Miksi naisvaltaisten alojen palkkojen pienuus pysyy ongelmana vuosikymmenestä toiseen? Tässä muutama selitys ja ratkaisumalli.

 

 

Palk­ka­tasa-arvo on ollut ylei­sesti hyväk­sytty tavoite jo vuo­si­kym­men­ten ajan. Sen ete­ne­mi­nen on kui­ten­kin ollut hidasta. Onko sama­palk­kai­suus pelkkä väsy­nyt läppä, jota voi päi­vi­tellä ja siir­tyä sit­ten seu­raa­vaan aihee­seen? Vai pitäi­sikö ryh­tyä uuden­lai­siin toi­miin, kun van­hat tun­tu­vat tur­han hitailta?

Sosiaalityön eme­rita pro­fes­sori Leena Eräsaari oli 80-luvulla hyvin­voin­ti­val­tion suku­puo­li­jär­jes­tel­mää tut­ki­neessa ryh­mässä, jossa hoi­van käsite syntyi.

– Me ajat­te­limme tuol­loin, että hoi­vassa ja kou­lu­tuk­sessa on kyse ihmi­sen pitä­mi­sestä hen­gissä ja kyke­ne­vänä työ­hön. Tämä oli mie­les­tämme yhteis­kun­nal­li­sessa tär­keys­jär­jes­tyk­sessä ensim­mäi­senä. Tavaroiden tuot­ta­mi­nen oli toissijainen.

Ajattelu poh­jaa Karl Marxin Pääomassa esit­tä­mään aja­tuk­seen, jossa työ­voi­man uusin­ta­mi­nen on vält­tä­mä­tön edel­ly­tys tava­ra­tuo­tan­nolle ja lisä­ar­von synnylle.

– Nyt puheessa tava­ran­tuo­tanto on ensim­mäi­senä ja hoiva tulee kau­kana perässä.

Nyt ­puheessa tavaran­tuotanto on ensimmäisenä ja hoiva tulee kaukana perässä.

– 2000-luvulla ei ole osattu argu­men­toida riit­tä­vän sel­keästi Pekka Kuusen tär­keää aja­tusta, jonka mukaan hyvin­voin­ti­val­tion kautta kul­keva raha muut­tuu osaksi kulu­tusta. Se ei ole pel­käs­tään menoa.

Eräsaari viit­taa Ruotsiin, jossa jul­ki­nen sek­tori työl­lis­tää huo­mat­ta­vasti enem­män ja koko­nais­tu­los on kan­san­ta­lou­den kan­nalta posi­tii­vi­nen. Työllisyysaste on kor­kea ja saa­daan enem­män vero­tu­loja kan­san­ta­lou­den jär­jes­tel­mään ja samalla hoiva on parem­paa, asiak­kaat, omai­set ja työn­te­ki­jät tyytyväisempiä.

Kansantalous on ajateltava toisin

Suomessa valit­tiin toi­sin. Valtion velka näh­tiin sudeksi, ja sitä pae­tessa karhu tuli vas­taan. Leikkauslistat seu­ra­si­vat toi­si­aan 1980-luvun lopulta läh­tien. Oli val­tion­hal­lin­non byro­kra­tia­tal­koita ja tehos­ta­mis­oh­jel­mia, jotka kaikki eri tavoin vei­vät rahoi­tusta kun­nilta ja hyvinvointivaltiolta.

– Ainoa mukaan hyväk­sytty tie­tee­nala oli hal­lin­to­tiede, joka todis­teli, että Suomessa byro­kra­ti­aan menee yli puo­let brut­to­kan­san­tuot­teesta. Hallintotieteilijät unoh­ti­vat, että val­tion ja kun­tien bud­je­teista tuo­te­taan sosi­aa­li­pal­ve­lut, kou­lu­tus ja terveys.

– Jos tätä meno­jen kar­sin­taa ei lope­teta niin pal­kat eivät nouse ikinä, eikä van­hoille saada parem­paa hoi­vaa, pel­kää Eräsaari.

Valtion bud­jetti pitäisi Eräsaaren mie­lestä raken­taa hyvin­vointi edellä.

