Uusi lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen on vahva lastensuojelun ammattilainen.

 

 

Kun Suomeen puuhattiin lapsia­sia­val­tuu­tettua 1990 – 2000-lukujen taitteessa, Elina Pekka­rinen pänttäsi sosiaa­li­työtä Helsingin yliopis­tossa. Hän seurasi kiinnos­tu­neena lain kirjoit­ta­mista.

– Suomi allekir­joitti YK:n lapsen oikeuk­sien yleis­so­pi­muksen 1991. Silti meillä ei tuolloin ollut ketään, jonka tehtävä oli valvoa sopimuksen toteut­ta­mista.

Pekka­rinen kiinnostui virasta ja tietoi­sesti urallaan ”hioi omaa osaamista” sitä varten. Kun edellisen lapsia­sia­val­tuu­tetun Tuomas Kurttilan viisi­vuo­tis­kausi loppui, hän laittoi paperit sisään.

Pekka­risen osaaminen vakuutti valit­sijat. Hän aloitti lapsia­sia­val­tuu­tettuna touko­kuussa tänä vuonna.

Kolme ensim­mäistä kuukautta on mennyt muun muassa halli­tus­oh­jelmaan ja oman toimiston henki­löstöön tutus­tuessa. Töitä on teettänyt myös Syyriassa olevien suoma­lais­lasten tilanne.

Valtuu­tetun työn teemat ja sidos­ryhmät ovat ennestään tuttuja, hän sanoo.

– Minulla on ollut luotta­vainen olo. Ei ole tuntunut siltä, että minut on heitetty syvään veteen ja seurattu, miten pärjään.

Valtuu­tettuna hän arvioi ja edistää lapsen oikeuksien toteu­tu­mista Suomessa. Lasten äänitorven tai puoles­ta­pu­hujan tittelin hän kuitenkin torjuu.

– Lapsilla ja nuorilla on oikeus sanoa omat mieli­pi­teensä. Minun tehtäväni on vahvistaa sitä ääntä ja varmistaa, että se kuullaan.

Palveluihin satsattu, juurisyitä ei hoideta

Elina Pekka­rinen on ensim­mäinen sosiaa­lityön ammat­ti­lainen lapsia­sia­val­tuu­tettuna. Hänen työuransa on liittynyt lasten­suo­jeluun eri rooleissa: nuori­so­kodin ohjaajana, sosiaa­li­päi­vys­tyk­sessä, sosiaa­li­työn­te­kijänä, tutkijana ja määrä­ai­kaisena profes­sorina.

Hän tutki väitös­kir­jassaan lasten­suojelun asiak­kuutta viidellä vuosi­kym­me­nellä. Terveyden ja hyvin­voinnin laitok­sella ja Nuori­so­tut­ki­mus­seu­rassa hän jatkoi sijoi­tusten tutki­mista.

Lasten­suojelun arkea hän seurasi Helsingin hallinto-oikeu­dessa, jossa hän teki tahdon­vas­taisia huostaan­ot­to­pää­töksiä asian­tun­ti­ja­jä­senenä.

– Täytyy toivoa, että sillä mitä sanon, on painoa, hän viittaa alan kokemuk­seensa.

Voisiko köyhyyden helpottuminen säästää perheet uupumisen ja ongelmien kierteestä?

Pekka­rinen aloitti valtuu­tettuna tilan­teessa, jossa lasten­suojelun asiakas­määrät ja huostaa­notot vain kasvavat. Näin on käynyt siitä huoli­matta, että lapsi­per­heiden tukemiseen on 2000-luvulla satsattu rahaa enemmän kuin koskaan. Se on paradoksi, jota Pekka­risen mielestä pitäisi tutkia tuoreilla silmillä.

Yksi selitys kehitykseen voi olla, että kalliita erityis­pal­veluja käytetään nykyään enemmän kuin ennen. Voi olla niinkin, että resursseja on käytetty osin vääriin asioihin, Pekka­rinen väittää.

