Kirkon diakoniatyö on ollut sosiaalityölle tärkeä kumppani ihmisten hädän helpottamisessa. Nyt diakoniatyöntekijät epäilevät, että ammattimaisen diakoniatyön annetaan hiipua. Mitä diakonialle on tapahtumassa?

 

Diakonia­työssä on paineita. Työnte­kijät uupuvat, kun resurssit ja työmäärä eivät enää kohtaa. Näin väittää Diako­nia­työn­te­ki­jöiden liiton (Dtl) toimin­nan­johtaja Tiina Laine.

– Siellä näkyy ruuhkina se, mikä yhteis­kunnan sosiaa­li­sek­to­rilla piiputtaa, hän kuvaa.

Perus­toi­meen­tu­lotuen siirto Kelalle tuo paineita diako­nialle edelleen. Siirto ei vähen­tänyt byrokratiaa, vaan toi yhden luukun lisää.

– Ihmisten näkökul­masta avun hakeminen ei helpot­tunut. Nyt apua haetaan Kelasta, sosiaa­li­toi­mesta ja viime hädässä diako­niasta.

Avusta­minen hakemusten teossa on iso työsarka diako­nialle. Joka viides asiakas tarvitsee apua digivii­da­kossa. Monet diako­nia­työn­te­kijät ovat uupumassa työtaakan alle, Laine sanoo.

– He soittavat ja itkevät, että he eivät jaksa. Työtä on entistä enemmän, mutta työnte­ki­jöitä vähemmän. Työn määrä ja resurssit eivät enää kohtaa.

Työnte­ki­jöiden määrä kirkossa on laskenut. Työnte­ki­jöitä on karsittu etenkin lapsi- ja nuori­so­työstä sekä diako­niasta, Laine huomauttaa.

Vuosina 2008 – 2017 diako­nia­työn­te­ki­jöiden määrä laski 11 prosenttia. Kauden alussa heitä oli 1 500, nyt 156 vähemmän. Eläkkeelle siirtyy lähivuosina lähes 150 työnte­kijää. Lisäksi joka toinen alle 36-vuotias diako­nia­työn­tekijä harkitsee alan vaihtoa.

– Diako­nia­työn­te­kijät pitävät työtään tärkeänä, mutta heistä tuntuu, että on pakko lähteä muualle töihin. He ovat saaneet tarpeekseen. Jotkut ovat irtisa­nou­tuneet, vaikka uutta työtä ei ole tiedossa, sanoo Dtl:n asianmies Marko Pasma.

– Diako­nia­työn­te­kijät eivät ole vain hurskaita hyvän­te­ki­jöitä, vaan korkea­kou­lu­tuksen saaneita ammat­ti­laisia. Kovat työpaineet, huono palkka ja koettu arvos­tuksen puute saa heidät hakeu­tumaan muualle.

Ajetaanko diakoniaa alas kirkossa?

Diako­nia­työn­te­ki­jöiden liiton mukaan näin on. Ammat­ti­maisen diakonian alasajo näkyy myös diakonian asian­tun­ti­juuden ohitta­misena. Se tuntuu oudolta, sillä koko kirkon historian diakonia on ollut keskei­sessä asemassa erikseen kutsuttuna työteh­tävänä, Tiina Laine kuvaa.

– Kirkossa on alettu puhua diako­niasta pelkästään lähim­mäi­syytenä. Se häivyttää ammatil­lista ja vaikut­tavaa diako­nia­työtä ja kaventaa käsitystä diako­niasta, Marko Pasma sanoo.

Diako­nia­työn­te­ki­jöillä on entistä vähemmän aikaa perin­teiseen diako­niaan, liitosta sanotaan. Se näkyy muun muassa kyselystä, joka tehtiin jäsenille tämän vuoden alussa. Sen mukaan 40 prosenttia diako­nia­työn­te­ki­jöiden työstä on muuta kuin diakoniaa.

Diako­nia­työn­te­kijät ovat mukana muun muassa rippi­lei­reillä. Yksi leiri vie työaikaa kolme viikkoa.

