Kirkon diakoniatyö on ollut sosiaalityölle tärkeä kumppani ihmisten hädän helpottamisessa. Nyt diakoniatyöntekijät epäilevät, että ammattimaisen diakoniatyön annetaan hiipua. Mitä diakonialle on tapahtumassa?

 

Diako­nia­työssä on pai­neita. Työn­te­ki­jät uupu­vat, kun resurs­sit ja työ­määrä eivät enää koh­taa. Näin väit­tää Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den lii­ton (Dtl) toi­min­nan­joh­taja Tiina Laine.

– Siellä näkyy ruuh­kina se, mikä yhteis­kun­nan sosi­aa­li­sek­to­rilla pii­put­taa, hän kuvaa.

Perus­toi­meen­tu­lo­tuen siirto Kelalle tuo pai­neita dia­ko­nialle edel­leen. Siirto ei vähen­tä­nyt byro­kra­tiaa, vaan toi yhden luu­kun lisää.

– Ihmis­ten näkö­kul­masta avun hake­mi­nen ei hel­pot­tu­nut. Nyt apua hae­taan Kelasta, sosi­aa­li­toi­mesta ja viime hädässä diakoniasta.

Avus­ta­mi­nen hake­mus­ten teossa on iso työ­sarka dia­ko­nialle. Joka vii­des asia­kas tar­vit­see apua digi­vii­da­kossa. Monet dia­ko­nia­työn­te­ki­jät ovat uupu­massa työ­taa­kan alle, Laine sanoo.

– He soit­ta­vat ja itke­vät, että he eivät jaksa. Työtä on entistä enem­män, mutta työn­te­ki­jöitä vähem­män. Työn määrä ja resurs­sit eivät enää kohtaa.

Työn­te­ki­jöi­den määrä kir­kossa on las­ke­nut. Työn­te­ki­jöitä on kar­sittu eten­kin lapsi- ja nuo­ri­so­työstä sekä dia­ko­niasta, Laine huomauttaa.

Vuo­sina 2008–2017 dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den määrä laski 11 pro­sent­tia. Kau­den alussa heitä oli 1 500, nyt 156 vähem­män. Eläk­keelle siir­tyy lähi­vuo­sina lähes 150 työn­te­ki­jää. Lisäksi joka toi­nen alle 36-vuo­tias dia­ko­nia­työn­te­kijä har­kit­see alan vaihtoa.

– Dia­ko­nia­työn­te­ki­jät pitä­vät työ­tään tär­keänä, mutta heistä tun­tuu, että on pakko läh­teä muu­alle töi­hin. He ovat saa­neet tar­peek­seen. Jot­kut ovat irti­sa­nou­tu­neet, vaikka uutta työtä ei ole tie­dossa, sanoo Dtl:n asian­mies Marko Pasma.

– Dia­ko­nia­työn­te­ki­jät eivät ole vain hurs­kaita hyvän­te­ki­jöitä, vaan kor­kea­kou­lu­tuk­sen saa­neita ammat­ti­lai­sia. Kovat työ­pai­neet, huono palkka ja koettu arvos­tuk­sen puute saa hei­dät hakeu­tu­maan muualle.

Ajetaanko diakoniaa alas kirkossa?

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den lii­ton mukaan näin on. Ammat­ti­mai­sen dia­ko­nian alas­ajo näkyy myös dia­ko­nian asian­tun­ti­juu­den ohit­ta­mi­sena. Se tun­tuu oudolta, sillä koko kir­kon his­to­rian dia­ko­nia on ollut kes­kei­sessä ase­massa erik­seen kut­sut­tuna työ­teh­tä­vänä, Tiina Laine kuvaa.

