Länsi­maisel­la miehel­lä on hoivaon­gel­ma. En nyt puhu per­hekun­tien sisäl­lä tapah­tu­vas­ta silit­telemis­es­tä, vaan koko yhteis­es­tä kohtalostamme. Esi­te­ol­lise­na aikana mies hääti karhun pihapi­iristä, teol­lise­na aikana se piti sitä loitol­la val­tion rajas­ta, mut­ta mitä se tekee nyt, tässä uudessa, teol­lisen jälkeisessä ajas­sa, jos­sa maail­mas­ta on tul­lut yksi ja yhteinen?

Ennen ydin­per­heen muo­tia yhteiselämämme hallintoma­lli ei ollut neljä seinää, vaan yhteisen talouden perus­pi­iri. Yhdessä jaet­tu talous eli yhteinen ruokapöytä oli se, jon­ka kat­tamisek­si kaik­ki sen piiri­in kuu­luneet toimi­vat, kukin kykyn­sä mukaan. Se oli elämän keskip­iste, lähtöko­h­ta ja päämäärä. Van­hat hoiti­vat pienet, ja jaloilleen jo päässeet läh­tivät kuka mihinkin toimeen isom­pansa matkaan. Kaik­ki oli­vat touhus­sa, jot­ta suo­jan­pi­iri, yhteinen talous pysy­isi, jot­ta kaikille riit­täisi ruo­ka ja läm­min.

Elämä tähtäsi hoivaan kaik­il­ta osil­taan. Pel­to­ja hoi­vat­ti­in, jot­ta ne tuot­taisi­vat, met­sästä ja vesistä pyy­det­ti­in lahjo­ja, mät­täiltä käyti­in nyppimässä se, mitä ne kunakin vuon­na antoi­vat. Lehmiä, por­sai­ta ja mui­ta pihan elikoi­ta hoi­vat­ti­in parhaan mukaan, jot­ta ne myös ensi vuon­na kan­taisi­vat oman sorkallisen­sa yhteiseen kekoon, koira haukkui suo­jan ja kissa piti hiiret jär­simästä vau­raut­ta, kukin luon­ton­sa mukaan. Yhteisen hoi­va oli koko elämän mieli, kaikkien eline­hto ja jaet­tu tule­vaisu­us.

Sitten tuli teollistuminen sekä yksityisen ja julkisen eri piirit.

Hoivas­ta tuli erilli­nen osa-alue, jota voiti­in har­joit­taa ja hallinnoi­da, ostaa ja myy­dä siinä mis­sä mitä tahansa muu­takin. Se, mikä ennen oli koko yhteisen ole­mas­saolon mieli, muut­tui osa-alueek­si. Hoi­va yhtäältä yksi­ty­istyi koti­in, toisaal­ta julk­is­tui myös tun­tem­at­tomien jaka­mak­si.

Jatku­vu­u­den kehästä oli edelleen kyse, mut­ta se sor­vat­ti­in osi­in – tuli van­hushoivaa, lap­si­hoivaa, syn­tymät­tömien hoivaa ja syn­nyt­tävien hoivaa; elämässä sor­tunei­den hoivaa, huonot kor­tit saanei­den hoivaa ja niin edelleen. Hoivas­ta tuli yksi­tyi­nen tarve, jota yksilöille annos­telti­in sen sijaan, että se olisi yhteinen elin­mehu. Ja näin ajatel­tuna sen sisältö alkoi tarkoit­taa nais­ten töitä pyyhkimistä, viikkaamista, aut­tamista, paran­tamista. Miehis­es­tä hoivas­ta tuli kau­pankäyn­tiä ja infraa; ostamista ja myymistä; vien­tiä, tuon­tia ja tehtai­ta.

Entä nyt, kun teollinen aika ja sitä varten sovitut sopimukset ovat raukeamassa?

Mitä miehis­elle hoivalle tapah­tuu uudessa maail­mana­jas­sa, jos­sa työ ei enää ole tehtaan konkre­ti­aa, hyv­in­voin­ti vyötärön ras­varenkai­ta, eikä onnis­tu­mista mita­ta tavaran määrässä?

Mikä huolen­pidon malli sopii maail­maan, jos­sa ilmas­ton­muu­tok­sen sijoil­taan aja­ma väki vaeltaa rytis­ten val­tio­ra­jo­jen yli ja toisaal­ta vir­tu­aa­li­nen yhteistyö on tehdashier­arkioista vapaa­ta? Miten mies hoitaa yhteistä ja globaalia, kun karhua ei voi osoit­taa sormel­la?