Luovassa muistelutyössä hyödynnetään taidetta.

 

 

Muis­to­ra­sia on ele­tyn elä­män pie­nois­näyt­tämö, kuvaa kot­ka­lai­nen yhteis­kun­ta­tie­tei­den toh­tori Leonie Hohenthal–Antin. Hän on luo­van muis­te­lu­työn ura­nuur­taja Suomessa, joka toi muis­to­ra­sia-mene­tel­män Suomeen Englannista pari­kym­mentä vuotta sitten.

Menetelmä sopii van­hus­työ­hön, mutta myös mihin vain elä­män tai­te­koh­taan, aika­kau­teen, ihmis­suh­tee­seen tai vaikka surun käsittelyyn.

Muistorasia on keino, jonka avulla van­hus voi käydä läpi elä­määnsä ja sen tär­keitä asioita. Se herät­tää muis­toja menneisyydestä.

– Se on yhden elä­mä­vai­heen visu­aa­li­nen teos. Se tuo näky­väksi hen­ki­lö­koh­tai­sen koke­muk­sen, Hohenthal-Antin kuvaa.

Rasian teossa on kolme vai­hetta. Ensin muis­toja herä­te­tään tai­teen keinoin.

– Luovassa muis­te­lu­työssä käy­te­tään muis­tia akti­voi­via muis­tin­he­rät­tä­jiä, jotka ovat läh­töi­sin tai­teesta. Niitä ovat musiikki, liike, rytmi, kuvat, esi­neet, tanssi, maa­laa­mi­nen, draama. Ne nos­ta­vat esiin tun­teita ja sitä kautta muistoja.

– Ne eivät kerro vain, mitä tapah­tui, vaan miten olen koke­nut tapahtuneen.

Muistot jae­taan esi­mer­kiksi muille ryh­män jäse­nille. Menetelmää voi käyt­tää ryh­mä­työs­ken­te­lyssä, lähei­sen kanssa parina tai yksin. Muistoista on tär­keää päästä puhumaan.

Lopuksi teh­dään muis­to­ra­sia. Rasiaksi sopii laa­tikko tai vas­taava, johon voi kiin­nit­tää esi­neitä ja kuvia. Rasiassa voi olla hyl­lyjä ja kan­net tai ovi, josta rasian voi avata ja sulkea.

– Se voi olla arkku, puu­laa­tikko, iso rasia, lei­pä­laa­tikko, viu­lu­ko­telo, kaap­pi­kello, kap­säkki, Hohenthal-Antin kuvaa.

Rasiaan lai­te­taan teks­tejä, kuvia ja esi­neitä, jotka liit­ty­vät muis­toi­hin. Niistä syn­tyy kol­miu­lot­tei­nen muistomaailma.

– Rasiassa muis­tot saa­vat näky­vän muo­don. Ne voi­daan jakaa muille.

Muistot voi­daan työs­tää rasian sijasta teat­te­rie­si­tyk­seksi tai esi­mer­kiksi digi­taa­li­seksi rasiaksi.

Kokeiltu myös vanhusten ryhmissä

Espoossa on tehty oma malli Muistorasia-mene­tel­mästä van­hus­ten ryh­mä­toi­min­taan. Hohenthal-Antin on hyväk­sy­nyt mallin.

Kaupungin pal­ve­lu­kes­kus­ten ryh­miä tar­jo­taan kotona asu­ville senio­reille, sanoo viri­ke­toi­min­nan ohjaaja Minnariikka Häkkinen Leppävaaran palvelukeskuksesta.

Ryhmässä käy­dään läpi neljä elä­män­vai­hetta eli lap­suus, nuo­ruus, aikui­suus ja nyky­hetki. Omasta elä­mästä ker­ro­taan pareit­tain. Pareja vaih­de­taan niin, että kukin kuu­lee vain pät­kiä mui­den elämistä.

– Jokainen ker­too omaa tari­naa sen ver­ran kuin haluaa. Tavoitteena on luot­ta­muk­sel­li­nen henki, jotta osal­lis­tu­jat voi­vat avau­tua myös vai­keista asioista.

Kovin muis­ta­mat­to­malle malli ei sovi, koska työs­ken­tely ete­nee ker­rasta toi­seen, Häkkinen sanoo.

