Uusi lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen on vahva lastensuojelun ammattilainen.

 

 

Kun Suo­meen puu­hat­tiin lap­sia­sia­val­tuu­tet­tua 1990–2000-lukujen tait­teessa, Elina Pek­ka­ri­nen pänt­täsi sosi­aa­li­työtä Hel­sin­gin yli­opis­tossa. Hän seu­rasi kiin­nos­tu­neena lain kirjoittamista.

– Suomi alle­kir­joitti YK:n lap­sen oikeuk­sien yleis­so­pi­muk­sen 1991. Silti meillä ei tuol­loin ollut ketään, jonka teh­tävä oli val­voa sopi­muk­sen toteuttamista.

Pek­ka­ri­nen kiin­nos­tui virasta ja tie­toi­sesti ural­laan ”hioi omaa osaa­mista” sitä var­ten. Kun edel­li­sen lap­sia­sia­val­tuu­te­tun Tuo­mas Kurt­ti­lan vii­si­vuo­tis­kausi lop­pui, hän lait­toi pape­rit sisään.

Pek­ka­ri­sen osaa­mi­nen vakuutti valit­si­jat. Hän aloitti lap­sia­sia­val­tuu­tet­tuna tou­ko­kuussa tänä vuonna.

Kolme ensim­mäistä kuu­kautta on men­nyt muun muassa hal­li­tus­oh­jel­maan ja oman toi­mis­ton hen­ki­lös­töön tutus­tuessa. Töitä on teet­tä­nyt myös Syy­riassa ole­vien suo­ma­lais­las­ten tilanne.

Val­tuu­te­tun työn tee­mat ja sidos­ryh­mät ovat ennes­tään tut­tuja, hän sanoo.

– Minulla on ollut luot­ta­vai­nen olo. Ei ole tun­tu­nut siltä, että minut on hei­tetty syvään veteen ja seu­rattu, miten pärjään.

Val­tuu­tet­tuna hän arvioi ja edis­tää lap­sen oikeuk­sien toteu­tu­mista Suo­messa. Las­ten ääni­tor­ven tai puo­les­ta­pu­hu­jan tit­te­lin hän kui­ten­kin torjuu.

– Lap­silla ja nuo­rilla on oikeus sanoa omat mie­li­pi­teensä. Minun teh­tä­väni on vah­vis­taa sitä ääntä ja var­mis­taa, että se kuullaan.

Palveluihin satsattu, juurisyitä ei hoideta

Elina Pek­ka­ri­nen on ensim­mäi­nen sosi­aa­li­työn ammat­ti­lai­nen lap­sia­sia­val­tuu­tet­tuna. Hänen työ­uransa on liit­ty­nyt las­ten­suo­je­luun eri roo­leissa: nuo­ri­so­ko­din ohjaa­jana, sosi­aa­li­päi­vys­tyk­sessä, sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä, tut­ki­jana ja mää­rä­ai­kai­sena professorina.

Hän tutki väi­tös­kir­jas­saan las­ten­suo­je­lun asiak­kuutta vii­dellä vuo­si­kym­me­nellä. Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tok­sella ja Nuo­ri­so­tut­ki­mus­seu­rassa hän jat­koi sijoi­tus­ten tutkimista.

Las­ten­suo­je­lun arkea hän seu­rasi Hel­sin­gin hal­linto-oikeu­dessa, jossa hän teki tah­don­vas­tai­sia huos­taan­ot­to­pää­tök­siä asiantuntijajäsenenä.

– Täy­tyy toi­voa, että sillä mitä sanon, on pai­noa, hän viit­taa alan kokemukseensa.

Voisiko köyhyyden helpottuminen säästää perheet uupumisen ja ongelmien kierteestä?

