Tasan 50 vuotta sitten Marraskuun liike pakotti Suomen katsomaan, miten kaikkein kovao­sai­simpia meillä rankaistiin.

 

Eräänä tulipa­lo­pak­ka­syönä vuonna 1967 neljä­kym­mentä asunn­o­tonta alkoho­listia kuoli Helsin­gissä ulkona kylmyyteen. Vakavasta asunn­ot­to­muus­krii­sistä huoli­matta kaupunki oli aiemmin sulkenut 500 hengen yömajan viras­to­ti­lojen raken­ta­misen tieltä. Korvaavaa paikkaa yömajalle ei ollut tarjottu.

Kuole­man­ta­paukset olivat viimeinen niitti joukolle nuoria lääkä­reitä ja sosio­logeja. He perus­tivat Marraskuun liike -nimisen ryhmän vaatimaan vähäosaisten inhimil­li­sempää kohtelua rankai­su­kes­keisen kontrol­li­po­li­tiikan sijaan.

Jo aiemmin samana vuonna liikkeen ensi­ askel oli otettu julkai­se­malla suurta huomiota herät­tänyt pamfletti Pakkoaut­tajat. Tässä kirjassa tulevat marras­kuu­laiset – joukossaan muun muassa sosiologi Klaus Mäkelä, lääkärit Ilkka ja Vappu Taipale sekä juristi Jacob Söderman – kriti­soivat voimak­kaasti Suomen vanki­la­mai­siksi muodos­tu­neita mieli­sai­raa­loita, työlai­toksia, alkoho­listien huolto­loita ja koulu­koteja, joissa hoidon sijaan keski­tyttiin rankai­se­miseen vieläpä mieli­val­tai­sesti.

Laitoskeikka saattoi kolahtaa hämmästyttävän pienestä rikkeestä.

– Kovim­missa koulu­ko­deissa tupakoin­nista käräh­tä­nyttä saatettiin seisottaa paljain jaloin lumessa. Jossakin pantiin työnte­ki­jöille ja jätkille hanskat käteen, ja sitten lyömään. Saman­laisia olosuh­teita oli myös osassa alkoho­lis­ti­huol­to­loita, yksi Marraskuun liikkeen keskeinen vaikuttaja, psykiatri ja ex-­kansan­edustaja Ilkka Taipale muistelee.

Laitos­keikka saattoi kolahtaa hämmäs­tyt­tävän pienestä rikkeestä. Kovan kurin koulu­kotiin saattoi joutua koulu­pin­nauk­sesta ja pikku­rö­tös­te­lystä. Maksa­mat­to­mista elatus­mak­suista tai juopot­te­lusta heilahti työlai­toksen ovi. Sosiaa­li­turva oli vastik­keel­lista: avustukset täytyi maksaa takaisin, jos ei muuten niin pakko­työllä laitok­sessa.

Työttö­mälle ja asunn­ot­to­malle alkoho­lis­tille kierre pohjalle saattoi siis edetä ripeästi. Ei ihme, että Suomessa oli 1960-­luvulla nelin­ker­tainen määrä vankeja muihin pohjois­maihin verrattuna.

Lepakosta Linnan juhliin

Päivää ennen Suomen 50-­vuoti­sit­se­näi­syys­päivää Suomen väri­  ja vernis­sa­tehtaan  tyhjä varasto saatiin  avattua asunn­ot­tomien alkoho­listien yömajaksi. Tähän Lepak­ko­luolaan eli Liekki­ho­telliin tuli 1 000 miestä asumaan. Kolle­gansa Claes Anders­sonin kanssa Ilkka Taipale hoiti vapaa­eh­toi­sesti Lepakossa monen­moista tuleh­dusta ja tapausta.

Kai Linnilän keksin­nöstä järjes­timme uudelle yliop­pi­las­ta­lolle omat itsenäi­syys­juhlat. Kutsuimme asunn­ot­tomat sinne oluelle ja makka­ralle. Heitä tuli paikalle viiti­sen­sataa.

