Tampereella, hervantalaisen tatuointiliikkeen yläkerrassa on yksi Suomen tunnetuimmista monikulttuurisen toiminnan keskuksista: kansainvälinen naisten tapaamispaikka, Naistari. Paikka on sen verran maineikas, että jopa tasavallan presidentti Tarja Halonen vieraili keskuksessa vuonna 2006. Toista vastaavanlaista, päivittäin avoinna olevaa vain naisille tarkoitettua toimintakeskusta ei Suomessa tiettävästi ole.

 

Kun astuu Nais­tarin oves­ta sisään, joutuu keskelle eloisaa kuhi­naa: olo­huoneessa on menos­sa pop up ‑kirp­putori, isos­sa luokas­sa suomen kie­len tun­ti ja keit­tiössä kokataan lounas­ta, jota myy­dään kah­den euron hin­taan. Toimis­totilois­sa ja ruokailuhuoneessa naiset purka­vat sydän­tään ja kyse­levät neu­vo­ja arkisen elämän­sä ongelmi­in työn­tek­i­jöiltä, har­joit­telijoil­ta, työl­lis­te­ty­iltä ja vapaae­htoisil­ta.

− Täl­laista tääl­lä on aina, joku huikkaa ohi kiitäessään.

Nais­tari täyt­ti tänä vuon­na 20 vuot­ta. Alun perin se oli itsenäi­nen yhdis­tys, mut­ta vuon­na 2000 se liit­tyi osak­si tam­pere­laisen Setle­ment­ti Naa­puri ry:n toim­intaa. Nais­tarin ”äidin” Kirsti Vil­jasen mukaan tapaami­s­paik­ka perustet­ti­in Her­van­taan, kos­ka kaupun­gin osas­sa on 17 pros­ent­tia asukkaista maa­han­muut­ta­jia. Nais­taris­sa on help­po pistäy­tyä vaik­ka kaup­pareis­sul­la. Samal­la voi vai­h­taa kuu­lu­miset ja saa­da vinkke­jä arkielämän suju­voit­tamisek­si. Nais­taris­sa käy sään­nöl­lis­es­ti parisen sataa naista.

Osa osal­lis­tuu eri koulu­tus- tai har­ras­tus­ryh­mi­in, lyhyt- tai pitkäkestoisi­in kurs­sei­hin tai saa palveluneu­von­taa ja ‑ohjaus­ta. Osa tulee vain tapaa­maan kavere­i­ta ja naut­ti­maan tohi­nas­ta. Merkit­tävä työ­muo­to on asi­akkaiden ohjaus ja neu­von­ta vira­nomaisas­iois­sa. Viime vuo­den aikana asi­akkaiden palveluneu­von­tat­a­paamisia kir­jat­ti­in noin 8 000.

Naistari on onnistuneen kotouttamistoiminnan veteraani, kiteyttää Kirsti Viljanen.

Apua koko perheelle

Runak Khis­ri ja Hem­sut Phit­sawong ovat molem­mat Nais­tarin ”vak­i­naista kalus­toa”. Runak on ollut ja Hem­sut on parhail­laan Nais­taris­sa työ­toimin­nas­sa. Runak tuli Iranista Suomeen miehen­sä ja pienen lapsen­sa kanssa 22 vuot­ta sit­ten ja Tam­pereelle ja Her­van­taan samoi­hin aikoi­hin kun Nais­tari perustet­ti­in. Runak ei tun­tenut koko kaupungista ketään, mut­ta kun hän löysi Nais­tarin, hänen elämän­sä muut­tui ker­ta­heitol­la.

− Sain heti paljon uusia ystäviä, jopa kan­ta­suo­ma­laisia. Tämä on maa­han­muut­ta­janais­ten henkireikä, Runak vaku­ut­taa.

