Kuka tahansa voi sairastua päihderiippuvuuteen, ja kaikki voivat siitä myös toipua, uskoo lähes 30 vuotta päihdetyötä tehnyt Aila Ronkanen.

 

 

Helsin­gin kau­pun­gilla psy­ko­so­si­aa­li­sen työn pääl­lik­könä työs­ken­te­le­välle Aila Ronkaselle ura päih­de­pal­ve­luissa ei ollut itses­tään sel­vää. Eikä hänestä pitä­nyt tulla sosiaalityöntekijäkään.

Opiskellessaan 80-luvun puo­li­vä­lissä sosio­lo­giaa Helsingin yli­opis­tossa, hän pää­tyi kah­tena kesänä toi­mis­toa­pu­lai­seksi eri­tyis­so­si­aa­li­toi­mis­toon, sil­loi­seen asunn­ot­to­mien sosiaalitoimistoon.

Kun sosi­aa­li­työn­te­ki­jät tajusi­vat, että hän opis­ke­lee samassa tie­de­kun­nassa Helsingin Kalliossa kuin sosi­aa­li­työn opis­ke­li­jat, he kehot­ti­vat häntä hake­maan sosi­aa­li­työn­te­ki­jän sijai­suutta. Sijaisuuksia teh­des­sään Ronkanen ymmärsi nopeasti, että hän haluaa val­mis­tua sosiaalityöntekijäksi.

– Lukemalla laa­jat sivuai­neo­pin­not, oli­sin voi­nut val­mis­tua sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi myös sosio­lo­gina. Mutta sosi­aa­li­työ kiin­nosti niin pal­jon, että pää­tin vaih­taa pää­ai­netta, Ronkanen muistelee.

Asiakkaana voi olla kuka tahansa

Päihdetyön pariin hän pää­tyi vuonna 1994 aloit­taes­saan työt A‑klinikalla, missä oli suo­rit­ta­nut opin­toi­hinsa kuu­lu­van käy­tän­nön opin­to­jak­son. Vaikka työ­teh­tä­vät ja työ­pai­kat ovat vajaan 30 vuo­den aikana vaih­tu­neet, on Ronkanen pysy­nyt uskol­li­sena päih­de­työlle paria yli­opis­ton leh­to­rina vie­tet­tyä vuotta lukuun ottamatta.

– Päihdetyössä minua kieh­too se, että asiak­kaana voi olla kuka tahansa. Jokainen, joka käyt­tää alko­ho­lia tai muita riip­pu­vuutta aiheut­ta­via aineita, voi jou­tua ongel­miin. Päihdeongelmat ja päih­de­riip­pu­vuus on hyvin demo­kraat­ti­nen ilmiö, Ronkanen kertoo.

Mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Toinen asia, mikä on saa­nut Ronkasen pysy­mään saman aiheen pii­rissä, on moniammatillisuus.

– Olen saa­nut tehdä työtä Helsingissä aidosti moniam­ma­til­li­sissa ryh­missä. Meillä on mukana sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä, sosi­aa­li­te­ra­peut­teja, sosi­aa­lioh­jaa­jia, lää­kä­reitä, sai­raan­hoi­ta­jia, psy­ko­lo­geja, ja esi­mer­kiksi toimintaterapeutteja.

Oman eri­tyis­piir­teensä – ja kiin­nos­ta­vuu­den – päih­de­työ­hön tuo sen yhtei­söl­li­nen luonne.

– Päihteitä ja eri­tyi­sesti huu­meita käy­te­tään yhtei­söissä. Pyrkiessään eroon päih­teistä, jou­tuu päih­de­riip­pu­vai­nen muut­ta­maan omassa elä­mäs­sään enem­män kuin jon­kun toi­sen sosi­aa­li­sen ongel­man kanssa elävä. Mikään inhi­mil­li­nen ei ole vie­rasta päih­de­työn ken­tällä, Ronkanen kertoo.

Takapakkeja tulee väistämättä

Asiakastyössä Ronkasta pal­kitsi työn vai­kut­ta­vuus eli ihmis­ten pää­se­mi­nen eteen­päin elämässään.