Pek­ka­ri­nen aloitti val­tuu­tet­tuna tilan­teessa, jossa las­ten­suo­je­lun asia­kas­mää­rät ja huos­taa­no­tot vain kas­va­vat. Näin on käy­nyt siitä huo­li­matta, että lap­si­per­hei­den tuke­mi­seen on 2000-luvulla sat­sattu rahaa enem­män kuin kos­kaan. Se on para­doksi, jota Pek­ka­ri­sen mie­lestä pitäisi tut­kia tuo­reilla silmillä.

Yksi seli­tys kehi­tyk­seen voi olla, että kal­liita eri­tyis­pal­ve­luja käy­te­tään nyky­ään enem­män kuin ennen. Voi olla niin­kin, että resurs­seja on käy­tetty osin vää­riin asioi­hin, Pek­ka­ri­nen väittää.

– Pitää miet­tiä, onko jykevä pal­ve­lu­jen tuot­ta­mi­nen paras tapa koh­den­taa varat.

Kun lap­si­per­hei­den pal­ve­luja on kehi­tetty, pää­paino on ollut ongel­mien ennalta ehkäi­syssä. Pek­ka­rista huo­les­tut­taa se, että kor­jaa­vat toi­met jää­vät jal­koi­hin, kun ongel­mien ehkäi­syyn sat­sa­taan vahvasti.

Esi­mer­kiksi sijais­huol­lon kehit­tä­mi­nen on jää­nyt vähälle, eikä jäl­ki­huol­toa ole kehi­tetty ollen­kaan, hän sanoo.

– Suh­tau­dun kriit­ti­sesti todella vah­vaan ehkäi­sy­pu­hee­seen. Kuvi­tel­laan, että kaikki ongel­mat voi ehkäistä ennalta. Tar­vi­taan myös kor­jaa­via toi­mia. Sat­tuma voi kos­ket­taa ketä tahansa. Jos sil­loin ei ole kor­jaa­vaa toi­min­taa, mah­dol­li­suus puut­tua asioi­hin hukataan.

Pek­ka­ri­nen väit­tää, että run­saat­kaan pal­ve­lut eivät auta, jos ongel­mien juu­ri­syi­hin ei puu­tuta. Per­heen koko tilanne pitää kat­soa ennen kuin ”las­ten­suo­je­lun pal­ve­lu­pyörä masi­noi­daan liikkeelle”.

– Missä kun­nossa per­heen talous on, entä asu­mi­nen, ovatko van­hem­pien mie­len­ter­vey­den kan­ti­met kun­nossa, onko ongel­mia päih­tei­den kanssa, käy­vätkö van­hem­mat töissä, mitä per­heen arjessa tapah­tuu. Uskal­lan väit­tää, että nämä asiat pitää lait­taa kun­toon ensin.

Mitä jos poistetaan lapsiperheiden köyhyys?

Lap­sia­sia­val­tuu­tettu näkee, että lap­si­per­hei­den köy­hyy­destä ja sen vai­ku­tuk­sesta las­ten ja nuor­ten ongel­miin puhu­taan aivan liian vähän.

Hän varoit­teli jo tut­ki­jana, että lap­si­per­hei­den tukien leik­kauk­set lisää­vät las­ten­suo­je­lun asiak­kai­den mää­rää. Niin kävi­kin. Leik­kauk­set iske­vät eten­kin vähä­tu­lois­ten per­hei­den lap­siin ja nuo­riin. Rahaa pan­tiin pal­ve­lui­hin mutta per­hei­den toi­meen­tu­losta sitä vie­tiin pois.

Köy­hyys on yksi per­hei­den ongel­mien juu­ri­syy, joka tulee esiin las­ten­suo­je­lussa. Las­ten­suo­je­lun asia­kas­per­heet ovat pie­ni­tu­loi­sem­pia kuin muut perheet.

– Mitä jos ensin pois­te­taan lap­si­per­hei­den köy­hyys ja kat­so­taan, mitä siitä seu­raa. Uskal­le­taanko sitä kokeilla? Voi­siko köy­hyy­den hel­pot­tu­mi­nen sääs­tää per­heet uupu­mi­sen ja ongel­mien kierteestä?