Ensim­mäisen ker­ran Nais­tari­in tul­lessaan Runakin aviop­uoliso tuli mukaan kat­so­maan, onko paik­ka vaimolle var­masti tur­valli­nen. Sen koom­min mies ei ole kysel­lyt mitään, vaik­ka Runak on Nais­taris­sa ”aina”.
Sit­tem­min per­heeseen syn­tyi vielä kolme las­ta. Kun kaik­ki neljä las­ta saati­in päiväkoti­in ja koulu­un, Runak pääsi työkokeilu­un Nais­tari­in. Nyky­isinkin hän käy tääl­lä läh­es päivit­täin vapaae­htoistyössä. Hän tietää, kuin­ka pien­estä avus­ta suju­va arki voi olla kiin­ni.

− Naisen saa­ma apu aut­taa aina koko per­het­tä, Runak muis­tut­taa. Eräälle vas­ta tulleelle soma­lirou­valle piti huo­maut­taa tal­ven kyn­nyk­sel­lä, että tääl­lä ei voi kulkea san­daaleis­sa ympäri vuo­den, vaan lap­sille täy­tyy han­kkia kumisaap­paat ja talvikengätkin. Rou­va kauhis­teli, kuin­ka hirveästi rahaa kuluu vaat­teisi­in, kun täy­tyy olla eri vaat­teet eri vuo­de­naikoina.

− Sanoin hänelle, että sel­l­aista elämä on, kun ei ole ikuinen kesä kuten teil­lä.

Nais­taris­sa voi saa­da apua jopa oma­l­la äidinkielel­lä, mut­ta yleen­sä asi­at yritetään selvit­tää suomek­si. Ihmeen hyvin se onnis­tuukin. Runakin mukaan maa­han­muut­ta­jat ymmärtävät tois­t­en­sa puhu­maa suomea parem­min kuin suo­ma­lais­ten puhu­maa. Maa­han­muut­ta­jille on eri­tyisen vaikeaa selviy­tyä byrokra­t­ian kanssa. Runakin mielestä on häm­mästyt­tävää, kuin­ka suo­ma­laiset halu­a­vat laa­tia kaik­ista mah­dol­li­sista asioista eri­laisia lomakkei­ta, tiedok­sianto­ja ja selvi­tyspyyn­töjä. Nämä paper­it ahdis­ta­vat maa­han­muut­ta­jia. Nais­taris­sa joudu­taankin selvit­tämään päivit­täin asi­akkaiden saamia poste­ja.

Oikeustaistelua

Hem­sut Phit­sawong eli Assi muut­ti Suomeen 26 vuot­ta sit­ten Thaimaas­ta avioidut­tuaan suo­ma­laisen miehen kanssa. Mies ei halun­nut vai­mon­sa tutus­tu­van suo­ma­laisi­in, eikä opiskel­e­van suomen kieltä ja kult­tuuria. Mies ei liioin itse ker­tonut Assille mitään suo­ma­lais­es­ta yhteiskun­nas­ta, lain­säädän­nöstä tai kansalaisoikeuk­sista, sosi­aal­i­tur­vas­ta ja ‑palveluista puhu­mat­takaan. Kun Assin lap­si oli yksivuo­tias, hän erosi miehestään ja muut­ti asumaan Her­van­taan.

Hän sai aluk­si kaupungilta koti­a­pua, joka neu­voi Assille Nais­tarin. Nais­taris­sa ei ollut ketään, joka olisi osan­nut puhua thain kieltä, mut­ta Assi selvisi aluk­si englan­nin kielel­lä. Nais­taris­sa Assi pääsi heti opiskele­maan suomen kieltä ja kult­tuuria. Pikkuhil­jaa hänelle alkoi­vat avau­tua suo­ma­laisen yhteiskun­nan pelisään­nöt ja hän alkoi ymmärtää, mitkä oikeudet ja palve­lut hänelle Suomes­sa asu­vana kuu­lu­vat.

