Värisokeus ei ole ratkaisu rasismiin, sanoo sosiaalityön opetusmateriaaleja tutkinut Koko Hubara.

 

 

Kun Koko Hubara nuo­rena sosi­aa­li­työn opis­ke­li­jana sai erin­omai­set arvo­sa­nat viro­lai­sia sii­voo­jia ja suku­puo­lit­tu­neita työ­mark­ki­noita käsit­te­le­västä har­joi­tus­työstä, hän häm­mäs­tyi pro­fes­so­rin perus­teita. Työ oli pro­fes­so­rin mie­lestä onnis­tu­nut koska Hubaralla oli asiasta oma­koh­taista kokemusta.

– Muistan kuinka häm­men­ty­nyt olin. Olen kotoi­sin van­taa­lai­sesta lähiöstä, mei­dän suvus­samme ei ole viro­lai­sia, eikä siivoojia.

Sen sijaan Hubaralla oli oma­koh­taista koke­musta siitä, että hänen suo­ma­lai­suut­taan kysee­na­lais­tet­tiin joka päivä. Hänen isänsä on Israelissa syn­ty­nyt jeme­nin­juu­ta­lai­nen ja Hubara rodul­lis­te­taan mil­loin mus­taksi, mil­loin ara­biksi, mil­loin romaniksi.

Hubara antoi äänen heille, jotka elävät ja rakentavat identiteettiään useamman todellisuuden välillä.

Toisessa har­joi­tuk­sessa opis­ke­li­jat pyy­det­tiin sei­so­maan Suomen kar­talle vuo­ron perään äitinsä ja isänsä syn­ty­mä­paik­ka­kun­nalle. Kun häm­men­ty­nyt opet­taja tajusi, että Hubaralle ei ollut kar­talla paik­kaa, ohjat­tiin hänet luo­kan kauim­mai­seen nurkkaan.

– Se kon­kre­ti­soi minulle, kuinka yli­opis­tolla ihmi­set näh­dään. Koin ole­vani näkymätön.

Häntä puhu­tel­tiin englan­niksi ja luul­tiin joko sii­voo­jaksi, Unicafen työn­te­ki­jäksi tai vaihto-opiskelijaksi.

Työskennellessään las­ten­suo­je­lussa kol­le­gat oli­vat iloi­sia hänen läs­nä­olos­taan ”koska meillä on niin pal­jon maahanmuuttajaperheitä”.

– He var­masti tar­koit­ti­vat hyvää. Mutta ei pel­kän ihon­vä­rin perus­teella voi tehdä olet­ta­musta, että minä ymmär­täi­sin maa­han­muut­to­taus­tais­ten ihmis­ten asioita.

Hubaran mie­lestä on ongel­mal­lista, että vähem­mis­töi­hin kuu­lu­vien työn­te­ki­jöi­den har­teille säly­te­tään vel­vol­li­suus kou­lut­taa muita.

– Ei se ole yksin hei­dän teh­tä­vänsä. Se kuu­luu koko sosi­aa­li­työn kentälle.

Syrjintä jää helposti havaitsematta

Valmistuttuaan sosi­aa­li­tie­tei­den kan­di­daa­tiksi Hubara työs­ken­teli A‑klinikkasäätiön Lasinen lap­suus ‑hank­keessa.

Muutamaa vuotta myö­hem­min hän perusti blo­gin ja antoi sille nimeksi Ruskeat Tytöt. Nimi juon­tui Hubaran ja hänen sis­ko­jensa tavasta kut­sua toisiaan.

Vuonna 2015 blogi pal­kit­tiin vuo­den par­haana yhteis­kun­nal­li­sena blo­gina. Blogi kas­voi verk­ko­me­diaksi, jär­jes­töksi ja kir­joit­ta­ja­kou­luksi. Muutamaa vuotta myö­hem­min jul­kaistu Ruskeat Tytöt ‑essee­kirja sysäsi liik­keelle kes­kus­te­lun mitä Suomessa ei ollut vielä käyty.