Juhlat saivat hurjasti media­huo­miota, jopa enemmän kuin presi­dentti Kekkosen linnan juhlat. Pahek­suntaa ja myötä­tuntoa riitti, keskustelu oli suurta.

– Radikaa­leimmat sosiaa­li­joh­tajat olivat riemuissaan avauk­sis­tamme, mutta osa viran­omai­sista koki kritiik­kimme loukkaavana ja heidän työnsä arvos­tusta alentavana.

Marraskuun liikkeen yksi tavoite oli tehdä itsensä tarpeet­to­maksi ja avittaa alakoh­taisten etujär­jes­töjen syntyä. Näitä tulikin: Musta­lai­syh­distys, Suomen varus­mies­liitto, Seta, Mielen­ter­veyden keskus­liitto, Aseis­ta­kiel­täy­ty­jä­liitto ja niin edelleen. Vuonna 1973 Marraskuun liike lopetti toimin­tansa.

Radikaaleimmat sosiaalijohtajat olivat riemuissaan avauksistamme, mutta osa viranomaisista koki kritiikkimme loukkaavana.

Yhteis­kuntaan marras­kuu­laiset jättivät komean perinnön.

– Vankiluku on niistä ajoista 2,5­-kertaisesti pienempi ja pakko­lai­tokset lopetettu. Pitkä­ai­kainen asunn­ot­tomuus on paljolti taltu­tettu. Jehovan todis­tajat on saatu pois vanki­lasta, samoin elatus­mak­sunsa hoita­matta jättävät. Juopot eivät enää joudu pakko­huol­to­loihin. Koulu­kotien olosuhteet ovat aivan toiset kuin 1960­-luvulla, Taipale listaa.

Veri vetää heikoimpien puolelle

Ilkka Taipaleen kansa­lai­sak­ti­vismi ei tyreh­tynyt Marraskuun liikkeeseen. Päinvastoin työ vähäosai­simpien puolesta on jatkunut siitä pitäen ja jatkuu yhä. Yhdessä vaimonsa, Marraskuun liikkees­säkin vaikut­taneen entisen sosiaali­- ja terveys­mi­nisteri Vappu Taipaleen kanssa paris­kunta perustaa tänä vuonna vankien asemaan keskit­tyvän Prison Reform Inter­na­tional / Finland -­järjestön Marraskuun liikkeen 50­-vuotis­juhlien kunniaksi.

– Olemme kiertäneet paljon tutus­tu­massa eri maiden vanki­loihin. Dosto­jevskin sanoin vankilat ovat yhteis­kunnan peili. Jos peiliä korjaa, kuva yhteis­kun­nasta muuttuu.

Tällä hetkellä meillä vankeja katsotaan vain rikol­li­suuden, oikeus­ ja krimi­naa­li­po­li­tiikan näkökul­masta. Taipaleet haluavat muokata peili­kuvaa sosiaa­li­po­liit­ti­sem­maksi.

– Rikol­li­suutta ja vankilaan joutu­mista voidaan ehkäistä, vanki­lao­lo­suh­teita voidaan korjata ja sieltä ulospääs­seiden asemaa parantaa. Vankien asemaa paran­ta­malla myös rikol­lisuus ilman muuta vähenee.

Jos katsotaan mitä tahansa sosiaalista jonoa niin yksinäiset muodostavat siitä suurimman osan.

Vankien lisäksi Taipale ahkeroi edelleen asunn­ot­to­muuden vähen­tä­mi­seksi ja yksinäisten köyhien asialla.

– Jos katsotaan mitä tahansa sosiaa­lista jonoa niin yksinäiset muodos­tavat siitä suurimman osan. Oli kyse leivät­tömän pöydän äärestä tai leipä­jo­noista, asunto­ tai toimeen­tu­lo­jo­noista tai kuolleiden jonosta. Perheet­tömät, yksinäiset pudokkaat sieltä löytyvät.