– Köy­hyys ei ole ainut syy lap­si­per­hei­den ongel­mien taus­talla. Sen pois­ta­mi­nen on kui­ten­kin yksi tekijä, jota ei ole vielä kokeiltu.

Myös aikuis­ten mie­len­ter­veys­pal­ve­luista puhu­taan las­ten­suo­je­lussa liian vähän, Pek­ka­ri­nen sanoo. Van­hem­man mie­len­ter­vey­den ongel­mat ennus­ta­vat lap­sen jou­tu­mista las­ten­suo­je­lun asiak­kaaksi. Se tie­de­tään tut­ki­mus­ten mukaan. Silti monissa kun­nissa mie­len­ter­veys­pal­ve­luja on vai­kea saada.

– Van­hem­man psyyk­ki­nen sai­raus voi vaa­ran­taa lap­sen hyvin­voin­nin. Aikuis­ten pal­ve­luissa pitää tun­nis­taa per­heet, joissa on tämä riski. Kun van­hem­man hoi­toa suun­ni­tel­laan, pitää ottaa huo­mioon myös las­ten tilanne. Jos van­hempi ei pääse hoi­toon, lap­sia on vai­kea auttaa.

Runsaatkaan palvelut eivät auta, jos ongelmien juurisyihin ei puututa.

Myös van­hem­pien liika alko­ho­lin­käyttö ja per­heen ihmis­suh­deon­gel­mat tuo­vat lap­sia las­ten­suo­je­lun asiak­kaiksi. Ihmis­suh­deon­gel­mat näky­vät avio­eroina, avoe­roina ja kuo­le­mina. Alle 13-vuo­ti­aana sijoi­te­tuista lap­sista joka nel­jäs on koke­nut van­hem­man kuo­le­man. Lap­sen ongel­mien taus­talla on usein hoi­ta­mat­to­mia trau­moja, Pek­ka­ri­nen sanoo.

– Meillä esi­mer­kiksi avio­ero­neu­vonta on ollut muu­ta­mien jär­jes­tö­jen varassa. Per­hei­den pitäisi saada krii­sissä auto­maat­ti­sesti apua. Moni ei jaksa hakea apua omin voi­min, jos on itse­kin krii­sin osa­puoli ja traumatisoitunut.

Käsit­te­le­mät­tö­mät trau­mat voi­vat tulla ilmi, kun lapsi alkaa liik­kua yksin kodin ulkopuolella.

– Las­ten­suo­je­lun asiak­kaiksi tulee­kin entistä enem­män nuo­ria. Se on uusi, 2000-luvun ilmiö. Kukaan ei tiedä var­maksi, miksi.

Yksityisten laitosten maa – valvonta olematonta

Elina Pek­ka­ri­nen on tut­ki­jana ja työs­sään pereh­ty­nyt eri­tyi­sesti huos­taan­ot­toi­hin ja kou­lu­ko­tei­hin. Hän on ollut kah­dek­san vuotta val­tion kou­lu­ko­tien joh­to­kun­nassa. Opis­ke­lu­vuo­det hän työs­ken­teli Nau­la­kal­lion hoi­to­ko­dissa Helsingissä.

Hän sanoo, että nykyistä las­ten­suo­je­lu­la­kia on han­kala sovel­taa työ­hön nuor­ten kanssa. Laki on sama vau­valle ja 16-vuo­ti­aalle nuorisorikolliselle.

Hän viit­taa tilan­tei­siin, joissa nuo­ren oikeuk­sia jou­du­taan rajoit­ta­maan tilan­teissa, joissa se on nuo­ren par­haaksi. Jul­ki­suu­dessa on ker­rottu tapauk­sista, joissa oirei­le­via nuo­ria on kää­ritty mat­toon tai eristetty.

