Kirkon diakoniatyö on ollut sosiaalityölle tärkeä kumppani ihmisten hädän helpottamisessa. Nyt diakoniatyöntekijät epäilevät, että ammattimaisen diakoniatyön annetaan hiipua. Mitä diakonialle on tapahtumassa?

 

Diako­ni­atyössä on painei­ta. Työn­tek­i­jät uupu­vat, kun resurssit ja työmäärä eivät enää kohtaa. Näin väit­tää Diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den liiton (Dtl) toimin­nan­jo­hta­ja Tiina Laine.

– Siel­lä näkyy ruuhk­i­na se, mikä yhteiskun­nan sosi­aalisek­to­ril­la piiput­taa, hän kuvaa.

Perus­toimeen­tu­lotuen siir­to Kelalle tuo painei­ta diako­nialle edelleen. Siir­to ei vähen­tänyt byrokra­ti­aa, vaan toi yhden luukun lisää.

– Ihmis­ten näkökul­mas­ta avun hakem­i­nen ei helpot­tunut. Nyt apua haetaan Kelas­ta, sosi­aal­i­toimes­ta ja viime hädässä diako­ni­as­ta.

Avus­t­a­mi­nen hake­musten teossa on iso työsar­ka diako­nialle. Joka viides asi­akas tarvit­see apua digivi­idakos­sa. Mon­et diako­ni­atyön­tek­i­jät ovat uupumas­sa työ­taakan alle, Laine sanoo.

– He soit­ta­vat ja itkevät, että he eivät jak­sa. Työtä on entistä enem­män, mut­ta työn­tek­i­jöitä vähem­män. Työn määrä ja resurssit eivät enää kohtaa.

Työn­tek­i­jöi­den määrä kirkos­sa on laskenut. Työn­tek­i­jöitä on kar­sit­tu etenkin lap­si- ja nuoriso­työstä sekä diako­ni­as­ta, Laine huo­maut­taa.

Vuosi­na 2008–2017 diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den määrä las­ki 11 pros­ent­tia. Kau­den alus­sa heitä oli 1 500, nyt 156 vähem­män. Eläk­keelle siir­tyy lähivu­osi­na läh­es 150 työn­tek­i­jää. Lisäk­si joka toinen alle 36-vuo­tias diako­ni­atyön­tek­i­jä hark­it­see alan vai­h­toa.

– Diako­ni­atyön­tek­i­jät pitävät työtään tärkeänä, mut­ta heistä tun­tuu, että on pakko lähteä muualle töi­hin. He ovat saa­neet tarpeek­seen. Jotkut ovat irti­sanoutuneet, vaik­ka uut­ta työtä ei ole tiedos­sa, sanoo Dtl:n asian­mies Marko Pas­ma.

– Diako­ni­atyön­tek­i­jät eivät ole vain hurskai­ta hyvän­tek­i­jöitä, vaan korkeak­oulu­tuk­sen saanei­ta ammat­ti­laisia. Kovat työ­paineet, huono palk­ka ja koet­tu arvos­tuk­sen puute saa hei­dät hakeu­tu­maan muualle.

Ajetaanko diakoniaa alas kirkossa?

Diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den liiton mukaan näin on. Ammat­ti­maisen diakon­ian alasajo näkyy myös diakon­ian asiantun­ti­ju­u­den ohit­tamise­na. Se tun­tuu oudol­ta, sil­lä koko kirkon his­to­ri­an diako­nia on ollut keskeisessä ase­mas­sa erik­seen kut­sut­tuna työte­htävänä, Tiina Laine kuvaa.

– Kirkos­sa on alet­tu puhua diako­ni­as­ta pelkästään lähim­mäisyytenä. Se häivyt­tää ammatil­lista ja vaikut­tavaa diako­ni­atyötä ja kaven­taa käsi­tys­tä diako­ni­as­ta, Marko Pas­ma sanoo.

