Uusi lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen on vahva lastensuojelun ammattilainen.

 

 

Kun Suomeen puuhat­ti­in lap­si­asi­aval­tu­utet­tua 1990–2000-lukujen tait­teessa, Eli­na Pekkari­nen pänt­täsi sosi­aal­i­työtä Helsin­gin yliopis­tossa. Hän seurasi kiin­nos­tuneena lain kir­joit­tamista.

– Suo­mi allekir­joit­ti YK:n lapsen oikeuk­sien yleis­sopimuk­sen 1991. Silti meil­lä ei tuol­loin ollut ketään, jon­ka tehtävä oli valvoa sopimuk­sen toteut­tamista.

Pekkari­nen kiin­nos­tui viras­ta ja tietois­es­ti ural­laan ”hioi omaa osaamista” sitä varten. Kun edel­lisen lap­si­asi­aval­tu­ute­tun Tuo­mas Kurt­ti­lan viisivuo­tiskausi lop­pui, hän lait­toi paper­it sisään.

Pekkarisen osaami­nen vaku­ut­ti val­it­si­jat. Hän aloit­ti lap­si­asi­aval­tu­utet­tuna toukoku­us­sa tänä vuon­na.

Kolme ensim­mäistä kuukaut­ta on men­nyt muun muas­sa hal­li­tu­so­hjel­maan ja oman toimis­ton henkilöstöön tutustues­sa. Töitä on teet­tänyt myös Syyr­i­as­sa ole­vien suo­ma­lais­las­ten tilanne.

Val­tu­ute­tun työn teemat ja sidos­ryh­mät ovat ennestään tut­tu­ja, hän sanoo.

– Min­ul­la on ollut luot­tavainen olo. Ei ole tun­tunut siltä, että min­ut on heit­et­ty syvään veteen ja seu­rat­tu, miten pär­jään.

Val­tu­utet­tuna hän arvioi ja edis­tää lapsen oikeuk­sien toteu­tu­mista Suomes­sa. Las­ten ään­i­tor­ven tai puolestapuhu­jan tit­telin hän kuitenkin tor­juu.

– Lap­sil­la ja nuo­ril­la on oikeus sanoa omat mielip­i­teen­sä. Min­un tehtäväni on vahvis­taa sitä ään­tä ja varmis­taa, että se kuul­laan.

Palveluihin satsattu, juurisyitä ei hoideta

Eli­na Pekkari­nen on ensim­mäi­nen sosi­aal­i­työn ammat­ti­lainen lap­si­asi­aval­tu­utet­tuna. Hänen työu­ransa on liit­tynyt las­ten­suo­jelu­un eri rooleis­sa: nuorisokodin ohjaa­jana, sosi­aalipäivystyk­sessä, sosi­aal­i­työn­tek­i­jänä, tutk­i­jana ja määräaikaise­na pro­fes­so­ri­na.

Hän tut­ki väitöskir­jas­saan las­ten­suo­jelun asi­akku­ut­ta viidel­lä vuosikymmenel­lä. Ter­vey­den ja hyv­in­voin­nin laitok­sel­la ja Nuoriso­tutkimusseuras­sa hän jatkoi sijoi­tusten tutkimista.

Las­ten­suo­jelun arkea hän seurasi Helsin­gin hallinto-oikeudessa, jos­sa hän teki tah­don­va­s­taisia huostaan­ot­topäätök­siä asiantun­ti­ja­jäse­nenä.

– Täy­tyy toivoa, että sil­lä mitä sanon, on pain­oa, hän viit­taa alan koke­muk­seen­sa.

Voisiko köyhyyden helpottuminen säästää perheet uupumisen ja ongelmien kierteestä?

Pekkari­nen aloit­ti val­tu­utet­tuna tilanteessa, jos­sa las­ten­suo­jelun asi­akas­määrät ja huostaan­otot vain kas­va­vat. Näin on käynyt siitä huoli­mat­ta, että lap­siper­hei­den tukemiseen on 2000-luvul­la sat­sat­tu rahaa enem­män kuin koskaan. Se on paradok­si, jota Pekkarisen mielestä pitäisi tutkia tuor­eil­la silmil­lä.

Yksi seli­tys kehi­tyk­seen voi olla, että kalli­ita eri­ty­is­palvelu­ja käytetään nykyään enem­män kuin ennen. Voi olla niinkin, että resursse­ja on käytet­ty osin vääri­in asioi­hin, Pekkari­nen väit­tää.

– Pitää miet­tiä, onko jykevä palvelu­jen tuot­ta­mi­nen paras tapa kohden­taa varat.