– Pitää miettiä, onko jykevä palve­lujen tuotta­minen paras tapa kohdentaa varat.

Kun lapsi­per­heiden palveluja on kehitetty, pääpaino on ollut ongelmien ennalta ehkäi­syssä. Pekka­rista huoles­tuttaa se, että korjaavat toimet jäävät jalkoihin, kun ongelmien ehkäisyyn satsataan vahvasti.

Esimer­kiksi sijais­huollon kehit­tä­minen on jäänyt vähälle, eikä jälki­huoltoa ole kehitetty ollenkaan, hän sanoo.

– Suhtaudun kriit­ti­sesti todella vahvaan ehkäi­sy­pu­heeseen. Kuvitellaan, että kaikki ongelmat voi ehkäistä ennalta. Tarvitaan myös korjaavia toimia. Sattuma voi koskettaa ketä tahansa. Jos silloin ei ole korjaavaa toimintaa, mahdol­lisuus puuttua asioihin hukataan.

Pekka­rinen väittää, että runsaatkaan palvelut eivät auta, jos ongelmien juuri­syihin ei puututa. Perheen koko tilanne pitää katsoa ennen kuin ”lasten­suojelun palve­lu­pyörä masinoidaan liikkeelle”.

– Missä kunnossa perheen talous on, entä asuminen, ovatko vanhempien mielen­ter­veyden kantimet kunnossa, onko ongelmia päihteiden kanssa, käyvätkö vanhemmat töissä, mitä perheen arjessa tapahtuu. Uskallan väittää, että nämä asiat pitää laittaa kuntoon ensin.

Mitä jos poistetaan lapsiperheiden köyhyys?

Lapsia­sia­val­tuu­tettu näkee, että lapsi­per­heiden köyhyy­destä ja sen vaiku­tuk­sesta lasten ja nuorten ongelmiin puhutaan aivan liian vähän.

Hän varoitteli jo tutkijana, että lapsi­per­heiden tukien leikkaukset lisäävät lasten­suojelun asiak­kaiden määrää. Niin kävikin. Leikkaukset iskevät etenkin vähätu­loisten perheiden lapsiin ja nuoriin. Rahaa pantiin palve­luihin mutta perheiden toimeen­tu­losta sitä vietiin pois.

Köyhyys on yksi perheiden ongelmien juurisyy, joka tulee esiin lasten­suo­je­lussa. Lasten­suojelun asiakas­perheet ovat pieni­tu­loi­sempia kuin muut perheet.

– Mitä jos ensin poistetaan lapsi­per­heiden köyhyys ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Uskal­le­taanko sitä kokeilla? Voisiko köyhyyden helpot­tu­minen säästää perheet uupumisen ja ongelmien kierteestä?

– Köyhyys ei ole ainut syy lapsi­per­heiden ongelmien taustalla. Sen poista­minen on kuitenkin yksi tekijä, jota ei ole vielä kokeiltu.

Myös aikuisten mielen­ter­veys­pal­ve­luista puhutaan lasten­suo­je­lussa liian vähän, Pekka­rinen sanoo. Vanhemman mielen­ter­veyden ongelmat ennus­tavat lapsen joutu­mista lasten­suojelun asiak­kaaksi. Se tiedetään tutki­musten mukaan. Silti monissa kunnissa mielen­ter­veys­pal­veluja on vaikea saada.

– Vanhemman psyyk­kinen sairaus voi vaarantaa lapsen hyvin­voinnin. Aikuisten palve­luissa pitää tunnistaa perheet, joissa on tämä riski. Kun vanhemman hoitoa suunni­tellaan, pitää ottaa huomioon myös lasten tilanne. Jos vanhempi ei pääse hoitoon, lapsia on vaikea auttaa.

Runsaatkaan palvelut eivät auta, jos ongelmien juurisyihin ei puututa.

