Tampereella, hervantalaisen tatuointiliikkeen yläkerrassa on yksi Suomen tunnetuimmista monikulttuurisen toiminnan keskuksista: kansainvälinen naisten tapaamispaikka, Naistari. Paikka on sen verran maineikas, että jopa tasavallan presidentti Tarja Halonen vieraili keskuksessa vuonna 2006. Toista vastaavanlaista, päivittäin avoinna olevaa vain naisille tarkoitettua toimintakeskusta ei Suomessa tiettävästi ole.

 

Kun astuu Naistarin ovesta sisään, joutuu keskelle eloisaa kuhinaa: olohuo­neessa on menossa pop up -kirpputori, isossa luokassa suomen kielen tunti ja keittiössä kokataan lounasta, jota myydään kahden euron hintaan. Toimis­to­ti­loissa ja ruokai­lu­huo­neessa naiset purkavat sydäntään ja kyselevät neuvoja arkisen elämänsä ongelmiin työnte­ki­jöiltä, harjoit­te­li­joilta, työllis­te­tyiltä ja vapaa­eh­toi­silta.

− Tällaista täällä on aina, joku huikkaa ohi kiitäessään.

Naistari täytti tänä vuonna 20 vuotta. Alun perin se oli itsenäinen yhdistys, mutta vuonna 2000 se liittyi osaksi tampe­re­laisen Setle­mentti Naapuri ry:n toimintaa. Naistarin ”äidin” Kirsti Viljasen mukaan tapaa­mis­paikka perus­tettiin Hervantaan, koska kaupungin osassa on 17 prosenttia asukkaista maahan­muut­tajia. Naista­rissa on helppo pistäytyä vaikka kauppa­reis­sulla. Samalla voi vaihtaa kuulu­miset ja saada vinkkejä arkie­lämän sujuvoit­ta­mi­seksi. Naista­rissa käy säännöl­li­sesti parisen sataa naista.

Osa osallistuu eri koulutus- tai harras­tus­ryhmiin, lyhyt- tai pitkä­kes­toisiin kursseihin tai saa palve­lu­neu­vontaa ja -ohjausta. Osa tulee vain tapaamaan kavereita ja nauttimaan tohinasta. Merkittävä työmuoto on asiak­kaiden ohjaus ja neuvonta viran­omai­s­asioissa. Viime vuoden aikana asiak­kaiden palve­lu­neu­von­ta­ta­paa­misia kirjattiin noin 8 000.

Naistari on onnistuneen kotouttamistoiminnan veteraani, kiteyttää Kirsti Viljanen.

Apua koko perheelle

Runak Khisri ja Hemsut Phitsawong ovat molemmat Naistarin ”vakinaista kalustoa”. Runak on ollut ja Hemsut on parhaillaan Naista­rissa työtoi­min­nassa. Runak tuli Iranista Suomeen miehensä ja pienen lapsensa kanssa 22 vuotta sitten ja Tampe­reelle ja Hervantaan samoihin aikoihin kun Naistari perus­tettiin. Runak ei tuntenut koko kaupun­gista ketään, mutta kun hän löysi Naistarin, hänen elämänsä muuttui kerta­hei­tolla.

− Sain heti paljon uusia ystäviä, jopa kanta­suo­ma­laisia. Tämä on maahan­muut­ta­ja­naisten henki­reikä, Runak vakuuttaa.

Ensim­mäisen kerran Naistariin tullessaan Runakin aviopuoliso tuli mukaan katsomaan, onko paikka vaimolle varmasti turval­linen. Sen koommin mies ei ole kysellyt mitään, vaikka Runak on Naista­rissa ”aina”.
Sittemmin perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Kun kaikki neljä lasta saatiin päivä­kotiin ja kouluun, Runak pääsi työko­keiluun Naistariin. Nykyi­sinkin hän käy täällä lähes päivittäin vapaa­eh­tois­työssä. Hän tietää, kuinka pienestä avusta sujuva arki voi olla kiinni.

− Naisen saama apu auttaa aina koko perhettä, Runak muistuttaa. Eräälle vasta tulleelle somali­rou­valle piti huomauttaa talven kynnyk­sellä, että täällä ei voi kulkea sandaa­leissa ympäri vuoden, vaan lapsille täytyy hankkia kumisaappaat ja talvi­ken­gätkin. Rouva kauhisteli, kuinka hirveästi rahaa kuluu vaatteisiin, kun täytyy olla eri vaatteet eri vuode­nai­koina.

− Sanoin hänelle, että sellaista elämä on, kun ei ole ikuinen kesä kuten teillä.

Naista­rissa voi saada apua jopa omalla äidin­kie­lellä, mutta yleensä asiat yritetään selvittää suomeksi. Ihmeen hyvin se onnis­tuukin. Runakin mukaan maahan­muut­tajat ymmär­tävät toistensa puhumaa suomea paremmin kuin suoma­laisten puhumaa. Maahan­muut­ta­jille on erityisen vaikeaa selviytyä byrokratian kanssa. Runakin mielestä on hämmäs­tyt­tävää, kuinka suoma­laiset haluavat laatia kaikista mahdol­li­sista asioista erilaisia lomak­keita, tiedok­siantoja ja selvi­tys­pyyntöjä. Nämä paperit ahdis­tavat maahan­muut­tajia. Naista­rissa joudu­taankin selvit­tämään päivittäin asiak­kaiden saamia posteja.