– Kir­kossa on alettu puhua dia­ko­niasta pel­käs­tään lähim­mäi­syy­tenä. Se häi­vyt­tää amma­til­lista ja vai­kut­ta­vaa dia­ko­nia­työtä ja kaven­taa käsi­tystä dia­ko­niasta, Marko Pasma sanoo.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöillä on entistä vähem­män aikaa perin­tei­seen dia­ko­ni­aan, lii­tosta sano­taan. Se näkyy muun muassa kyse­lystä, joka teh­tiin jäse­nille tämän vuo­den alussa. Sen mukaan 40 pro­sent­tia dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den työstä on muuta kuin diakoniaa.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jät ovat mukana muun muassa rip­pi­lei­reillä. Yksi leiri vie työ­ai­kaa kolme viikkoa.

– Kir­kossa aja­tel­laan, että eri hen­ki­lös­tö­ryh­mien pitää tehdä yhteis­työtä. Se on läh­tö­koh­tai­sesti ihan fine. Var­jo­puoli on, että mitä enem­män muu­hun menee aikaa, sitä vähem­män aikaa jää niille, jotka ovat pahi­ten pulassa. Kir­kon pitää nyt pun­nita tätä. Kar­si­taanko työstä, joka kir­kon jäsen­ten mie­lestä on tär­keintä, Tiina Laine kysyy.

Ammattimaisen diakonian alasajo näkyy diakonian asiantuntijuuden ohittamisena.

Laine viit­taa Kir­kon tut­ki­mus­kes­kuk­sen sel­vi­tyk­seen vuo­delta 2015. Sen mukaan suu­rim­mat syyt kuu­lua kirk­koon ovat vähä­osais­ten aut­ta­mi­nen ja hau­taus­mai­den yllä­pito. Silti monet dia­ko­nia­työn­te­ki­jät koke­vat, ettei dia­ko­niaa arvos­teta kir­kossa kuten ennen.

– Yhteis­kun­nan ilma­piiri hei­jas­tuu kirk­koon. Arvot ovat koven­tu­neet. Sitä eivät kir­kon päät­tä­jät aina edes tie­dosta. Muu­tos tapah­tui muu­ta­man dia­ko­niaa kriit­ti­sesti arvioi­van artik­ke­lin jäl­keen. Niistä otet­tiin lauseita jopa suo­raan kir­kon neli­vuo­tis­ker­to­muk­seen. Jäi elä­mään lause, että dia­ko­nia hiipuu.

Laine huo­maut­taa, ettei dia­ko­niassa voi tin­kiä amma­til­li­suu­desta. Asiak­kaat ovat kaik­kein rik­ki­näi­sim­piä ihmisiä.

– Yhtei­söl­li­syys ei auta ihmi­siä, jotka eivät pysty osal­lis­tu­maan. Ensin rik­ko­nai­suus pitää kor­jata, ja ihmi­nen voi­maan­nut­taa. Sii­hen tar­vi­taan ammat­ti­lai­sen työtä. Se tapah­tuu pii­lossa, se ei ole tren­di­kästä eikä näyt­tä­vää. Mutta sii­hen perus­tuu pit­kälti kir­kon uskot­ta­vuus. Hädässä ole­vien aut­ta­mis­työtä ei nyt saisi tuhota.

Diakonian pitää kehittyä murroksen keskellä

Dia­ko­nian asian­tun­tija Tiina Saa­rela Kirk­ko­hal­li­tuk­sesta ja sosi­aa­li­po­li­tii­kan pro­fes­sori Heikki Hii­lamo Hel­sin­gin yli­opis­tosta eivät näe, että dia­ko­nian arvos­tus kir­kossa ja seu­ra­kun­nissa vähenisi.

– Kir­kolle dia­ko­nia on tär­keää, ja sitä arvos­te­taan. En ole näh­nyt mis­sään aja­tusta tai puhetta, että sitä pitäisi ajaa alas. Näen, että kirk­koa ja seu­ra­kun­taa ei voi olla ilman vah­vaa dia­ko­nia­työtä, Saa­rela sanoo.

– Tie­dossa on myös se toi­nen puoli eli resurs­sien vähe­ne­mi­nen. Kun työ­te­ki­jöitä jou­du­taan vähen­tä­mään kaik­kialla kir­kossa, syn­tyy hel­posti tunne, että resurs­seista jou­du­taan tais­te­le­maan. Mis­tään talous­ti­las­toista ei näy, että dia­ko­nia olisi hii­pu­massa. Tär­keintä on seu­ra­kun­nan jäsen­ten näkö­kulma: dia­ko­nia on tärkeää.

