Murrosikä asettaa kehitysvaiheena erityisiä haasteita ja vaatii vanhemmalta mukautumista uudenlaiseen rooliin. Vanhempi voi kokea epävarmuutta kyvystään selviytyä kehitysvaiheeseen kuuluvista tehtävistä.

 

Amma­til­li­sesti ohja­tun ver­tais­ryh­mä­toi­min­nan avulla voi­daan vah­vis­taa luot­ta­musta omaan van­hem­muu­teen sekä tar­jota asian­tun­ti­ja­tie­toa, koke­muk­sel­lista tie­toa ja ver­tais­tu­kea. Var­si­nais-Suo­men Las­ten­suo­je­lu­jär­jes­töt ry:n RAY:n tuella kehit­tämä Murk­ku­foo­rumi-ver­tais­ryhmä on esi­merkki mur­ro­si­käis­ten nuor­ten van­hem­mille suun­na­tusta ehkäi­se­västä, mata­lan kyn­nyk­sen tuki­muo­dosta.

Murk­ku­foo­rumi on sosiaali‑, kas­va­tus- tai ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­sen ohjaama ver­tais­ryhmä, jonka kokoon­tu­mi­set raken­tu­vat tie­tyn tee­man ympä­rille. Olen haas­ta­tel­lut pro gradu ‑tut­kiel­maani var­ten kah­dek­saa ryh­mään osal­lis­tu­nutta van­hem­paa.

Tar­kas­te­len tut­ki­muk­ses­sani van­hem­muu­den tuke­mista Ban­du­ran sosio­kog­ni­tii­vi­sen teo­rian alaan kuu­lu­van minä­pys­ty­vyy­den käsit­teen näkö­kul­masta. Kar­toi­tan ver­tais­ryh­män mah­dol­li­suuk­sia van­hem­muu­den minä­pys­ty­vyy­sus­ko­mus­ten vah­vis­ta­mi­sessa. Van­hem­muu­den minä­pys­ty­vyy­den, eli van­hem­man luot­ta­muk­sen kykyynsä edis­tää lap­sensa kehi­tystä, on todettu ole­van mer­kit­tävä tekijä koko per­heen hyvin­voin­nin kan­nalta ja vai­kut­ta­van olen­nai­sesti van­hem­muu­den toteu­tu­mi­seen.

Ehkäisevää, matalan kynnyksen tukea kaivataan

Van­hem­mat tuo­vat esiin, että tule­vien haas­tei­den enna­kointi ja nii­hin varau­tu­mi­nen on tär­keää. Kir­joista luet­tua ja luen­to­tyyp­pi­sissä tilai­suuk­sissa han­kit­tua tie­toa pide­tään tär­keänä, mutta sen näh­dään usein jää­vän pin­nal­li­sem­malle tasolle. Kes­kus­telu mui­den van­hem­pien kanssa tie­tyn tee­man ympä­rillä mah­dol­lis­taa tie­don ja aiheen ”ruo­ti­mi­sen” ja raken­tu­mi­sen ymmär­ret­tä­väksi omassa arjessa, kon­kreet­ti­sem­malla tasolla.

Van­hem­mat ker­to­vat, että oli­si­vat kai­van­neet vas­taa­vaa ryh­mää jo aikai­sem­min, lap­sen ollessa esi­mur­ro­siässä. Van­hem­mille on tär­keää, että ryh­mään voi tulla perus­te­le­matta tuen tar­vet­taan – ulko­puo­li­nen ei arvioi huo­lien oikeu­tusta tai koet­tu­jen ongel­mien vaka­vuutta. Toi­saalta van­hem­man ei myös­kään tar­vitse lei­mau­tua ”ongel­mai­seksi”, kun hän hakeu­tuu ryh­mään oman kiin­nos­tuk­sensa ja tar­pei­densa poh­jalta.

Ver­tais­ryh­mien voi aja­tella toi­mi­van tär­keänä tuen läh­teenä van­hem­milla, joilla ei ole tar­vetta inten­sii­vi­sem­mälle tuelle ja lisä­tu­kena niille van­hem­mille, jotka ovat jo mui­den pal­ve­lu­jen pii­rissä. Murk­ku­foo­ru­min kal­tai­set ver­tais­ryh­mät eivät rajaa ketään ulko­puo­lelle ja sopi­vat ”kai­kille taval­li­sille ihmi­sille”, kuten yksi van­hem­mista asian ilmai­see.