– Kirkossa ajatellaan, että eri henki­lös­tö­ryhmien pitää tehdä yhteis­työtä. Se on lähtö­koh­tai­sesti ihan fine. Varjo­puoli on, että mitä enemmän muuhun menee aikaa, sitä vähemmän aikaa jää niille, jotka ovat pahiten pulassa. Kirkon pitää nyt punnita tätä. Karsi­taanko työstä, joka kirkon jäsenten mielestä on tärkeintä, Tiina Laine kysyy.

Ammattimaisen diakonian alasajo näkyy diakonian asiantuntijuuden ohittamisena.

Laine viittaa Kirkon tutki­mus­kes­kuksen selvi­tykseen vuodelta 2015. Sen mukaan suurimmat syyt kuulua kirkkoon ovat vähäosaisten autta­minen ja hautaus­maiden ylläpito. Silti monet diako­nia­työn­te­kijät kokevat, ettei diakoniaa arvosteta kirkossa kuten ennen.

– Yhteis­kunnan ilmapiiri heijastuu kirkkoon. Arvot ovat koven­tuneet. Sitä eivät kirkon päättäjät aina edes tiedosta. Muutos tapahtui muutaman diakoniaa kriit­ti­sesti arvioivan artik­kelin jälkeen. Niistä otettiin lauseita jopa suoraan kirkon nelivuo­tis­ker­to­mukseen. Jäi elämään lause, että diakonia hiipuu.

Laine huomauttaa, ettei diako­niassa voi tinkiä ammatil­li­suu­desta. Asiakkaat ovat kaikkein rikki­näi­simpiä ihmisiä.

– Yhtei­söl­lisyys ei auta ihmisiä, jotka eivät pysty osallis­tumaan. Ensin rikko­naisuus pitää korjata, ja ihminen voimaan­nuttaa. Siihen tarvitaan ammat­ti­laisen työtä. Se tapahtuu piilossa, se ei ole trendi­kästä eikä näyttävää. Mutta siihen perustuu pitkälti kirkon uskot­tavuus. Hädässä olevien autta­mis­työtä ei nyt saisi tuhota.

Diakonian pitää kehittyä murroksen keskellä

Diakonian asian­tuntija Tiina Saarela Kirkko­hal­li­tuk­sesta ja sosiaa­li­po­li­tiikan professori Heikki Hiilamo Helsingin yliopis­tosta eivät näe, että diakonian arvostus kirkossa ja seura­kun­nissa vähenisi.

– Kirkolle diakonia on tärkeää, ja sitä arvos­tetaan. En ole nähnyt missään ajatusta tai puhetta, että sitä pitäisi ajaa alas. Näen, että kirkkoa ja seura­kuntaa ei voi olla ilman vahvaa diako­nia­työtä, Saarela sanoo.

– Tiedossa on myös se toinen puoli eli resurssien vähene­minen. Kun työte­ki­jöitä joudutaan vähen­tämään kaikkialla kirkossa, syntyy helposti tunne, että resurs­seista joudutaan taiste­lemaan. Mistään talous­ti­las­toista ei näy, että diakonia olisi hiipu­massa. Tärkeintä on seura­kunnan jäsenten näkökulma: diakonia on tärkeää.

Heikki Hiilamo sanoo samaa. Hiila­molla on pitkä kokemus diako­niasta. Hän työskenteli aiemmin kirkko­hal­li­tuk­sessa diakonia- ja yhteis­kun­tatyön johtajana.

– Diakonian merkitys on tärkeä ja laaja-­alainen ottaen huomioon ihmisten elämän­ti­lanteet. Siinä autetaan niitä, joiden hätä on suurin ja joita ei ole muualla autettu.

– Diakonia on kirkolta todella iso ja merkittävä työpanos vaikeim­massa asemassa olevien autta­mi­seksi. Kirkko rahoittaa diakoniaa Suomessa selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjois­maassa.

Hiilamo kirjoitti Yhteis­kun­ta­po­li­tiikka-lehteen ammatil­li­sesta diako­niasta artik­kelin, joka Dtl:n mukaan muutti kirkon tapaa puhua diako­niasta kriit­ti­sempään suuntaan. Hän vertasi siinä toimeen­tu­lotuen saajien ja diakonian asiak­kaiden määriä. Tutkimus toi esiin, että diakonia ei reagoinut 2008 alkaneeseen lamaan yhtä nopeasti kuin 1990-luvun laman aikana.