Heikki Hii­lamo sanoo samaa. Hii­la­molla on pitkä koke­mus dia­ko­niasta. Hän työs­ken­teli aiem­min kirk­ko­hal­li­tuk­sessa dia­ko­nia- ja yhteis­kun­ta­työn johtajana.

– Dia­ko­nian mer­ki­tys on tär­keä ja laaja-­alai­nen ottaen huo­mioon ihmis­ten elä­män­ti­lan­teet. Siinä aute­taan niitä, joi­den hätä on suu­rin ja joita ei ole muu­alla autettu.

– Dia­ko­nia on kir­kolta todella iso ja mer­kit­tävä työ­pa­nos vai­keim­massa ase­massa ole­vien aut­ta­mi­seksi. Kirkko rahoit­taa dia­ko­niaa Suo­messa sel­västi enem­män kuin mis­sään muussa Pohjoismaassa.

Hii­lamo kir­joitti Yhteis­kun­ta­po­li­tiikka-leh­teen amma­til­li­sesta dia­ko­niasta artik­ke­lin, joka Dtl:n mukaan muutti kir­kon tapaa puhua dia­ko­niasta kriit­ti­sem­pään suun­taan. Hän ver­tasi siinä toi­meen­tu­lo­tuen saa­jien ja dia­ko­nian asiak­kai­den mää­riä. Tut­ki­mus toi esiin, että dia­ko­nia ei rea­goi­nut 2008 alka­nee­seen lamaan yhtä nopeasti kuin 1990-luvun laman aikana.

Tiina Saa­rela kui­ten­kin ymmär­tää, mistä aiheu­tuu dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den tunne arvo­jen koventumisesta.

– Koko yhteis­kun­nassa asen­teet ovat koven­tu­neet. Eikä kirkko ole yhteis­kun­nan ulko­puo­lella. Usein samat päät­tä­jät päät­tä­vät seu­ra­kun­nassa ja kun­nissa. Jul­ki­suu­dessa tois­tu­vat näke­myk­set, että köy­hyys on omaa syytä ja ihmi­set eivät halua tehdä töitä. Kova ilma­piiri näkyy köy­hissä häpeänä. Mei­dän teh­tävä kir­kossa ja sosi­aa­li­toi­messa on puo­lus­taa vähäosaisia.

Saa­rela sanoo, että koko sosi­aali- ja terveys­ala on nyt mur­rok­sessa. On tekeillä sote-uudis­tus ja maa­kun­ta­malli. Myös dia­ko­nia jou­tuu mur­rok­sen kes­kellä muut­tu­maan ja kehit­ty­mään, hän sanoo. Työ­pai­nei­den alla on helppo jäädä kiinni van­haan. Se ei nyt riitä, vaan nyt pitää miet­tiä uudel­leen, mitä dia­ko­niassa teh­dään, miten ja kenen kanssa ja mitkä ovat työn tär­keim­mät painopisteet.

– Kukaan muu kuin dia­ko­nia­työn­te­ki­jät eivät voi sitä tehdä. Seu­ra­kun­nat päät­tä­vät itse dia­ko­nia­työs­tään, kir­kon johto voi vain antaa suosituksia.

Diakonia kutoo yhteistyön verkkoja

Tiina Saa­re­lan näke­mys on, että dia­ko­niaa pitää kehit­tää yhtei­söl­li­sem­pään suun­taan. Sitä ei pidä käsit­tää kapeasti, hän sanoo. Yhtei­söl­li­syys ei ole sitä, että vapaa­eh­toi­set kor­vaa­vat ammat­ti­lai­set, hän sanoo.

– Dia­ko­ni­työn­te­ki­jöillä on sosio­no­min tai sai­raan­hoi­ta­jan kou­lu­tus. Hei­dän työ­tään ei voi tehdä vapaa­eh­tois­ten voimin.

