Perheellisen opiskelijan elämä on kuin jongleerausta, jossa ilmassa on yhtä aikaa monta palloa ja katsojaa jännittää, putoavatko kaikki pallot hallitusti jonglöörin käsiin.

 

 

Helsin­gin Dia­kissa toista vuot­taan opis­ke­leva Sanni Har­jula asuu Akaan Toi­ja­lassa van­hassa remon­toi­dussa oma­ko­ti­ta­lossa. Har­ju­lan uus­per­hee­seen kuu­lu­vat mies ja 18‑, 17- ja 15-vuo­ti­aat pojat sekä kaksi jack­rus­se­lin­ter­rie­riä. Kaikki lap­set asu­vat edel­leen kotona. Avio­mies työs­ken­te­lee pää­asiassa Toi­ja­lassa, mutta käy välillä teke­mässä työ­vuo­roja lai­valla. Sil­loin hän saat­taa olla poissa vii­kon­kin yhteen menoon.

Ennen opin­to­jen aloit­ta­mista vuonna 2017 Har­jula omisti Tam­pe­reella kam­paa­mon, jossa oli useita vuo­kra­tuo­li­työn­te­ki­jöitä. Kun opin­not alkoi­vat, Har­jula myi kam­paa­monsa, mutta pitää siellä edel­leen vuo­kra­tuo­lia, koska jou­tuu opin­to­jensa lisäksi teke­mään pari ker­taa vii­kossa kam­paa­jan töitä tie­na­tak­seen opin­to­ra­hoja.

Koti−työ−opiskelu-palapelin koossa pitä­mi­nen sujuu Har­ju­lan mukaan välillä ”kau­hun sekai­sesti”. Par­haim­mil­laan Sanni Har­ju­lan viik­koon sisäl­ty­vät kol­messa eri kau­pun­gissa teh­tä­vät lähio­pin­not, työt, verkko- ja etä­opin­not. Verk­ko­luen­toi­hin hän osal­lis­tuu kotona Toi­ja­lassa. Jos kou­lussa on lähio­pin­to­viikko, sil­loin hän jou­tuu mat­kus­ta­maan päi­vit­täin Hel­sin­gin ja Toi­ja­lan väliä.

Lähio­pin­to­päi­vinä Har­jula herää yleensä kello 5.30, ja kello 6.27 läh­te­vällä junalla hän ehtii hyvin luen­nolle Hel­sin­gin Kala­sa­ta­massa sijait­se­vaan opi­nah­joon. Jos luen­to­jen jäl­keen ei tar­vitse jäädä enää kou­lulle teke­mään ryh­mä­teh­tä­viä, Har­jula pää­see kotiin jo vii­den aikoi­hin, mutta jos kou­luun on jää­tävä töi­hin, päivä voi venyä kah­dek­saan asti.

− Ker­ran mie­heni lähti hake­maan minua autolla kotiin, kun juna­vuo­roja oli peruttu sakean pyryn vuoksi tai ne oli­vat hir­veän myö­hässä, Har­jula ker­too.

Pojat auttavat tietotekniikassa

Har­jula ker­too haa­veil­leensa opis­ke­lusta jo kauan. Häntä oli monta vuotta kiin­nos­ta­nut sosi­aa­li­po­li­tiikka ja sosi­aa­liala, jotka hän koki mer­ki­tyk­sel­li­siksi aloiksi.

− Toki kam­paa­jan­kin työ on hyvin mer­ki­tyk­sel­listä, mutta kai­pa­sin työ­höni enem­män yhteis­kun­nal­lista pai­no­tusta.

Kun Har­jula näki keväällä 2017 leh­dessä ilmoi­tuk­sen yhteis­haun alka­mi­sesta, hän päätti kokeilla, kuinka käy.  Ensim­mäi­nen valin­ta­koe teh­tiin ver­kossa. Hän pääsi siitä läpi, vaikka kokeessa oli hänen pel­kää­mi­ään mate­maat­ti­sia kysy­myk­siä.

− Olin ihmeis­säni, että pää­sin sisään, sillä tie­sin, että Dia­kiin on tosi vai­kea päästä.

Aikuis­opis­ke­li­jana häntä välillä jän­nit­tää, pysyykö mukana jopa suo­raan lukiosta tul­lei­den tah­dissa. Eri­tyi­sesti tie­to­tek­nis­ten asioi­den kanssa uhkaa jos­kus tulla ongel­mia, mutta onneksi Har­ju­lan omat pojat aut­te­le­vat niissä mie­lel­lään.

Näin on minulle käynyt ja olen siitä onnellinen.

