Tampe­reella, hervan­ta­laisen tatuoin­ti­liikkeen yläker­rassa on yksi Suomen tunne­tuim­mista monikult­tuu­risen toiminnan keskuk­sista: kansain­vä­linen naisten tapaa­mis­paikka, Naistari. Paikka on sen verran maineikas, että jopa tasavallan presi­dentti Tarja Halonen vieraili keskuk­sessa vuonna 2006. Toista vastaa­van­laista, päivittäin avoinna olevaa vain naisille tarkoi­tettua toimin­ta­kes­kusta ei Suomessa tiettä­västi ole.

 

Kun astuu Naistarin ovesta sisään, joutuu keskelle eloisaa kuhinaa: olohuo­neessa on menossa pop up -kirpputori, isossa luokassa suomen kielen tunti ja keittiössä kokataan lounasta, jota myydään kahden euron hintaan. Toimis­to­ti­loissa ja ruokai­lu­huo­neessa naiset purkavat sydäntään ja kyselevät neuvoja arkisen elämänsä ongelmiin työnte­ki­jöiltä, harjoit­te­li­joilta, työllis­te­tyiltä ja vapaa­eh­toi­silta.

− Tällaista täällä on aina, joku huikkaa ohi kiitäessään.

Naistari täytti tänä vuonna 20 vuotta. Alun perin se oli itsenäinen yhdistys, mutta vuonna 2000 se liittyi osaksi tampe­re­laisen Setle­mentti Naapuri ry:n toimintaa. Naistarin ”äidin” Kirsti Viljasen mukaan tapaa­mis­paikka perus­tettiin Hervantaan, koska kaupungin osassa on 17 prosenttia asukkaista maahan­muut­tajia. Naista­rissa on helppo pistäytyä vaikka kauppa­reis­sulla. Samalla voi vaihtaa kuulu­miset ja saada vinkkejä arkie­lämän sujuvoit­ta­mi­seksi. Naista­rissa käy säännöl­li­sesti parisen sataa naista.

Osa osallistuu eri koulutus- tai harras­tus­ryhmiin, lyhyt- tai pitkä­kes­toisiin kursseihin tai saa palve­lu­neu­vontaa ja -ohjausta. Osa tulee vain tapaamaan kavereita ja nauttimaan tohinasta. Merkittävä työmuoto on asiak­kaiden ohjaus ja neuvonta viran­omai­s­asioissa. Viime vuoden aikana asiak­kaiden palve­lu­neu­von­ta­ta­paa­misia kirjattiin noin 8 000.

Naistari on onnistuneen kotouttamistoiminnan veteraani, kiteyttää Kirsti Viljanen.

Apua koko perheelle

Runak Khisri ja Hemsut Phitsawong ovat molemmat Naistarin ”vakinaista kalustoa”. Runak on ollut ja Hemsut on parhaillaan Naista­rissa työtoi­min­nassa. Runak tuli Iranista Suomeen miehensä ja pienen lapsensa kanssa 22 vuotta sitten ja Tampe­reelle ja Hervantaan samoihin aikoihin kun Naistari perus­tettiin. Runak ei tuntenut koko kaupun­gista ketään, mutta kun hän löysi Naistarin, hänen elämänsä muuttui kerta­hei­tolla.

− Sain heti paljon uusia ystäviä, jopa kanta­suo­ma­laisia. Tämä on maahan­muut­ta­ja­naisten henki­reikä, Runak vakuuttaa.

Ensim­mäisen kerran Naistariin tullessaan Runakin aviopuoliso tuli mukaan katsomaan, onko paikka vaimolle varmasti turval­linen. Sen koommin mies ei ole kysellyt mitään, vaikka Runak on Naista­rissa ”aina”.
Sittemmin perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Kun kaikki neljä lasta saatiin päivä­kotiin ja kouluun, Runak pääsi työko­keiluun Naistariin. Nykyi­sinkin hän käy täällä lähes päivittäin vapaa­eh­tois­työssä. Hän tietää, kuinka pienestä avusta sujuva arki voi olla kiinni.

− Naisen saama apu auttaa aina koko perhettä, Runak muistuttaa. Eräälle vasta tulleelle somali­rou­valle piti huomauttaa talven kynnyk­sellä, että täällä ei voi kulkea sandaa­leissa ympäri vuoden, vaan lapsille täytyy hankkia kumisaappaat ja talvi­ken­gätkin. Rouva kauhisteli, kuinka hirveästi rahaa kuluu vaatteisiin, kun täytyy olla eri vaatteet eri vuode­nai­koina.

− Sanoin hänelle, että sellaista elämä on, kun ei ole ikuinen kesä kuten teillä.

Naista­rissa voi saada apua jopa omalla äidin­kie­lellä, mutta yleensä asiat yritetään selvittää suomeksi. Ihmeen hyvin se onnis­tuukin. Runakin mukaan maahan­muut­tajat ymmär­tävät toistensa puhumaa suomea paremmin kuin suoma­laisten puhumaa. Maahan­muut­ta­jille on erityisen vaikeaa selviytyä byrokratian kanssa. Runakin mielestä on hämmäs­tyt­tävää, kuinka suoma­laiset haluavat laatia kaikista mahdol­li­sista asioista erilaisia lomak­keita, tiedok­siantoja ja selvi­tys­pyyntöjä. Nämä paperit ahdis­tavat maahan­muut­tajia. Naista­rissa joudu­taankin selvit­tämään päivittäin asiak­kaiden saamia posteja.