– Bulgarian jälkeen Suomen yksinäiset ovat EU:n köyhimpiä. Vanhus­ ja lähim­mäis­pal­ve­lu­liitto Valli ry:n sekä Y-­Säätiön kanssa ajamme Suomeen perus­tet­ta­vaksi parla­men­taa­rista komiteaa selvit­tämään yksina­suvien asemaa. Työky­vyt­tömien saamista eläketuen piiriin Taipale on ajanut jo 40 vuotta. Monissa kunnissa työky­vyt­tö­myys­sel­vittely on juuri nyt soten odottelun vuoksi väliai­kai­sesti keskey­tetty.

– Taistelu jatkuu ja työvoitto on varma.

Täytyy vain olla sitkeä. Vuosi­tu­hannen vaihteessa Taipale tuotti kymmeniä ideoita, joilla köyhyys olisi voitu puolittaa Suomessa.

YK:n Millennium-­tavoite oli puolittaa köyhyys maail­massa vuoteen 2015 mennessä. Suomikin oli allekir­joit­tanut tämän tavoitteen eli sen piti koskea myös Suomen köyhyyden puolit­ta­mista, Taipale muistuttaa.

– Emme onnis­tuneet tässä operaa­tiossa, vaikka se ei edes olisi maksanut yhteis­kun­nalle kovin paljon. Sen sijaan olemme antaneet neljän miljardin veron­ke­ven­nykset keski­luo­kalle ja varak­kaille.

Sorto, sekasorto vai sosiaa­li­po­li­tiikka?

Sote-­keskus­te­lussa Taipa­letta huoles­tuttaa se, miten sosiaa­lityö ja sosiaa­li­po­li­tiikka ovat jäämässä erikois­sai­raan­hoidon ja palve­lu­kotien yksityis­tä­mis­pu­heiden jalkoihin.

– Näin siitäkin huoli­matta, että juuri sosiaa­li­työl­lähän me vähen­nämme ja ehkäi­semme tervey­den­huollon tarvetta. Tätä näkökulmaa on jostain syystä hämmäs­tyt­tävän hankalaa saada esiin.

Suomessa myös turval­li­suus­po­liit­tinen keskustelu on saanut sosiaa­li­po­li­tii­kasta yliotteen. On hyvin vaaral­lista nähdä ratkai­su­mallit turval­li­suuden kautta sosiaa­li­po­li­tiikan sijaan, Taipale miettii.

– Jos osa ihmisistä jätetään heitteille, sieltä tulee rekyylinä takaisin kaiken­laista häiriötä, se on aivan varma juttu. Presi­dentti Martti Ahtisaari on sanonut, että maailman suurin uhka ovat 300 miljoonaa työtöntä miestä ja naisten koulut­ta­mat­tomuus.

Kiinnostaako osallistuminen Prison Reform International / Finlandiin – Ota yhteyttä: ilkka@ilkkataipale.fi.

– Jos näillä irral­li­silla miehillä ei ole muita kanavia, heidän vasta­rin­tansa saa Isisin muotoja. Näköalaton massa lähtee aina jotain kautta liikkeelle hakemaan merki­tystä ja arvoa itselleen. Siksi kansain­vä­linen sosiaa­li­po­li­tiikka on ainoa vastaus parempaan ja turval­li­sempaan maailmaan.

YK:ssa puhutaan social floorista, pohjim­mai­sesta pohjasta, jonka alle kenenkään ei pidä pudota. Tätä puhetta tarvitaan lisää.

Lopulta ihmis­kun­nalla on vain kolme yhteis­kun­ta­mallia: sorto, sekasorto tai sosiaa­li­po­li­tiikka, Taipale summaa.

– Sorrolla saadaan sekasorto kuriin, mutta sosiaa­li­po­li­tii­kalla saadaan sekä sorto että sekasorto kuriin. Sen hyväksi pitää ja kannattaa taistella.

Tapio Ollikainen

 

Tervettä ravis­telua

 

Marraskuun liike herätti keskus­telua tahdon­vas­tai­suu­desta ja sen oikeu­tuk­sesta, muistelee sosiaa­lia­lalla elämän­työnsä tehnyt Anja Auvinen.

 

Marraskuun liikkeen laitos­kri­tiikki kirvoitti aikanaan vilkkaan keskus­telun. Siihen ottivat osaa myös tuolloin Kajaa­nissa asuneet sosiaa­li­huol­tajat Anja ja Martti Auvinen.