Sen sijaan yhtei­söl­li­syys voisi tar­koit­taa yhteis­työn kehit­tä­mistä alan eri toi­mi­joi­den kanssa.

Yhteiskunnassa asenteet ovat koventuneet. Eikä kirkko ole yhteiskunnan ulkopuolella.

– Kun­nat ja jär­jes­töt ovat dia­ko­nialle tär­keitä kump­pa­neita. Yhteis­työtä nii­den kanssa pitää kehit­tää, jotta ihmi­sille saa­daan hyvää tukea. Dia­ko­nialle sopii amma­til­li­sen ver­kon­ku­to­jan rooli tässä kuviossa.

– Perin­tei­sesti eri toi­mi­jat ovat Suo­messa vas­tan­neet vain omasta kapeasta sek­to­rista. Nyt monet asiat pitää aja­tella uudel­leen. Amma­til­li­suus dia­ko­niassa ei tar­koita sitä, että hoi­de­taan vain oma sek­tori. Tar­vi­taan uusia tapoja tehdä työtä toi­sella tavalla.

Dia­ko­nian vah­vuus on se, että se koh­taa ihmi­sen, Tiina Saa­rela sanoo. Dia­ko­niassa ihmi­nen saa puhua ja häntä kuun­nel­laan. Samaan eivät aina pysty kun­tien sosi­aali- ja ter­veys­huolto, jossa aika­tau­lut ovat usein tiu­kat ja resurs­sit pie­net laki­sää­tei­siin teh­tä­viin nähden.

– Dia­ko­nia pys­tyy paneu­tu­maan kokonaisuuteen.

Heikki Hii­lamo näkee, että dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den uupu­mi­sen taus­talla on laa­jem­pia syitä.

– Dia­ko­nit ovat kou­lu­tuk­sel­li­sesti ja hal­lin­nol­li­sesti jää­neet vai­ke­aan rakoon. Dia­ko­nian viran ase­maa kir­kossa on yri­tetty rat­kaista 30 vuotta, mutta hyvää rat­kai­sua ei ole saatu aikaan.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöillä on amk-tasoi­nen kou­lu­tus. Se ei anna samoja oikeuk­sia kuin sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä on. Dia­ko­niaa ei ole samalla lailla nor­mi­tettu kuin sosi­aa­li­työ tai Kelan toi­minta, Hii­lamo huo­maut­taa. Niille on laissa mää­rätty teh­tä­vät ja oikeuk­sien rajat. Dia­ko­nia jou­tuu itse mää­rit­te­le­mään työnsä sisäl­lön ja fokuksen.

– Toi­saalta se on vah­vuus. Dia­ko­nia pys­tyy nopeasti rea­goi­maan uusiin, esiin nous­sei­siin tar­pei­siin ja ilmiöihin.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den ammat­tia­sema seu­ra­kun­nassa on han­kala, Hii­lamo kuvaa. Kir­kon val­ta­hie­rar­kiassa papin ja dia­ko­nia­työn­te­ki­jän oikeuk­sissa on suu­rempi ero kuin lää­kä­rin ja sairaanhoitajan.

 

”Huolta on kuunneltava”

Olen perusdiakonian suuri kannattaja, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo.

– Kirk­ko­lain­sää­däntö mää­rää, että jokai­sessa seu­ra­kun­nassa pitää olla dia­ko­ni­työn­te­kijä, sanoo Teemu Laa­ja­salo. Kuva: Kir­kon kuva­pankki / Markku Pihlaja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hel­sin­gin hiip­pa­kun­nan piispa Teemu Laa­ja­salo sanoo, että hän tun­nis­taa dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den huo­len. Hiip­pa­kun­taan on tul­lut muu­ta­mia yhtey­den­ot­toja asiasta.

Vielä vuosi sit­ten hän toimi kirk­ko­her­rana Kal­liossa. Sil­loin hän kuuli työn­te­ki­jöi­den tun­te­muk­sia omasta seurakunnastaan.

– Amma­til­lista dia­ko­niaa teke­vät työn­te­ki­jät koke­vat, että vapaa­eh­tois­ju­tut hei­ken­tä­vät hei­dän ase­maansa. Sitä huolta pitää kuulla.