Kun lap­siper­hei­den palvelu­ja on kehitet­ty, pää­paino on ollut ongelmien ennal­ta ehkäisyssä. Pekkarista huolestut­taa se, että kor­jaa­vat toimet jäävät jalkoi­hin, kun ongelmien ehkäisyyn sat­sa­taan vah­vasti.

Esimerkik­si sijaishuol­lon kehit­tämi­nen on jäänyt vähälle, eikä jälk­i­huoltoa ole kehitet­ty ollenkaan, hän sanoo.

– Suh­taudun kri­it­tis­es­ti todel­la vah­vaan ehkäisy­puheeseen. Kuvitel­laan, että kaik­ki ongel­mat voi ehkäistä ennal­ta. Tarvi­taan myös kor­jaavia toimia. Sat­tuma voi kos­ket­taa ketä tahansa. Jos sil­loin ei ole kor­jaavaa toim­intaa, mah­dol­lisu­us puut­tua asioi­hin hukataan.

Pekkari­nen väit­tää, että run­saatkaan palve­lut eivät auta, jos ongelmien juurisy­i­hin ei puu­tu­ta. Per­heen koko tilanne pitää kat­soa ennen kuin ”las­ten­suo­jelun palvelupyörä masi­noidaan liik­keelle”.

– Mis­sä kun­nos­sa per­heen talous on, entä asum­i­nen, ovatko van­hempi­en mie­len­ter­vey­den kan­timet kun­nos­sa, onko ongelmia päi­htei­den kanssa, käyvätkö van­hem­mat töis­sä, mitä per­heen arjes­sa tapah­tuu. Uskallan väit­tää, että nämä asi­at pitää lait­taa kun­toon ensin.

Mitä jos poistetaan lapsiperheiden köyhyys?

Lap­si­asi­aval­tu­utet­tu näkee, että lap­siper­hei­den köy­hyy­destä ja sen vaiku­tuk­ses­ta las­ten ja nuorten ongelmi­in puhutaan aivan liian vähän.

Hän varoit­teli jo tutk­i­jana, että lap­siper­hei­den tukien leikkauk­set lisäävät las­ten­suo­jelun asi­akkaiden määrää. Niin kävikin. Leikkauk­set iskevät etenkin vähä­tu­lois­t­en per­hei­den lap­si­in ja nuori­in. Rahaa pan­ti­in palvelui­hin mut­ta per­hei­den toimeen­tu­losta sitä vieti­in pois.

Köy­hyys on yksi per­hei­den ongelmien juurisyy, joka tulee esi­in las­ten­suo­jelus­sa. Las­ten­suo­jelun asi­akasper­heet ovat pien­i­t­u­loisem­pia kuin muut per­heet.

– Mitä jos ensin pois­te­taan lap­siper­hei­den köy­hyys ja kat­so­taan, mitä siitä seu­raa. Uskalletaanko sitä kokeil­la? Voisiko köy­hyy­den helpot­tumi­nen säästää per­heet uupumisen ja ongelmien kier­teestä?

– Köy­hyys ei ole ain­ut syy lap­siper­hei­den ongelmien taustal­la. Sen pois­t­a­mi­nen on kuitenkin yksi tek­i­jä, jota ei ole vielä kokeil­tu.

Myös aikuis­ten mie­len­ter­veyspalveluista puhutaan las­ten­suo­jelus­sa liian vähän, Pekkari­nen sanoo. Van­hem­man mie­len­ter­vey­den ongel­mat ennus­ta­vat lapsen jou­tu­mista las­ten­suo­jelun asi­akkaak­si. Se tiede­tään tutkimusten mukaan. Silti monis­sa kun­nis­sa mie­len­ter­veyspalvelu­ja on vaikea saa­da.

– Van­hem­man psyykki­nen sairaus voi vaaran­taa lapsen hyv­in­voin­nin. Aikuis­ten palveluis­sa pitää tun­nistaa per­heet, jois­sa on tämä ris­ki. Kun van­hem­man hoitoa suun­nitel­laan, pitää ottaa huomioon myös las­ten tilanne. Jos van­hempi ei pääse hoitoon, lap­sia on vaikea aut­taa.

Runsaatkaan palvelut eivät auta, jos ongelmien juurisyihin ei puututa.

