Länsimai­sella miehellä on hoivaon­gelma. En nyt puhu perhe­kuntien sisällä tapah­tu­vasta silit­te­le­mi­sestä, vaan koko yhtei­sestä kohta­los­tamme. Esiteol­lisena aikana mies hääti karhun pihapii­ristä, teollisena aikana se piti sitä loitolla valtion rajasta, mutta mitä se tekee nyt, tässä uudessa, teollisen jälkei­sessä ajassa, jossa maail­masta on tullut yksi ja yhteinen?

Ennen ydinperheen muotia yhtei­se­lä­mämme hallin­to­malli ei ollut neljä seinää, vaan yhteisen talouden perus­piiri. Yhdessä jaettu talous eli yhteinen ruoka­pöytä oli se, jonka katta­mi­seksi kaikki sen piiriin kuuluneet toimivat, kukin kykynsä mukaan. Se oli elämän keski­piste, lähtö­kohta ja päämäärä. Vanhat hoitivat pienet, ja jaloilleen jo päässeet lähtivät kuka mihinkin toimeen isompansa matkaan. Kaikki olivat touhussa, jotta suojan­piiri, yhteinen talous pysyisi, jotta kaikille riittäisi ruoka ja lämmin.

Elämä tähtäsi hoivaan kaikilta osiltaan. Peltoja hoivattiin, jotta ne tuottai­sivat, metsästä ja vesistä pyydettiin lahjoja, mättäiltä käytiin nyppi­mässä se, mitä ne kunakin vuonna antoivat. Lehmiä, porsaita ja muita pihan elikoita hoivattiin parhaan mukaan, jotta ne myös ensi vuonna kantai­sivat oman sorkal­li­sensa yhteiseen kekoon, koira haukkui suojan ja kissa piti hiiret järsi­mästä vaurautta, kukin luontonsa mukaan. Yhteisen hoiva oli koko elämän mieli, kaikkien elinehto ja jaettu tulevaisuus.

Sitten tuli teollistuminen sekä yksityisen ja julkisen eri piirit.

Hoivasta tuli erillinen osa-alue, jota voitiin harjoittaa ja hallin­noida, ostaa ja myydä siinä missä mitä tahansa muutakin. Se, mikä ennen oli koko yhteisen olemas­saolon mieli, muuttui osa-alueeksi. Hoiva yhtäältä yksityistyi kotiin, toisaalta julkistui myös tunte­mat­tomien jakamaksi.

Jatku­vuuden kehästä oli edelleen kyse, mutta se sorvattiin osiin – tuli vanhus­hoivaa, lapsi­hoivaa, synty­mät­tömien hoivaa ja synnyt­tävien hoivaa; elämässä sortu­neiden hoivaa, huonot kortit saaneiden hoivaa ja niin edelleen. Hoivasta tuli yksityinen tarve, jota yksilöille annos­teltiin sen sijaan, että se olisi yhteinen elinmehu. Ja näin ajateltuna sen sisältö alkoi tarkoittaa naisten töitä pyyhki­mistä, viikkaa­mista, autta­mista, paran­ta­mista. Miehi­sestä hoivasta tuli kaupan­käyntiä ja infraa; ostamista ja myymistä; vientiä, tuontia ja tehtaita.

Entä nyt, kun teollinen aika ja sitä varten sovitut sopimukset ovat raukeamassa?

Mitä miehi­selle hoivalle tapahtuu uudessa maail­ma­na­jassa, jossa työ ei enää ole tehtaan konkretiaa, hyvin­vointi vyötärön rasva­ren­kaita, eikä onnis­tu­mista mitata tavaran määrässä?

Mikä huolen­pidon malli sopii maailmaan, jossa ilmas­ton­muu­toksen sijoiltaan ajama väki vaeltaa rytisten valtio­ra­jojen yli ja toisaalta virtu­aa­linen yhteistyö on tehdas­hie­rar­kioista vapaata? Miten mies hoitaa yhteistä ja globaalia, kun karhua ei voi osoittaa sormella?