Maailmalta kuu­luu saman­ta­pai­sia ääniä. Bruttokansantuotteen mit­ta­rit aliar­vioi­vat elä­män­laa­tua eivätkä anna oikeaa kuvaa hyvin­voin­nista. Uuden-Seelannin pää­mi­nis­teri Jacinda Arden jul­kaisi tou­ko­kuussa 2019 hyvin­voin­ti­bud­je­tin, jossa otet­tiin huo­mioon lap­si­köy­hyy­den pois­ta­mi­nen, tyy­ty­väi­syys ja kan­sa­lais­ten osallisuus.

Skotlannin pää­mi­nis­teri Nicola Sturgeon on sano­nut, että aset­ta­malla epä­tasa-arvolle yhtä suuri arvo kuin talou­den kil­pai­lu­ky­vylle, vah­vis­te­taan sitou­tu­mista rei­luun työ­hön, joka antaa tyy­dy­tystä ja on hyvin palkattua.

Islannin pää­mi­nis­teri Katrin Jakobsdottir kan­nus­taa eri mai­den hal­li­tuk­sia prio­ri­soi­maan perhe- ja luon­to­ys­tä­väl­li­siä arvoja.

– Mutta tus­kin meillä läh­de­tään kokei­le­maan uuden­laista kan­san­ta­lou­den las­ken­ta­ta­paa, sillä yhteis­kun­nal­li­sessa kes­kus­te­lussa val­tio­va­rain­mi­nis­te­riön rooli on liian vahva, pel­kää Eräsaari.

– Ellei sit­ten nais­ten hal­li­tus rohkenisi…

Pilkottu ja kaukaa johdettu työ

Eräsaari näkee toi­sen­kin palk­koi­hin vai­kut­ta­van tren­din. Uusi jul­ki­sen hal­lin­non tapa on vai­kut­ta­nut nais­palk­ka­ky­sy­myk­seen. Tuotteistaminen ja kil­pai­lut­ta­mi­nen ovat joh­ta­neet hoi­va­työn pilk­ko­mi­seen yksit­täi­siksi suoritteiksi.

– Asiakkaan tilan­teen koko­nais­val­tai­nen arviointi ja työn­te­ki­jän har­kinta ovat vähen­ty­neet ja käy­tet­tä­vissä ole­vien pal­ve­lui­den valikko supis­tu­nut. Työntekijän pää­tös­valta työ­hönsä on pie­nen­ty­nyt. Tämä muu­tos on kos­ke­nut myös sosi­aa­li­työtä, muis­tut­taa Eräsaari.

– Näiden muu­tos­ten seu­rauk­sena on mah­dol­lista vähä­tellä kou­lu­tuk­sen mer­ki­tystä ja palk­ka­vaa­ti­muk­sia. Tarkkaan mää­ri­tel­lyistä suo­rit­teista sel­viää vähem­mäl­lä­kin kou­lu­tuk­sella ja palkalla.

Jos aina ­pitää ­tyytyä samaan tai ­vähempään kuin vientisektori, ei jälkeenjääneisyys korjaannu.

Eräsaari on pahoil­laan siitä, miten tämä kehi­tys on tuhon­nut hoi­vasta sen, mitä käsi­tettä luo­neet tut­ki­jat piti­vät oleel­li­sena hoi­valle: koko­nais­val­tai­suu­den, pro­ses­sin­omai­suu­den, yhteis­työn asiak­kaan ja mui­den toi­mi­joi­den kanssa, kat­kea­mat­to­man vas­tuu­ket­jun ja seurannan.

Kuvaan kuu­luu myös se, että joh­ta­mi­nen tapah­tuu etäältä. Kun asiak­kaalla ja työn­te­ki­jällä ei ole kas­voja, on hel­pompi rajoit­taa ja kiel­tää palveluita.

Segregoituneet työmarkkinat

Jukon toi­min­nan­joh­taja Maria Löfgren selit­tää osit­tain nais­ten ja mies­ten palk­kae­roja segre­goi­tu­neilla työmarkkinoilla.

– Voimakkaasti segre­goi­tu­neilla aloilla nais­val­tais­ten alo­jen pal­kat ovat pie­nem­piä kuin mies­val­tais­ten alo­jen. Tämä palk­ko­jen ero ulot­tuu myös joh­ta­vassa ase­massa oleviin.