Diako­ni­atyön­tek­i­jöil­lä on entistä vähem­män aikaa per­in­teiseen diako­ni­aan, liitos­ta san­o­taan. Se näkyy muun muas­sa kyselystä, joka tehti­in jäse­nille tämän vuo­den alus­sa. Sen mukaan 40 pros­ent­tia diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den työstä on muu­ta kuin diako­ni­aa.

Diako­ni­atyön­tek­i­jät ovat mukana muun muas­sa rip­pileireil­lä. Yksi leiri vie työaikaa kolme viikkoa.

– Kirkos­sa ajatel­laan, että eri henkilöstöryh­mien pitää tehdä yhteistyötä. Se on lähtöko­htais­es­ti ihan fine. Var­jop­uoli on, että mitä enem­män muuhun menee aikaa, sitä vähem­män aikaa jää niille, jot­ka ovat pahiten pulas­sa. Kirkon pitää nyt pun­ni­ta tätä. Kar­si­taanko työstä, joka kirkon jäsen­ten mielestä on tärkein­tä, Tiina Laine kysyy.

Ammattimaisen diakonian alasajo näkyy diakonian asiantuntijuuden ohittamisena.

Laine viit­taa Kirkon tutkimuskeskuk­sen selvi­tyk­seen vuodelta 2015. Sen mukaan suurim­mat syyt kuu­lua kirkkoon ovat vähäo­sais­ten aut­ta­mi­nen ja hau­taus­maid­en ylläpi­to. Silti mon­et diako­ni­atyön­tek­i­jät koke­vat, ettei diako­ni­aa arvoste­ta kirkos­sa kuten ennen.

– Yhteiskun­nan ilmapi­iri hei­jas­tuu kirkkoon. Arvot ovat koven­tuneet. Sitä eivät kirkon päät­täjät aina edes tiedos­ta. Muu­tos tapah­tui muu­ta­man diako­ni­aa kri­it­tis­es­ti arvioivan artikke­lin jäl­keen. Niistä otet­ti­in lau­sei­ta jopa suo­raan kirkon neliv­uo­tisker­to­muk­seen. Jäi elämään lause, että diako­nia hiipuu.

Laine huo­maut­taa, ettei diako­ni­as­sa voi tin­kiä ammatil­lisu­ud­es­ta. Asi­akkaat ovat kaikkein rikkinäisimpiä ihmisiä.

– Yhteisöl­lisyys ei auta ihmisiä, jot­ka eivät pysty osal­lis­tu­maan. Ensin rikkon­aisu­us pitää kor­ja­ta, ja ihmi­nen voimaan­nut­taa. Siihen tarvi­taan ammat­ti­laisen työtä. Se tapah­tuu piilos­sa, se ei ole trendikästä eikä näyt­tävää. Mut­ta siihen perus­tuu pitkälti kirkon uskot­tavu­us. Hädässä ole­vien aut­tamistyötä ei nyt saisi tuho­ta.

Diakonian pitää kehittyä murroksen keskellä

Diakon­ian asiantun­ti­ja Tiina Saarela Kirkko­hal­li­tuk­ses­ta ja sosi­aalipoli­ti­ikan pro­fes­sori Heik­ki Hiil­amo Helsin­gin yliopis­tos­ta eivät näe, että diakon­ian arvos­tus kirkos­sa ja seu­rakun­nis­sa vähenisi.

– Kirkolle diako­nia on tärkeää, ja sitä arvoste­taan. En ole näh­nyt mis­sään aja­tus­ta tai puhet­ta, että sitä pitäisi ajaa alas. Näen, että kirkkoa ja seu­rakun­taa ei voi olla ilman vah­vaa diako­ni­atyötä, Saarela sanoo.

– Tiedos­sa on myös se toinen puoli eli resurssien vähen­e­m­i­nen. Kun työtek­i­jöitä joudu­taan vähen­tämään kaikkial­la kirkos­sa, syn­tyy hel­posti tunne, että resurs­seista joudu­taan tais­tele­maan. Mis­tään talousti­las­toista ei näy, että diako­nia olisi hiipumas­sa. Tärkein­tä on seu­rakun­nan jäsen­ten näkökul­ma: diako­nia on tärkeää.