– Olen jos­kus sano­nut, että päih­de­työ itses­sään on addik­toi­vaa, hän nauraa.

– Koin esi­mer­kiksi ryh­mien ohjaa­mi­sen eri­tyi­sen pal­kit­se­vaksi. Voin olla mukana mah­dol­lis­ta­massa ver­tais­tuen ihmi­sille, jotka sitä eivät omin avun löytäisi.

Tärkeää työssä on pitää omaa moti­vaa­tiota yllä huo­li­matta siitä, että taka­pak­keja väis­tä­mättä tulee.

– Totta kai välillä tulee sem­moi­nen olo, että tans­si­taan let­ka­jenk­kaa: kolme eteen, kaksi taakse. On hyvä muis­taa, että toi­pu­mi­nen on aal­to­lii­kettä ja ammat­ti­lai­sen teh­tävä on muis­tut­taa, että edis­ty­mistä kui­ten­kin tapahtuu.

Hieman yllät­täen Ronkanen ker­too, että asiak­kaan sen sijaan ei tar­vitse olla motivoitunut.

– Asiakkaan moti­vaa­tio tulee kyllä siinä työs­ken­te­lyn ohessa. On tär­keää, että meillä on pal­ve­luja tar­jolla kai­ken­lai­siin vai­hei­siin. Myös sii­hen vai­hee­seen, kun asiak­kaalla itsel­lään ei vielä ole muu­tos­toi­veita tai tavoit­teita. Me saamme asiak­kaat avun pii­riin tar­joa­malla oikean­lai­sia palveluita.

Päihderiippuvuus on demokraattinen ilmiö.

Erityisen tär­keänä Ronkanen pitää hait­toja vähen­tä­viä palveluita.

– Nämä voi­vat olla esi­mer­kiksi päi­vä­toi­min­taa, neu­lo­jen vaih­toa, tai koh­taa­mis­paik­koja, joissa voi ruo­kailla. Näillä me saamme ihmi­sar­voi­sen elä­män pii­riin niitä, joilla syr­jäy­ty­mi­sen vaara on suurin.

Oma suhde päihteisiin selvitettävä

Lähes 30 vuo­den koke­muk­sella Ronkanen uskoo, että jokai­sella on mah­dol­li­suus toipua.

– Se ei tar­koita sitä, että kai­kista tulisi ikään kuin kes­ki­luok­kai­sia veron­mak­sa­jia, mutta hei­dän elä­mäs­tään voi tulla pal­jon parem­paa ja he saa­vat käyt­töönsä ne mah­dol­li­suu­det, joita heillä on. Ja uskon vah­vasti, että ihmi­set voi­vat pää­tyä pal­jon pidem­mällä toi­pu­mi­ses­saan, kuin kos­kaan osaisi arvata.

Omassa työs­sään Ronkanen on pitä­nyt ohje­nuo­rana kol­le­gansa, koke­neen päih­de­työn­te­ki­jän Ilmo Häkkisen neu­vot: Päihdetyössä tar­vi­taan asial­li­suutta, läm­pöä ja lujuutta. Ei läm­pöä ilman lujuutta. Ei lujuutta ilman läm­pöä. Jos ei muu­hun pysty, niin asial­li­suus riittää.

Sen lisäksi päih­de­työtä teke­vän täy­tyy olla käy­nyt läpi oma suh­teensa päihteisiin.

– Se tar­koit­taa, että on tie­toi­nen omaan alko­ho­lin käyt­töönsä liit­ty­vistä ris­keistä, ja on hyväk­sy­nyt ne. Jos se on itselle hah­mo­ton möykky, ja ken­ties oman häpeän aihe, niin sil­loin nii­den asioi­den käsit­te­le­mi­nen asiak­kai­den kanssa on vai­keaa. Omat nega­tii­vi­set koke­muk­set esi­mer­kiksi lähei­sen päih­deon­gel­masta voi­vat myös vai­kut­taa, Ronkanen kertoo.

Kaikkein tär­keintä on kui­ten­kin työn­te­ki­jöi­den asenne.