Nyt Assi on Nais­taris­sa kuntout­tavas­sa työ­toimin­nas­sa. Kun Assi muut­ti Suomeen 1990-luvun alus­sa, oli Pirkan­maal­la hänen lisäk­seen vain muu­ta­ma tänne avioitunut thaimaalainen nainen. Nyt heitä on parisen­tuhat­ta. Suo­ma­lais­ten miesten ulko­maalainen puoliso on useim­miten thaimaalainen. Assi tietää, että moni tääl­lä asu­vista thai-nai­sista on samas­sa tilanteessa kuin hän aikoinaan. Aina tavates­saan heitä Assi yrit­tää ker­toa heille hei­dän oikeuk­sis­taan. Joskus nais­ten suo­ma­laiset miehet eivät pidä siitä ja saat­ta­vat jopa kieltää vaimo­jaan tapaa­mas­ta Assia tai käymästä Nais­taris­sa. Assista on tärkeää, että Nais­taris­sa naiset saa­vat käytän­nön asioiden lisäk­si apua myös jak­samiseen­sa. Toinen Nais­tarin ohjaa­jista on koulu­tuk­seltaan psyki­a­tri­an sairaan­hoita­ja.

− Jos on henkises­ti ihan lop­pu, saat­taa ihan ark­isten asioiden hoit­a­mi­nen käy­dä ylit­sepääsemät­tömän vaikeak­si. Täältä saa apua vaik­ka kau­pas­sa käymiseen.

Apua perhekriiseihin

Johta­ja Kirsti Vil­jasen kanssa Nais­taris­sa työsken­telee kak­si ohjaa­ja. Lisäk­si tääl­lä on maa­han­muut­ta­janaisia työkokeilus­sa ja kuntout­tavas­sa työ­toimin­nas­sa sekä sosiono­mi- ja sosi­aal­i­työn opiske­li­joi­ta.
Toinen ohjaa­jista on venäjänkieli­nen ja aut­taa tänne viime aikoina työn perässä tul­lut­ta venäjänkielistä väkeä. Vil­ja­nen halu­aisi palkata lisää maa­han­muut­ta­jataus­taisia ohjaa­jia, sil­lä he ovat kotou­tu­misen asiantun­ti­joi­ta.

Meillä kävijämäärä lisääntyy koko ajan, mutta työntekijämäärä pysyy samana.

Nais­taris­sa tehtävä sosi­aal­i­työ on ennen kaikkea palveluneu­von­taa ja apua vira­nomaisas­iois­sa. Naiset pyytävät Nais­tarin työn­tek­i­jöitä usein tuk­i­henkilöik­si vira­nomaistapaamisi­in. Monil­la vira­nomaisil­la on Vil­jasen mukaan edelleen ennakkolu­u­lo­ja maa­han­muut­ta­jia kohtaan. Puut­teel­lisen kieli­taidon vuok­si asi­akkaat eivät aina pysty selvit­tämään tilan­net­taan kun­nol­la. Nais­tar­i­laiset tun­te­vat per­heet vuosien var­relta, ja usein han­kalatkin tilanteet vira­nomais­ten kanssa on pystyt­ty selvit­tämään.

− Olemme myös kyen­neet oikaise­maan äitien huostaan­ot­topelko­ja, jot­ka ovat johtuneet väärinymmär­ryk­ses­tä. Vil­ja­nen ihmettelee, kuin­ka aio­taan kotout­taa nyt Suomeen saa­puneet kymmenet­tuhan­net maa­han­muut­ta­jat, kun siinä ei ole onnis­tut­tu aiem­minkaan.

− Tuli­jat sysätään syr­jäy­tymisen kehälle, eikä anneta mah­dol­lisu­ut­ta tart­tua hei­hin, vaan he joutu­vat odot­tele­maan kielikursse­ja ja mui­ta kotou­tu­mista tuke­via toimia. Vil­ja­nen muis­tut­taa, että suurin osa kotout­tamis­es­ta on kaikkea muu­ta kuin vira­nomaistyötä. Jär­jestöt tekevät hyvää kotout­tamistyötä, mut­ta niitä pitäisi resur­soi­da vahvem­min.

− Se säästäisi kaikkien veron­mak­sajien raho­ja, kun vira­nomaiset eivät jou­tu­isi tekemään niin paljon kor­jaavaa työtä.

Iita Ket­tunen