Kieli- ja kulttuuritietoinen varhaiskasvatus läpäisee kaiken arjen Vantaalla Rautpihan ja Rautkallion päiväkodeissa, joissa liki kaikki lapset ovat maahanmuuttajaperheistä.

 

 

Mela­nie Kuparinen joh­taa kahta päi­vä­ko­tia Vantaan Havukoskella. Ne sijait­se­vat vie­rei­sillä ton­teilla lähellä Koivukylän juna-asemaa.

Havukoskella asuu pal­jon maa­han­muut­ta­jia ja maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia per­heitä. Vantaa on Suomen moni­kie­li­sin paik­ka­kunta, jos kri­tee­rinä käy­te­tään asuk­kai­den äidin­kiel­ten mää­rää. Siellä puhu­taan yli 120:tä äidinkieltä.

Se näkyy myös päi­vä­ko­deissa. Rautkallion päi­vä­ko­din lap­sista 95 pro­sent­tia on vie­ras­kie­li­siä. Rautpihan päi­vä­ko­dissa luku on 87 prosenttia.

On ollut vuo­sia, jol­loin kaikki Rautpihan lap­set ovat olleet maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sista perheistä.

– Monikulttuurisuus mää­rit­tää meillä vah­vasti var­hais­kas­va­tus­työmme sisäl­töä ja työ­ta­poja, Kuparinen sanoo.

Lasten per­heet ovat tul­leet Suomeen ympäri maa­il­maa, jot­kut työn perässä ja useat pako­lai­sina. Suurin osa lap­sista on kui­ten­kin syn­ty­nyt Suomessa.

Oikeastaan sillä ei edes ole väliä, mistä las­ten per­heet ovat lähtöisin.

– Taustaa olen­nai­sem­paa on, että lapsi on lapsi. Kohtaamme jokai­sen lap­sen ja per­heen yksi­löl­li­sesti, ja läh­demme tutus­tu­maan häneen, Kuparinen sanoo.

Lasten kieltä ja kulttuuria kunnioittava toimintakulttuuri

Kielitietoisuus ja kult­tuu­ri­nen moni­nai­suus tuli­vat var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­maan vel­voit­ta­vana 2016. Esiopetussuunnitelmiin ne tuli­vat jo vuotta aiemmin.

Kieli- ja kult­tuu­ri­tie­toi­nen var­hais­kas­va­tus tar­koit­taa arvos­ta­vaa suh­tau­tu­mista jokai­sen lap­sen ja per­heen kieli‑, kult­tuuri- ja kat­so­mus­taus­taan. Lapsella on oikeus raken­taa kie­lel­listä ja kult­tuu­rista iden­ti­teet­ti­ään omista lähtökohdistaan.

Vantaalla on tehty päi­vä­ko­tien sel­kä­no­jaksi oma kieli‑, kult­tuuri- ja kat­so­mus­tie­toi­sen var­hais­kas­va­tuk­sen käsi­kirja. Se ohjeis­taa raken­ta­maan ja kehit­tä­mään las­ten kieltä, kult­tuu­ria ja uskon­toa kun­nioit­ta­vaa toimintakulttuuria.

– Kieli- ja kult­tuu­ri­tie­toi­suus läpäi­see meillä kai­ken arjen toi­min­nan ja kuu­luu jokai­sen päi­vä­ko­din aikui­sen vas­tuulle, Melanie Kuparinen kertoo.

Päiväkodin joh­taja Melanie Kuparinen istahti luke­maan Auroralle, Hugolle, Celinelle ja Marwalle. Kuva: Veikko Somerpuro

Rautpihan yksi­kössä, johon Rautkallion ja Rautpihan päi­vä­ko­dit kuu­lu­vat, lap­set puhu­vat 28:aa eri äidin­kieltä. Kaikilla lap­silla ei ole yhteistä kieltä. Suuri osa lap­sista ei puhu suo­mea yhtään, kun he aloit­ta­vat varhaiskasvatuksessa.