– Menetelmät ja amma­til­li­nen osaa­mi­nen ovat tär­keitä, mutta tär­keintä on asiak­kaan aito koh­taa­mi­nen. Ja hyväk­sy­mi­sen välit­tä­mi­nen asiakkaalle.

Luottamusta asiak­kaa­seen täy­tyy Ronkasen mukaan raken­taa kär­si­väl­li­sesti. Pelkkä ammat­ti­lai­suus ei riitä.

– Päihteiden käyt­tä­jät ovat hyvin herk­kiä sen suh­teen, miten hei­hin suh­tau­du­taan. Päihteiden käyt­töön liit­tyy niin pal­jon häpeää ja pel­koa. Asioita ei vält­tä­mättä tar­vitse ymmär­tää, mutta kun hyväk­syy ihmi­sen, alkaa luot­ta­mus rakentua.

– On tär­keää, että ammat­ti­lai­nen ei odota, että asia­kas luot­taa häneen välit­tö­mästi, kun hän käve­lee ovesta sisään. Minusta asiak­kaalla on oikeus tes­tata työn­te­ki­jää, eikä sitä saa ottaa hen­ki­lö­koh­tai­sena loukkauksena.

Asenteissa korjattavaa

Myös yhteis­kun­nan tasolla on Ronkasen mie­lestä pal­jon teke­mistä asen­neil­ma­pii­rin muut­ta­mi­seksi. Ronkanen puhuu kak­soiss­tan­dar­dista alko­ho­lin käy­tön suh­teen. Suomessa on mel­kein hyväk­syt­tä­väm­pää käyt­tää alko­ho­lia, kuin olla käyttämättä.

– Alkoholin käyttö on kuin kan­sa­lais­taito. Mutta sit­ten kun siitä tulee ongelma, on se jotain hyvin hävet­tä­vää, joka täy­tyy pitää salassa, hän havainnollistaa.

Erityisesti huu­mei­den käyt­tä­jät jou­tu­vat koh­taa­maan pal­jon asen­teel­li­suutta arjes­saan. Taustalla vai­kut­taa Ronkasen mie­lestä huu­mei­den laittomuus.

– Koen päih­de­työn vah­vasti ihmi­soi­keus­työksi, koska päih­tei­den ja eri­tyi­sesti huu­mei­den käyttö lei­maa. Huumeiden käyt­tä­jien pää­se­mi­nen osal­li­seksi yhteis­kun­taa on pal­jon vai­keam­paa, kuin monen muun sosi­aa­li­sen ongel­man kanssa kamppailevan.

Osallisuutta Ronkasen mie­lestä on mah­dol­li­suus vai­kut­taa oman hoi­tonsa ja kun­tou­tuk­sensa suun­nit­te­luun mutta myös osal­li­suutta yhteis­kun­nan taval­li­siin toi­min­toi­hin kuten kou­lu­tuk­seen, työ­elä­mään ja taval­li­seen arkeen.

– Eräs asia­kas, jolla oli takana pitkä päih­de­kierre ja elämä päih­tei­den käyt­tä­jien yhtei­söissä ker­toi, että hän ei tiedä esi­mer­kiksi mitä taval­li­set ihmi­set puhu­vat kah­vi­tun­neilla työ­pai­kassa. Monen täy­tyy myös jän­nit­tää koko ajan mitä pal­jas­taa työ­ka­ve­reille tai esi­mer­kiksi las­ten päi­vä­ko­dissa omasta taustastaan.

Huomio kielenkäyttöön

Erityisesti huu­meon­gelma on Ronkasen työ­uran aikana pahen­tu­nut. Tänä päi­vänä huu­mei­siin kuo­lee yhä useampi nuori ja ainei­den saa­ta­vuus netin kautta on muut­tu­nut helpommaksi.

Myönteistäkin kehi­tystä on tapah­tu­nut. Ronkanen kiit­tää eri­tyi­sesti koke­mus­asian­tun­ti­joi­den mukaan tuloa.

– Kun näistä asioista puhu­taan jul­ki­suu­dessa, ei vai­ku­teta pel­käs­tään asen­tei­siin, vaan myös pal­ve­lui­hin ja nii­den kehit­tä­mi­seen, hän havainnollistaa.