Heik­ki Hiil­amo sanoo samaa. Hiil­am­ol­la on pitkä koke­mus diako­ni­as­ta. Hän työsken­teli aiem­min kirkko­hal­li­tuk­ses­sa diako­nia- ja yhteiskun­tatyön johta­jana.

– Diakon­ian merk­i­tys on tärkeä ja laa­ja-­alainen ottaen huomioon ihmis­ten elämän­ti­lanteet. Siinä aute­taan niitä, joiden hätä on suurin ja joi­ta ei ole muual­la autet­tu.

– Diako­nia on kirkol­ta todel­la iso ja merkit­tävä työ­panos vaikeim­mas­sa ase­mas­sa ole­vien aut­tamisek­si. Kirkko rahoit­taa diako­ni­aa Suomes­sa selvästi enem­män kuin mis­sään muus­sa Pohjo­is­maas­sa.

Hiil­amo kir­joit­ti Yhteiskun­tapoli­ti­ik­ka-lehteen ammatil­lis­es­ta diako­ni­as­ta artikke­lin, joka Dtl:n mukaan muut­ti kirkon tapaa puhua diako­ni­as­ta kri­it­tisem­pään suun­taan. Hän ver­tasi siinä toimeen­tu­lotuen saa­jien ja diakon­ian asi­akkaiden määriä. Tutkimus toi esi­in, että diako­nia ei reagoin­ut 2008 alka­neeseen lamaan yhtä nopeasti kuin 1990-luvun laman aikana.

Tiina Saarela kuitenkin ymmärtää, mis­tä aiheutuu diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den tunne arvo­jen koven­tu­mis­es­ta.

– Koko yhteiskun­nas­sa asen­teet ovat koven­tuneet. Eikä kirkko ole yhteiskun­nan ulkop­uolel­la. Usein samat päät­täjät päät­tävät seu­rakun­nas­sa ja kun­nis­sa. Julk­isu­udessa tois­tu­vat näke­myk­set, että köy­hyys on omaa syytä ja ihmiset eivät halua tehdä töitä. Kova ilmapi­iri näkyy köy­hissä häpeänä. Mei­dän tehtävä kirkos­sa ja sosi­aal­i­toimes­sa on puo­lus­taa vähäo­saisia.

Saarela sanoo, että koko sosi­aali- ja terveys­ala on nyt mur­rokses­sa. On tekeil­lä sote-uud­is­tus ja maakun­ta­malli. Myös diako­nia joutuu mur­roksen keskel­lä muut­tumaan ja kehit­tymään, hän sanoo. Työ­painei­den alla on help­po jäädä kiin­ni van­haan. Se ei nyt riitä, vaan nyt pitää miet­tiä uudelleen, mitä diako­ni­as­sa tehdään, miten ja kenen kanssa ja mitkä ovat työn tärkeim­mät pain­opis­teet.

– Kukaan muu kuin diako­ni­atyön­tek­i­jät eivät voi sitä tehdä. Seu­rakun­nat päät­tävät itse diako­ni­atyöstään, kirkon johto voi vain antaa suosi­tuk­sia.

Diakonia kutoo yhteistyön verkkoja

Tiina Saare­lan näke­mys on, että diako­ni­aa pitää kehit­tää yhteisöl­lisem­pään suun­taan. Sitä ei pidä käsit­tää kapeasti, hän sanoo. Yhteisöl­lisyys ei ole sitä, että vapaae­htoiset kor­vaa­vat ammat­ti­laiset, hän sanoo.

– Diakoni­työn­tek­i­jöil­lä on sosionomin tai sairaan­hoita­jan koulu­tus. Hei­dän työtään ei voi tehdä vapaae­htois­t­en voimin.