Myös van­hempi­en liika alko­holinkäyt­tö ja per­heen ihmis­suhdeon­gel­mat tuo­vat lap­sia las­ten­suo­jelun asi­akkaik­si. Ihmis­suhdeon­gel­mat näkyvät avio­eroina, avo­eroina ja kuolem­i­na. Alle 13-vuo­ti­aana sijoite­tu­ista lap­sista joka neljäs on kokenut van­hem­man kuole­man. Lapsen ongelmien taustal­la on usein hoita­mat­to­mia trau­mo­ja, Pekkari­nen sanoo.

– Meil­lä esimerkik­si avio­eroneu­von­ta on ollut muu­tamien jär­jestö­jen varas­sa. Per­hei­den pitäisi saa­da kri­i­sis­sä automaat­tis­es­ti apua. Moni ei jak­sa hakea apua omin voimin, jos on itsekin kri­isin osa­puoli ja trau­ma­ti­soitunut.

Käsit­telemät­tömät trau­mat voivat tul­la ilmi, kun lap­si alkaa liikkua yksin kodin ulkop­uolel­la.

– Las­ten­suo­jelun asi­akkaik­si tuleekin entistä enem­män nuo­ria. Se on uusi, 2000-luvun ilmiö. Kukaan ei tiedä var­mak­si, mik­si.

Yksityisten laitosten maa – valvonta olematonta

Eli­na Pekkari­nen on tutk­i­jana ja työssään pere­htynyt eri­tyis­es­ti huostaan­ot­toi­hin ja koulukotei­hin. Hän on ollut kahdek­san vuot­ta val­tion kouluko­tien johtokun­nas­sa. Opiskelu­vuodet hän työsken­teli Naulakallion hoitokodis­sa Helsingis­sä.

Hän sanoo, että nyky­istä las­ten­suo­jelu­lakia on han­kala soveltaa työhön nuorten kanssa. Laki on sama vau­valle ja 16-vuo­ti­aalle nuorisorikol­liselle.

Hän viit­taa tilanteisi­in, jois­sa nuoren oikeuk­sia joudu­taan rajoit­ta­maan tilanteis­sa, jois­sa se on nuoren parhaak­si. Julk­isu­udessa on ker­rot­tu tapauk­sista, jois­sa oireile­via nuo­ria on käärit­ty mat­toon tai eris­tet­ty.

– Eristämiset ja joukko­ran­gais­tuk­set ovat täysin toim­i­mat­to­mia keino­ja. Kaikissa laitok­sis­sa pitää nou­dat­taa lakia ja ihmisoikeussopimuk­sia. Eri tilanteis­sa pitää käyt­tää lievimpiä toimivia keino­ja. Toisaal­ta se ei saa johtaa siihen, että lapset ja nuoret eivät ole tur­vas­sa tai he vahin­goit­ta­vat itseään tai mui­ta. Mis­sä menee oikeutet­tu­jen toimien raja? Sen kanssa kipuilen itsekin.

Sijais­per­hei­den ja laitosten ongel­mat kieliv­ät siitä, että ne on jätet­ty tekemään työtään yksin, Pekkari­nen sanoo. Suomes­sa on eniten yksi­ty­isiä las­ten­suo­jelu­palvelun tuot­ta­jia koko Euroopas­sa. Niitä on syn­tynyt paljon 1990-luvul­ta läh­tien. Yksi­ty­isiä palvelu­ja tarvi­taan, Pekkari­nen sanoo, kos­ka julki­nen puoli ei pysty huole­hti­maan kaik­ista. Samaan aikaan laitosten valvon­ta ja sijoi­tusten seu­ran­ta on jäänyt vähälle.

– Laitok­set jätetään tekemään työtään yksin. Kansalli­nen tah­toti­la las­ten­suo­jelun kehit­tämisek­si on ollut mitätön.

– Las­ten­suo­jelun sosi­aal­i­työn­tek­i­jöil­lä on liikaa työtä. He eivät pysty valvo­maan laitok­sia. He ovat ker­toneet sen jul­ki ja pyytäneet lisää resursse­ja. Alue­hallintovi­ra­nomainenkin on yli­työl­lis­tet­ty.

Eduskun­nan oikeusasi­amies tarkasti kah­den vuo­den aikana 17 yksikköä. Melkein jokaises­ta tarkaste­tus­ta laitok­ses­ta löy­tyi mapilli­nen kor­jat­tavaa, Pekkari­nen ker­too.

– Niitä laitok­sia on yli 500! Siitä näkee ongel­man mit­ta­suh­teen. Las­ten­suo­jelun ongelmia ei voi­da valvon­nal­la hoitaa, kos­ka siihen ei ole resursse­ja. Pitää tapah­tua liikah­duk­sia koko jär­jestelmän kehit­tämisessä ja mielekkyy­den pohtimises­sa.