Vuonna 2017 Hubara valit­tiin Vuoden yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jäksi. Vuonna 2019 ope­tus- ja kult­tuu­ri­mi­nis­te­riö pal­kitsi Ruskeat Tytöt ‑median Suomi-palkinnolla.

– Ruskeilla tytöillä tar­koi­te­taan tänä päi­vänä ihmi­siä, jotka eivät tule koh­del­luksi val­koi­sina tai kan­ta­suo­ma­lai­sina, vaan hei­dät rodul­lis­te­taan ulko­maa­lai­siksi, maa­han­muut­ta­jiksi, tum­mai­hoi­siksi tai puo­liksi suo­ma­lai­siksi, Hubara kertoo.

Hubara antoi äänen heille, jotka elä­vät ja raken­ta­vat iden­ti­teet­ti­ään useam­man todel­li­suu­den välillä. Aivan kuten Hubarakin, nämä ihmi­set jää­vät hel­posti näky­mät­tö­miksi ja hei­dän koke­mansa syr­jintä havaitsematta.

Rakenteellinen rasismi voi näkyä esi­mer­kiksi kou­lu­maa­il­massa, kun maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia nuo­ria ohja­taan hoiva-alalle riip­pu­matta hei­dän kiin­nos­tuk­sen kohteistaan.

Hubarallekin suo­si­tel­tiin ylä­kou­lussa lähi­hoi­ta­jan opin­toja. Huolimatta hänen lähes kym­pin kes­kiar­vosta ja kirjoittajahaaveistaan.

Rasismin ajatellaan esiintyvän muualla kuin Suomessa

Maisterin tut­kin­non Hubara suo­ritti lop­puun vuonna 2020. Helsingin yli­opis­ton sosi­aa­li­tie­tei­den lai­tok­sella puhal­si­vat uudet tuu­let apu­lais­pro­fes­so­rina aloit­ta­neen ame­rik­ka­lai­sen Kris Clarken johdolla.

Hubara halusi tuoda kes­kus­te­luun oman näkö­kul­mansa rus­keana sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä. Hän tutki gra­dus­saan miten niin sanottu ”rotu” käsi­te­tään ja käsit­teel­lis­te­tään suo­ma­lai­sessa sosi­aa­li­työn opetuksessa.

Suomessa on tutkittu sosiaalityön kontekstissa rasismia olemattoman vähän.

Aineistona hänellä oli Helsingin yli­opis­ton sosi­aa­li­työn ope­tus­suun­ni­tel­massa lis­tattu ope­tus­kir­jal­li­suus vuo­sille 2020–2023.

– Sosiaalityöntekijät koh­taa­vat eri vähem­mis­töi­hin kuu­lu­via asiak­kaita ja he saa­vat kou­lu­tuk­sensa Suomen yli­opis­toissa. Sen vuoksi on mie­les­täni tär­keä tut­kia miten pro­fes­sio­tamme ope­te­taan, hän perustelee.

– Käydessäni läpi ope­tus­ma­te­ri­aa­leja kävi heti sel­väksi, että Suomessa on tut­kittu sosi­aa­li­työn kon­teks­tissa niin sanot­tua ”rotua” ja rasis­mia aivan ole­mat­to­man vähän.

Hubara käyt­tää tut­kiel­mas­saan ilmai­sua niin sanottu ”rotu” lai­naus­mer­keissä. Hänelle se on tapa pai­kan­taa kes­kus­telu nyky­kä­si­tyk­seen, jonka mukaan rotua bio­lo­gi­sena kate­go­riana ei ole ole­massa, mutta sen sijaan se esiin­tyy sosi­aa­li­sena luok­kana ja raken­nel­mana sekä arjessa, että yhteis­kun­nan rakenteissa.

Niin sanottu ”rotu” esiin­tyi Hubaran tut­kiel­man mukaan käy­tän­nössä vain englan­nin­kie­li­sissä, angloa­me­rik­ka­lai­seen kon­teks­tiin sijoit­tu­vissa oppimateriaaleissa.