Sen sijaan yhteisöl­lisyys voisi tarkoit­taa yhteistyön kehit­tämistä alan eri toim­i­joiden kanssa.

Yhteiskunnassa asenteet ovat koventuneet. Eikä kirkko ole yhteiskunnan ulkopuolella.

– Kun­nat ja jär­jestöt ovat diako­nialle tärkeitä kump­panei­ta. Yhteistyötä niiden kanssa pitää kehit­tää, jot­ta ihmisille saadaan hyvää tukea. Diako­nialle sopii ammatil­lisen verkonku­to­jan rooli tässä kuvios­sa.

– Per­in­teis­es­ti eri toim­i­jat ovat Suomes­sa vas­tan­neet vain omas­ta kapeas­ta sek­torista. Nyt mon­et asi­at pitää ajatel­la uudelleen. Ammatil­lisu­us diako­ni­as­sa ei tarkoi­ta sitä, että hoide­taan vain oma sek­tori. Tarvi­taan uusia tapo­ja tehdä työtä toisel­la taval­la.

Diakon­ian vahvu­us on se, että se kohtaa ihmisen, Tiina Saarela sanoo. Diako­ni­as­sa ihmi­nen saa puhua ja hän­tä kuun­nel­laan. Samaan eivät aina pysty kun­tien sosi­aali- ja ter­veyshuolto, jos­sa aikataulut ovat usein tiukat ja resurssit pienet lak­isääteisi­in tehtävi­in näh­den.

– Diako­nia pystyy paneu­tu­maan kokon­aisu­u­teen.

Heik­ki Hiil­amo näkee, että diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den uupumisen taustal­la on laa­jem­pia syitä.

– Diakonit ovat koulu­tuk­sel­lis­es­ti ja hallinnol­lis­es­ti jääneet vaikeaan rakoon. Diakon­ian viran ase­maa kirkos­sa on yritet­ty ratkaista 30 vuot­ta, mut­ta hyvää ratkaisua ei ole saatu aikaan.

Diako­ni­atyön­tek­i­jöil­lä on amk-tasoinen koulu­tus. Se ei anna samo­ja oikeuk­sia kuin sosi­aal­i­työn­tek­i­jöil­lä on. Diako­ni­aa ei ole samal­la lail­la nor­mitet­tu kuin sosi­aal­i­työ tai Kelan toim­inta, Hiil­amo huo­maut­taa. Niille on lais­sa määrät­ty tehtävät ja oikeuk­sien rajat. Diako­nia joutuu itse määrit­telemään työn­sä sisäl­lön ja fokuk­sen.

– Toisaal­ta se on vahvu­us. Diako­nia pystyy nopeasti reagoimaan uusi­in, esi­in nous­seisi­in tarpeisi­in ja ilmiöi­hin.

Diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den ammat­ti­ase­ma seu­rakun­nas­sa on han­kala, Hiil­amo kuvaa. Kirkon val­tahier­arki­as­sa papin ja diako­ni­atyön­tek­i­jän oikeuk­sis­sa on suurem­pi ero kuin lääkärin ja sairaan­hoita­jan.

 

”Huolta on kuunneltava”

Olen perusdiakonian suuri kannattaja, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo.

– Kirkko­lain­säädän­tö määrää, että jokaises­sa seu­rakun­nas­sa pitää olla diakoni­työn­tek­i­jä, sanoo Teemu Laa­jasa­lo. Kuva: Kirkon kuva­pank­ki / Markku Pih­la­ja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsin­gin hiip­pakun­nan piis­pa Teemu Laa­jasa­lo sanoo, että hän tun­nistaa diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den huolen. Hiip­pakun­taan on tul­lut muu­tamia yhtey­de­not­to­ja asi­as­ta.

Vielä vuosi sit­ten hän toi­mi kirkko­her­rana Kallios­sa. Sil­loin hän kuuli työn­tek­i­jöi­den tun­te­muk­sia omas­ta seu­rakun­nas­taan.