Onko meidän laitoskulttuurimme aikansa elänyt?

Jot­ta laitok­sil­la on muu­takin osaamista kuin eristämiset ja muut kovat keinot, tarvi­taan lisää henkilökun­taa. Esimerkik­si hän halu­aa ottaa Pitkäniemen ja Niu­van­niemen sairaalan vaa­ti­van psyki­a­trisen hoidon yksiköt, jois­sa hoide­taan psyykkises­ti oireile­via lap­sia ja nuo­ria.

– Henkilömi­toi­tus on näis­sä yksiköis­sä ihan eri luokkaa kuin las­ten­suo­jelu­laitok­sis­sa, ja ne ovat päässeet hyvi­in tulok­si­in, eikä rajoit­tamisia ole tarvin­nut käyt­tää paljon.

Laitoskulttuurista yksilölliseen suuntaan

Eli­na Pekkari­nen on viime aikoina miet­tinyt, onko nykyisessä laitoskult­tuuris­sa mieltä. Nyt yhteen paikkaan kerätään saman­ikäisiä lap­sia ja nuo­ria, joil­la on saman­laisia ongelmia. Tutkimuk­sis­sa on kuitenkin havait­tu, että laitok­sis­sa sitä ei käytetä voimavarana.

– Ver­tais­ryh­mä­toim­inta on ohut­ta, ja sen ohjaamisen taidot laitok­sis­sa puut­teel­lisia. Ver­tais­ryh­män sijaan koroste­taan nuoren ja aikuisen kor­jaavaa suhdet­ta. Mik­si lap­sia ja nuo­ria kootaan osas­toille, jos se ei tuo lisäar­voa las­ten aut­tamiseen. Olisiko jokin muu tapa parem­pi?

– Onko mei­dän laitoskult­tuurimme aikansa elänyt?

Val­tu­utet­tu miet­tii, pitäisikö laitosten sijaan perus­taa enem­män ammatil­lisia per­heitä.

– En puhu per­hekodeista. Ne ovat laitos­maisia. Meil­lä on koulukodeis­sa ollut per­hekote­ja. Niistä on hyviä ja todel­la huono­ja koke­muk­sia. Oleel­lista on ymmärtää, että yksi malli ei sovi kaikille lap­sille. Tar­jol­la pitäisi olla yksilöl­lisem­piä ratkaisu­ja eri­lais­ten las­ten ja nuorten tarpeisi­in. Nykyi­nen jär­jestelmä on jäykkä.

Kun­nis­sa las­ten­suo­jelun työtek­i­jän kädet voivat olla sidot­tu­ja, Pekkari­nen tietää. Kun­nal­la on ehkä sopimus yhden laitok­sen kanssa, ja kaik­ki huostaan­otot sijoite­taan sinne. Joskus lapselle tai nuorelle ei ole tilaa edes siel­lä.

Rohkeutta ja arvostusta sosiaalityöntekijöille

– Toivoisin, että sosi­aal­i­työn­tek­i­jät puo­lus­ta­vat rohkeasti työtään ja vaa­ti­vat sille arvos­tus­ta. He ovat avainase­mas­sa tor­ju­mas­sa las­ten kaltoinko­htelua, kan­nus­taa Pekkari­nen entisiä kol­le­goitaan kun­tien sosi­aal­i­toimis­tois­sa.

– Toivon, että he tun­te­vat ylpeyt­tä amma­tis­taan ja vaa­ti­vat sel­l­aisia olo­ja, että he pystyvät tekemään työtä eet­tis­es­ti kestäväl­lä taval­la. Arvos­tus, joka näkyy palka­s­sa tai yhteiskun­nan ilmapi­iris­sä ja keskusteluis­sa, on hävyt­tömän heikkoa. Kuitenkin har­va suos­tu­isi kan­ta­maan samaa vas­tu­u­ta, joka esimerkik­si las­ten­suo­jelul­la on.

Hän näki hallinto-oikeudessa ja omis­sa tutkimuk­sis­saan, miten yksin sosi­aal­i­työn­tek­i­jät jäävät.

– Toivon, että eri ammat­tikun­nat tuke­vat toisi­aan tässä vaa­ti­vas­sa työssä. Myös van­hem­mille pitää saa­da tukea siinä vai­heessa, kun lap­si sijoite­taan kodin ulkop­uolelle.

