Markkinavetoinen keskustelu tiukentaa yleishyödyllisen toiminnan rajoja, sanoo pitkän linjan järjestötyön konkari Sampo Järvelä.

 

Sampo Järvelä on tehnyt elämän­mit­taisen uran järjes­tö­maa­il­massa. Ennen eläkkeelle jäämistään hän toimi viimeiset 16 vuotta tampe­re­laisten kansa­lais­jär­jes­töjen perus­taman Silta-Valmen­nusyh­dis­tyksen toimin­nan­joh­tajana.

Järvelä sanoo, että hän on huolissaan järjes­töjen asemasta sote-uudis­tuk­sessa. Siitä ei ole vuosi­kausia kestä­neessä valmis­te­lussa keskus­teltu lainkaan. Kun uudis­tusten myötä paine järjes­töjen palve­lu­tuo­tannon yhtiöit­tä­miseen tulee kasvamaan, on Järvelän mukaan iso haaste, kuinka niiden erityis­osaa­minen säilyy kilpai­lu­tet­ta­vissa palve­luissa ja kuinka järjes­tetään järjes­töjen yleis­hyö­dyl­linen toiminta suhteessa niiden elinkei­no­toi­mintaan.

− Erityi­sesti verottaja on kiris­tänyt jo pitkään järjes­töjen yleis­hyö­dyl­lisen toiminnan reunaehtoja ilman, että yleis­hyö­dyl­li­syyden määrit­te­lystä olisi käyty yhteis­kun­nal­lista keskus­telua, Järvelä ihmet­telee.

Järjestöt kerjuulle?

Rajan­vedon tiukke­ne­minen on Järvelän mukaan looginen seuraus sote-palve­lujen markki­nois­tu­mi­selle. Aiemmin oli mahdol­lista järjestää ja rahoittaa kuntien ja järjes­töjen kumppa­nuus­pe­rus­teista yhteis­työtä ilman, että toimittiin markki­noilla. Sote-palve­lujen hankin­ta­vastuun siirty­minen maakun­nille heikentää olennai­sesti tällaisten kumppa­nuus­pe­rus­teisten mallien käyttö­mah­dol­li­suuksia.

Järjes­töjen palve­luille on usein tyypil­listä se, että niissä yhdis­tyvät jokin ostettava palvelu vertais­tukeen tai muuhun vapaa­eh­toi­suuteen perus­tuvaan järjes­telyyn. Kenelle tällaiset palvelut kuuluvat vastai­suu­dessa, ja jos ne tulevat olemaan avustus­ra­hoit­teisia, kumpi niitä rahoittaa, kunta vai maakunta?

− Olen ymmär­tänyt Kunta­liiton kanna­no­toista, että tämä ongelma hyvin tunnis­tetaan, sanoo Järvelä.

Järvelää huoles­tuttaa myös kuntien järjes­tö­avus­tusten kohtalo, sillä monille järjes­töille kunta on ollut keskeinen rahoittaja. Nyt uusiksi toimi­joiksi tulevat maakunnat, joilla on pelkästään suora valtion rahoitus, josta ne voivat käyttää yhden prosentin osuuden tukeakseen kuntien hyvin­vointia kehit­tävää toimintaa.

− Onko tämä yksi prosentti se osuus, joka voidaan katsoa osittain järjes­töjen avustus­ra­hoi­tuk­seksi?

Tulevai­suu­dessa kuntien vastuu sote-palve­luista supistuu ehkäi­seviin palve­luihin, ja niiden painoarvo pienenee, kun kuntien budje­teista putoaa puolet pois. Suurim­missa kaupun­geissa kunta on hankkinut sote-palveluja sadoilla miljoo­nilla, ja esimer­kiksi Tampe­reella sosiaali- ja terveys­jär­jes­töjen avustukset ovat olleet 2−3 miljoonaa euroa. Riskinä on, että järjes­töjen kunnilta saama avustus­ra­hoitus vähenee, eikä maakuntien mahdol­linen avustus­ra­hoitus korvaa sitä.

− Millä se vähenevä osuus voidaan korvata? Onko järjes­töjen lähdettävä kerjuulle?