Myös vanhempien liika alkoho­lin­käyttö ja perheen ihmis­suh­deon­gelmat tuovat lapsia lasten­suojelun asiak­kaiksi. Ihmis­suh­deon­gelmat näkyvät avioeroina, avoeroina ja kuolemina. Alle 13-vuotiaana sijoi­te­tuista lapsista joka neljäs on kokenut vanhemman kuoleman. Lapsen ongelmien taustalla on usein hoita­mat­tomia traumoja, Pekka­rinen sanoo.

– Meillä esimer­kiksi avioero­neu­vonta on ollut muutamien järjes­töjen varassa. Perheiden pitäisi saada kriisissä automaat­ti­sesti apua. Moni ei jaksa hakea apua omin voimin, jos on itsekin kriisin osapuoli ja trauma­ti­soi­tunut.

Käsit­te­le­mät­tömät traumat voivat tulla ilmi, kun lapsi alkaa liikkua yksin kodin ulkopuo­lella.

– Lasten­suojelun asiak­kaiksi tuleekin entistä enemmän nuoria. Se on uusi, 2000-luvun ilmiö. Kukaan ei tiedä varmaksi, miksi.

Yksityisten laitosten maa – valvonta olematonta

Elina Pekka­rinen on tutkijana ja työssään pereh­tynyt erityi­sesti huostaan­ot­toihin ja koulu­ko­teihin. Hän on ollut kahdeksan vuotta valtion koulu­kotien johto­kun­nassa. Opiske­lu­vuodet hän työskenteli Naula­kallion hoito­ko­dissa Helsin­gissä.

Hän sanoo, että nykyistä lasten­suo­je­lu­lakia on hankala soveltaa työhön nuorten kanssa. Laki on sama vauvalle ja 16-vuoti­aalle nuori­so­ri­kol­li­selle.

Hän viittaa tilan­teisiin, joissa nuoren oikeuksia joudutaan rajoit­tamaan tilan­teissa, joissa se on nuoren parhaaksi. Julki­suu­dessa on kerrottu tapauk­sista, joissa oirei­levia nuoria on kääritty mattoon tai eristetty.

– Eristä­miset ja joukko­ran­gais­tukset ovat täysin toimi­mat­tomia keinoja. Kaikissa laitok­sissa pitää noudattaa lakia ja ihmisoi­keus­so­pi­muksia. Eri tilan­teissa pitää käyttää lievimpiä toimivia keinoja. Toisaalta se ei saa johtaa siihen, että lapset ja nuoret eivät ole turvassa tai he vahin­goit­tavat itseään tai muita. Missä menee oikeu­tet­tujen toimien raja? Sen kanssa kipuilen itsekin.

Sijais­per­heiden ja laitosten ongelmat kielivät siitä, että ne on jätetty tekemään työtään yksin, Pekka­rinen sanoo. Suomessa on eniten yksityisiä lasten­suo­je­lu­pal­velun tuottajia koko Euroo­passa. Niitä on syntynyt paljon 1990-luvulta lähtien. Yksityisiä palveluja tarvitaan, Pekka­rinen sanoo, koska julkinen puoli ei pysty huoleh­timaan kaikista. Samaan aikaan laitosten valvonta ja sijoi­tusten seuranta on jäänyt vähälle.

– Laitokset jätetään tekemään työtään yksin. Kansal­linen tahtotila lasten­suojelun kehit­tä­mi­seksi on ollut mitätön.

– Lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­ki­jöillä on liikaa työtä. He eivät pysty valvomaan laitoksia. He ovat kertoneet sen julki ja pyytäneet lisää resursseja. Aluehal­lin­to­vi­ran­omai­nenkin on ylityöl­lis­tetty.

Eduskunnan oikeus­asiamies tarkasti kahden vuoden aikana 17 yksikköä. Melkein jokai­sesta tarkas­te­tusta laitok­sesta löytyi mapil­linen korjat­tavaa, Pekka­rinen kertoo.

– Niitä laitoksia on yli 500! Siitä näkee ongelman mitta­suhteen. Lasten­suojelun ongelmia ei voida valvon­nalla hoitaa, koska siihen ei ole resursseja. Pitää tapahtua liikah­duksia koko järjes­telmän kehit­tä­mi­sessä ja mielek­kyyden pohti­mi­sessa.

