­pa­kissa ei ole riit­tä­viä kei­noja pitää tie­dossa olla hen­kilö, jonka luokse nai­sen voi ohjata. Tarvitaan ammat­ti­lai­nen, joka tekee sitä työkseen.

– Tarvitaan myös tur­val­li­nen, vain nai­sille tar­koi­tettu tila. On harmi, jos ihmi­nen vii­mein uskal­taa puhua, mutta ei ole­kaan paik­kaa, jossa häntä kuul­tai­siin. Tai työn­te­ki­jällä on kiire, sovittu käyn­tiaika lop­puu ja toi­nen asia­kas jo odottaa.

Väkivallasta pitäisi uskaltaa kysyä pakolaisnaisilta sosiaalityössä.

Ammattilaisenkaan ei ole help­poa koh­data ker­to­muk­sia väki­val­lasta, Mäkinen miettii.

– Saatetaan sanoa, että meillä väki­valta ei tule näky­viin tai että meillä ei ole hen­ki­löitä, jotka ovat sitä koh­dan­net. Naisilta ei sil­loin ole kysytty.

Houkuttelevaa on myös etään­nyt­tää väki­valta, Mäkinen sanoo. Ajatellaan, että väki­val­taa kuu­luu tuo­hon kult­tuu­riin, eikä sille voi mitään. Vastuu väki­val­lasta siir­re­tään sil­loin ihmi­seltä kulttuurille.

– Väkivalta voi liit­tyä kun­niaan, mutta kyse on silti esi­mer­kiksi rais­kauk­sista ja pahoin­pi­te­lyistä. Meidän pitää roh­keasti puhua asioista oikealla nimellä.

Myös pako­lais­nais­ten aut­ta­jia pitää aut­taa, Anni Lietonen muis­tut­taa. Auttaja jou­tuu kamp­pai­le­maan monien tun­tei­den kanssa, kun hän kuun­te­lee nais­ten ker­to­maa. Auttajan tulee pitää ensi­si­jai­sesti itsensä kunnossa.

– Myötätuntoväsymys on yleistä. Odotukset omalle kyvylle aut­taa kan­nat­taa pitää rea­lis­ti­sina. Työ ei aina onnistu. Siksi pitää osata iloita pie­nis­tä­kin edistymisistä.

Materiaalipankki ammattilaisten työn tueksi

Euroopan kri­mi­naa­li­po­li­tii­kan ins­ti­tuutti HEUNI perus­tet­tiin Suomen ja YK:n väli­sellä sopi­muk­sella vuonna 1981. Se toi­mii itse­näi­senä yksik­könä oikeus­mi­nis­te­riön yhteydessä.
Se välit­tää viran­omai­sille ja päät­tä­jille tie­toa ja asian­tun­te­musta euroop­pa­lai­sista kri­mi­naa­li­po­liit­ti­sista ilmiöistä. Se osal­lis­tuu YK:n ja EU:n kri­mi­naa­li­po­liit­ti­seen kes­kus­te­luun ja ohjel­mien muotoiluun.

HEUNI tekee työtä eten­kin ihmis­kau­pan ja nai­siin koh­dis­tu­van väki­val­lan ehkäi­se­mi­seksi. Se toi­mii laa­jasti yhteis­työssä Suomessa viran­omais­ten ja kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen kanssa.
HEUNI on vas­tan­nut yhdessä Kuopion Settlementti Puijolan kanssa tur­va­paik­kaa hake­vien nais­ten ja tyt­tö­jen suku­puo­lis­tu­neen väki­val­lan koke­mus­ten tun­nis­ta­mi­sen ja koke­mus­ten käsit­te­lyyn tar­vit­ta­van tuen vah­vis­ta­mi­nen ‑hank­keesta.

Hankkeen tavoit­teena on edis­tää tur­va­paik­kaa hake­vien nais­ten ja tyt­tö­jen suku­puo­lis­tu­neen väki­val­lan koke­mus­ten tun­nis­ta­mista, väki­val­lan puheeksi otta­mista ja antaa ammat­ti­lai­sille työ­ka­luja tar­jota tukea väki­val­taa tai sen uhkaa kokeneille.

Hankkeen yhtey­dessä on koottu mate­ri­aa­li­pankki ammat­ti­lais­ten työn tueksi: http://heuni.education/tuva_materiaalipankki

Jaana Laitinen