Me-säätiössä ajatellaan suuresti. Visio on, ettei meillä ole enää vuonna 2050 syrjäytyneitä lapsia eikä nuoria.

 

 

Miksi tavoitel­la vähempää, sanoo Me-säätiön toim­i­tusjo­hta­ja Ulla Nord. Las­ten ja nuorten syr­jäy­tymi­nen on yhteiskun­nalli­nen ongel­ma, jota ei voi sivu­ut­taa.

– Jokaisel­la lapsel­la ja nuorel­la tulee olla tasaver­taiset mah­dol­lisu­udet tur­val­liseen kasvu­un, keinot tavoitel­la unelmi­aan ja saa­da hyvä elämä. Vas­tuu on yhteinen, eikä välit­tämistä voi ulkois­taa, sanoo Nord.

Ei siis ole meitä ja heitä, on vain me. Tähän ajatuk­seen tiivistyy Me-säätiön toim­inta. Siitä tuli myös säätiön nimi, kun se perustet­ti­in vuon­na 2015. Me-säätiön taustal­la rahoit­ta­ji­na ovat yksi­ty­ishenkilöinä Super­cell- ja Sumea-­peliyri­tys­ten perus­ta­jat Ilk­ka Paana­nen ja Mikko Kodis­o­ja.

– Sekä minä että säätiön taus­ta­henkilöt uskomme, että tekemäl­lä asioi­ta rohkeasti toisin pystymme saavut­ta­maan tavoit­teemme.

Tarjoammeko apua, josta nuori tai hänen perheensä hyötyy aidosti?

Me-säätiöstä san­o­taan, ettei syr­jäy­tyneek­si syn­nytä. Ter­vey­den ja hyv­in­voin­nin­laitok­sen kansal­lisen syn­tymäko­hort­ti 1987 ‑tutkimuk­sen poh­jal­ta kuitenkin tiede­tään, että lap­su­u­den eli­nolo­suh­teet ja van­hempi­en haavoit­tu­va ase­ma ovat riskitek­i­jöitä las­ten ja nuorten syr­jäy­tymiske­hi­tyk­selle ja syr­jään jäämiselle aikuisu­udessa.

Ulla Nord ker­too erään nuoren tari­nan. Hei­dän tavates­saan nuori oli 21-vuo­tias, ja hänen per­heen­sä oli tul­lut palvelu­iden piiri­in nuoren ollessa 4‑vuotias. Nuorel­la oli ollut yli sata aut­ta­jaa. Silti hän 21-vuo­ti­aana ajat­teli, ettei hän ole koskaan tul­lut koh­datuk­si eikä aute­tuk­si.

Tari­na on yksit­täi­nen. Silti on kysyt­tävä, tar­joam­meko palvelui­ta toisen­sa perään varmis­ta­mat­ta, hyö­tyykö nuori tai hänen per­heen­sä niistä.

– Meil­lä on ollut Juho Saaren johta­mana tutkimushanke, jos­sa on tutkit­tu syr­jäy­tyneitä kolmes­sa sukupolves­sa. Tutkimuk­seen osal­lis­tuneet per­heet sanovat, etteivät he kykene vas­taan­ot­ta­maan tar­jol­la ole­vaa apua. Esteenä on oma mata­la toim­intakyky, sil­lä elämän­ti­lanne on ollut jo vuosikau­sia huono, ker­too Nord.

Tilanne on tut­tu las­ten ja nuorten paris­sa työsken­televille ammat­ti­laisille. Nord ker­taa saami­aan vieste­jä sosi­aal­i­työn­tek­i­jöiltä. He sanovat, että pysty­i­sivät saavut­ta­maan työl­lään parem­pia tulok­sia, jos työn voisi suun­nitel­la itsenäisem­min asi­akkaan tarpeisi­in vas­taavak­si ja käytössä olisi osal­lis­ta­van bud­je­toin­nin työkalu. Nyt jär­jestelmä suun­taa työtä tiet­tyyn työsken­te­ly­ta­paan.