Myös ammat­ti­lais­ten pitäisi Ronkasen mie­lestä kiin­nit­tää huo­mioita omaan kielenkäyttöönsä.

– Saatamme hel­posti käyt­tää sanoja kuten ”päih­de­perhe”, tai ”päih­deäiti”. Se kui­ten­kin kapeut­taa näkö­kul­maa siitä ihmi­sestä, tai per­heestä. Ja voi nos­taa avun hake­mi­sen kyn­nystä enti­ses­tään. On aivan eri asia puhua per­heestä, jossa jol­la­kin jäse­nellä on päih­deon­gelma tai van­hem­masta, joka tar­vit­see apua päih­tei­den takia.

Moni sosiaali­alan ammat­ti­lai­nen ei myös­kään miellä päih­de­pal­ve­luita osaksi sosiaalihuoltoa.

– Päihdepalveluita voi­daan toteut­taa sekä sosi­aa­li­huol­lossa, että ter­vey­den­huol­lossa. Yllättävän moni olet­taa kui­ten­kin läh­tö­koh­tai­sesti, että ne ovat pel­käs­tään ter­vey­den­huol­lon pal­ve­luita. On tär­keää, että oman alan sisällä ymmär­re­tään, että päih­de­huol­lon pal­ve­lut ovat osa sosi­aa­li­huol­toa ja, että siitä on omat hyö­tynsä. Asiakkaan asema on esi­mer­kiksi eri­lai­nen ja eri­lai­set kun­tou­tus­pää­tök­set ovat muu­tok­sen­ha­ku­kel­poi­sia, Ronkanen kertoo.

Lakiuudistus tuo muutoksia

Asia saat­taa muut­tua pit­kään val­mis­teilla olleen laki­uu­dis­tuk­sen myötä. Tällä het­kellä vir­ka­mies­val­mis­te­lussa ole­vassa uudis­tuk­sessa päih­de­laki ja mie­len­ter­veys­laki pois­tu­vat ja näitä asioita kos­ke­vat sää­dök­set teh­dään yleis­la­kei­hin, eli sosi­aa­li­huolto- ja terveydenhuoltolakiin.

Ronkanen kan­taa huolta uudis­tuk­sen vaikutuksista.

– On huo­les­tut­ta­vaa, jos muu­tok­sen myötä päih­de­huol­lon eri­tyis­pal­ve­lu­jen mää­rit­tely katoaisi sosi­aa­li­huol­losta ja sosi­aa­li­sen kun­tou­tuk­sen rooli kapeu­tuisi. Sosiaalista kun­tou­tusta on jat­kos­sa­kin tär­keä pys­tyä jär­jes­tä­mään myös päih­de­pal­ve­luissa eri­tyis­pal­ve­luna. Sosiaalisella kun­tou­tuk­sella vah­vis­te­taan sosi­aa­lista toi­min­ta­ky­kyä, tor­ju­taan syr­jäy­ty­mistä ja edis­te­tään osal­li­suutta, hän painottaa.

Tärkeintä on työntekijöiden asenne.

Palveluiden pii­riin pitää Ronkasen mie­lestä voida hakeu­tua mon­taa eri reittiä.

– Apua tar­vit­se­vien kan­nalta on tär­keää, että hoi­don ja kun­tou­tuk­sen tar­vetta voi­tai­siin jat­kos­sa­kin arvioida molem­missa pai­koissa, sekä sosi­aa­li­huol­lossa että ter­vey­den­huol­lossa. Asiakkaiden pitäisi pys­tyä tule­maan pal­ve­lui­hin niin sano­tusti diag­noosi edellä esi­mer­kiksi työ­ter­veys­huol­lon kautta tai sit­ten esi­mer­kiksi lähei­sen huoli-ilmoi­tuk­sen kautta sosi­aa­li­huol­lon puolelta.

Näin mah­dol­li­sim­man monen­lai­sissa tilan­teissa ole­vat ihmi­set sai­si­vat apua.

– Jokainen ihmi­nen voi päästä eteen­päin ja toi­pua. Jos on ole­massa toi­vot­to­mia tapauk­sia, niin en tiedä keitä he ovat.

Hanna-Mari Järvinen