– Eris­tä­mi­set ja jouk­ko­ran­gais­tuk­set ovat täy­sin toi­mi­mat­to­mia kei­noja. Kai­kissa lai­tok­sissa pitää nou­dat­taa lakia ja ihmi­soi­keus­so­pi­muk­sia. Eri tilan­teissa pitää käyt­tää lie­vim­piä toi­mi­via kei­noja. Toi­saalta se ei saa joh­taa sii­hen, että lap­set ja nuo­ret eivät ole tur­vassa tai he vahin­goit­ta­vat itse­ään tai muita. Missä menee oikeu­tet­tu­jen toi­mien raja? Sen kanssa kipui­len itsekin.

Sijais­per­hei­den ja lai­tos­ten ongel­mat kie­li­vät siitä, että ne on jätetty teke­mään työ­tään yksin, Pek­ka­ri­nen sanoo. Suo­messa on eni­ten yksi­tyi­siä las­ten­suo­je­lu­pal­ve­lun tuot­ta­jia koko Euroo­passa. Niitä on syn­ty­nyt pal­jon 1990-luvulta läh­tien. Yksi­tyi­siä pal­ve­luja tar­vi­taan, Pek­ka­ri­nen sanoo, koska jul­ki­nen puoli ei pysty huo­leh­ti­maan kai­kista. Samaan aikaan lai­tos­ten val­vonta ja sijoi­tus­ten seu­ranta on jää­nyt vähälle.

– Lai­tok­set jäte­tään teke­mään työ­tään yksin. Kan­sal­li­nen tah­to­tila las­ten­suo­je­lun kehit­tä­mi­seksi on ollut mitätön.

– Las­ten­suo­je­lun sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä on lii­kaa työtä. He eivät pysty val­vo­maan lai­tok­sia. He ovat ker­to­neet sen julki ja pyy­tä­neet lisää resurs­seja. Alue­hal­lin­to­vi­ran­omai­nen­kin on ylityöllistetty.

Edus­kun­nan oikeus­asia­mies tar­kasti kah­den vuo­den aikana 17 yksik­köä. Mel­kein jokai­sesta tar­kas­te­tusta lai­tok­sesta löy­tyi mapil­li­nen kor­jat­ta­vaa, Pek­ka­ri­nen kertoo.

– Niitä lai­tok­sia on yli 500! Siitä näkee ongel­man mit­ta­suh­teen. Las­ten­suo­je­lun ongel­mia ei voida val­von­nalla hoi­taa, koska sii­hen ei ole resurs­seja. Pitää tapah­tua lii­kah­duk­sia koko jär­jes­tel­män kehit­tä­mi­sessä ja mie­lek­kyy­den pohtimisessa.

Onko meidän laitoskulttuurimme aikansa elänyt?

Jotta lai­tok­silla on muu­ta­kin osaa­mista kuin eris­tä­mi­set ja muut kovat kei­not, tar­vi­taan lisää hen­ki­lö­kun­taa. Esi­mer­kiksi hän haluaa ottaa Pit­kä­nie­men ja Niu­van­nie­men sai­raa­lan vaa­ti­van psy­kiat­ri­sen hoi­don yksi­köt, joissa hoi­de­taan psyyk­ki­sesti oirei­le­via lap­sia ja nuoria.

– Hen­ki­lö­mi­toi­tus on näissä yksi­köissä ihan eri luok­kaa kuin las­ten­suo­je­lu­lai­tok­sissa, ja ne ovat pääs­seet hyviin tulok­siin, eikä rajoit­ta­mi­sia ole tar­vin­nut käyt­tää paljon.

Laitoskulttuurista yksilölliseen suuntaan

Elina Pek­ka­ri­nen on viime aikoina miet­ti­nyt, onko nykyi­sessä lai­tos­kult­tuu­rissa mieltä. Nyt yhteen paik­kaan kerä­tään saman­ikäisiä lap­sia ja nuo­ria, joilla on saman­lai­sia ongel­mia. Tut­ki­muk­sissa on kui­ten­kin havaittu, että lai­tok­sissa sitä ei käy­tetä voimavarana.