Järvelä ihmet­telee, mitä järkeä on yleis­hyö­dyl­lisen toiminnan toimin­tae­del­ly­tysten kaven­ta­mi­sessa, vaikka tarve ja kiinnostus esimer­kiksi vapaa­eh­tois­toi­mintaan lisään­tyvät koko ajan. Vaikka yleisesti paino­tetaan yleis­hyö­dyl­lisen toiminnan merki­tystä, ei näytetä ymmär­tävän sitä, että myös vapaa­eh­tois­toi­minnan järjes­tä­mi­nenkin vaatii resursseja.

Suomessa on noin 120 000 yhdis­tystä, joista toimivia noin 70 000. Järjes­töissä on yhteensä noin 15 miljoonaa henki­lö­jä­sentä, ja niissä työsken­telee noin 82 000 työntekijää.Kansalaisjärjestöjen liike­vaihto on noin 5 miljardia euroa. Tästä julkisen rahoi­tuksen osuus on noin 1,6 miljardia eli 32 prosenttia. Eniten julkista tukea saavat sosiaali- ja tervey­salan järjestöt, joissa on myös suurin liike­vaihto.

Sosiaali- ja terveys­pal­veluja tuottavia järjestöjä on lähes 1 000 eli noin 10 prosenttia Suomessa toimi­vista 10 000 rekis­te­röi­dystä sosiaali- ja tervey­syh­dis­tyk­sestä.

Eri järjes­töjen paikal­liset yhdis­tykset eivät yleensä saa toimin­taansa STEA:n avustuksia, vaan niiden toiminta on jäsen­mak­sujen, pienten lahjoi­tusten ja kuntien toiminta-avustusten varassa.

Paikal­li­sista yhdis­tyk­sistä 53 prosenttia saa kunnalta toiminta-avustusta. Paikal­lis­jär­jestön keski­mää­räinen vuosit­tainen toimin­ta­bud­jetti on noin 6 400 euroa. Kuntien toiminta-avustus on keski­määrin 550 euroa.

Muita järjes­töjen julkisia tulon­läh­teitä ovat avustukset, joita voi hakea muun muassa ELY-keskuk­sista ja Euroopan Unionin ohjel­mista.

Verottaja määrittelee yleishyödyllisyyden

Järjes­töjen aseman turvaa­mi­seksi ja vahvis­ta­mi­seksi pitäisi Järvelän mukaan ensisi­jai­sesti väljentää voittoa tavoit­te­le­mat­toman yleis­hyö­dyl­lisen toiminnan reunaehtoja.

Suoma­laisen järjes­tö­kentän aktii­visuus on sidok­sissa muun muassa siihen, miten yleis­hyö­dyl­listä toimintaa suhteu­tetaan markki­noihin. Moniin Euroopan maihin verrattuna suoma­laisten kansa­lais­jär­jes­töjen työn kansan­ta­lou­del­linen ja hyvin­voin­ti­po­liit­tinen painoarvo on pienempi.

− Nyt pitäisi vahvistaa järjes­töjen, eikä markki­na­toi­mi­joiden asemaa hyvin­voin­ti­po­li­tiikan toteut­tajana, sanoo Järvelä.

Yleis­hyö­dyl­linen toiminta pitäisi Järvelän mielestä määri­tellä uudelleen. Sen nykyiset kriteerit perus­tuvat liikaa verot­tajan tulkin­toihin yleis­hyö­dyl­li­sestä toimin­nasta ja elinkei­no­toi­min­naksi katsot­ta­vasta toimin­nasta. Verot­tajan elinkei­no­toi­minnan määrittely on hyvin laaja, mutta yleis­hyö­dyl­li­syyden hyvin suppea. Tästä rajan­ve­dosta kiistellään tämän tästä ja haetaan ratkaisuja hallinto-oikeu­desta asti.

− Minun mielestäni pitäisi korostaa enemmän sitä, että järjes­töjen tehtävä on vahvistaa kansa­lai­syh­teis­kuntaa lisää­mällä ihmisten yhden­ver­tai­suutta ja osalli­suutta.

Järvelä kummas­telee, millainen asema loppujen lopuksi kolman­nella sekto­rilla on, kun verottaja voi hallin­to­vi­ran­omaisena vetää omaa linjaansa ja määrittää sosiaa­li­po­li­tiikan alaan kuuluvaa toimintaa ilman, että siitä on käyty minkään­laista poliit­tista keskus­telua. Nyt käynnissä olevassa sote-muutok­sessa olisi välttä­mä­töntä arvioida ja uudistaa myös yleis­hyö­dyl­listä toimintaa ohjaava lainsää­däntö.