– Jos heillä on tunne, ettei heitä arvos­teta tai hei­dän osaa­mi­sensa syr­jäy­te­tään, jota­kin on men­nyt pieleen.

Kir­kossa aja­tel­laan nyt, että lähim­mäis­työ ja pal­velu kuu­lu­vat kai­kille työn­te­ki­jöille pap­peja myö­ten, Laa­ja­salo sanoo. Samalla halu­taan kehit­tää dia­ko­niassa vapaa­eh­tois­ten osuutta.

– On tär­keä aja­tella, että vapaa­eh­tois­työ ja amma­til­li­nen dia­ko­nia eivät ole kil­pai­li­joita tai vaih­toeh­toja. Amma­til­li­sella dia­ko­nialla on osaa­mista, josta on pidet­tävä kiinni. Vapaa­eh­tois­työ ei kor­vaa ammat­ti­maista dia­ko­niaa. Se on vain tapa tehdä enemmän.

Ei tarvetta vähentää virkoja

Hel­sin­gin hiip­pa­kun­nassa työs­ken­te­lee tällä haa­vaa noin 140 dia­ko­nia­työn­te­ki­jää, Laa­ja­salo kertoo.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den määrä vaih­te­lee eri seu­ra­kun­nissa. Ne päät­tä­vät viroista ja toi­min­nan pain­opis­teistä itse.

– En ole kuul­lut sig­naa­lia, että olisi halua tai tar­vetta vähen­tää määrää.

Dia­ko­nian viroilla on kir­kossa vahva suoja, hän kuvaa. Kirk­ko­lain­sää­däntö mää­rää, että jokai­sessa seu­ra­kun­nassa pitää olla diakoniatyöntekijä.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den liitto on ollut huo­lis­saan siitä, että kai­kissa hiip­pa­kun­nissa ei enää ole omaa dia­ko­niasta vas­taa­vaa hen­ki­löä. Hel­sin­gin hiip­pa­kun­nassa toimi ennen dia­ko­ni­aan nimetty hiip­pa­kun­ta­sih­teeri. Kun viran­hal­tija jäi eläk­keelle vii­ti­sen vuotta sit­ten, dia­ko­nia yhdis­tet­tiin mui­den hiip­pa­kun­ta­sih­tee­rien tehtäviin.

– En ollut tuol­loin piispa enkä tiedä kes­kus­te­lua, joka liit­tyi muu­tok­seen. Ylei­sellä tasolla voi sanoa, että kir­kossa on työ­ala­koh­tai­suutta vähen­netty ja työ­teh­tä­viä yhdis­tetty muu­ten­kin talous­syistä. On var­masti hyvä miet­tiä tule­via rat­kai­suja tässä dia­ko­nien näkökulmasta.

Olen kikkailemattoman perusdiakonian kannattaja

Laa­ja­salo sanoo, että dia­ko­nia on kir­kon työn yti­messä. Sitä arvos­te­taan sekä kir­kon sisällä että jäsenistössä.

Dia­ko­nian mer­ki­tys näkyy myös työ­muo­doissa, joita se on kehit­tä­nyt, Hel­sin­gin piispa muis­tut­taa. Esi­mer­kiksi sovit­telu, vel­ka­neu­vonta ja pros­ti­tuoi­tu­jen aut­ta­mi­nen on läh­te­nyt dia­ko­nia­työstä. Nyt ne ovat levin­neet muu­hun yhteiskuntaan.

Uusista työ­muo­doista dia­ko­nia on kehit­tä­nyt ruoan jake­lua ja ruo­kai­luja vähävaraisille.

– Olen itse kik­kai­le­mat­to­man perus­dia­ko­nian suuri kan­nat­taja ja tukija. Sii­hen kuu­lu­vat vas­taan­ot­to­työ, eri­lai­set tapah­tu­mat ja koti­käyn­nit. Koti­käyn­tejä eivät juuri muut enää tee kuin kirkko.