Ylipään­sä las­ten tilanne Suomes­sa on kan­sain­välis­es­ti ver­rat­tuna erit­täin hyvä, Pekkari­nen arvioi. Se näkyy muun muas­sa rahan lait­tamise­na ter­vey­den­hoitoon, varhaiskas­vatuk­seen, koulu­tuk­seen ja vapaa-ajan toim­intaan.

– Suo­mi tun­tee yhteiskun­tana las­ten­sa arvon. Välil­lä kuitenkin tun­tuu, että ilmapi­iri voisi olla lap­sia kohtaan myön­teisem­pikin.

Lap­si­in liit­tyviä aihei­ta käsitel­lään usein ongelma­puheessa: puhutaan huol­let­tavien määrästä, las­ten ja työn yhdis­tämisen han­kalu­ud­es­ta, siitä että äitiys­lo­ma heiken­tää nais­ten ase­maa työ­markki­noil­la, hän on huo­man­nut. Se voi vähen­tää halua perus­taa per­he ja saa­da lap­sia.

– Yhteiskun­ta, jos­sa ei ole lap­sia, on aika surulli­nen. Lapset tuo­vat rikkaut­ta ihmis­ten elämään ja koko yhteisöön.

Turvattomuuden tunne tulevaisuuden teema

Lap­si­asi­aval­tu­ute­tun toimis­to kir­joit­taa parhail­laan strate­giaa seu­raavalle viisivuo­tiskaudelle. Tur­val­lisu­ud­es­ta on tulos­sa sen keskeinen teema, hän sanoo.

– Mietimme, onko per­hei­den tur­val­lista elää Suomes­sa, onko meil­lä sosi­aal­i­tur­vaa tai sisäisen tur­val­lisu­u­den ongelmia. Mietimme myös per­hei­den koke­muk­sia tur­val­lisu­ud­es­ta.

Ne eivät aina ole sama asia.

– Maail­ma on kutis­tunut, ja kaik­ki pahu­us tulee jokaisen tietoon medi­an ja inter­netin kaut­ta. Tur­vat­to­muu­den tunne on lisään­tynyt. Se voi saa­da ihmiset ja yhteiskun­nan käper­tymään itseen­sä. Kun ihmiset vetäy­tyvät vuorovaiku­tuk­ses­ta, se tekee koko yhteiskun­nas­ta tur­vat­tomam­man.

– Ilman vuorovaiku­tus­ta ihmiset muut­tuvat toisilleen vieraik­si. Vieras­ta on helpom­pi viha­ta ja pelätä. Mitä enem­män vuorovaiku­tus­ta on, sitä vähem­män on kiel­teisiä asen­tei­ta eri­laisia ihmisiä kohtaan.

Jaana Laiti­nen

Lap­si­asi­aval­tu­utet­tu seu­raa YK:n lapsen oikeuk­sien sopimuk­sen toteu­tu­mista Suomes­sa ja edis­tää sopimuk­sen tavoit­tei­ta yhteiskun­tapoli­ti­ikas­sa ja lain­säädän­nössä. Val­tu­utet­tu on lapsen äänen vahvis­ta­ja ja lap­sipoli­ti­ikan sil­lan­rak­en­ta­ja.
Lap­si­asi­aval­tu­ute­tun vir­ka perustet­ti­in 2005. Ensim­mäi­nen val­tu­utet­tu oli poli­itikko, talousti­eteil­i­jä Maria Kaisa Aula, jon­ka toimikausi kesti vuo­teen 2014 asti. Aulan jäl­keen teolo­gi, hallintoti­eteil­i­jä Tuo­mas Kurt­ti­la toi­mi val­tu­utet­tuna vuodet 2014–2019.
Eli­na Pekkari­nen on kol­mas lap­si­asi­aval­tu­utet­tu. Hän on ensim­mäi­nen sosi­aalialan ammat­ti­lainen tehtävässä.
Val­tu­utet­tu toimii hallinnol­lis­es­ti oikeusmin­is­ter­iön yhtey­dessä, mut­ta se on itsenäi­nen ja riip­puma­ton. Lap­si­asi­aval­tu­ute­tun toimis­to sijait­see Jyväskylässä. Siel­lä työsken­telee val­tu­ute­tun lisäk­si täl­lä haavaa erikois­tutk­i­ja, yli­tarkas­ta­ja, lakimies ja sih­teeri.
Lap­si­asi­aval­tu­utet­tu ei ota kan­taa yksit­täisen per­heen tai lapsen asioi­hin. Toimis­toon ei voi valit­taa tai kan­nel­la vira­nomais­ten päätök­sistä.