Vastuu ­lapsista ja nuorista on yhteinen, eikä välittämistä voi ulkoistaa.

– Työn­tek­i­jäl­lä saat­taa olla suun­nitel­ma, että per­het­tä pitäisi tava­ta use­am­min, jot­ta työsken­telyssä päästäisi­in alku­un. Har­va hyö­tyy siitä, että tapaa työn­tek­i­jän vain ker­ran kuukaudessa 45 min­u­ut­tia.

Tekemisen rauhaa

Ulla Nord on työsken­nel­lyt las­ten, nuorten ja per­hei­den paris­sa 30 vuot­ta. Hänelle oli jo hyvin nuores­ta selvää, että hän halu­aa tehdä työtä ihmis­ten kanssa.

– Enkä vain tehdä, vaan min­ul­la on ollut kova palo vaikut­taa asioi­hin ja kehit­tää, hän sanoo.

Me-säätiöön Nord tuli Helsin­gin Diakonissalaitok­selta, jos­sa hän oli työsken­nel­lyt vuodes­ta 1997 läh­tien. Etenkin hänet tun­netaan etsivän nuoriso­työn Vamok­sen työ­muo­to­jen kehit­täjänä.

Nord on taus­tak­oulu­tuk­seltaan toiminta­terapeutti ja kos­ket­tavim­mal­ta tit­teliltään Vamos-mama. Nim­i­tys juon­taa Nordin tapaan toimia nuorten kanssa.

– Vamok­ses­sa oli yksinäisiä nuo­ria, jot­ka oli­vat jääneet vaille hoivaa ja huolen­pitoa. Vuorovaiku­tus­suh­teeni hei­hin oli läm­min ja läheinen.

Vamos­ta kehitet­ti­in peri­aat­tein, jot­ka ovat olleet Nordille aina tärkeitä. Kuul­laan nuor­ta ja toim­i­taan hänen san­ot­tamien­sa tarpei­den poh­jal­ta. Palvelukokon­aisuuk­sia ja yhteistyöverkos­to­ja raken­net­ti­in sel­l­aisik­si, että ne oikeasti hyödyt­tivät nuo­ria. Näitä ajatuk­sia hän vei myös Me-säätiöön.

Han­ke­maail­mas­sa pitkään työsken­nelleelle Nordille Me-säätiön rahoituk­sen pysyvyys toi tekemisen rauhaa.

– Aloit­taes­sani ajat­telin, että tilanne on nyt ihanteelli­nen. Pysyvän rahoituk­sen turvin voisimme kehit­tää välineitä, joil­la oikeasti voidaan pois­taa syr­jäy­tymistä.

Vamos-työssä ollessaan hän koki jatku­vaa tuskaa siitä, että hyvistä tulok­sista huoli­mat­ta Vamok­sel­la oli rahoi­tus vain vuodek­si ker­ral­laan.

– Tämä toi työhön ja palvelui­ta käyt­tävien nuorten elämään var­jon. Mietin koko ajan, voidaanko työtä jatkaa seu­raa­vana vuon­na vai pitääkö ihmiset irti­sanoa, ajaa toimin­nat alas ja jät­tää haavoit­tuvas­sa ase­mas­sa ole­vat nuoret ilman tukea.

Uusia Me-taloja perusteilla

Noin 5–6 miljoo­nan vuosi­bud­jetin turvin Me-säätiö tukee eri­laisia han­kkei­ta rahal­lis­es­ti ja myön­tää apu­ra­ho­ja. Per­in­tei­sistä säätiöistä poiketen se tekee myös itse. Kaikkein toimi­vam­mak­si kon­sep­tik­si on osoit­tau­tunut Me-talot, joi­ta on täl­lä het­kel­lä kuusi ja seit­semäs on perusteil­la Helsin­gin Mel­lun­mä­keen.