Murkkufoorumi-vertaisryhmän kautta saavutettu vahvistus vanhemmuudelle

Haas­tat­te­lu­jen perus­teella löy­det­tiin kah­den­lai­sia van­hem­pia. Toi­silla van­hem­muu­den minä­pys­ty­vyys oli vakiin­tu­ma­ton — lap­sen mur­ro­siän myötä aset­tu­vat haas­teet oli­vat saa­neet hei­dät arvioi­maan van­hem­muut­taan uudel­leen.

Toi­silla taas käsi­tys omasta pys­ty­vyy­destä van­hem­pana oli heikko ja mur­ro­siän myötä koe­tut vai­keu­det oli­vat ennes­tään hei­ken­tä­neet luot­ta­musta omaan van­hem­muu­teen.

Van­hem­mat, jotka haki­vat Murk­ku­foo­ru­mista var­mis­tusta, että teke­vät ”kai­ken oikein”, hah­mot­ti­vat sosi­aa­li­sen ver­tai­lun kautta omia vah­vuuk­si­aan ja alkoi­vat luot­taa kykyynsä toi­mia van­hem­pana nuo­rel­leen. Kan­nus­tus ja roh­kaisu oli­vat eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­li­siä niille van­hem­mille, jotka koki­vat neu­vot­to­muutta, riit­tä­mät­tö­myyttä tai voi­ma­kasta huolta nuo­reensa liit­tyen. Hei­dän koh­dal­laan sosi­aa­li­nen ver­tailu, jonka mah­dol­li­nen arvos­te­leva ja arvioiva funk­tio oli pys­tytty ryh­mässä tor­ju­maan, toimi moti­voi­vana teki­jänä uskal­luk­selle koh­data van­hem­muu­den haas­teita. Van­hem­mat sai­vat luot­ta­musta, että jos muut­kin ovat pär­jän­neet vai­keuk­sien ja huo­lien kes­kellä, myös heillä on sii­hen mah­dol­li­suu­det.

Van­hem­mista oli hel­pot­ta­vaa huo­mata, että muut­kin ovat välillä väsy­neitä, tur­hau­tu­neita tai neu­vot­to­mia. Tämä nor­ma­li­soi van­hem­man tun­te­musta itses­tään ja hel­pot­taa koet­tua syyl­li­syyttä sekä yksi­näi­syy­den tun­teita. Kun huo­lista ja haas­teista kes­kus­tel­laan avoi­mesti se mah­dol­lis­taa myös eri­lais­ten näkö­kul­mien ja rat­kai­sueh­do­tuk­sien esiin nos­ta­mi­sen. Ohjaa­jan tar­joama asian­tun­ti­ja­tieto ja vin­kit tuke­vat tätä. Van­hem­mat kuvaa­vat­kin, että sai­vat ryh­mässä työ­ka­luja arkeensa ja ymmär­rystä siitä, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa olla riit­tä­vän hyvä van­hempi.

Ryh­män vas­ta­vuo­roi­suus ja tois­ten kun­nioi­tus tar­joa­vat mah­dol­li­suu­den pur­kaa huo­lia ja saada koke­muk­sen siitä, että toi­mii tukena myös muille – avun saa­jia ja vas­taa­not­ta­jia ei ole ero­teltu. Haas­tat­te­le­mani van­hem­mat ker­to­vat saa­neensa ryh­män kautta ymmär­rystä siitä, että omaan hyvin­voin­tiin tulee kiin­nit­tää huo­miota. Oman hyvin­voin­nin lisään­tyessä on hel­pom­paa käsi­tellä myös nuo­ren herät­tä­miä tun­teita ja arjen haas­ta­vaksi koet­tuja tilan­teita raken­ta­vasti ja myön­tei­sesti.