 

”Kaikki eivät jaksa enää edes yrittää”

Johtava diakoniatyöntekijä Liisa Juusela kuulee raskaita elämänkohtaloita Hakunilan kirkolla.

 

– Teh­tä­vämme on tuoda asiak­kai­den ääni kuu­lu­viin, sanoo Liisa Juusela. Kuva: Jyrki Komulainen

Me upo­taan työ­hön, sanoo joh­tava dia­ko­nia­työn­te­kijä Liisa Juusela. Hän ohjaa dia­ko­nia­tii­miä Haku­ni­lan seu­ra­kun­nassa Vantaalla.

Haku­nila on pää­osin 1970-luvulla raken­nettu ker­ros­ta­lo­lä­hiö kau­pun­gin itä­osassa. Seu­ra­kun­taan kuu­luu myös lähei­nen Län­si­mäen alue, jossa kol­mas­osa asuk­kaista on taus­tal­taan maa­han­muut­ta­jia. Seu­ra­kun­nan alu­eella asuu 30 000 ihmistä.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jöillä on ker­ran vii­kossa avoin vas­taan­otto kum­mas­sa­kin toi­mi­pai­kassa. Muu­ten työn­te­ki­jöi­den luokse pää­see ajan tilaamalla.

Ihmis­ten ras­kas arki ja monet ongel­mat näky­vät dia­ko­nia­työn­te­ki­jöi­den työssä: Isä tekee kuo­le­maa Rova­nie­mellä eikä ole varaa mat­kus­taa hyväs­te­le­mään häntä. Raha ei riitä lap­sen hau­ta­ki­veen. Ruo­kaa ei voi ostaa, kun pie­nestä eläk­keestä mak­se­taan ensin vuo­krat ja velat. Ei voi mennä lää­kä­riin, kun käynti ja lääk­keet mak­sa­vat. Ham­paat jää­vät hoitamatta.

Monet sat­tu­mat tuo­vat vas­taa­no­tolle myös työssä käy­viä: Omis­tusa­sun­non vas­tike nousi yli mak­su­ky­vyn, kun taloon tuli yhtä aikaa katto- ja put­ki­re­montti. Mies oli pelan­nut, hävin­nyt ja otta­nut vip­pejä, ja velat kaa­tu­vat per­heen päälle.

Moni on luovuttanut.

– Et käy mis­sään, et tee mitään, et osta mitään. Et jaksa enää edes yrit­tää, Juusela kuvaa.

Työt­tö­myys­tuen ja ansio­si­don­nai­sen työt­tö­myys­tur­van pit­kät käsit­te­ly­ajat näky­vät ruuh­kina. Pää­tök­set vii­py­vät viik­koja, ja lopulta ruo­kaan ei ole rahaa. Aktii­vi­mal­lin leik­kauk­set kiris­tä­vät kuk­ka­roa enti­ses­tään, ja työ­tön saat­taa saada 460 euroa käteen kuussa.

Pää­kau­pun­ki­seu­dun vuo­kra­taso on kor­kea, ja asu­mis­tuki on jää­nyt siitä jälkeen.

– Kuka ne asu­mis­me­no­jen sal­li­tut rajat on kek­si­nyt? Kal­lis asu­mi­nen kur­jis­taa ihmi­siä lisää, sanoo Juusela.

– Täällä yksiötä on vai­kea saada alle 700–800 euron. Olen sano­nut välillä asiak­kaalle, että jos sinulle ei ole siteitä Haku­ni­laan, muuta Lah­teen. Siellä kiva kak­sio voi mak­saa 500 euroa kuukaudessa.

Jokai­sen avun haki­jan tilanne sel­vi­te­tään, Juusela sanoo. Peri­aate on, että rahaa anne­taan vasta, jos Kela ja sosi­aa­li­toi­misto eivät ole sitä anta­neet. Yhtey­det sosi­aa­li­toi­meen ovat tär­keät ja toi­mi­vat, hän kuvaa. Asiak­kaan asioita voi­daan sel­vit­tää yhteis­työssä. Äkil­li­siin krii­sei­hin voi­daan hakea kerta-apua seu­ra­kun­nan kriisirahastosta.