Oikeustaistelua

Hemsut Phitsawong eli Assi muutti Suomeen 26 vuotta sitten Thaimaasta avioi­dut­tuaan suoma­laisen miehen kanssa. Mies ei halunnut vaimonsa tutus­tuvan suoma­laisiin, eikä opiske­levan suomen kieltä ja kulttuuria. Mies ei liioin itse kertonut Assille mitään suoma­lai­sesta yhteis­kun­nasta, lainsää­dän­nöstä tai kansa­lai­soi­keuk­sista, sosiaa­li­tur­vasta ja -palve­luista puhumat­takaan. Kun Assin lapsi oli yksivuotias, hän erosi miehestään ja muutti asumaan Hervantaan.

Hän sai aluksi kaupun­gilta kotiapua, joka neuvoi Assille Naistarin. Naista­rissa ei ollut ketään, joka olisi osannut puhua thain kieltä, mutta Assi selvisi aluksi englannin kielellä. Naista­rissa Assi pääsi heti opiske­lemaan suomen kieltä ja kulttuuria. Pikku­hiljaa hänelle alkoivat avautua suoma­laisen yhteis­kunnan pelisäännöt ja hän alkoi ymmärtää, mitkä oikeudet ja palvelut hänelle Suomessa asuvana kuuluvat.

Nyt Assi on Naista­rissa kuntout­ta­vassa työtoi­min­nassa. Kun Assi muutti Suomeen 1990-luvun alussa, oli Pirkan­maalla hänen lisäkseen vain muutama tänne avioi­tunut thaimaa­lainen nainen. Nyt heitä on parisen­tu­hatta. Suoma­laisten miesten ulkomaa­lainen puoliso on useim­miten thaimaa­lainen. Assi tietää, että moni täällä asuvista thai-naisista on samassa tilan­teessa kuin hän aikoinaan. Aina tavatessaan heitä Assi yrittää kertoa heille heidän oikeuk­sistaan. Joskus naisten suoma­laiset miehet eivät pidä siitä ja saattavat jopa kieltää vaimojaan tapaa­masta Assia tai käymästä Naista­rissa. Assista on tärkeää, että Naista­rissa naiset saavat käytännön asioiden lisäksi apua myös jaksa­mi­seensa. Toinen Naistarin ohjaa­jista on koulu­tuk­seltaan psykiatrian sairaan­hoitaja.

− Jos on henki­sesti ihan loppu, saattaa ihan arkisten asioiden hoita­minen käydä ylitse­pää­se­mät­tömän vaikeaksi. Täältä saa apua vaikka kaupassa käymiseen.

Apua perhekriiseihin

Johtaja Kirsti Viljasen kanssa Naista­rissa työsken­telee kaksi ohjaaja. Lisäksi täällä on maahan­muut­ta­ja­naisia työko­kei­lussa ja kuntout­ta­vassa työtoi­min­nassa sekä sosionomi- ja sosiaa­lityön opiske­li­joita.
Toinen ohjaa­jista on venäjän­kie­linen ja auttaa tänne viime aikoina työn perässä tullutta venäjän­kie­listä väkeä. Viljanen haluaisi palkata lisää maahan­muut­ta­ja­taus­taisia ohjaajia, sillä he ovat kotou­tu­misen asian­tun­ti­joita.

Meillä kävijämäärä lisääntyy koko ajan, mutta työntekijämäärä pysyy samana.

Naista­rissa tehtävä sosiaa­lityö on ennen kaikkea palve­lu­neu­vontaa ja apua viran­omai­s­asioissa. Naiset pyytävät Naistarin työnte­ki­jöitä usein tukihen­ki­löiksi viran­omais­ta­paa­misiin. Monilla viran­omai­silla on Viljasen mukaan edelleen ennak­ko­luuloja maahan­muut­tajia kohtaan. Puutteel­lisen kieli­taidon vuoksi asiakkaat eivät aina pysty selvit­tämään tilan­nettaan kunnolla. Naista­ri­laiset tuntevat perheet vuosien varrelta, ja usein hanka­latkin tilanteet viran­omaisten kanssa on pystytty selvit­tämään.

− Olemme myös kyenneet oikai­semaan äitien huostaan­ot­to­pelkoja, jotka ovat johtuneet vääri­nym­mär­ryk­sestä. Viljanen ihmet­telee, kuinka aiotaan kotouttaa nyt Suomeen saapuneet kymme­net­tu­hannet maahan­muut­tajat, kun siinä ei ole onnis­tuttu aiemminkaan.

− Tulijat sysätään syrjäy­ty­misen kehälle, eikä anneta mahdol­li­suutta tarttua heihin, vaan he joutuvat odotte­lemaan kieli­kursseja ja muita kotou­tu­mista tukevia toimia. Viljanen muistuttaa, että suurin osa kotout­ta­mi­sesta on kaikkea muuta kuin viran­omais­työtä. Järjestöt tekevät hyvää kotout­ta­mis­työtä, mutta niitä pitäisi resur­soida vahvemmin.

− Se säästäisi kaikkien veron­mak­sajien rahoja, kun viran­omaiset eivät joutuisi tekemään niin paljon korjaavaa työtä.

Iita Kettunen