– Ammatil­lista diako­ni­aa tekevät työn­tek­i­jät koke­vat, että vapaae­htoisju­tut heiken­tävät hei­dän ase­maansa. Sitä huol­ta pitää kuul­la.

– Jos heil­lä on tunne, ettei heitä arvoste­ta tai hei­dän osaamisen­sa syr­jäytetään, jotakin on men­nyt pieleen.

Kirkos­sa ajatel­laan nyt, että lähim­mäistyö ja palvelu kuu­lu­vat kaikille työn­tek­i­jöille pappe­ja myöten, Laa­jasa­lo sanoo. Samal­la halu­taan kehit­tää diako­ni­as­sa vapaae­htois­t­en osu­ut­ta.

– On tärkeä ajatel­la, että vapaae­htoistyö ja ammatill­i­nen diako­nia eivät ole kil­pail­i­joi­ta tai vai­h­toe­hto­ja. Ammatil­lisel­la diako­nial­la on osaamista, jos­ta on pidet­tävä kiin­ni. Vapaae­htoistyö ei kor­vaa ammat­ti­maista diako­ni­aa. Se on vain tapa tehdä enem­män.

Ei tarvetta vähentää virkoja

Helsin­gin hiip­pakun­nas­sa työsken­telee täl­lä haavaa noin 140 diako­ni­atyön­tek­i­jää, Laa­jasa­lo ker­too.

Diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den määrä vai­htelee eri seu­rakun­nis­sa. Ne päät­tävät viroista ja toimin­nan pain­opis­teistä itse.

– En ole kuul­lut sig­naalia, että olisi halua tai tarvet­ta vähen­tää määrää.

Diakon­ian viroil­la on kirkos­sa vah­va suo­ja, hän kuvaa. Kirkko­lain­säädän­tö määrää, että jokaises­sa seu­rakun­nas­sa pitää olla diako­ni­atyön­tek­i­jä.

Diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den liit­to on ollut huolis­saan siitä, että kaikissa hiip­pakun­nis­sa ei enää ole omaa diako­ni­as­ta vas­taavaa henkilöä. Helsin­gin hiip­pakun­nas­sa toi­mi ennen diako­ni­aan nimet­ty hiip­pakun­tasi­h­teeri. Kun viran­halti­ja jäi eläk­keelle viitisen vuot­ta sit­ten, diako­nia yhdis­tet­ti­in muiden hiip­pakun­tasi­h­tee­rien tehtävi­in.

– En ollut tuol­loin piis­pa enkä tiedä keskustelua, joka liit­tyi muu­tok­seen. Yleisel­lä tasol­la voi sanoa, että kirkos­sa on työalako­htaisu­ut­ta vähen­net­ty ja työte­htäviä yhdis­tet­ty muutenkin taloussy­istä. On var­masti hyvä miet­tiä tule­via ratkaisu­ja tässä diakonien näkökul­mas­ta.

Olen kikkailemattoman perusdiakonian kannattaja

Laa­jasa­lo sanoo, että diako­nia on kirkon työn ytimessä. Sitä arvoste­taan sekä kirkon sisäl­lä että jäsenistössä.

Diakon­ian merk­i­tys näkyy myös työ­muodois­sa, joi­ta se on kehit­tänyt, Helsin­gin piis­pa muis­tut­taa. Esimerkik­si sovit­telu, velka­neu­von­ta ja pros­ti­tuoitu­jen aut­ta­mi­nen on läht­enyt diako­ni­atyöstä. Nyt ne ovat levin­neet muuhun yhteiskun­taan.

Uusista työ­muodoista diako­nia on kehit­tänyt ruoan jakelua ja ruokailu­ja vähä­varaisille.

– Olen itse kikkailemat­toman perus­di­akon­ian suuri kan­nat­ta­ja ja tuk­i­ja. Siihen kuu­lu­vat vas­taan­ot­to­työ, eri­laiset tapah­tu­mat ja kotikäyn­nit. Kotikäyn­te­jä eivät juuri muut enää tee kuin kirkko.