– Keskus­te­limme Martin kanssa paljon pakosta sosiaa­li­työssä. Olimme huolis­samme siitä, että joudumme tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole asiakkaan tahdon mukaisia, Anja Auvinen kertoo.

Anja Auvinen

Kuva: Laura Vesa

Martti Auvinen toimi tuolloin Kajaanin kaupungin sosiaa­li­joh­tajana. Anjan työpaikka puolestaan oli kunnal­li­sessa kasva­tus­neu­vo­lassa, nykyi­sessä perhe­neu­vo­lassa.

– Emme aina olleet samaa mieltä. Martilla oli virkansa puolesta hallin­nol­linen näkemys. Minä olin asiakas­työssä ja painotin ratkai­sujen terapeut­tista ja eettistä näkökulmaa.

Martti Auvinen on etään­tynyt työajastaan jo siinä määrin, ettei tavoita enää 50 vuoden takaisia keskus­teluja. Marraskuun liikkeen laitos­kri­tiikki tuli Auvisista kuitenkin tarpeeseen.

– Meistä oli erittäin tarpeel­lista joutua sosiaa­li­työssä ajatte­lemaan entistä perus­teel­li­semmin, eri näkökulmia huomioon ottaen ja ihmisen omaa kokemusta kunnioittaen, sanoo Anja Auvinen.

Tehoton laitos­hoito

Perhe­neu­volan lisäksi Anja Auvinen ehti työsken­nellä sosiaa­li­toi­mis­tossa ja Pelas­takaa Lapset ry:ssä. Viimeiset vuodet hän johti Kainuun A-­klinikkaa.

– Pidin todella sosiaa­li­työstä. Minulla ei koskaan käynyt mielessä, että vaihtaisin ammattia. Minulla on ollut hyvä elämä.

Marraskuun liikkeen aikoihin sosiaa­li­työn­tekijä liikkui vapaa­eh­toi­suuden ja pakon rajamailla. Auvinen halusi keskus­te­luissa tuoda esiin erityi­sesti näennäistä vapaa­eh­toi­suutta.

– Jos ihminen ohjataan työpai­kalta päihteiden vuoksi hoitoon, niin sinne on mentävä tai hän saa työpai­kallaan sanktioita. Onko hoito silloin vapaa­eh­toista, hän kysyy.

Vielä 1960-­luvulla laitos­hoito oli taval­lista ja sitä pidettiin usein jopa välttä­mät­tömänä. Auvinen jakaa Marraskuun liikkeen laitos­kri­tiikin.

– Laitokseen lähet­tä­minen ei ollut mikään ratkaisu. Se ei useinkaan tuottanut tulosta, jos asiakas oli vasten­tah­toinen.

Tulosta päihdeon­gel­missa alkoi Auvisen mukaan syntyä vasta, kun asiakas sai ihmisar­vonsa takaisin. Se edellytti sosiaa­li­työn­te­ki­jältä paneu­tu­mista ja aikaa.

1960-­luvulla vallalla oli ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua ihmisen elämään.

– Piti saada kohen­nettua ihmisen itsetuntoa, jotta hän pystyi myöntämään ongel­mansa. Asiakkaat olivat usein niin häpeissään, ettei heidän itsetun­tonsa enää kestänyt sitä.

Koulu­tuk­sesta isoin apu

Vielä 50 vuotta sitten vallalla oli hallin­nol­linen työote. Hoito­suhteet jäivät taval­li­sesti lyhyiksi, ja sosiaa­li­työn­te­kijät olivat usein koulut­ta­mat­tomia, Auvinen kertoo.

– Maalli­koiden oli vaikea ymmärtää, että viran­omainen ei välttä­mättä näe asiakkaan hyvää. He eivät aina kunnioit­taneet ihmisen omaa harkin­ta­kykyä, vaan käyttivät liikaa viran­omais­valtaa.

Auvisen mukaan 1960-­luvulla vallalla oli ajatus, että yhteis­kun­nalla on oikeus puuttua ihmisen elämään. Marraskuun liike ravisteli sitä hänestä terveellä tavalla.

