Tasan 50 vuotta sitten Marraskuun liike pakotti Suomen katsomaan, miten kaikkein kovaosaisimpia meillä rankaistiin.

 

Eräänä tulipa­lo­pak­ka­syönä vuonna 1967 neljä­kym­mentä asunn­o­tonta alkoho­listia kuoli Helsin­gissä ulkona kylmyyteen. Vakavasta asunn­ot­to­muus­krii­sistä huoli­matta kaupunki oli aiemmin sulkenut 500 hengen yömajan viras­to­ti­lojen raken­ta­misen tieltä. Korvaavaa paikkaa yömajalle ei ollut tarjottu.

Kuole­man­ta­paukset olivat viimeinen niitti joukolle nuoria lääkä­reitä ja sosio­logeja. He perus­tivat Marraskuun liike -nimisen ryhmän vaatimaan vähäosaisten inhimil­li­sempää kohtelua rankai­su­kes­keisen kontrol­li­po­li­tiikan sijaan.

Jo aiemmin samana vuonna liikkeen ensi­ askel oli otettu julkai­se­malla suurta huomiota herät­tänyt pamfletti Pakkoaut­tajat. Tässä kirjassa tulevat marras­kuu­laiset – joukossaan muun muassa sosiologi Klaus Mäkelä, lääkärit Ilkka ja Vappu Taipale sekä juristi Jacob Söderman – kriti­soivat voimak­kaasti Suomen vanki­la­mai­siksi muodos­tu­neita mieli­sai­raa­loita, työlai­toksia, alkoho­listien huolto­loita ja koulu­koteja, joissa hoidon sijaan keski­tyttiin rankai­se­miseen vieläpä mieli­val­tai­sesti.

Laitoskeikka saattoi kolahtaa hämmästyttävän pienestä rikkeestä.

– Kovim­missa koulu­ko­deissa tupakoin­nista käräh­tä­nyttä saatettiin seisottaa paljain jaloin lumessa. Jossakin pantiin työnte­ki­jöille ja jätkille hanskat käteen, ja sitten lyömään. Saman­laisia olosuh­teita oli myös osassa alkoho­lis­ti­huol­to­loita, yksi Marraskuun liikkeen keskeinen vaikuttaja, psykiatri ja ex-­kansan­edustaja Ilkka Taipale muistelee.

Laitos­keikka saattoi kolahtaa hämmäs­tyt­tävän pienestä rikkeestä. Kovan kurin koulu­kotiin saattoi joutua koulu­pin­nauk­sesta ja pikku­rö­tös­te­lystä. Maksa­mat­to­mista elatus­mak­suista tai juopot­te­lusta heilahti työlai­toksen ovi. Sosiaa­li­turva oli vastik­keel­lista: avustukset täytyi maksaa takaisin, jos ei muuten niin pakko­työllä laitok­sessa.

Työttö­mälle ja asunn­ot­to­malle alkoho­lis­tille kierre pohjalle saattoi siis edetä ripeästi. Ei ihme, että Suomessa oli 1960-­luvulla nelin­ker­tainen määrä vankeja muihin pohjois­maihin verrattuna.

Lepakosta Linnan juhliin

Päivää ennen Suomen 50-­vuoti­sit­se­näi­syys­päivää Suomen väri­  ja vernis­sa­tehtaan  tyhjä varasto saatiin  avattua asunn­ot­tomien alkoho­listien yömajaksi. Tähän Lepak­ko­luolaan eli Liekki­ho­telliin tuli 1 000 miestä asumaan. Kolle­gansa Claes Anders­sonin kanssa Ilkka Taipale hoiti vapaa­eh­toi­sesti Lepakossa monen­moista tuleh­dusta ja tapausta.

Kai Linnilän keksin­nöstä järjes­timme uudelle yliop­pi­las­ta­lolle omat itsenäi­syys­juhlat. Kutsuimme asunn­ot­tomat sinne oluelle ja makka­ralle. Heitä tuli paikalle viiti­sen­sataa.

Juhlat saivat hurjasti media­huo­miota, jopa enemmän kuin presi­dentti Kekkosen linnan juhlat. Pahek­suntaa ja myötä­tuntoa riitti, keskustelu oli suurta.