– Tämän lisäksi palk­kae­rot näky­vät myös ei segre­goi­tu­neilla aloilla.

Esimerkiksi kel­paa vaikka Insinööriliiton vii­mei­sin palk­ka­tut­ki­mus, jossa nais-insi­nöö­rin palkka jäi viisi pro­sent­tia mie­sin­si­nöö­rien pal­kasta, kun kaikki muut selit­tä­vät teki­jät oli pois­tettu. Sukupuoli jäi siis ainoaksi selit­tä­väksi teki­jäksi näille prosenteille.

Näin ollen nais­ten palk­ko­jen kor­jaa­mi­sen kei­not vaih­te­le­vat toimialoittain.

Löfgren val­mis­tau­tuu kun­ta­so­pi­muk­sen neuvottelemiseen.

– Viimeiset 10 vuotta on tehty mal­til­li­sia sopi­muk­sia, ja jul­ki­nen sek­tori on kan­ta­nut suurta vas­tuuta vien­tia­lo­jen kil­pai­lu­ky­vyn paran­ta­mi­sesta. Palkkaepäkohtien kor­jaa­mi­seen ei ole ollut kuin pie­niä pai­kal­li­sia eriä, joilla ei ole voitu edis­tää palkkatasa-arvoa.

Löfgrenin tavoit­teena on mur­taa neu­vot­te­luissa lasi­katto, joka estää palk­ka­ke­hi­tyk­sessä jäl­keen­jää­neen jul­ki­sen sek­to­rin vien­tia­loja suu­rem­mat palkankorotukset.

– Jos aina pitää tyy­tyä samaan tai vähem­pään kuin vien­ti­sek­tori, ei jäl­keen­jää­nei­syys korjaannu.

Palkkatasoa pitää vertailla myös yli sopimusalueiden

Löfgrenin mie­lestä kunta-alan ongel­mana on se, että palk­kausta ei ole alun perin viri­tetty teh­tä­vien vaa­ti­vuu­den ja laki­sää­teis­ten kel­poi­suus­vaa­ti­muk­sien tasolle.

Itse palk­kaus­jär­jes­tel­mää teh­tä­vän vaa­ti­vuuk­sien arvioi­mi­si­neen ei Löfgren myönnä palk­ka­tasa-arvon ongelmaksi.

– Ongelmia on syn­ty­nyt siitä, ettei teh­tä­vissä ja nii­den vaa­ti­vuu­dessa tapah­tu­via muu­tok­sia päi­vi­tetä eikä jär­jes­tel­män toteut­ta­mi­seen käy­tetä tar­peeksi rahaa.

Nykyisellä sopi­mus­kau­della on toi­mi­nut työ­ryhmä, joka on arvioi­nut kriit­ti­sesti TVA:ta ja teh­nyt kor­jaus­esi­tyk­siä siihen.

– On myös sel­vi­tetty yksi­tyi­sen ja kun­ta­sek­to­rin palk­kauk­sen eroja ja haettu ver­tail­ta­vuutta vas­taa­van vaa­ti­mus­ta­son, mutta kui­ten­kin eri­lais­ten teh­tä­vien ja sopi­musa­lo­jen yli. Näistä sel­vi­tyk­sistä saa­daan hyvää tie­toa, joka aut­taa nos­ta­maan ongel­mat esiin ja herät­tää toi­vot­ta­vasti myös työ­nan­ta­jan näke­mään palk­kauk­sel­li­sia epä­koh­tia, jotka vaa­ti­vat kor­jausta, uskoo Löfgren.

Palkkatason kor­jaa­mi­nen edel­lyt­tää pit­kä­jän­teistä suun­ni­tel­maa ja val­tiolta yli­mää­räistä rahoi­tusta palk­kauk­sen tason korot­ta­mi­seen. Kuntien nykyi­nen rahoi­tus­ti­lanne ei mah­dol­lista perus­on­gel­man ratkaisua.

