Tampereella, hervantalaisen tatuointiliikkeen yläkerrassa on yksi Suomen tunnetuimmista monikulttuurisen toiminnan keskuksista: kansainvälinen naisten tapaamispaikka, Naistari. Paikka on sen verran maineikas, että jopa tasavallan presidentti Tarja Halonen vieraili keskuksessa vuonna 2006. Toista vastaavanlaista, päivittäin avoinna olevaa vain naisille tarkoitettua toimintakeskusta ei Suomessa tiettävästi ole.

 

Kun astuu Nais­ta­rin ovesta sisään, jou­tuu kes­kelle eloi­saa kuhi­naa: olo­huo­neessa on menossa pop up ‑kirp­pu­tori, isossa luo­kassa suo­men kie­len tunti ja keit­tiössä koka­taan lou­nasta, jota myy­dään kah­den euron hin­taan. Toi­mis­to­ti­loissa ja ruo­kai­lu­huo­neessa nai­set pur­ka­vat sydän­tään ja kyse­le­vät neu­voja arki­sen elä­mänsä ongel­miin työn­te­ki­jöiltä, har­joit­te­li­joilta, työl­lis­te­tyiltä ja vapaa­eh­toi­silta.

− Täl­laista täällä on aina, joku huik­kaa ohi kii­täes­sään.

Nais­tari täytti tänä vuonna 20 vuotta. Alun perin se oli itse­näi­nen yhdis­tys, mutta vuonna 2000 se liit­tyi osaksi tam­pe­re­lai­sen Set­le­mentti Naa­puri ry:n toi­min­taa. Nais­ta­rin ”äidin” Kirsti Vil­ja­sen mukaan tapaa­mis­paikka perus­tet­tiin Her­van­taan, koska kau­pun­gin osassa on 17 pro­sent­tia asuk­kaista maa­han­muut­ta­jia. Nais­ta­rissa on helppo pis­täy­tyä vaikka kaup­pa­reis­sulla. Samalla voi vaih­taa kuu­lu­mi­set ja saada vink­kejä arkie­lä­män suju­voit­ta­mi­seksi. Nais­ta­rissa käy sään­nöl­li­sesti pari­sen sataa naista.

Osa osal­lis­tuu eri kou­lu­tus- tai har­ras­tus­ryh­miin, lyhyt- tai pit­kä­kes­toi­siin kurs­sei­hin tai saa pal­ve­lu­neu­von­taa ja ‑ohjausta. Osa tulee vain tapaa­maan kave­reita ja naut­ti­maan tohi­nasta. Mer­kit­tävä työ­muoto on asiak­kai­den ohjaus ja neu­vonta viran­omai­s­asioissa. Viime vuo­den aikana asiak­kai­den pal­ve­lu­neu­von­ta­ta­paa­mi­sia kir­jat­tiin noin 8 000.

Naistari on onnistuneen kotouttamistoiminnan veteraani, kiteyttää Kirsti Viljanen.

Apua koko perheelle

Runak Khisri ja Hem­sut Phit­sawong ovat molem­mat Nais­ta­rin ”vaki­naista kalus­toa”. Runak on ollut ja Hem­sut on par­hail­laan Nais­ta­rissa työ­toi­min­nassa. Runak tuli Ira­nista Suo­meen mie­hensä ja pie­nen lap­sensa kanssa 22 vuotta sit­ten ja Tam­pe­reelle ja Her­van­taan samoi­hin aikoi­hin kun Nais­tari perus­tet­tiin. Runak ei tun­te­nut koko kau­pun­gista ketään, mutta kun hän löysi Nais­ta­rin, hänen elä­mänsä muut­tui ker­ta­hei­tolla.

− Sain heti pal­jon uusia ystä­viä, jopa kan­ta­suo­ma­lai­sia. Tämä on maa­han­muut­ta­ja­nais­ten hen­ki­reikä, Runak vakuut­taa.