Tiina Saarela kuitenkin ymmärtää, mistä aiheutuu diako­nia­työn­te­ki­jöiden tunne arvojen koven­tu­mi­sesta.

– Koko yhteis­kun­nassa asenteet ovat koven­tuneet. Eikä kirkko ole yhteis­kunnan ulkopuo­lella. Usein samat päättäjät päättävät seura­kun­nassa ja kunnissa. Julki­suu­dessa toistuvat näkemykset, että köyhyys on omaa syytä ja ihmiset eivät halua tehdä töitä. Kova ilmapiiri näkyy köyhissä häpeänä. Meidän tehtävä kirkossa ja sosiaa­li­toi­messa on puolustaa vähäosaisia.

Saarela sanoo, että koko sosiaali- ja terveys­ala on nyt murrok­sessa. On tekeillä sote-uudistus ja maakun­ta­malli. Myös diakonia joutuu murroksen keskellä muuttumaan ja kehit­tymään, hän sanoo. Työpai­neiden alla on helppo jäädä kiinni vanhaan. Se ei nyt riitä, vaan nyt pitää miettiä uudelleen, mitä diako­niassa tehdään, miten ja kenen kanssa ja mitkä ovat työn tärkeimmät painopisteet.

– Kukaan muu kuin diako­nia­työn­te­kijät eivät voi sitä tehdä. Seura­kunnat päättävät itse diako­nia­työstään, kirkon johto voi vain antaa suosi­tuksia.

Diakonia kutoo yhteistyön verkkoja

Tiina Saarelan näkemys on, että diakoniaa pitää kehittää yhtei­söl­li­sempään suuntaan. Sitä ei pidä käsittää kapeasti, hän sanoo. Yhtei­söl­lisyys ei ole sitä, että vapaa­eh­toiset korvaavat ammat­ti­laiset, hän sanoo.

– Diako­ni­työn­te­ki­jöillä on sosio­nomin tai sairaan­hoi­tajan koulutus. Heidän työtään ei voi tehdä vapaa­eh­toisten voimin.

Sen sijaan yhtei­söl­lisyys voisi tarkoittaa yhteistyön kehit­tä­mistä alan eri toimi­joiden kanssa.

Yhteiskunnassa asenteet ovat koventuneet. Eikä kirkko ole yhteiskunnan ulkopuolella.

– Kunnat ja järjestöt ovat diako­nialle tärkeitä kumppa­neita. Yhteis­työtä niiden kanssa pitää kehittää, jotta ihmisille saadaan hyvää tukea. Diako­nialle sopii ammatil­lisen verkon­ku­tojan rooli tässä kuviossa.

– Perin­tei­sesti eri toimijat ovat Suomessa vastanneet vain omasta kapeasta sekto­rista. Nyt monet asiat pitää ajatella uudelleen. Ammatil­lisuus diako­niassa ei tarkoita sitä, että hoidetaan vain oma sektori. Tarvitaan uusia tapoja tehdä työtä toisella tavalla.

Diakonian vahvuus on se, että se kohtaa ihmisen, Tiina Saarela sanoo. Diako­niassa ihminen saa puhua ja häntä kuunnellaan. Samaan eivät aina pysty kuntien sosiaali- ja terveys­huolto, jossa aikataulut ovat usein tiukat ja resurssit pienet lakisää­teisiin tehtäviin nähden.

– Diakonia pystyy paneu­tumaan kokonai­suuteen.

Heikki Hiilamo näkee, että diako­nia­työn­te­ki­jöiden uupumisen taustalla on laajempia syitä.

– Diakonit ovat koulu­tuk­sel­li­sesti ja hallin­nol­li­sesti jääneet vaikeaan rakoon. Diakonian viran asemaa kirkossa on yritetty ratkaista 30 vuotta, mutta hyvää ratkaisua ei ole saatu aikaan.