Näkökulmia murrosikäisten nuorten vanhempien parissa tehtävään ehkäisevään työhön

Tut­ki­muk­seni perus­teella Murk­ku­foo­ru­min kal­tai­nen amma­til­li­sesti ohjattu ver­tais­ryhmä voi olla mer­ki­tyk­sel­li­senä tukena mur­ro­si­käis­ten nuor­ten van­hem­pien arjessa. Haas­teena on saada tie­toa ryh­mästä mah­dol­li­sim­man laa­jalti van­hem­pien saa­ta­ville. Mur­ro­si­käis­ten nuor­ten van­hem­mille ei ole perin­tei­sesti ollut saa­ta­villa vas­taa­via mata­lan kyn­nyk­sen tuki­muo­toja ja aja­tus täl­lai­sesta tuesta voi olla vie­ras. Uskon, että ryh­mään hakeu­tu­mista hel­pot­taa tieto siitä, ettei ryh­mään ole pakko sitou­tua ja että syyksi hakeu­tua riit­tää oma huoli tai kiin­nos­tus. Näin kyn­nys läh­teä mukaan ei kasva liian suu­reksi.

Ver­tais­ryh­män vai­kut­ta­vuu­den kan­nalta olen­nai­seksi nousee avoin, läm­min ja rento ilma­piiri. Kai­killa tulee olla mah­dol­li­suus ja oikeus omaan koke­muk­seensa, ilman että tar­jo­taan yhtä ainoaa toi­min­ta­ta­paa tai arvos­tel­laan tois­ten rat­kai­suja. Tämä mah­dol­lis­taa van­hem­man koke­muk­sen omasta asian­tun­ti­juu­des­taan nuo­reensa liit­tyen. Van­hem­malla on täl­löin mah­dol­li­suus poi­mia vink­kejä ja neu­voja, jotka vai­kut­ta­vat omaan arkeen ja elä­män­ti­lan­tee­seen sopi­vilta. Ohjaa­jan rooli nousee mer­kit­tä­väksi sekä kes­kus­te­lun ohjaa­jana, joh­dat­te­li­jana että rajaa­jana. Van­hem­mat koke­vat­kin, että ohjaaja pitää kes­kus­te­lun ”tar­koi­tus­taan pal­ve­le­vana” eli kan­nus­ta­vana, kas­va­tuk­sel­li­sia näkö­kul­mia tar­joa­vana sekä vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sena.

Yhteis­kun­nas­samme koros­te­taan usein voi­mak­kaasti van­hem­man vas­tuuta. Ulko­puo­li­nen palaute nuo­resta on haas­tat­te­le­mil­leni van­hem­mille mer­ki­tyk­sel­listä – myön­tei­nen palaute vah­vis­taa luot­ta­musta toi­mia riit­tä­vän hyvänä van­hem­pana kun taas nega­tii­vi­nen palaute hor­jut­taa uskoa omaan van­hem­muu­teen. Van­hem­mille olisi tär­keää tar­jota myön­teistä palau­tetta ja vah­vis­tusta, jotta he voi­vat luot­taa, että heillä itsel­lään on kyky ja mah­dol­li­suu­det toi­mia par­haana mah­dol­li­sena van­hem­pana nuo­rel­leen. Nuo­ret tar­vit­se­vat vah­voja van­hem­pia kas­vunsa tueksi. Van­hem­pien minä­pys­ty­vyy­sus­ko­mus­ten vah­vis­ta­mi­nen on yksi tapa tukea van­hempi-nuo­ri­suh­detta ja vah­vis­taa myön­teistä van­hem­muu­den toteu­tu­mista.

Anne-Elina Salo

Turun yli­opisto

”Et tuli niinku sem­mo­nen innos­tus et kyl mäkin osaan ja kyl mäkin pys­tyn” – Murk­ku­foo­rumi ‑ver­tais­ryh­mät van­hem­muu­den minä­pys­ty­vyy­den tukena

 

Läh­teet:

Ardelt, M. & Eccles, J.S. (2001) Effects of Mot­hers’ Paren­tal Efficacy Beliefs and Pro­mo­tive Paren­ting Stra­te­gies on Inner-City Youth. Jour­nal of Family Issues. 22 (8), 944 – 972.

Ban­dura, A. (1997) Self-efficacy: The exercise of cont­rol. W. H. Free­man: New York.

Ban­dura, A. (1977) Self-efficacy: Toward a Uni­fying Theory of Beha­vio­ral Change. Psyc­ho­lo­gical Review 84 (2), 191–215.

Cole­man P.K. & Kar­ra­ker K.H. (1998) Self-efficacy and paren­ting qua­lity: Fin­dings and future applica­tions. Deve­lop­men­tal Review. 18 (1), 47 – 85.