 

”Kaikki eivät jaksa enää edes yrittää”

Johtava diakoniatyöntekijä Liisa Juusela kuulee raskaita elämänkohtaloita Hakunilan kirkolla.

 

– Tehtävämme on tuo­da asi­akkaiden ääni kuu­lu­vi­in, sanoo Liisa Juusela. Kuva: Jyr­ki Komu­lainen

Me upotaan työhön, sanoo johta­va diako­ni­atyön­tek­i­jä Liisa Juusela. Hän ohjaa diako­ni­ati­im­iä Haku­ni­lan seu­rakun­nas­sa Van­taal­la.

Haku­ni­la on pääosin 1970-luvul­la raken­net­tu ker­rostalolähiö kaupun­gin itäosas­sa. Seu­rakun­taan kuu­luu myös läheinen Län­simäen alue, jos­sa kol­ma­sosa asukkaista on taustal­taan maa­han­muut­ta­jia. Seu­rakun­nan alueel­la asuu 30 000 ihmistä.

Diako­ni­atyön­tek­i­jöil­lä on ker­ran viikos­sa avoin vas­taan­ot­to kum­mas­sakin toimi­paikas­sa. Muuten työn­tek­i­jöi­den luokse pääsee ajan tilaa­mal­la.

Ihmis­ten raskas arki ja mon­et ongel­mat näkyvät diako­ni­atyön­tek­i­jöi­den työssä: Isä tekee kuole­maa Rovaniemel­lä eikä ole varaa matkus­taa hyvästelemään hän­tä. Raha ei riitä lapsen hau­takiveen. Ruokaa ei voi ostaa, kun pien­estä eläk­keestä mak­se­taan ensin vuokrat ja velat. Ei voi men­nä lääkäri­in, kun käyn­ti ja lääk­keet mak­sa­vat. Ham­paat jäävät hoita­mat­ta.

Mon­et sat­tumat tuo­vat vas­taan­otolle myös työssä käyviä: Omis­tusasun­non vastike nousi yli mak­sukyvyn, kun taloon tuli yhtä aikaa kat­to- ja putkire­mont­ti. Mies oli pelan­nut, hävin­nyt ja ottanut vippe­jä, ja velat kaatu­vat per­heen päälle.

Moni on luovut­tanut.

– Et käy mis­sään, et tee mitään, et osta mitään. Et jak­sa enää edes yrit­tää, Juusela kuvaa.

Työt­tömyystuen ja ansiosi­don­naisen työt­tömyys­tur­van pitkät käsit­telya­jat näkyvät ruuhk­i­na. Päätök­set viipyvät viikko­ja, ja lop­ul­ta ruokaan ei ole rahaa. Akti­ivi­mallin leikkauk­set kiristävät kukkaroa entis­es­tään, ja työtön saat­taa saa­da 460 euroa käteen kuus­sa.

Pääkaupunkiseudun vuokrata­so on korkea, ja asum­is­tu­ki on jäänyt siitä jäl­keen.

– Kuka ne asum­is­meno­jen sal­li­tut rajat on keksinyt? Kallis asum­i­nen kur­jis­taa ihmisiä lisää, sanoo Juusela.

– Tääl­lä yksiötä on vaikea saa­da alle 700–800 euron. Olen sanonut välil­lä asi­akkaalle, että jos sin­ulle ei ole siteitä Haku­ni­laan, muu­ta Lah­teen. Siel­lä kiva kak­sio voi mak­saa 500 euroa kuukaudessa.

Jokaisen avun hak­i­jan tilanne selvitetään, Juusela sanoo. Peri­aate on, että rahaa annetaan vas­ta, jos Kela ja sosi­aal­i­toimis­to eivät ole sitä anta­neet. Yhtey­det sosi­aal­i­toimeen ovat tärkeät ja toimi­vat, hän kuvaa. Asi­akkaan asioi­ta voidaan selvit­tää yhteistyössä. Äkil­lisi­in kri­i­sei­hin voidaan hakea ker­ta-apua seu­rakun­nan kri­isir­a­has­tos­ta.