Espoon ryh­missä muis­to­rasioita on tehty har­ras­tuk­sesta, lähei­sestä ihmi­sestä, per­heestä tai omasta lap­suu­desta. Siihen on voi­nut tulla koko elä­män­kaari tai vain jokin aika, hen­kilö tai suhde.

– Kerran seniori halusi muis­tella sai­ras­tu­mista, jota hän ei ollut pys­ty­nyt käsit­te­le­mään per­heen kanssa. Kun rasia val­mis­tui, hän halusi hävit­tää sen. Asia tuli käsi­tel­lyksi. Muistorasiaa voi käyt­tää myös niin.

Muiden tarinoista yhtymäkohtia omaan elämään

Sana muis­to­ra­sia on oudok­sut­ta­nut joi­ta­kin, Häkkinen ker­too. Sitä pide­tään umpi­nai­sena esi­neenä, johon lai­te­taan jota­kin, joka täy­tyy pitää piilossa.

Ryhmiin onkin välillä ollut vai­kea löy­tää tar­peeksi osal­lis­tu­jia. Hyvä ryh­mä­koko on kah­dek­san osal­lis­tu­jaa, Espoossa on huo­mattu. Neljä on liian vähän, sillä siitä ei synny tar­peeksi pareja.

– Palaute osal­lis­tu­jilta on ollut pää­asial­li­sesti posi­tii­vista. Ikääntyneet tyk­kää­vät, kun on joku, jolle voi ker­toa. Kun kuu­lee mui­den ker­to­muk­sia, niistä löy­tyy yhty­mä­koh­tia omaan elä­mään. Muistoja alkaa tulvia.

Taide on aivojumppaa

Taide akti­voi voi­mak­kaasti aivoja, sanoo sosi­aa­li­ge­ron­to­logi Tarja Tapio Jyväskylän ammat­ti­kor­kea­kou­lusta. Hän tut­kii työs­sään, mitä muisti on sosi­aa­li­sena ja kult­tuu­ri­sena ilmiönä.

– Ikäihmiset voi­vat tehdä itse ja osal­lis­tua esi­mer­kiksi musii­kin ja teat­te­rin tuot­ta­mi­seen. Tärkeää on, että teke­mi­nen liit­tyy ikäih­mi­sen omaan elä­mään ja maailmaan.

Tutkimuksissa on todettu, että eri­tyi­sesti musiikki elvyt­tää muis­tia. Se lisää van­huk­sen kykyä hyö­dyn­tää elin­voi­maa, tie­toja, kieltä sekä kehon asen­toja ja liik­keitä. Myös tilan hah­mot­ta­mi­nen, tun­teet ja mie­liala kohentuvat.

Taide on erin­omai­nen väline muis­te­lussa, koska se on ais­til­lista, Tapio sanoo.

Esimerkiksi musiikki, tanssi, kos­ket­ta­mi­nen ja kuu­le­mi­nen tuo­vat esiin asioita, joita van­hus on näh­nyt ja kokenut.
Aistielämykset aut­ta­vat van­husta yhdis­ty­mään taas omaan elä­mään ja sen tapah­tu­miin. Se liit­tää van­husta iden­ti­teet­tiin eli mil­lai­seksi hän on aiem­min koke­nut itsensä ja mil­lai­seksi hän kokee itsensä ikääntyvänä.

– Muistelun avulla ihmi­nen saa­daan kyt­ket­tyä hänelle tär­kei­siin asioi­hin elä­män var­relta. Muistelu tuo iden­ti­teet­tiin jat­ku­vuutta. Olipa ihmi­nen miten iäkäs tai syvällä demen­tiassa, tarve mää­ri­tellä itsensä säilyy.

Muistelu tai­teen avulla lisää yhtei­söön kuu­lu­mi­sen tun­netta. Taide voi nos­taa esiin kol­lek­tii­vi­sia muis­toja, ja se tuot­taa koke­musta elä­män jat­ku­vuu­desta ja kuu­lu­mi­sesta ryhmään.

– Osallistumisen kautta syn­tyy osal­li­suutta. Ryhmään kuu­lu­vat jaka­vat koke­muk­sia toi­sil­leen ja kuu­le­vat mui­den tari­naa. He pää­se­vät yhtey­teen tois­tensa kanssa.

Jaana Laitinen