– Jos­kus käy ilmi, että hakija ei ole tien­nyt, osan­nut tai jak­sa­nut edes hakea tukia, joi­hin hänellä on oikeus, Juusela kertoo.

Asiakkailla suruja ja rankkoja kokemuksia

Liisa Juusela on toi­mi­nut Haku­ni­lassa dia­ko­nia­työssä kolme vuo­si­kym­mentä. Sinä aikana työn pain­opiste on siir­ty­nyt koti­käyn­neistä vas­taan­ot­toi­hin turvallisuussyistä.

– Ennen dia­ko­nia­työn­te­kijä meni asiak­kaan kotiin yksin. Siellä saat­toi olla vas­tassa mitä vain. Menin itse­kin paik­koi­hin, joi­hin ei olisi pitä­nyt mennä. Kir­kolla meitä on enem­män pai­kalla, ja työ­huo­neesta pää­see pois, jos tilanne vaatii.

– Van­hus­ten luona kah­vit­te­lu­jen aika on ohi. Jos tie­dämme, että joku meille tuttu van­hus kai­paa seu­raa, etsimme vapaaehtoisen.

Ihmis­ten koh­taa­mi­nen on kui­ten­kin mei­dän tär­kein teh­tä­vämme, Juusela lin­jaa. Kai­ken muun voi jät­tää vähem­mälle. Esi­mer­kiksi kokouk­sissa istu­mi­nen ja byro­kra­tia on Haku­ni­lassa kar­sittu mini­miin. Mei­dän hal­lin­to­sih­teeri sanoo, että ”anta­kaa minä hoi­dan pape­ri­työt, kes­kit­ty­kää te aut­ta­mi­seen”, Juusela kertoo.

– Kysymme asiak­kailta aina, mitä sinulle kuu­luu. Kukaan ei ehkä ole kysy­nyt sitä ennen. Asia­kas saat­taa romah­taa itke­mään. En voi puhua näistä, kun se on niin noloa eikä kukaan jaksa kuun­nella, moni kertoo.

– Ihmi­set ker­to­vat jär­kyt­tä­viä asioita. Lapsi on teh­nyt itse­mur­han tai on per­he­vä­ki­val­taa. He eivät ole saa­neet nii­hin mitään apua.

Joi­ta­kin hel­pot­taa puhu­mi­nen. Joi­ta­kin ohja­taan lää­kä­riin, tera­pi­aan ja psy­kiat­ri­seen hoitoon.

– Tapaamme kes­kus­te­lua­pua tar­vit­se­via useita ker­toja. Meillä on pit­kä­ai­kai­sina asiak­kaina myös päih­deon­gel­mai­sia. Monelle heistä yhteys dia­ko­ni­aan on erään­laista saat­to­hoi­toa, Juusela ker­too. Hän on käy­nyt monissa asiak­kai­den hautajaisissa.

Dia­ko­nia­työn­te­ki­jät vas­taa­vat myös yhtei­sö­ruo­kai­luista, joi­den yhteis­työ­kump­pa­nina on Yhtei­nen pöytä. Niitä on ker­ran vii­kossa Haku­ni­lasssa ja Län­si­mäessä. Dia­ko­nia­työn­te­ki­jät osal­lis­tu­vat myös rip­pi­lei­reille, har­taus­het­kiin ja lai­tos­käyn­tei­hin. Juuse­lan aikaa vie­vät myös vapaa­eh­tois­ten ja kun­tout­ta­vassa työ­toi­min­nassa ole­vien ohjaus.

– Pai­neita aiheut­taa työn määrä ja sen sisältö: ihmis­ten suru, masen­nus ja toi­vot­to­muus. Meillä on työssä aina mukana toivo. Kris­til­li­nen ihmis­kä­si­tys näkee jokai­sen ainut­laa­tui­sena, arvok­kaana ja kau­niina. Jos me emme itse usko parem­paan, miten voimme välit­tää toi­voa asiakkaille?

Jaana Lai­ti­nen