– Me-talo on asuinalueen keskus ja alueen asukkaiden käytössä. Eri toim­i­joiden kanssa tuote­taan alueelle niitä asioi­ta, joi­ta ihmiset itse koke­vat tarvit­se­vansa. Kaik­ki palve­lut ovat käyt­täjille mak­sut­to­mia, ker­too Nord.

Me-talo­ja on aloitet­tu lähiöis­sä, jois­sa on huono-osaisu­ut­ta, palvelui­ta on viety pois, har­ras­tus­mah­dol­lisu­udet ovat olemat­tomat, ihmiset koke­vat yksinäisyyt­tä, juuret­to­muut­ta, tuke­vien verkos­to­jen niukku­ut­ta.

Me-taloista saadut koke­muk­set ovat olleet rohkai­se­via. Näin on ollut Turun Pan­sios­sa, jos­sa asukkaat äänes­tivät kaupungi­nosaäänestyk­sessä alueen yhdek­si parhaim­mista.

Me-talo on asuinalueen keskus ja alueen asukkaiden käytössä.

Asia voi tun­tua pieneltä, mut­ta ihmisille on tärkeää, että he voivat olla ylpeitä asuinalueestaan, eikä se määritä hei­dän mah­dol­lisuuk­si­aan.

Tam­pereen Mul­ti­sil­las­sa Me-talon ansios­ta las­ten osal­lis­tu­mi­nen har­ras­tus­toim­intaan on kas­vanut merkit­tävästi.

– Myön­teinen seu­raus on nähty myös alueen K‑kaupassa. Kaup­pi­aan mukaan heil­lä ei enää ole näpis­te­ly­itä, kun aikaisem­min ne oli­vat jatku­va ongel­ma.

Nyt perusteil­la ole­va Mel­lun­mäen Me-talo toimii hie­man eri tavoin kuin muut Me-talot. Se on suun­nat­tu alle 12-vuo­ti­aille ja hei­dän van­hem­milleen. Työsken­te­lyn piiri­in kut­su­taan etenkin raskaana ole­vat äid­it. Pain­opiste on ehkäi­sevässä ja varhaises­sa tues­sa.

– Mel­lun­mäen talos­sa on edelleen avoin­ta toim­intaa, mut­ta meil­lä on ohjel­makokon­aisuuk­sia, jois­sa muun muas­sa pyritään vahvis­ta­maan las­ten koulumyön­teisyyt­tä sekä tieto­ja ja taito­ja, jot­ta koulumen­estys paranisi. Taustal­la meil­lä on THL:n kohort­ti­datan tieto, jon­ka mukaan yksi keskeinen syr­jäy­tymisen riskitek­i­jä on alle 7 keskiar­vo.

Tehdään rohkeasti

Vuo­teen 2050 on aikaa, mut­ta muu­tok­seen on ryhdyt­tävä nyt. Pala ker­ral­laan, mut­ta rohkeasti ja kun­ni­an­hi­moi­ses­ti, kuten Me-­säätiö­ssä ajatel­laan.

– Mik­si emme esimerkik­si ryhdy kokeilu­un, jos­sa tar­jo­taan kaik­ki mah­dolli­nen tuki niille per­heille, jot­ka ovat suurim­mas­sa riskissä. Useim­mis­sa kun­nis­sa on hyvin tiedos­sa, keitä nämä per­heet ovat, sanoo Ulla Nord.

Tätä ajatellen kevääl­lä 2019 Me-säätiö oli mukana rak­en­ta­mas­sa Arki ensin ‑ohjel­maa.

– Halusimme pilo­toi­da ja rak­en­taa mitat­ta­van asetel­man, jos­sa muu­tamis­sa kun­nis­sa tuot­taisimme tiety­ille per­heille palve­lut toisin, jot­ta saisimme selville, mil­laisia tulok­sia sil­loin saavute­taan.

Pilot­tia esitet­ti­in Antti Rin­teen hallitus­ohjelmaan, mut­ta se ei toteu­tunut.

Hele­na Jaakko­la