Onko meidän laitoskulttuurimme aikansa elänyt?

Jotta laitok­silla on muutakin osaamista kuin eristä­miset ja muut kovat keinot, tarvitaan lisää henki­lö­kuntaa. Esimer­kiksi hän haluaa ottaa Pitkä­niemen ja Niuvan­niemen sairaalan vaativan psykiat­risen hoidon yksiköt, joissa hoidetaan psyyk­ki­sesti oirei­levia lapsia ja nuoria.

– Henki­lö­mi­toitus on näissä yksiköissä ihan eri luokkaa kuin lasten­suo­je­lu­lai­tok­sissa, ja ne ovat päässeet hyviin tuloksiin, eikä rajoit­ta­misia ole tarvinnut käyttää paljon.

Laitoskulttuurista yksilölliseen suuntaan

Elina Pekka­rinen on viime aikoina miettinyt, onko nykyi­sessä laitos­kult­tuu­rissa mieltä. Nyt yhteen paikkaan kerätään saman­ikäisiä lapsia ja nuoria, joilla on saman­laisia ongelmia. Tutki­muk­sissa on kuitenkin havaittu, että laitok­sissa sitä ei käytetä voima­varana.

– Vertais­ryh­mä­toi­minta on ohutta, ja sen ohjaa­misen taidot laitok­sissa puutteel­lisia. Vertais­ryhmän sijaan koros­tetaan nuoren ja aikuisen korjaavaa suhdetta. Miksi lapsia ja nuoria kootaan osastoille, jos se ei tuo lisäarvoa lasten autta­miseen. Olisiko jokin muu tapa parempi?

– Onko meidän laitos­kult­tuu­rimme aikansa elänyt?

Valtuu­tettu miettii, pitäisikö laitosten sijaan perustaa enemmän ammatil­lisia perheitä.

– En puhu perhe­ko­deista. Ne ovat laitos­maisia. Meillä on koulu­ko­deissa ollut perhe­koteja. Niistä on hyviä ja todella huonoja kokemuksia. Oleel­lista on ymmärtää, että yksi malli ei sovi kaikille lapsille. Tarjolla pitäisi olla yksilöl­li­sempiä ratkaisuja erilaisten lasten ja nuorten tarpeisiin. Nykyinen järjes­telmä on jäykkä.

Kunnissa lasten­suojelun työte­kijän kädet voivat olla sidottuja, Pekka­rinen tietää. Kunnalla on ehkä sopimus yhden laitoksen kanssa, ja kaikki huostaa­notot sijoi­tetaan sinne. Joskus lapselle tai nuorelle ei ole tilaa edes siellä.

Rohkeutta ja arvostusta sosiaalityöntekijöille

– Toivoisin, että sosiaa­li­työn­te­kijät puolus­tavat rohkeasti työtään ja vaativat sille arvos­tusta. He ovat avaina­se­massa torju­massa lasten kaltoin­koh­telua, kannustaa Pekka­rinen entisiä kolle­goitaan kuntien sosiaa­li­toi­mis­toissa.

– Toivon, että he tuntevat ylpeyttä ammatistaan ja vaativat sellaisia oloja, että he pystyvät tekemään työtä eetti­sesti kestä­vällä tavalla. Arvostus, joka näkyy palkassa tai yhteis­kunnan ilmapii­rissä ja keskus­te­luissa, on hävyt­tömän heikkoa. Kuitenkin harva suostuisi kantamaan samaa vastuuta, joka esimer­kiksi lasten­suo­je­lulla on.

Hän näki hallinto-oikeu­dessa ja omissa tutki­muk­sissaan, miten yksin sosiaa­li­työn­te­kijät jäävät.

– Toivon, että eri ammat­ti­kunnat tukevat toisiaan tässä vaati­vassa työssä. Myös vanhem­mille pitää saada tukea siinä vaiheessa, kun lapsi sijoi­tetaan kodin ulkopuo­lelle.