Kohtaamme jokaisen lapsen ja perheen yksilöllisesti.

Myös päi­vä­ko­din hen­ki­lö­kun­nasta monella työn­te­ki­jällä on äidin­kie­le­nään joku muu kuin suomi. Siitä on apua yhtey­den­pi­dossa las­ten ja per­hei­den kanssa.

Silti yhteistä kieltä ei aina löydy. Siksi päi­vä­ko­deissa on käy­tössä muita kei­noja kommunikoida.

Etenkin ensim­mäi­seen koh­taa­mi­seen lap­sen ja per­heen kanssa sat­sa­taan, Kuparinen sanoo. Silloin luo­daan perusta luottamukselle.

– Haluamme, että van­hem­mille syn­tyy kuva siitä, mil­lai­nen paikka päi­vä­koti on. Niin he tie­tä­vät, että tänne voi jät­tää lap­sen tur­val­li­sesti, vaikka meillä ei oli­si­kaan yhteistä kieltä, Kuparinen kertoo.

Tarvittaessa apuna on tulkki, jos­kus Google Kääntäjä. Perhe voi tuoda muka­naan suo­mea puhu­van ystävän.

Apuna käy­te­tään myös kuvia, eleitä ja tar­vit­taessa vaikka piir­re­tään, jos se aut­taa asioi­den ymmärtämisessä.

– Hyödynnämme van­hem­pien asian­tun­ti­juutta lap­ses­taan. Se aut­taa meitä löy­tä­mään kei­noja, joilla alamme raken­taa lap­sen kas­vulle ja oppi­mi­selle vah­voja juuria.

Kasvattajien sensitiivisyys tärkeää

Monikulttuurisessa yhtei­sössä, jossa ei ole yhteistä kieltä, kaikki muu vies­tintä on entistä her­kem­pää, Melanie Kuparinen sanoo.

– Mietimme pal­jon, miten osaamme tukea kuta­kin lasta. Jos lapsi ei ymmärrä suo­mea, hänelle pitää tar­jota muita mah­dol­li­suuk­sia itseil­mai­sulle. Jokaisella on luon­tai­nen tapa ilmaista itse­ään. Joillekin lap­sille se on kehol­li­nen ilmaisu, tanssi tai lii­kunta yleensä. Joillekin taide, musiikki, lau­la­mi­nen soit­ta­mi­nen, iloitseminen.

Sahelia kiin­nos­taa jal­ka­pal­lon pelaa­mi­nen. Kuva: Veikko Somerpuro.

Päiväkodit teke­vät yhteis­työtä muun muassa Musiikkiopistossa toi­mi­van Tempo-orkes­te­rin kanssa. Tempo on mata­lan kyn­nyk­sen musiik­ki­har­ras­tusta, johon voi osal­lis­tua ilman pääsykokeita.

Tempo-työstä on jää­nyt päi­vä­ko­dille työ­ka­luksi muun muassa Temponalle-hahmo.

Lapset ovat myös olleet kuvaa­massa ja lau­la­massa oman räppivideon.

– Musakasvatus on moni­ka­na­vaista ja kor­kea­ta­soista. Kaikki lap­set eivät ole musi­kant­teja, mutta hekin saa­vat musii­kin kautta yhteen­kuu­lu­vuu­den tun­netta ja elä­myk­sel­li­siä het­kiä, Kuparinen kertoo.

Monikulttuurisessa yhtei­sössä on pitä­nyt etsiä omat tavat pienryhmätoiminnalle.

– Se että istu­taan pien­ryh­mässä ja puhu­taan, ei pal­vele lasta, joka ei ymmärrä kieltä. Hänen täy­tyy koko­nais­val­tai­sesti saada tutus­tua ympä­ris­töön. Jos näemme, että joku lapsi ei opi, mei­dän pitää löy­tää lap­selle sopiva tapa oppia uutta. Lasta tue­taan esi­mer­kiksi kuvilla, eleillä ja sylillä, Kuparinen selventää.

Kasvattajien sen­si­tii­vi­syy­dellä on iso merkitys.