Oikeus­tais­telua

Hemsut Phitsawong eli Assi muutti Suomeen 26 vuotta sitten Thaimaasta avioi­dut­tuaan suoma­laisen miehen kanssa. Mies ei halunnut vaimonsa tutus­tuvan suoma­laisiin, eikä opiske­levan suomen kieltä ja kulttuuria. Mies ei liioin itse kertonut Assille mitään suoma­lai­sesta yhteis­kun­nasta, lainsää­dän­nöstä tai kansa­lai­soi­keuk­sista, sosiaa­li­tur­vasta ja -palve­luista puhumat­takaan. Kun Assin lapsi oli yksivuotias, hän erosi miehestään ja muutti asumaan Hervantaan.

Hän sai aluksi kaupun­gilta kotiapua, joka neuvoi Assille Naistarin. Naista­rissa ei ollut ketään, joka olisi osannut puhua thain kieltä, mutta Assi selvisi aluksi englannin kielellä. Naista­rissa Assi pääsi heti opiske­lemaan suomen kieltä ja kulttuuria. Pikku­hiljaa hänelle alkoivat avautua suoma­laisen yhteis­kunnan pelisäännöt ja hän alkoi ymmärtää, mitkä oikeudet ja palvelut hänelle Suomessa asuvana kuuluvat.

Nyt Assi on Naista­rissa kuntout­ta­vassa työtoi­min­nassa. Kun Assi muutti Suomeen 1990-luvun alussa, oli Pirkan­maalla hänen lisäkseen vain muutama tänne avioi­tunut thaimaa­lainen nainen. Nyt heitä on parisen­tu­hatta. Suoma­laisten miesten ulkomaa­lainen puoliso on useim­miten thaimaa­lainen. Assi tietää, että moni täällä asuvista thai-naisista on samassa tilan­teessa kuin hän aikoinaan. Aina tavatessaan heitä Assi yrittää kertoa heille heidän oikeuk­sistaan. Joskus naisten suoma­laiset miehet eivät pidä siitä ja saattavat jopa kieltää vaimojaan tapaa­masta Assia tai käymästä Naista­rissa. Assista on tärkeää, että Naista­rissa naiset saavat käytännön asioiden lisäksi apua myös jaksa­mi­seensa. Toinen Naistarin ohjaa­jista on koulu­tuk­seltaan psykiatrian sairaan­hoitaja.

− Jos on henki­sesti ihan loppu, saattaa ihan arkisten asioiden hoita­minen käydä ylitse­pää­se­mät­tömän vaikeaksi. Täältä saa apua vaikka kaupassa käymiseen.

Apua perhe­krii­seihin

Johtaja Kirsti Viljasen kanssa Naista­rissa työsken­telee kaksi ohjaaja. Lisäksi täällä on maahan­muut­ta­ja­naisia työko­kei­lussa ja kuntout­ta­vassa työtoi­min­nassa sekä sosionomi- ja sosiaa­lityön opiske­li­joita.
Toinen ohjaa­jista on venäjän­kie­linen ja auttaa tänne viime aikoina työn perässä tullutta venäjän­kie­listä väkeä. Viljanen haluaisi palkata lisää maahan­muut­ta­ja­taus­taisia ohjaajia, sillä he ovat kotou­tu­misen asian­tun­ti­joita.

Meillä kävijämäärä lisääntyy koko ajan, mutta työntekijämäärä pysyy samana.

Naista­rissa tehtävä sosiaa­lityö on ennen kaikkea palve­lu­neu­vontaa ja apua viran­omai­s­asioissa. Naiset pyytävät Naistarin työnte­ki­jöitä usein tukihen­ki­löiksi viran­omais­ta­paa­misiin. Monilla viran­omai­silla on Viljasen mukaan edelleen ennak­ko­luuloja maahan­muut­tajia kohtaan. Puutteel­lisen kieli­taidon vuoksi asiakkaat eivät aina pysty selvit­tämään tilan­nettaan kunnolla. Naista­ri­laiset tuntevat perheet vuosien varrelta, ja usein hanka­latkin tilanteet viran­omaisten kanssa on pystytty selvit­tämään.

− Olemme myös kyenneet oikai­semaan äitien huostaan­ot­to­pelkoja, jotka ovat johtuneet vääri­nym­mär­ryk­sestä. Viljanen ihmet­telee, kuinka aiotaan kotouttaa nyt Suomeen saapuneet kymme­net­tu­hannet maahan­muut­tajat, kun siinä ei ole onnis­tuttu aiemminkaan.

− Tulijat sysätään syrjäy­ty­misen kehälle, eikä anneta mahdol­li­suutta tarttua heihin, vaan he joutuvat odotte­lemaan kieli­kursseja ja muita kotou­tu­mista tukevia toimia. Viljanen muistuttaa, että suurin osa kotout­ta­mi­sesta on kaikkea muuta kuin viran­omais­työtä. Järjestöt tekevät hyvää kotout­ta­mis­työtä, mutta niitä pitäisi resur­soida vahvemmin.

− Se säästäisi kaikkien veron­mak­sajien rahoja, kun viran­omaiset eivät joutuisi tekemään niin paljon korjaavaa työtä.

Iita Kettunen