Diako­nia­työn­te­ki­jöillä on amk-tasoinen koulutus. Se ei anna samoja oikeuksia kuin sosiaa­li­työn­te­ki­jöillä on. Diakoniaa ei ole samalla lailla normi­tettu kuin sosiaa­lityö tai Kelan toiminta, Hiilamo huomauttaa. Niille on laissa määrätty tehtävät ja oikeuksien rajat. Diakonia joutuu itse määrit­te­lemään työnsä sisällön ja fokuksen.

– Toisaalta se on vahvuus. Diakonia pystyy nopeasti reagoimaan uusiin, esiin nousseisiin tarpeisiin ja ilmiöihin.

Diako­nia­työn­te­ki­jöiden ammat­tiasema seura­kun­nassa on hankala, Hiilamo kuvaa. Kirkon valta­hie­rar­kiassa papin ja diako­nia­työn­te­kijän oikeuk­sissa on suurempi ero kuin lääkärin ja sairaan­hoi­tajan.

 

”Huolta on kuunneltava”

Olen perusdiakonian suuri kannattaja, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo.

– Kirkko­lain­sää­däntö määrää, että jokai­sessa seura­kun­nassa pitää olla diako­ni­työn­tekijä, sanoo Teemu Laajasalo. Kuva: Kirkon kuvapankki / Markku Pihlaja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin hiippa­kunnan piispa Teemu Laajasalo sanoo, että hän tunnistaa diako­nia­työn­te­ki­jöiden huolen. Hiippa­kuntaan on tullut muutamia yhtey­den­ottoja asiasta.

Vielä vuosi sitten hän toimi kirkko­herrana Kalliossa. Silloin hän kuuli työnte­ki­jöiden tunte­muksia omasta seura­kun­nastaan.

– Ammatil­lista diakoniaa tekevät työnte­kijät kokevat, että vapaa­eh­tois­jutut heiken­tävät heidän asemaansa. Sitä huolta pitää kuulla.

– Jos heillä on tunne, ettei heitä arvosteta tai heidän osaami­sensa syrjäy­tetään, jotakin on mennyt pieleen.

Kirkossa ajatellaan nyt, että lähim­mäistyö ja palvelu kuuluvat kaikille työnte­ki­jöille pappeja myöten, Laajasalo sanoo. Samalla halutaan kehittää diako­niassa vapaa­eh­toisten osuutta.

– On tärkeä ajatella, että vapaa­eh­toistyö ja ammatil­linen diakonia eivät ole kilpai­li­joita tai vaihtoehtoja. Ammatil­li­sella diako­nialla on osaamista, josta on pidettävä kiinni. Vapaa­eh­toistyö ei korvaa ammat­ti­maista diakoniaa. Se on vain tapa tehdä enemmän.

Ei tarvetta vähentää virkoja

Helsingin hiippa­kun­nassa työsken­telee tällä haavaa noin 140 diako­nia­työn­te­kijää, Laajasalo kertoo.

Diako­nia­työn­te­ki­jöiden määrä vaihtelee eri seura­kun­nissa. Ne päättävät viroista ja toiminnan painopis­teistä itse.

– En ole kuullut signaalia, että olisi halua tai tarvetta vähentää määrää.

Diakonian viroilla on kirkossa vahva suoja, hän kuvaa. Kirkko­lain­sää­däntö määrää, että jokai­sessa seura­kun­nassa pitää olla diako­nia­työn­tekijä.

Diako­nia­työn­te­ki­jöiden liitto on ollut huolissaan siitä, että kaikissa hiippa­kun­nissa ei enää ole omaa diako­niasta vastaavaa henkilöä. Helsingin hiippa­kun­nassa toimi ennen diako­niaan nimetty hiippa­kun­ta­sih­teeri. Kun viran­haltija jäi eläkkeelle viitisen vuotta sitten, diakonia yhdis­tettiin muiden hiippa­kun­ta­sih­teerien tehtäviin.