– Lapsi ais­tii, että hänestä väli­te­tään ja kaikki jär­jes­tyy. Hän kuu­luu poruk­kaan. Se on tär­keää osal­li­suu­den ja itse­tun­non kannalta.

Periaatteet eivät saa jäädä sanoiksi

Lapset oppi­vat päi­vä­ko­deissa suo­ma­laista kult­tuu­ria. Samalla moni­kult­tuu­ri­suus näkyy arjessa. Lapsiryhmissä kuun­nel­laan lau­luja ja har­joi­tel­laan ter­veh­dyk­siä las­ten omilla kielillä.

Viime vuonna Rautkallion päi­vä­koti vietti suo­ma­lai­sen jou­lu­juh­lan, Rautpiha ei. Juhlien jär­jes­tä­mi­sestä yhteisö sopii tilan­teen mukaan.

– Huomioimme myös eri kult­tuu­rien juh­lat, Kuparinen kertoo.

Arkea piris­tä­vät video­mat­kat las­ten per­hei­den läh­tö­mai­hin. Vanhemmat tuo­vat nii­hin mate­ri­aa­lia. Kulttuurijuhlissa lap­set ja hei­dän per­heensä voi­vat esi­tellä oman per­heen kult­tuu­rin ruo­kia, vaat­teita, tans­sia ja musiik­kia. Perheet osal­lis­tu­vat ja tuot­ta­vat sisäl­töä juhliin.

– Mietimme pal­jon sitä, onko arki täällä oikeasti moni­kult­tuu­ri­nen. Hienot peri­aat­teet eivät saa jäädä pel­kiksi sanoiksi. Onko koti­lei­keissä Elovena-kau­ra­hiu­ta­le­pak­kaus, vai löy­tyi­sikö lap­sen kotoa jokin per­heen ruo­ka­pe­rin­tee­seen kuu­lu­vaa pak­kaus tai esine, joka innos­taisi lasta kotileikkiin.

Yhteistä kieltä ei aina löydy.

Uskonto ei juuri näy päi­vä­ko­tien arjessa. Jotkut lap­set eivät syö sian­li­haa, mutta sitä ei kummastella.

– Se on meille yhtä taval­lista kuin laktoosi-intoleranssi.

Joillekin van­hem­mille on kult­tuu­ri­sesti mer­ki­tystä sillä, mikä on sopi­vaa tytöille ja pojille. Esimerkiksi uima­hal­li­käyn­neistä kes­kus­tel­laan per­heen kanssa etu­kä­teen, Kuparinen kertoo.

– Yritämme aina kek­siä tavan, jolla jokai­nen lapsi voi osal­lis­tua. Tärkeintä on, että lapsi kokee, että hänet ote­taan huo­mioon ja häntä kuullaan.

Jokainen kasvattaja on kielen opettaja

Monikulttuurisuuden toi­nen puoli on se, oppiiko lapsi suo­mea, Kuparinen sanoo. Lapset oppi­vat kieltä par­hai­ten toi­silta lapsilta.

Rautpihassa ja Rautkalliossa kie­liä kui­ten­kin on pal­jon. Yksikössä ope­tus­kieli on suomi.

Sanni hyp­pää las­ten­hoi­taja Sara Adlerin syliin. Kuva: Veikko Somerpuro

Jokainen kas­vat­taja on kie­len opet­taja. Kieltä ope­te­taan koko ajan päi­vä­ko­din arjessa sanoit­ta­malla ja mal­lin­ta­malla, Melanie Kuparinen kuvaa.

– Meidän aikuis­ten pitää olla mukana jokai­sessa arjen tilan­teessa. Sanoitamme asioita, raken­namme sana­va­ras­toa ja mal­lin­namme kieltä. Se vaa­tii tois­toa ja tie­toista vah­vis­ta­mista. Puhetta lii­te­tään kaik­keen teke­mi­seen. Meillä ei riitä, että lap­set leik­ki­vät kes­ke­nään ja aikui­nen val­voo. Aikuinen osal­lis­tuu leik­kiin ja mal­lin­taa kieltä.