Suu­rim­maksi haas­teeksi Har­jula kokee talou­den kanssa tasa­pai­not­te­lun. Yrit­tä­jänä hän saa aikuis­kou­lu­tus­ra­has­tosta tukea pal­jon vähem­män kuin jos hän olisi työs­ken­nel­lyt pal­kan­saa­jana. Siksi hän jou­tuu opin­to­jen lisäksi teke­mään töitä enem­män kuin haluaisi.

Raha on myös ainoa asia, jonka vuoksi pojat jos­kus valit­ta­vat Har­ju­lan opin­noista. He eivät ymmärrä, miksi hänen piti läh­teä opis­ke­le­maan nyt, kun hekin vielä asu­vat kotona. Yhtäk­kiä rahaa on käy­tet­tä­vissä vähem­män kuin ennen, vaikka hei­dän tar­peensa kas­va­vat koko ajan.

Toi­saalta moni­muoto-opis­ke­lun ansiosta Har­jula pys­tyy sovit­te­le­maan opis­ke­lu­aan poi­kien tar­pei­den ja meno­jen mukaan ja on useam­min kotona ilta­päi­vi­sin, kun he tule­vat kotiin kou­lusta.

Har­jula kiit­te­lee myös mies­tään, joka osal­lis­tuu ”ihan täy­sillä” kodin ja poi­kien menoi­hin.

− Ilman mies­täni en olisi pys­ty­nyt läh­te­mään opis­ke­le­maan. Ilman hänen talou­del­lista ja hen­kistä tuke­aan ja työ­pa­nos­taan kotona en sel­viäisi, ja hän on kan­nus­ta­nut minua opin­nois­sa­ni­kin ihan hir­veästi.

Liikuntaharrastuksena koirien ulkoiluttaminen

Har­jula sel­viää ”askel­mer­keis­tään” pitä­mällä kahta kalen­te­ria: kam­paa­mon säh­köi­seen kalen­te­riin hän kir­joit­taa kaikki menonsa, myös kou­luun liit­ty­vät. Lisäksi hänellä on muka­naan taval­li­nen käsi­ka­len­teri, jossa on erik­seen kou­luun liit­ty­vät asiat.

Yleensä Har­jula suun­nit­te­lee aika­tau­lunsa kol­meksi päi­väksi etu­kä­teen. Jos­kus hän jou­tuu opis­ke­le­maan kotona yöhön asti voi­dak­seen ottaa asiak­kaita vas­taan kam­paa­mossa. Hän ottaa usein töi­hin mukaan tie­to­ko­neen, jolla voi tauolla tehdä kou­lu­teh­tä­viä eri­tyi­sesti sil­loin, jos tentti tai teh­tä­vän dead line lähes­tyy.

Jos pojat olisivat viisi vuotta nuorempia, ei tästä tulisi mitään.

Kotona Har­jula ker­too pys­ty­vänsä kes­kit­ty­mään kou­lu­teh­tä­viin hyvin, sillä pojat oles­ke­le­vat enim­mäk­seen omassa ”val­ta­kun­nas­saan” talon toi­sessa ker­rok­sessa ja käy­vät ala­ker­rassa vain syö­mässä. Sil­loin on myös aikaa jutella hei­dän kans­saan päi­vän tapah­tu­mista.

− Jos pojat oli­si­vat viisi vuotta nuo­rem­pia, ei tästä tulisi mitään.

Per­heen kaksi koi­raa ovat hyväk­sy­neet sen, että aamu­len­kit hoi­de­taan juok­sen­te­le­malla omalla aida­tulla pihalla. Ne tie­tä­vät pää­se­vänsä oikeal­le­kin len­kille johon­kin aikaan päi­västä, mutta sen pituus vaih­te­lee 20 minuu­tista kah­teen tun­tiin. Har­jula yrit­tää itse ulkoi­lut­taa koi­ria mah­dol­li­sim­man pal­jon, sillä omat lii­kun­ta­har­ras­tuk­set ovat jää­neet.

Näillä näky­mi­nen Sanni Har­jula val­mis­tuu kesällä 2021. Nyt alkaa kym­me­nen vii­kon har­joit­telu las­ten­suo­je­lussa. Työ­päi­vät ovat vain 7,5 tun­tia pit­kiä, ja har­joit­te­lu­paikka on käve­ly­mat­kan päässä.

Päi­vit­täi­sestä ”här­del­listä” huo­li­matta Har­jula on hyvin tyy­ty­väi­nen valin­taansa.

Hän ker­too luke­neensa jos­tain, että kun muu­tok­sen tarve nousee suu­rem­maksi kuin sen pelko, on sil­loin hyvä aika alkaa toteut­taa haa­vei­taan.

− Näin on minulle käy­nyt ja olen siitä onnel­li­nen, Sanni Har­jula sanoo hymyil­len.

Iita Ket­tu­nen