Ensim­mäi­sen ker­ran Nais­ta­riin tul­les­saan Runa­kin avio­puo­liso tuli mukaan kat­so­maan, onko paikka vai­molle var­masti tur­val­li­nen. Sen koom­min mies ei ole kysel­lyt mitään, vaikka Runak on Nais­ta­rissa ”aina”.
Sit­tem­min per­hee­seen syn­tyi vielä kolme lasta. Kun kaikki neljä lasta saa­tiin päi­vä­ko­tiin ja kou­luun, Runak pääsi työ­ko­kei­luun Nais­ta­riin. Nykyi­sin­kin hän käy täällä lähes päi­vit­täin vapaa­eh­tois­työssä. Hän tie­tää, kuinka pie­nestä avusta sujuva arki voi olla kiinni.

− Nai­sen saama apu aut­taa aina koko per­hettä, Runak muis­tut­taa. Eräälle vasta tul­leelle soma­li­rou­valle piti huo­maut­taa tal­ven kyn­nyk­sellä, että täällä ei voi kul­kea san­daa­leissa ympäri vuo­den, vaan lap­sille täy­tyy hank­kia kumi­saap­paat ja tal­vi­ken­gät­kin. Rouva kau­his­teli, kuinka hir­veästi rahaa kuluu vaat­tei­siin, kun täy­tyy olla eri vaat­teet eri vuo­de­nai­koina.

− Sanoin hänelle, että sel­laista elämä on, kun ei ole ikui­nen kesä kuten teillä.

Nais­ta­rissa voi saada apua jopa omalla äidin­kie­lellä, mutta yleensä asiat yri­te­tään sel­vit­tää suo­meksi. Ihmeen hyvin se onnis­tuu­kin. Runa­kin mukaan maa­han­muut­ta­jat ymmär­tä­vät tois­tensa puhu­maa suo­mea parem­min kuin suo­ma­lais­ten puhu­maa. Maa­han­muut­ta­jille on eri­tyi­sen vai­keaa sel­viy­tyä byro­kra­tian kanssa. Runa­kin mie­lestä on häm­mäs­tyt­tä­vää, kuinka suo­ma­lai­set halua­vat laa­tia kai­kista mah­dol­li­sista asioista eri­lai­sia lomak­keita, tie­dok­sian­toja ja sel­vi­tys­pyyn­töjä. Nämä pape­rit ahdis­ta­vat maa­han­muut­ta­jia. Nais­ta­rissa jou­du­taan­kin sel­vit­tä­mään päi­vit­täin asiak­kai­den saa­mia pos­teja.

Oikeustaistelua

Hem­sut Phit­sawong eli Assi muutti Suo­meen 26 vuotta sit­ten Thai­maasta avioi­dut­tu­aan suo­ma­lai­sen mie­hen kanssa. Mies ei halun­nut vai­monsa tutus­tu­van suo­ma­lai­siin, eikä opis­ke­le­van suo­men kieltä ja kult­tuu­ria. Mies ei lii­oin itse ker­to­nut Assille mitään suo­ma­lai­sesta yhteis­kun­nasta, lain­sää­dän­nöstä tai kan­sa­lai­soi­keuk­sista, sosi­aa­li­tur­vasta ja ‑pal­ve­luista puhu­mat­ta­kaan. Kun Assin lapsi oli yksi­vuo­tias, hän erosi mie­hes­tään ja muutti asu­maan Her­van­taan.

Hän sai aluksi kau­pun­gilta kotia­pua, joka neu­voi Assille Nais­ta­rin. Nais­ta­rissa ei ollut ketään, joka olisi osan­nut puhua thain kieltä, mutta Assi sel­visi aluksi englan­nin kie­lellä. Nais­ta­rissa Assi pääsi heti opis­ke­le­maan suo­men kieltä ja kult­tuu­ria. Pik­ku­hil­jaa hänelle alkoi­vat avau­tua suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan peli­sään­nöt ja hän alkoi ymmär­tää, mitkä oikeu­det ja pal­ve­lut hänelle Suo­messa asu­vana kuu­lu­vat.