Osa lap­sista poi­mii suo­men sanoja ja tuot­taa lauseita nopeasti. Osa lap­sista ei kui­ten­kaan ehdi oppia suo­men kieltä ennen kou­luun menoa.

Hyvät resurssit helpottavat

Rautpihan ja Rautkallion yksi­kössä on laki­sää­tei­nen kas­va­tus­hen­ki­löstö. Sen lisäksi lap­sia var­ten on kas­vun ja tuen las­ten­hoi­ta­jia. Ryhmissä on myös avustajia.

Celine ja Janel viih­ty­vät yhdessä pihalla ja sisällä. Kuva: Veikko Somerpuro

Päiväkodeilla on lisäksi yhtei­nen laaja-alai­nen eri­tyi­so­pet­taja, joka toi­mii asian­tun­ti­jana las­ten kehi­tyk­seen ja tukeen liit­ty­vissä asioissa. Perhetyötä var­ten kum­mas­sa­kin päi­vä­ko­dissa on lapsi- ja perheohjaaja.

– Monet per­heet tar­vit­se­vat tukea ja ohjausta arkeen. Ohjaajat aut­ta­vat heitä tehok­kaasti sillä het­kellä, kun he apua tar­vit­se­vat, ennen kuin tilan­teet kasau­tu­vat. Usein kyse on pie­nistä arjen asioista. Olemme lähellä, ja per­heet luot­ta­vat meihin.

Lapsi- ja per­heoh­jaaja työs­ken­te­lee myös las­ten tukena ja tuo las­ten näkö­kul­maa esiin päi­vä­ko­din arjessa. Ohjaaja tukee myös kasvatushenkilöstöä.

Toimintayksikössä työs­ken­te­lee myös kehit­tä­jä­opet­taja, joka toi­mii rin­nak­kai­so­pet­ta­jana lap­si­ryh­missä sekä aut­taa peda­go­gii­kan kehittämisessä.

Lisäksi yksikkö voi hyö­dyn­tää alu­eel­lista var­hais­kas­va­tuk­sen kuraat­to­ria ja psy­ko­lo­gia sekä kieli- ja kult­tuu­ri­koor­di­naat­to­ria. Hän on kie­li­asioi­den asiantuntija.

Resurssit ovat hyvät, Melanie Kuparinen sanoo.

– Vantaa sat­saa hie­nosti moni­kult­tuu­ri­siin lap­siin. Se on enna­koi­vaa työtä. Jos lap­siin panos­te­taan nyt, se kan­taa kau­aksi tulevaisuudessa.

Sosiaalinen pääoma kasvaa

Työntekijät puhu­vat lap­sille, per­heille ja toi­sil­leen ystä­väl­li­sesti ja voi­maan­nut­ta­valla tavalla, Kuparinen kuvaa päi­vä­ko­tiensa toimintaa.

Puhetapa tart­tuu myös lapsiin.

– On hieno kuulla, kun he kehu­vat ja loh­dut­ta­vat toisiaan.

Lähikouluilta on tul­lut kii­tosta sinne siir­ty­nei­den las­ten kaveritaidoista.

– Lapset oppi­vat elä­mään moni­nai­suu­den kes­kellä. Se on sosi­aa­lista pää­omaa ja voi­ma­vara, joka kan­taa elämässä.

Samaan aikaan ikku­nan takana päi­vä­ko­din pihalla tyttö juok­see nuo­rem­man pojan luo, nos­taa tätä ja alkaa suu­ko­tella pojan pos­kia. Poika vas­taa pusui­hin minkä ehtii.

Ehkä sisko ja sen veli.

– Sosiaalisesti tai­ta­vaa poruk­kaa, päi­vä­ko­din joh­taja nyökkää.

Kuuntele ja katso Rautpihan las­ten räp­pi­vi­deo täältä: https://youtu.be/Td-4FebLwJc

Jaana Laitinen