– En ollut tuolloin piispa enkä tiedä keskus­telua, joka liittyi muutokseen. Yleisellä tasolla voi sanoa, että kirkossa on työala­koh­tai­suutta vähen­netty ja työteh­täviä yhdis­tetty muutenkin talous­syistä. On varmasti hyvä miettiä tulevia ratkaisuja tässä diakonien näkökul­masta.

Olen kikkailemattoman perusdiakonian kannattaja

Laajasalo sanoo, että diakonia on kirkon työn ytimessä. Sitä arvos­tetaan sekä kirkon sisällä että jäsenis­tössä.

Diakonian merkitys näkyy myös työmuo­doissa, joita se on kehit­tänyt, Helsingin piispa muistuttaa. Esimer­kiksi sovittelu, velka­neu­vonta ja prosti­tuoi­tujen autta­minen on lähtenyt diako­nia­työstä. Nyt ne ovat levinneet muuhun yhteis­kuntaan.

Uusista työmuo­doista diakonia on kehit­tänyt ruoan jakelua ja ruokailuja vähäva­rai­sille.

– Olen itse kikkai­le­mat­toman perus­dia­konian suuri kannattaja ja tukija. Siihen kuuluvat vastaan­ot­totyö, erilaiset tapah­tumat ja kotikäynnit. Kotikäyntejä eivät juuri muut enää tee kuin kirkko.

 

”Kaikki eivät jaksa enää edes yrittää”

Johtava diakoniatyöntekijä Liisa Juusela kuulee raskaita elämänkohtaloita Hakunilan kirkolla.

 

– Tehtä­vämme on tuoda asiak­kaiden ääni kuuluviin, sanoo Liisa Juusela. Kuva: Jyrki Komulainen

Me upotaan työhön, sanoo johtava diako­nia­työn­tekijä Liisa Juusela. Hän ohjaa diako­nia­tiimiä Hakunilan seura­kun­nassa Vantaalla.

Hakunila on pääosin 1970-luvulla raken­nettu kerros­ta­lo­lähiö kaupungin itäosassa. Seura­kuntaan kuuluu myös läheinen Länsimäen alue, jossa kolmasosa asukkaista on taustaltaan maahan­muut­tajia. Seura­kunnan alueella asuu 30 000 ihmistä.

Diako­nia­työn­te­ki­jöillä on kerran viikossa avoin vastaanotto kummas­sakin toimi­pai­kassa. Muuten työnte­ki­jöiden luokse pääsee ajan tilaa­malla.

Ihmisten raskas arki ja monet ongelmat näkyvät diako­nia­työn­te­ki­jöiden työssä: Isä tekee kuolemaa Rovanie­mellä eikä ole varaa matkustaa hyväs­te­lemään häntä. Raha ei riitä lapsen hauta­kiveen. Ruokaa ei voi ostaa, kun pienestä eläkkeestä maksetaan ensin vuokrat ja velat. Ei voi mennä lääkäriin, kun käynti ja lääkkeet maksavat. Hampaat jäävät hoita­matta.

Monet sattumat tuovat vastaa­no­tolle myös työssä käyviä: Omistusa­sunnon vastike nousi yli maksu­kyvyn, kun taloon tuli yhtä aikaa katto- ja putki­re­montti. Mies oli pelannut, hävinnyt ja ottanut vippejä, ja velat kaatuvat perheen päälle.

Moni on luovut­tanut.

– Et käy missään, et tee mitään, et osta mitään. Et jaksa enää edes yrittää, Juusela kuvaa.

Työttö­myystuen ja ansio­si­don­naisen työttö­myys­turvan pitkät käsit­te­lyajat näkyvät ruuhkina. Päätökset viipyvät viikkoja, ja lopulta ruokaan ei ole rahaa. Aktii­vi­mallin leikkaukset kiris­tävät kukkaroa entisestään, ja työtön saattaa saada 460 euroa käteen kuussa.

Pääkau­pun­ki­seudun vuokrataso on korkea, ja asumistuki on jäänyt siitä jälkeen.

– Kuka ne asumis­me­nojen sallitut rajat on keksinyt? Kallis asuminen kurjistaa ihmisiä lisää, sanoo Juusela.