Nyt Assi on Nais­ta­rissa kun­tout­ta­vassa työ­toi­min­nassa. Kun Assi muutti Suo­meen 1990-luvun alussa, oli Pir­kan­maalla hänen lisäk­seen vain muu­tama tänne avioi­tu­nut thai­maa­lai­nen nai­nen. Nyt heitä on pari­sen­tu­hatta. Suo­ma­lais­ten mies­ten ulko­maa­lai­nen puo­liso on useim­mi­ten thai­maa­lai­nen. Assi tie­tää, että moni täällä asu­vista thai-nai­sista on samassa tilan­teessa kuin hän aikoi­naan. Aina tava­tes­saan heitä Assi yrit­tää ker­toa heille hei­dän oikeuk­sis­taan. Jos­kus nais­ten suo­ma­lai­set mie­het eivät pidä siitä ja saat­ta­vat jopa kiel­tää vai­mo­jaan tapaa­masta Assia tai käy­mästä Nais­ta­rissa. Assista on tär­keää, että Nais­ta­rissa nai­set saa­vat käy­tän­nön asioi­den lisäksi apua myös jak­sa­mi­seensa. Toi­nen Nais­ta­rin ohjaa­jista on kou­lu­tuk­sel­taan psy­kiat­rian sai­raan­hoi­taja.

− Jos on hen­ki­sesti ihan loppu, saat­taa ihan arkis­ten asioi­den hoi­ta­mi­nen käydä ylit­se­pää­se­mät­tö­män vai­keaksi. Täältä saa apua vaikka kau­passa käy­mi­seen.

Apua perhekriiseihin

Joh­taja Kirsti Vil­ja­sen kanssa Nais­ta­rissa työs­ken­te­lee kaksi ohjaaja. Lisäksi täällä on maa­han­muut­ta­ja­nai­sia työ­ko­kei­lussa ja kun­tout­ta­vassa työ­toi­min­nassa sekä sosio­nomi- ja sosi­aa­li­työn opis­ke­li­joita.
Toi­nen ohjaa­jista on venä­jän­kie­li­nen ja aut­taa tänne viime aikoina työn perässä tul­lutta venä­jän­kie­listä väkeä. Vil­ja­nen haluaisi pal­kata lisää maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia ohjaa­jia, sillä he ovat kotou­tu­mi­sen asian­tun­ti­joita.

Meillä kävijämäärä lisääntyy koko ajan, mutta työntekijämäärä pysyy samana.

Nais­ta­rissa teh­tävä sosi­aa­li­työ on ennen kaik­kea pal­ve­lu­neu­von­taa ja apua viran­omai­s­asioissa. Nai­set pyy­tä­vät Nais­ta­rin työn­te­ki­jöitä usein tuki­hen­ki­löiksi viran­omais­ta­paa­mi­siin. Monilla viran­omai­silla on Vil­ja­sen mukaan edel­leen ennak­ko­luu­loja maa­han­muut­ta­jia koh­taan. Puut­teel­li­sen kie­li­tai­don vuoksi asiak­kaat eivät aina pysty sel­vit­tä­mään tilan­net­taan kun­nolla. Nais­ta­ri­lai­set tun­te­vat per­heet vuo­sien var­relta, ja usein han­ka­lat­kin tilan­teet viran­omais­ten kanssa on pys­tytty sel­vit­tä­mään.

− Olemme myös kyen­neet oikai­se­maan äitien huos­taan­ot­to­pel­koja, jotka ovat joh­tu­neet vää­ri­nym­mär­ryk­sestä. Vil­ja­nen ihmet­te­lee, kuinka aio­taan kotout­taa nyt Suo­meen saa­pu­neet kym­me­net­tu­han­net maa­han­muut­ta­jat, kun siinä ei ole onnis­tuttu aiem­min­kaan.

− Tuli­jat sysä­tään syr­jäy­ty­mi­sen kehälle, eikä anneta mah­dol­li­suutta tart­tua hei­hin, vaan he jou­tu­vat odot­te­le­maan kie­li­kurs­seja ja muita kotou­tu­mista tuke­via toi­mia. Vil­ja­nen muis­tut­taa, että suu­rin osa kotout­ta­mi­sesta on kaik­kea muuta kuin viran­omais­työtä. Jär­jes­töt teke­vät hyvää kotout­ta­mis­työtä, mutta niitä pitäisi resur­soida vah­vem­min.

− Se sääs­täisi kaik­kien veron­mak­sa­jien rahoja, kun viran­omai­set eivät jou­tuisi teke­mään niin pal­jon kor­jaa­vaa työtä.

Iita Ket­tu­nen