– Se herätti keskus­telua tahdon­vas­tai­suu­desta ja sen oikeu­tuk­sesta. Osa sosiaa­li­työn­te­ki­jöistä noteerasi Marraskuun liikkeen viestin ja ryhtyi arvioimaan työta­pojaan ja päätök­siään.

Marraskuun liikkeen sanoma oli Auvisen mukaan kuitenkin helppo syrjäyttää vouho­tuksena tai ylilyöntinä. Hänestä koulu­tuksen yleis­ty­minen vaikutti Marraskuun liikettä enemmän.

– Mitä enemmän sosiaa­li­työhön tuli koulut­tau­tu­neita ihmisiä, sitä paremmat mahdol­li­suudet heillä oli ottaa huomioon asiakas oman elämänsä herrana tai rouvana.

Tällä saralla Auvinen teki myös oman osuutensa. Jäätyään eläkkeelle hän koulutti vielä vuosia sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä ja tervey­den­huollon ammat­ti­laisia kohtaamaan päihdeon­gel­maisia.

Meeri Ylä-Tuuhonen

 

Kun kontrolli nostaa päätään

 

Sosiaa­lityön historia täytyy tuntea, jotta synkät ajat eivät palaa, Jarl Spoof sanoo.

 

Jarl Spoof jäi muutama vuosi sitten Vantaan johtavan sosiaa­li­työn­te­kijän töistään eläkkeelle. Hän aloitti sosiaa­lialan opintonsa 1970-­luvun alussa.

– Tunsimme Marraskuun liikkeen teemat ja kontrol­li­po­li­tiikan kritiikin. Kun aloitin, pinnalla oli varsinkin Ruotsin ajankoh­tainen keskustelu lasten­suo­je­lusta ja sosiaa­li­työstä, Jarl Spoof muistelee.

– Mietimme opinto­pii­reissä paljon asiakkaan asemaa ja halusimme humaa­nistaa sosiaa­li­työtä, joka yhä oli kovin kontrol­li­hen­kistä. Pääta­voit­teita alalla 1970-­luvun alussa oli saada koulutus kuntoon. Sosiaa­lityön ammatil­lis­tu­minen oli vasta aluillaan.

– Suurin osa työnte­ki­jöistä oli koulut­ta­mat­tomia. Johta­jatkin saattoivat olla täysin poliit­tisen aktii­vi­suuden ja puolue­kannan mukaan valittuja.

Kuva: Veikko Somerpuro

– Nykyään on upeaa, että sosiaa­lialan koulu­tuk­semme on aivan maailman huippua. Siitä sosiaa­lityö ei jää kiinni, mutta raken­teissa ja resurs­seissa riittää viilat­tavaa.

Millaista uudis­ta­mista sosiaa­liala tarvitsee?

Työ tulisi ennen kaikkea nähdä sisim­mältään palveluna eikä kontrollina, sanoo Jarl Spoof.

– Sosiaa­lityö ei ole koskaan vielä päässyt kunnolla lähtemään asiak­kaiden tarpeista. Työ on aina ollut kovin ulkoapäin ohjattua ja byrokraat­tista. Sosiaa­li­työssä pitäisi ehdot­to­masti olla lähei­sesti yhtey­dessä asiak­kaisiin, mutta liika byrokratia pitää etäisyyttä yllä.

Sosiaa­lialan tilan­netta Spoof vertaa lääkä­reiden työhön. Missään hallin­nossa ei päätetä siitä, miten lääkä­rin­työtä tehdään, vaan työ lähtee asiak­kaiden tarpeista.

– Sosiaa­li­työssä joudutaan yhä valitet­ta­vasti tekemään paljon vain lakia toimeen­pa­nevaa työtä.

Keppi eliitin lahja köyhille?

100-vuoti­aassa Suomessa kontrol­lipuhe on taas kasvussa. Minis­te­ri­ta­solla vaaditaan kovempia rangais­tuksia ja vastik­keel­lista sosiaa­li­turvaa.  On pöyris­tyt­tävää, että sosiaa­lityön synkkä, kontrolliin ja rangais­tuksiin perustuva historia unohdetaan, Spoof hämmäs­telee.