− Markki­noiden vapaut­ta­mista koskevaa kansal­lista ja EU-tasoista lainsää­däntöä uudis­tetaan jatku­vasti, mutta kolmatta sektoria ja yleis­hyö­dyl­listä toimintaa koskeva lainsää­däntö on säätiölain uudis­tusta lukuun ottamatta jäänyt tekemättä, Järvelä toteaa.

Järjestöjen paikka sotessa

Tuija Brax selvitti sosiaali- ja tervey­salan järjes­töjen roolia halli­tuksen ehdot­ta­massa sote- ja maakun­ta­mal­lissa. Selvitys julkaistiin heinä­kuussa 2018. Siinä korostuu järjes­töjen, maakunnan ja kunnan välisen yhteistyön merkitys. Brax muistuttaa, että yhteis­työstä on sovittava konkreet­ti­sesti.

− Maakuntien ja kuntien on nimettävä vastuu­hen­kilöt sekä järjes­tö­työhön että hyvin­voinnin ja terveyden edistä­miseen. Näin järjestöt tietävät keneen olla yhtey­dessä, ja vältetään tieto­kat­kokset, sanoo Tuija Brax.

Selvi­tyk­sessä korostuu maakuntien rooli luoda järjes­tö­työlle toimin­ta­mah­dol­li­suudet. Parhaim­millaan järjestöt ovat luonteva osa maakunnan toimintaa, jolloin niiden osaaminen saadaan käyttöön. Maakunnan kannattaa ottaa järjestöt huomioon jo maakun­ta­stra­te­giassa ja palve­lu­lu­pauk­sessa.

Brax esittää, että kuntien lisäksi maakunnat myöntäi­sivät järjes­tö­avus­tuksia. Tällä turvat­taisiin niiden järjes­töjen toiminta, jotka saavat nykymal­lissa avustuk­sensa kunnilta.

Myös sosiaali- ja terveys­pal­ve­lujen valin­nan­vapaus vaikuttaa järjes­tö­kenttään. Järjes­töjen on tulevai­suu­dessa määri­teltävä toimin­tansa sen mukaan, onko se markki­naeh­toista palve­lu­tuo­tantoa vai yleis­hyö­dyl­listä, voittoa tavoit­te­le­ma­tonta terveyden ja hyvin­voinnin edistä­mistä.

Määrit­telyä ja yhteisiä kriteerejä tarvitaan, jotta maakunta saa selkeän kuvan alueensa järjes­töistä ja osaa hyödyntää niiden palveluja. Määrittely vaikuttaa myös siihen, millaisia avustuksia järjestö voi saada. Selvi­tyk­sessä annetaan ehdotus yleis­hyö­dyl­li­syyden kritee­reistä, joita on valmis­teltu yhdessä järjes­töjen kanssa.

Sote-uudistus haastaa järjestöjä tunnis­tamaan entistä paremmin alueensa väestön ominais­piirteet ja tarpeet, jotta ne voivat suunnata omaa toimin­taansa ja tuottaa tarvetta vastaavia palveluja. Selvitys on luetta­vissa tästä.

Suomessa on sosiaali- ja terveys­pal­veluja tuottavia järjestöjä lähes 1 000 eli noin 10 prosenttia Suomessa toimi­vista 10 000 rekis­te­röi­dystä sosiaali- ja terveysyhdistyksestä.Eri järjes­töjen paikal­liset yhdis­tykset eivät pääsään­töi­sesti saa toimin­taansa STEA:n avustuksia, vaan niiden toiminta on jäsen­mak­sujen, pienten lahjoi­tusten ja kuntien toiminta-avustusten varassa.

Paikal­li­sista yhdis­tyk­sistä 53 prosenttia saa kunnalta toiminta-avustusta. Paikal­lis­jär­jestön keski­mää­räinen vuosit­tainen toimin­ta­bud­jetti on noin 6 400 euroa. Kuntien toiminta-avustus on keski­määrin 550 euroa.

Muita järjes­töjen julkisia tulon­läh­teitä ovat avustukset, joita voi hakea muun muassa ELY-keskuk­sista ja Euroopan Unionin ohjel­mista.

Iita Kettunen