Ylipäänsä lasten tilanne Suomessa on kansain­vä­li­sesti verrattuna erittäin hyvä, Pekka­rinen arvioi. Se näkyy muun muassa rahan laitta­misena tervey­den­hoitoon, varhais­kas­va­tukseen, koulu­tukseen ja vapaa-ajan toimintaan.

– Suomi tuntee yhteis­kuntana lastensa arvon. Välillä kuitenkin tuntuu, että ilmapiiri voisi olla lapsia kohtaan myöntei­sem­pikin.

Lapsiin liittyviä aiheita käsitellään usein ongel­ma­pu­heessa: puhutaan huollet­tavien määrästä, lasten ja työn yhdis­tä­misen hanka­luu­desta, siitä että äitiysloma heikentää naisten asemaa työmark­ki­noilla, hän on huomannut. Se voi vähentää halua perustaa perhe ja saada lapsia.

– Yhteis­kunta, jossa ei ole lapsia, on aika surul­linen. Lapset tuovat rikkautta ihmisten elämään ja koko yhteisöön.

Turvattomuuden tunne tulevaisuuden teema

Lapsia­sia­val­tuu­tetun toimisto kirjoittaa parhaillaan strategiaa seuraa­valle viisi­vuo­tis­kau­delle. Turval­li­suu­desta on tulossa sen keskeinen teema, hän sanoo.

– Mietimme, onko perheiden turval­lista elää Suomessa, onko meillä sosiaa­li­turvaa tai sisäisen turval­li­suuden ongelmia. Mietimme myös perheiden kokemuksia turval­li­suu­desta.

Ne eivät aina ole sama asia.

– Maailma on kutis­tunut, ja kaikki pahuus tulee jokaisen tietoon median ja inter­netin kautta. Turvat­to­muuden tunne on lisään­tynyt. Se voi saada ihmiset ja yhteis­kunnan käper­tymään itseensä. Kun ihmiset vetäy­tyvät vuoro­vai­ku­tuk­sesta, se tekee koko yhteis­kun­nasta turvat­to­mamman.

– Ilman vuoro­vai­ku­tusta ihmiset muuttuvat toisilleen vieraiksi. Vierasta on helpompi vihata ja pelätä. Mitä enemmän vuoro­vai­ku­tusta on, sitä vähemmän on kielteisiä asenteita erilaisia ihmisiä kohtaan.

Jaana Laitinen

Lapsia­sia­val­tuu­tettu seuraa YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen toteu­tu­mista Suomessa ja edistää sopimuksen tavoit­teita yhteis­kun­ta­po­li­tii­kassa ja lainsää­dän­nössä. Valtuu­tettu on lapsen äänen vahvistaja ja lapsi­po­li­tiikan sillan­ra­kentaja.
Lapsia­sia­val­tuu­tetun virka perus­tettiin 2005. Ensim­mäinen valtuu­tettu oli polii­tikko, talous­tie­teilijä Maria Kaisa Aula, jonka toimi­kausi kesti vuoteen 2014 asti. Aulan jälkeen teologi, hallin­to­tie­teilijä Tuomas Kurttila toimi valtuu­tettuna vuodet 2014 – 2019.
Elina Pekka­rinen on kolmas lapsia­sia­val­tuu­tettu. Hän on ensim­mäinen sosiaa­lialan ammat­ti­lainen tehtä­vässä.
Valtuu­tettu toimii hallin­nol­li­sesti oikeus­mi­nis­teriön yhtey­dessä, mutta se on itsenäinen ja riippu­maton. Lapsia­sia­val­tuu­tetun toimisto sijaitsee Jyväs­ky­lässä. Siellä työsken­telee valtuu­tetun lisäksi tällä haavaa erikois­tutkija, ylitar­kastaja, lakimies ja sihteeri.
Lapsia­sia­val­tuu­tettu ei ota kantaa yksit­täisen perheen tai lapsen asioihin. Toimistoon ei voi valittaa tai kannella viran­omaisten päätök­sistä.