– On älyl­listä epä­re­hel­li­syyttä usko­tella, että jul­ki­sen sek­to­rin jäl­keen­jää­nei­syys kor­ja­taan ilman yli­mää­räistä rahaa. Enkä tällä tar­koita, että hal­li­tus puut­tuisi neu­vot­te­lui­hin, mutta hal­li­tuk­sen on tur­vat­tava kun­tien rahoi­tus. Tässä Marinin hal­li­tus jou­tuu vielä lujille, epäi­lee Löfgrén.

Naiset tekevät vähemmän palkkatyötä?

Aino Närkki Hyvinvointialan Liitto HALIsta muis­tut­taa, että Tilastokeskuksen sel­vi­tys­ten mukaan nais­ten ja mies­ten palk­kae­rot selit­ty­vät sillä, että mie­het teke­vät enem­män työtä kuin naiset.

– Puhe nais­ten eurosta on iskos­tu­nut ajat­te­luun. Vuosikymmeniä sit­ten nais­ten euro oli 80 sent­tiä, nyt se on noin 84 sent­tiä. Eroa selit­tää eni­ten se, että mies­ten elin­ai­ka­naan tekemä työ­aika on noin 20 pro­sent­tia pitempi kuin naisten.

Närkki tar­ken­taa, että nai­sia esi­mer­kiksi on enem­män jul­ki­sella sek­to­rilla, jossa on pidem­mät lomat. Naisten teke­mään työ­ai­kaa vähen­tää sekin, että nai­set käyt­tä­vät enem­män per­he­va­paita ja teke­vät vähem­män yli­töitä kuin miehet.

Kun elä­ke­jär­jes­telmä ote­taan mukaan tasa-arvon arvioin­tiin, muut­tuu kuva lisää.

– Jos kat­so­taan koko eli­ni­käistä ansio­ta­soa, saa­vat nai­set tasoi­tusta siitä, että elä­vät kau­em­min ja hyö­ty­vät esi­mer­kiksi takuu­eläk­keistä enem­män. Kaiken kaik­ki­aan mie­het ovat jon­kin ver­ran enem­män eläk­kei­den mak­sa­jia, nai­set enem­män saa­jia, Aino Närkki toteaa.

Työvoima­pula ­pakottaa palkan­korotuksiin.

Miespuolinen sai­raan­hoi­taja saa samaa palk­kaa kuin nais­puo­li­nen sai­raan­hoi­taja, jos tekee saman mää­rän työtä. Samasta työstä mak­se­taan Suomessa samaa palk­kaa, uskoo Närkki.

Hoito- ja hoiva-alo­jen palk­ka­ta­soa Aino Närkki selit­tää nii­den naisvaltaisuudella.

– Jos alalla olisi enem­män mie­hiä, olisi palkka var­masti toi­nen. Taustalla on vanha aja­tus mie­hestä elät­tä­jänä ja nai­sen per­hee­seen tuo­masta pal­kasta tulon täydentäjänä.

Työllisyysaste ylös, jotta saadaan verotuloja hyvinvointipalveluihin

– Toisaalta hoiva- ja hoi­toa­lat eivät lisää kan­san­ta­lou­dessa kier­tä­vän rahan mää­rää toi­sin kuin vien­ti­teol­li­suus, joi­den tulok­sesta saa­daan se noin 30 mil­jar­din euron vero­ker­tymä, joka mah­dol­lis­taa hoiva- ja hyvin­voin­ti­pal­ve­lui­den työpaikat.

Huoltosuhteen hei­ken­ty­mi­nen on tuot­ta­nut raken­teel­li­sen kes­tä­vyys­va­jeen, joka vai­kut­taa mah­dol­li­suuk­siin rahoit­taa hyvinvointipalveluita.

Aino Närkin mukaan paras lääke nais­val­tais­ten alo­jen palk­ko­jen kor­jaa­mi­seen ja hyvin­voin­nin lisää­mi­seen on työl­li­syy­sas­teen nosto ja eri­tyi­sesti teol­lis­ten työ­paik­ko­jen lisääminen.

– Kyllä tässä ollaan kaikki samassa veneessä. Ei kyse ole pahan­tah­toi­sesta työ­nan­ta­jasta, vaan raken­teel­li­sesta kes­tä­vyys­va­jeesta. Kunnat vas­taa­vat suu­rim­maksi osaksi sosi­aali- ja ter­vey­den­huol­losta, ja kun­ta­ta­lous on pahasti alijäämäinen.