– Se saat­taa aiheut­taa sen, että rasis­mion­gel­man aja­tel­laan esiin­ty­vän muu­alla, ei Suomessa. Rasismikeskustelua ei myös­kään tämän vuoksi tar­kas­tella poh­jois­mai­sesta hyvin­voin­ti­val­tio- ja tasa-arvo­kes­kus­te­lusta käsin.

Se jät­tää huo­miotta myös suo­ma­lai­sen rasis­min eri­tyis­piir­teet. Kysymys kos­kee kui­ten­kin jopa sato­ja­tu­han­sia suomalaisia.

Ei kyse pelkästään maahanmuuttajista

Suomalaisten tut­ki­joi­den tuot­ta­missa ope­tus­ma­te­ri­aa­leissa ei puo­les­taan poh­dittu mikä on sosi­aa­li­työn mah­dol­li­nen rooli pal­ve­lu­jär­jes­tel­mien rasis­tis­ten raken­tei­den ylläpitämisessä.

Aihetta käsi­tel­tiin ainoas­taan kan­sain­vä­li­sen tut­ki­muk­sen ja oppi­his­to­rian näkö­kul­masta, ei suo­ma­lai­sen aka­tee­mi­sen raken­teen kon­teks­tissa ja nykyhetkessä.

Toinen Hubaran tut­kiel­man tulos on, että suo­men­kie­li­sissä ope­tus­ma­te­ri­aa­leissa niin sanottu ”rotu” ja rasismi esiin­tyi­vät mel­kein pel­käs­tään eri­lai­silla kier­toil­mai­suilla ilmais­tuna ja mää­rit­te­le­mät­tö­minä käsitteinä.

Monikulttuurisuus, maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­nen, ulko­maa­lai­nen tai ennak­ko­luu­lot oli­vat ylei­sesti käy­tet­tyjä sanoja. Kysymystä ei tar­kas­teltu hie­rar­ki­sena ilmiönä lainkaan.

Hubara muis­tut­taa, että niin sano­tun ”rodun” kysy­myk­sessä ei ole kyse vain maa­han­muu­tosta tai pakolaisuudesta.

– Suomessa on aina ollut etni­siä vähem­mis­töjä, alku­pe­räis­kan­soja sekä syn­ty­pe­räl­tään suo­ma­lai­sia ihmi­siä, jotka ovat ei-valkoisia.

Jos raken­teel­li­sesta rasis­mista tai esi­mer­kiksi etni­sestä pro­fi­loin­nista ei uskal­leta puhua, jää­vät itse ongel­mat­kin pii­loon, Hubara sanoo.

– Silloin niitä ei myös­kään voida rat­kaista. Rotu ja rodul­lis­ta­mi­nen ovat sanoina hyvin kipeitä. Mutta ei sosi­aa­li­työ vai­kene muis­ta­kaan vai­keista, eet­ti­sistä asioista.

Historiallinen konteksti uupuu

Opetusmateriaaleista puut­tuu Hubaran mukaan myös his­to­rial­li­nen kon­teksti. Ne eivät esit­tele lain­kaan min­kä­lai­nen rooli sosi­aa­li­työllä on ollut esi­mer­kiksi roma­nien tai saa­me­lais­ten syrjinnässä.

Sosiaalityö tar­vit­see hänen mukaansa ei-val­koi­sen Suomen his­to­rian ymmär­rystä samalla tavalla kuin se tar­vit­see esi­mer­kiksi köy­häin­hoi­don his­to­rian tuntemusta.

Historiallisen kon­teks­tin puute joh­taa hel­posti normatiivisyyteen.

– Historian läpi­käy­mi­nen vai­kut­taa myös sii­hen, miten ammat­ti­lai­set käsit­tä­vät oman ase­mansa ja miten he koh­taa­vat asiak­kaita, Hubara kertoo.

Oppimateriaalin ana­lyy­sin perus­teella ope­tuk­sen kes­kei­siksi tee­moiksi nousi­vat hyvin yksilö‑, vuo­ro­vai­ku­tus ja vas­ta­vuo­roi­suus­pai­not­tei­nen sosiaalityö.

