Länsi­mai­sella mie­hellä on hoi­vaon­gelma. En nyt puhu per­he­kun­tien sisällä tapah­tu­vasta silit­te­le­mi­sestä, vaan koko yhtei­sestä koh­ta­los­tamme. Esiteollisena aikana mies hääti kar­hun piha­pii­ristä, teol­li­sena aikana se piti sitä loi­tolla val­tion rajasta, mutta mitä se tekee nyt, tässä uudessa, teol­li­sen jäl­kei­sessä ajassa, jossa maa­il­masta on tul­lut yksi ja yhteinen?

Ennen ydin­per­heen muo­tia yhtei­se­lä­mämme hal­lin­to­malli ei ollut neljä sei­nää, vaan yhtei­sen talou­den perus­piiri. Yhdessä jaettu talous eli yhtei­nen ruo­ka­pöytä oli se, jonka kat­ta­mi­seksi kaikki sen pii­riin kuu­lu­neet toi­mi­vat, kukin kykynsä mukaan. Se oli elä­män kes­ki­piste, läh­tö­kohta ja pää­määrä. Vanhat hoi­ti­vat pie­net, ja jaloil­leen jo pääs­seet läh­ti­vät kuka mihin­kin toi­meen isom­pansa mat­kaan. Kaikki oli­vat tou­hussa, jotta suo­jan­piiri, yhtei­nen talous pysyisi, jotta kai­kille riit­täisi ruoka ja lämmin.

Elämä täh­täsi hoi­vaan kai­kilta osil­taan. Peltoja hoi­vat­tiin, jotta ne tuot­tai­si­vat, met­sästä ja vesistä pyy­det­tiin lah­joja, mät­täiltä käy­tiin nyp­pi­mässä se, mitä ne kuna­kin vuonna antoi­vat. Lehmiä, por­saita ja muita pihan eli­koita hoi­vat­tiin par­haan mukaan, jotta ne myös ensi vuonna kan­tai­si­vat oman sor­kal­li­sensa yhtei­seen kekoon, koira hauk­kui suo­jan ja kissa piti hii­ret jär­si­mästä vau­rautta, kukin luon­tonsa mukaan. Yhteisen hoiva oli koko elä­män mieli, kaik­kien eli­nehto ja jaettu tulevaisuus.

Sitten tuli teollistuminen sekä yksityisen ja julkisen eri piirit.

Hoivasta tuli eril­li­nen osa-alue, jota voi­tiin har­joit­taa ja hal­lin­noida, ostaa ja myydä siinä missä mitä tahansa muu­ta­kin. Se, mikä ennen oli koko yhtei­sen ole­mas­sao­lon mieli, muut­tui osa-alu­eeksi. Hoiva yhtäältä yksi­tyis­tyi kotiin, toi­saalta jul­kis­tui myös tun­te­mat­to­mien jakamaksi.

Jatkuvuuden kehästä oli edel­leen kyse, mutta se sor­vat­tiin osiin – tuli van­hus­hoi­vaa, lap­si­hoi­vaa, syn­ty­mät­tö­mien hoi­vaa ja syn­nyt­tä­vien hoi­vaa; elä­mässä sor­tu­nei­den hoi­vaa, huo­not kor­tit saa­nei­den hoi­vaa ja niin edel­leen. Hoivasta tuli yksi­tyi­nen tarve, jota yksi­löille annos­tel­tiin sen sijaan, että se olisi yhtei­nen elin­mehu. Ja näin aja­tel­tuna sen sisältö alkoi tar­koit­taa nais­ten töitä pyyh­ki­mistä, viik­kaa­mista, aut­ta­mista, paran­ta­mista. Miehisestä hoi­vasta tuli kau­pan­käyn­tiä ja infraa; osta­mista ja myy­mistä; vien­tiä, tuon­tia ja tehtaita.

Entä nyt, kun teollinen aika ja sitä varten sovitut sopimukset ovat raukeamassa?

Mitä mie­hi­selle hoi­valle tapah­tuu uudessa maa­il­ma­na­jassa, jossa työ ei enää ole teh­taan kon­kre­tiaa, hyvin­vointi vyö­tä­rön ras­va­ren­kaita, eikä onnis­tu­mista mitata tava­ran määrässä?

Mikä huo­len­pi­don malli sopii maa­il­maan, jossa ilmas­ton­muu­tok­sen sijoil­taan ajama väki vael­taa rytis­ten val­tio­ra­jo­jen yli ja toi­saalta vir­tu­aa­li­nen yhteis­työ on teh­das­hie­rar­kioista vapaata? Miten mies hoi­taa yhteistä ja glo­baa­lia, kun kar­hua ei voi osoit­taa sormella?