– Vähiten näitä ongel­mia rat­kais­taan lain­sää­dän­töä tiukentamalla.

Työnantajan kan­nalta hal­li­tuk­sen päät­tämä hoi­ta­ja­mi­toi­tus tar­koit­taa kus­tan­nus­ten nousua. Palkankorotukset sit­ten vielä sii­hen päälle.

Palkkataso alun perin alhainen – järjestelmä ei korjaa

Tutkija Paula Koskinen Sandberg tut­kii palk­ka­tasa-arvoa, nais­ten työ­mark­kina-ase­maa ja sopi­mus­jär­jes­tel­mää Suomen Akatemian rahoit­ta­massa hank­keessa ja tie­tää, että hoiva-alan nais­ten palk­ko­jen alhai­sella tasolla on pit­kät juuret.

– Naiset ovat kautta aiko­jen vas­tan­neet hoi­vasta kodin pii­rissä ilman min­kään­laista kor­vausta. Kun nai­set siir­tyi­vät hyvin­voin­ti­val­tiossa palk­ka­työ­hön hoi­va­teh­tä­viin, aja­tel­tiin ettei työstä tar­vitse mak­saa, kun se ei ole niin vaa­ti­vaa ja osaa­mi­nen tulee nai­silta luonnostaan.

Samaan suun­taan vai­kutti myös se, että nai­sille ylei­sesti mak­set­tiin pie­nem­pää palk­kaa kuin miehille.

Kunnallinen työ­eh­to­so­pi­mus­jär­jes­telmä on Koskinen Sandbergin mie­lestä toi­nen puoli ongelmaa.

– Kun jär­jes­telmä 70-luvun alussa luo­tiin, hoi­van ja huo­len­pi­don palk­ka­taso mää­ri­tel­tiin ala­kant­tiin. Se ei perus­tu­nut eri­tyi­sesti työn vaa­ti­vuu­teen tai vastuullisuuteen.

Järjestelmässä asiaa on ollut vai­kea oikaista ja sopi­mus­kier­ros sopi­mus­kier­rok­selta jäl­keen­jää­nei­syys on sementoitunut.

Kansalaisvaikuttamisella saadaan tuloksia

Paula Koskinen Sandberg liit­tyy jouk­koon, joi­den mie­lestä hoiva-alan palk­ko­jen kor­jaus vaa­tii val­tiolta lisää rahaa pal­ve­lui­den rahoit­ta­mi­seen. Mutta eri­tyi­sen tär­keänä muu­tok­sen aikaan­saa­mi­sessa hän pitää kansalaisvaikuttamista.

– Pääkaupunkiseudun var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­jia kos­keva palk­ka­kar­telli pal­jas­tui pian edel­li­sen sopi­muk­sen alle­kir­joit­ta­mi­sen jäl­keen ja kiky-sopi­muk­sen voi­massa ollessa. Vihaisiin pal­kan­ko­ro­tus­vaa­ti­muk­siin vas­tat­tiin taval­li­seen tapaan, että nyt ei ole oikea aika kor­jata palkkoja.

Pääkaupunkiseudulla aika oli kui­ten­kin oikea ja sii­hen vai­kutti paitsi perin­tei­nen sopi­mus­po­li­tiikka myös kan­sa­lais­mie­li­pide ja Ei leik­ki­ra­haa ‑liik­keen toiminta.

Työvoimapula on pakot­ta­nut työ­nan­ta­jan myön­ty­mään myös sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den palkkavaatimuksiin.

Sosiaalityöntekijöiden ja var­hais­kas­va­tuk­sen ammat­ti­lais­ten aktii­vi­suu­della jul­ki­suu­dessa, poliit­ti­sessa lob­bauk­sessa ja sosi­aa­li­sessa mediassa on ollut mer­ki­tystä. Toiminta on voi­maut­ta­nut työn­te­ki­jöitä jat­ka­maan tais­te­lu­aan. Samaan aikaan muut ammat­ti­ryh­mät samoilla työ­pai­koilla odot­ta­vat oman het­kensä koittamista.

Kristiina Koskiluoma