– Histo­rial­li­sesti sosiaa­lityön asiakkaat on aina koettu hieman uhkana yhteis­kun­nalle, moraa­lille ja ties mille. Nämä näkemykset vaikut­tavat valitet­ta­vasti yhä paljon, ja se estää sosiaa­lityön näkemisen palveluna kontrollin sijaan.

Spoofin mukaan tarvit­semme kunnon likapyyk­ki­kes­kus­telua sosiaa­lia­lasta, jotta menneet synkkyydet eivät tulevai­suu­dessa toistu.

Onko eliitin lahja köyhimmille juhlavuotena se, että kovennetaan kontrollipolitiikkaa ja tehdään sosiaaliturvasta vastikkeellista?

– Viimeksi kun sosiaa­li­turva oli vastik­keel­lista eikä töitä ollut saata­villa, ihmisiä heitettiin joukolla laitoksiin pakko­töihin. Entä mitä muuta nykyinen vammais­pal­ve­lujen kilpai­lutus halvim­malle tarjoa­jalle on kuin modernia köyhäin­huu­to­kauppaa?

Suomi 100 vuotta

Kun Suomi vuonna 1967 täytti 50 vuotta, presi­dentti Kekkonen armahti osan vangeista. Kun Suomi nyt täyttää 100 vuotta, mahtaako presi­dent­timme tehdä samoin vai onko aika kovempi, Spoof miettii.

– Nyt olisi täydel­linen hetki reagoida köyhyyteen ja syrjäy­ty­nei­syyteen. Vai onko eliitin lahja köyhim­mille juhla­vuotena se, että koven­netaan kontrol­li­po­li­tiikkaa ja tehdään sosiaa­li­tur­vasta vastik­keel­lista?

Vastik­keel­li­suuden tietä­mätön tuput­ta­minen harmittaa Spoofia.

– Pitkä­ai­kais­työt­tö­mistä suurin osa on jo maksanut sosiaa­li­tur­va­maksuja ja vero­ ja yhteis­kun­nalle 50 – 60-­vuotiaiksi saakka, ennen kuin heistä on tullut työttömiä. Eikö heille kuulu saada jotain takaisin hanka­lassa tilan­teessaan? Tätä taustaa vasten vastik­keel­li­suuseh­do­tukset kuulos­tavat suorastaan ryöstöltä.

Kohti äänekästä dialogia

Kritiikki herättää aina paljon tunteita. Marraskuun liikkeen Pakkoaut­tajat-­kirjakin loukkasi aikoinaan monia sosiaa­lialan ihmisiä. Spoof ymmärtää mieli­pahaa, sillä moni varmasti yritti vilpit­tö­mästi parhaansa, eikä työn kontrol­li­pai­not­tei­suutta suinkaan ole helppo vähentää, jos organi­saatio ja lainsää­däntö ei tällaista toimintaa tue.

– Silti kaikki kritiikki on aina otettava vakavasti ja kriiti­koiden kanssa on pyrittävä raken­ta­vasti keskus­te­lemaan. Oli kritiikki kuinka rajua, asiatonta tai virheel­listä tahansa.

– Dialogia tulisi ehdot­to­masti käydä myös näinä somemyrs­kyjen aikoina. Pahinta on reagoida kritiikkiin hiljai­suu­della tai eristä­mi­sellä. Sote­keskustelussa sosiaa­liala on jäänyt hämmäs­tyt­tävään katveeseen. Nyt jos koskaan alaa tulee puolustaa äänek­käästi, Spoof sanoo.

– Se hiljaisuus, mikä soten ympärillä vallitsee, on äärim­mäisen huoles­tut­tavaa. Tiedän kyllä, että keskus­telun herät­tä­minen on vaikeaa: olen yrittänyt nostaa julkista keskus­telua sosiaa­lityön merki­tyk­sestä, mutta sitä on hyvin vaikea saada aikai­seksi. Tässä meidän täytyy nyt jaksaa olla aktii­visia.

Tapio Ollikainen