– Täällä yksiötä on vaikea saada alle 700 – 800 euron. Olen sanonut välillä asiak­kaalle, että jos sinulle ei ole siteitä Hakunilaan, muuta Lahteen. Siellä kiva kaksio voi maksaa 500 euroa kuukau­dessa.

Jokaisen avun hakijan tilanne selvi­tetään, Juusela sanoo. Periaate on, että rahaa annetaan vasta, jos Kela ja sosiaa­li­toi­misto eivät ole sitä antaneet. Yhteydet sosiaa­li­toimeen ovat tärkeät ja toimivat, hän kuvaa. Asiakkaan asioita voidaan selvittää yhteis­työssä. Äkillisiin kriiseihin voidaan hakea kerta-apua seura­kunnan kriisi­ra­has­tosta.

– Joskus käy ilmi, että hakija ei ole tiennyt, osannut tai jaksanut edes hakea tukia, joihin hänellä on oikeus, Juusela kertoo.

Asiakkailla suruja ja rankkoja kokemuksia

Liisa Juusela on toiminut Hakuni­lassa diako­nia­työssä kolme vuosi­kym­mentä. Sinä aikana työn painopiste on siirtynyt kotikäyn­neistä vastaan­ot­toihin turval­li­suus­syistä.

– Ennen diako­nia­työn­tekijä meni asiakkaan kotiin yksin. Siellä saattoi olla vastassa mitä vain. Menin itsekin paikkoihin, joihin ei olisi pitänyt mennä. Kirkolla meitä on enemmän paikalla, ja työhuo­neesta pääsee pois, jos tilanne vaatii.

– Vanhusten luona kahvit­te­lujen aika on ohi. Jos tiedämme, että joku meille tuttu vanhus kaipaa seuraa, etsimme vapaa­eh­toisen.

Ihmisten kohtaa­minen on kuitenkin meidän tärkein tehtä­vämme, Juusela linjaa. Kaiken muun voi jättää vähem­mälle. Esimer­kiksi kokouk­sissa istuminen ja byrokratia on Hakuni­lassa karsittu minimiin. Meidän hallin­to­sih­teeri sanoo, että ”antakaa minä hoidan paperityöt, keskit­tykää te autta­miseen”, Juusela kertoo.

– Kysymme asiak­kailta aina, mitä sinulle kuuluu. Kukaan ei ehkä ole kysynyt sitä ennen. Asiakas saattaa romahtaa itkemään. En voi puhua näistä, kun se on niin noloa eikä kukaan jaksa kuunnella, moni kertoo.

– Ihmiset kertovat järkyt­täviä asioita. Lapsi on tehnyt itsemurhan tai on perhe­vä­ki­valtaa. He eivät ole saaneet niihin mitään apua.

Joitakin helpottaa puhuminen. Joitakin ohjataan lääkäriin, terapiaan ja psykiat­riseen hoitoon.

– Tapaamme keskus­te­luapua tarvit­sevia useita kertoja. Meillä on pitkä­ai­kaisina asiak­kaina myös päihdeon­gel­maisia. Monelle heistä yhteys diako­niaan on erään­laista saatto­hoitoa, Juusela kertoo. Hän on käynyt monissa asiak­kaiden hauta­jai­sissa.

Diako­nia­työn­te­kijät vastaavat myös yhtei­sö­ruo­kai­luista, joiden yhteis­työ­kump­panina on Yhteinen pöytä. Niitä on kerran viikossa Hakuni­lasssa ja Länsi­mäessä. Diako­nia­työn­te­kijät osallis­tuvat myös rippi­lei­reille, hartaus­hetkiin ja laitos­käyn­teihin. Juuselan aikaa vievät myös vapaa­eh­toisten ja kuntout­ta­vassa työtoi­min­nassa olevien ohjaus.

– Paineita aiheuttaa työn määrä ja sen sisältö: ihmisten suru, masennus ja toivot­tomuus. Meillä on työssä aina mukana toivo. Kristil­linen ihmis­kä­sitys näkee jokaisen ainut­laa­tuisena, arvok­kaana ja kauniina. Jos me emme itse usko parempaan, miten voimme välittää toivoa asiak­kaille?

Jaana Laitinen