Kun hän tar­kas­teli sitä kriit­ti­sen rotu­teo­rian näkö­kul­masta, ris­kinä näyt­täy­tyi, että kes­kit­ty­mällä pel­käs­tään läs­nä­oloon ja dia­lo­giin, voi­vat taus­talla toi­mi­vat eri­lai­set val­ta­suh­teet jäädä piiloon.

– Kävi hyvin sel­väksi, että kaikki muut mar­gi­na­li­soi­vat teki­jät paitsi rotu tun­nis­te­taan hyvin, ja niitä tut­ki­taan ja niistä kes­kus­tel­laan. Rodusta ei.

Sosiaalityö tarvitsee ei-valkoisen Suomen historian ymmärrystä.

Niin sano­tun ”rodun” his­to­rial­li­nen ja hie­rar­ki­nen val­ta­suhde on aina läsnä, kun val­koi­nen, kan­ta­suo­ma­lai­nen sosi­aa­li­työn­te­kijä ja rus­kea suo­ma­lai­nen asia­kas koh­taa­vat, Hubara muis­tut­taa. Sen hän on itse­kin koke­nut olles­saan väsy­neenä yksin­huol­ta­jana sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen asiakkaana.

– Rasismikokemuksia ja nii­den aiheut­ta­mia trau­moja ei ymmär­retä. En voi ker­toa, että ne ovat olleet niin trau­ma­ti­soi­via, että minulla on vai­keuk­sia sel­vitä arjesta. Vähemmistöstressiin, vähem­mis­töt­rau­maan ja eri­lai­siin mar­gi­na­li­soi­mi­seen liit­ty­viä psy­ko­fyy­si­siä oireita ei vielä tun­nis­teta Suomessa. Työntekijöillä ei ole väli­neitä käsi­tellä niitä.

Silmien sul­ke­mi­nen kysy­myk­seltä, erään­lai­nen väri­so­keus, ei Hubaran mie­lestä ole rat­kaisu. Väestön moni­muo­tois­tuessa enti­ses­tään, monet tär­keät sosi­aa­li­po­liit­ti­set kysy­myk­set voi­vat jäädä näky­mät­tö­miin, jos kysy­mystä ei käsitellä.

Muitakin vai­ku­tuk­sia on.

– Pahimmassa tapauk­sessa ihmi­set jät­täy­ty­vät entistä enem­män syr­jään. Sillä voi olla hyvin kau­as­kan­toi­sia seurauksia.

Keskustelu etenee

Muiden tie­tei­den parissa raken­teel­li­seen rasis­miin, rodul­lis­ta­mi­sen pro­ses­sei­hin ja val­koi­suu­teen pereh­ty­neitä tut­ki­joita Suomessa jo on. Hubara iloit­see, että sosi­aa­li­työn pii­ris­sä­kin kes­kus­telu on edennyt.

– Pelkkä kurs­si­kir­jal­li­suu­den päi­vit­tä­mi­nen ei riitä. Tarvitsemme enem­män ei-val­koi­sia opis­ke­li­joita ja tut­ki­joita ja opet­ta­jia. Ja pal­jon yhteistä kes­kus­te­lua. Edessä on var­masti pal­jon köm­pe­löitä vai­heita. Mutta ne kuu­lu­vat sii­hen prosessiin.

Itse Hubara aikoo olla mukana kes­kus­te­lussa – ja tut­ki­muk­sessa – jat­kos­sa­kin. Väitöskirjan sie­men on jo itämässä.

Se saa kui­ten­kin odot­taa vielä het­ken. Tänä vuonna jul­kaistu, hyvät arvos­te­lut saa­nut esi­kois­ro­maani Bechi on sitä ennen saa­massa jatkoa.

Lapsuuden haa­veam­matti kir­jai­li­jan työstä on toteu­tu­nut. Siitäkin huo­li­matta, että Hubara ei esi­ku­vien puut­tuessa ole sii­hen aina itse uskal­ta­nut luottaa.

Hanna-Mari Järvinen