– Ver­tais­ryh­mä­toi­minta on ohutta, ja sen ohjaa­mi­sen tai­dot lai­tok­sissa puut­teel­li­sia. Ver­tais­ryh­män sijaan koros­te­taan nuo­ren ja aikui­sen kor­jaa­vaa suh­detta. Miksi lap­sia ja nuo­ria koo­taan osas­toille, jos se ei tuo lisä­ar­voa las­ten aut­ta­mi­seen. Oli­siko jokin muu tapa parempi?

– Onko mei­dän lai­tos­kult­tuu­rimme aikansa elänyt?

Val­tuu­tettu miet­tii, pitäi­sikö lai­tos­ten sijaan perus­taa enem­män amma­til­li­sia perheitä.

– En puhu per­he­ko­deista. Ne ovat lai­tos­mai­sia. Meillä on kou­lu­ko­deissa ollut per­he­ko­teja. Niistä on hyviä ja todella huo­noja koke­muk­sia. Oleel­lista on ymmär­tää, että yksi malli ei sovi kai­kille lap­sille. Tar­jolla pitäisi olla yksi­löl­li­sem­piä rat­kai­suja eri­lais­ten las­ten ja nuor­ten tar­pei­siin. Nykyi­nen jär­jes­telmä on jäykkä.

Kun­nissa las­ten­suo­je­lun työ­te­ki­jän kädet voi­vat olla sidot­tuja, Pek­ka­ri­nen tie­tää. Kun­nalla on ehkä sopi­mus yhden lai­tok­sen kanssa, ja kaikki huos­taa­no­tot sijoi­te­taan sinne. Jos­kus lap­selle tai nuo­relle ei ole tilaa edes siellä.

Rohkeutta ja arvostusta sosiaalityöntekijöille

– Toi­voi­sin, että sosi­aa­li­työn­te­ki­jät puo­lus­ta­vat roh­keasti työ­tään ja vaa­ti­vat sille arvos­tusta. He ovat avai­na­se­massa tor­ju­massa las­ten kal­toin­koh­te­lua, kan­nus­taa Pek­ka­ri­nen enti­siä kol­le­goi­taan kun­tien sosiaalitoimistoissa.

– Toi­von, että he tun­te­vat ylpeyttä amma­tis­taan ja vaa­ti­vat sel­lai­sia oloja, että he pys­ty­vät teke­mään työtä eet­ti­sesti kes­tä­vällä tavalla. Arvos­tus, joka näkyy pal­kassa tai yhteis­kun­nan ilma­pii­rissä ja kes­kus­te­luissa, on hävyt­tö­män heik­koa. Kui­ten­kin harva suos­tuisi kan­ta­maan samaa vas­tuuta, joka esi­mer­kiksi las­ten­suo­je­lulla on.

Hän näki hal­linto-oikeu­dessa ja omissa tut­ki­muk­sis­saan, miten yksin sosi­aa­li­työn­te­ki­jät jäävät.

– Toi­von, että eri ammat­ti­kun­nat tuke­vat toi­si­aan tässä vaa­ti­vassa työssä. Myös van­hem­mille pitää saada tukea siinä vai­heessa, kun lapsi sijoi­te­taan kodin ulkopuolelle.

Yli­päänsä las­ten tilanne Suo­messa on kan­sain­vä­li­sesti ver­rat­tuna erit­täin hyvä, Pek­ka­ri­nen arvioi. Se näkyy muun muassa rahan lait­ta­mi­sena ter­vey­den­hoi­toon, var­hais­kas­va­tuk­seen, kou­lu­tuk­seen ja vapaa-ajan toimintaan.

– Suomi tun­tee yhteis­kun­tana las­tensa arvon. Välillä kui­ten­kin tun­tuu, että ilma­piiri voisi olla lap­sia koh­taan myönteisempikin.