– Joskus käy ilmi, että hak­i­ja ei ole tien­nyt, osan­nut tai jak­sanut edes hakea tukia, joi­hin hänel­lä on oikeus, Juusela ker­too.

Asiakkailla suruja ja rankkoja kokemuksia

Liisa Juusela on toimin­ut Haku­ni­las­sa diako­ni­atyössä kolme vuosikym­men­tä. Sinä aikana työn pain­opiste on siir­tynyt kotikäyn­neistä vas­taan­ot­toi­hin tur­val­lisu­ussy­istä.

– Ennen diako­ni­atyön­tek­i­jä meni asi­akkaan koti­in yksin. Siel­lä saat­toi olla vas­tas­sa mitä vain. Menin itsekin paikkoi­hin, joi­hin ei olisi pitänyt men­nä. Kirkol­la meitä on enem­män paikalla, ja työhuoneesta pääsee pois, jos tilanne vaatii.

– Van­hus­ten luona kahvit­telu­jen aika on ohi. Jos tiedämme, että joku meille tut­tu van­hus kaipaa seu­raa, etsimme vapaae­htoisen.

Ihmis­ten kohtaami­nen on kuitenkin mei­dän tärkein tehtävämme, Juusela lin­jaa. Kaiken muun voi jät­tää vähem­mälle. Esimerkik­si kok­ouk­sis­sa istu­mi­nen ja byrokra­tia on Haku­ni­las­sa kar­sit­tu min­imi­in. Mei­dän hallintosi­h­teeri sanoo, että ”antakaa minä hoidan paper­i­työt, keskit­tykää te aut­tamiseen”, Juusela ker­too.

– Kysymme asi­akkail­ta aina, mitä sin­ulle kuu­luu. Kukaan ei ehkä ole kysynyt sitä ennen. Asi­akas saat­taa rom­ah­taa itkemään. En voi puhua näistä, kun se on niin noloa eikä kukaan jak­sa kuun­nel­la, moni ker­too.

– Ihmiset ker­to­vat järkyt­täviä asioi­ta. Lap­si on tehnyt itse­murhan tai on per­heväki­val­taa. He eivät ole saa­neet niihin mitään apua.

Joitakin helpot­taa puhumi­nen. Joitakin ohjataan lääkäri­in, ter­api­aan ja psyki­a­triseen hoitoon.

– Tapaamme keskustelu­a­pua tarvit­se­via usei­ta ker­to­ja. Meil­lä on pitkäaikaisi­na asi­akkaina myös päi­hdeon­gel­maisia. Mon­elle heistä yhteys diako­ni­aan on erään­laista saat­to­hoitoa, Juusela ker­too. Hän on käynyt monis­sa asi­akkaiden hau­ta­jai­sis­sa.

Diako­ni­atyön­tek­i­jät vas­taa­vat myös yhteisöruokailuista, joiden yhteistyökump­pan­i­na on Yhteinen pöytä. Niitä on ker­ran viikos­sa Haku­ni­lass­sa ja Län­simäessä. Diako­ni­atyön­tek­i­jät osal­lis­tu­vat myös rip­pileireille, har­taushetki­in ja laitoskäyn­tei­hin. Juuse­lan aikaa vievät myös vapaae­htois­t­en ja kuntout­tavas­sa työ­toimin­nas­sa ole­vien ohjaus.

– Painei­ta aiheut­taa työn määrä ja sen sisältö: ihmis­ten suru, masen­nus ja toiv­ot­to­muus. Meil­lä on työssä aina mukana toi­vo. Kris­till­i­nen ihmiskäsi­tys näkee jokaisen ain­ut­laa­tuise­na, arvokkaana ja kau­ni­ina. Jos me emme itse usko parem­paan, miten voimme välit­tää toivoa asi­akkaille?

Jaana Laiti­nen