Lap­siin liit­ty­viä aiheita käsi­tel­lään usein ongel­ma­pu­heessa: puhu­taan huol­let­ta­vien mää­rästä, las­ten ja työn yhdis­tä­mi­sen han­ka­luu­desta, siitä että äitiys­loma hei­ken­tää nais­ten ase­maa työ­mark­ki­noilla, hän on huo­man­nut. Se voi vähen­tää halua perus­taa perhe ja saada lapsia.

– Yhteis­kunta, jossa ei ole lap­sia, on aika surul­li­nen. Lap­set tuo­vat rik­kautta ihmis­ten elä­mään ja koko yhteisöön.

Turvattomuuden tunne tulevaisuuden teema

Lap­sia­sia­val­tuu­te­tun toi­misto kir­joit­taa par­hail­laan stra­te­giaa seu­raa­valle vii­si­vuo­tis­kau­delle. Tur­val­li­suu­desta on tulossa sen kes­kei­nen teema, hän sanoo.

– Mie­timme, onko per­hei­den tur­val­lista elää Suo­messa, onko meillä sosi­aa­li­tur­vaa tai sisäi­sen tur­val­li­suu­den ongel­mia. Mie­timme myös per­hei­den koke­muk­sia turvallisuudesta.

Ne eivät aina ole sama asia.

– Maa­ilma on kutis­tu­nut, ja kaikki pahuus tulee jokai­sen tie­toon median ja inter­ne­tin kautta. Tur­vat­to­muu­den tunne on lisään­ty­nyt. Se voi saada ihmi­set ja yhteis­kun­nan käper­ty­mään itseensä. Kun ihmi­set vetäy­ty­vät vuo­ro­vai­ku­tuk­sesta, se tekee koko yhteis­kun­nasta turvattomamman.

– Ilman vuo­ro­vai­ku­tusta ihmi­set muut­tu­vat toi­sil­leen vie­raiksi. Vie­rasta on hel­pompi vihata ja pelätä. Mitä enem­män vuo­ro­vai­ku­tusta on, sitä vähem­män on kiel­tei­siä asen­teita eri­lai­sia ihmi­siä kohtaan.

Jaana Lai­ti­nen

Lap­sia­sia­val­tuu­tettu seu­raa YK:n lap­sen oikeuk­sien sopi­muk­sen toteu­tu­mista Suo­messa ja edis­tää sopi­muk­sen tavoit­teita yhteis­kun­ta­po­li­tii­kassa ja lain­sää­dän­nössä. Val­tuu­tettu on lap­sen äänen vah­vis­taja ja lap­si­po­li­tii­kan sillanrakentaja.
Lap­sia­sia­val­tuu­te­tun virka perus­tet­tiin 2005. Ensim­mäi­nen val­tuu­tettu oli polii­tikko, talous­tie­tei­lijä Maria Kaisa Aula, jonka toi­mi­kausi kesti vuo­teen 2014 asti. Aulan jäl­keen teo­logi, hal­lin­to­tie­tei­lijä Tuo­mas Kurt­tila toimi val­tuu­tet­tuna vuo­det 2014–2019.
Elina Pek­ka­ri­nen on kol­mas lap­sia­sia­val­tuu­tettu. Hän on ensim­mäi­nen sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­nen tehtävässä.
Val­tuu­tettu toi­mii hal­lin­nol­li­sesti oikeus­mi­nis­te­riön yhtey­dessä, mutta se on itse­näi­nen ja riip­pu­ma­ton. Lap­sia­sia­val­tuu­te­tun toi­misto sijait­see Jyväs­ky­lässä. Siellä työs­ken­te­lee val­tuu­te­tun lisäksi tällä haa­vaa eri­kois­tut­kija, yli­tar­kas­taja, laki­mies ja sihteeri.
Lap­sia­sia­val­tuu­tettu ei ota kan­taa yksit­täi­sen per­heen tai lap­sen asioi­hin. Toi­mis­toon ei voi valit­taa tai kan­nella viran­omais­ten päätöksistä.