– Radikaa­leimmat sosiaa­li­joh­tajat olivat riemuissaan avauk­sis­tamme, mutta osa viran­omai­sista koki kritiik­kimme loukkaavana ja heidän työnsä arvos­tusta alentavana.

Marraskuun liikkeen yksi tavoite oli tehdä itsensä tarpeet­to­maksi ja avittaa alakoh­taisten etujär­jes­töjen syntyä. Näitä tulikin: Musta­lai­syh­distys, Suomen varus­mies­liitto, Seta, Mielen­ter­veyden keskus­liitto, Aseis­ta­kiel­täy­ty­jä­liitto ja niin edelleen. Vuonna 1973 Marraskuun liike lopetti toimin­tansa.

Radikaaleimmat sosiaalijohtajat olivat riemuissaan avauksistamme, mutta osa viranomaisista koki kritiikkimme loukkaavana.

Yhteis­kuntaan marras­kuu­laiset jättivät komean perinnön.

– Vankiluku on niistä ajoista 2,5­-kertaisesti pienempi ja pakko­lai­tokset lopetettu. Pitkä­ai­kainen asunn­ot­tomuus on paljolti taltu­tettu. Jehovan todis­tajat on saatu pois vanki­lasta, samoin elatus­mak­sunsa hoita­matta jättävät. Juopot eivät enää joudu pakko­huol­to­loihin. Koulu­kotien olosuhteet ovat aivan toiset kuin 1960­-luvulla, Taipale listaa.

Veri vetää heikoimpien puolelle

Ilkka Taipaleen kansa­lai­sak­ti­vismi ei tyreh­tynyt Marraskuun liikkeeseen. Päinvastoin työ vähäosai­simpien puolesta on jatkunut siitä pitäen ja jatkuu yhä. Yhdessä vaimonsa, Marraskuun liikkees­säkin vaikut­taneen entisen sosiaali­- ja terveys­mi­nisteri Vappu Taipaleen kanssa paris­kunta perustaa tänä vuonna vankien asemaan keskit­tyvän Prison Reform Inter­na­tional / Finland -­järjestön Marraskuun liikkeen 50­-vuotis­juhlien kunniaksi.

– Olemme kiertäneet paljon tutus­tu­massa eri maiden vanki­loihin. Dosto­jevskin sanoin vankilat ovat yhteis­kunnan peili. Jos peiliä korjaa, kuva yhteis­kun­nasta muuttuu.

Tällä hetkellä meillä vankeja katsotaan vain rikol­li­suuden, oikeus­ ja krimi­naa­li­po­li­tiikan näkökul­masta. Taipaleet haluavat muokata peili­kuvaa sosiaa­li­po­liit­ti­sem­maksi.

– Rikol­li­suutta ja vankilaan joutu­mista voidaan ehkäistä, vanki­lao­lo­suh­teita voidaan korjata ja sieltä ulospääs­seiden asemaa parantaa. Vankien asemaa paran­ta­malla myös rikol­lisuus ilman muuta vähenee.

Jos katsotaan mitä tahansa sosiaalista jonoa niin yksinäiset muodostavat siitä suurimman osan.

Vankien lisäksi Taipale ahkeroi edelleen asunn­ot­to­muuden vähen­tä­mi­seksi ja yksinäisten köyhien asialla.

– Jos katsotaan mitä tahansa sosiaa­lista jonoa niin yksinäiset muodos­tavat siitä suurimman osan. Oli kyse leivät­tömän pöydän äärestä tai leipä­jo­noista, asunto­ tai toimeen­tu­lo­jo­noista tai kuolleiden jonosta. Perheet­tömät, yksinäiset pudokkaat sieltä löytyvät.

– Bulgarian jälkeen Suomen yksinäiset ovat EU:n köyhimpiä. Vanhus­ ja lähim­mäis­pal­ve­lu­liitto Valli ry:n sekä Y-­Säätiön kanssa ajamme Suomeen perus­tet­ta­vaksi parla­men­taa­rista komiteaa selvit­tämään yksina­suvien asemaa. Työky­vyt­tömien saamista eläketuen piiriin Taipale on ajanut jo 40 vuotta. Monissa kunnissa työky­vyt­tö­myys­sel­vittely on juuri nyt soten odottelun vuoksi väliai­kai­sesti keskey­tetty.

– Taistelu jatkuu ja työvoitto on varma.

Täytyy vain olla sitkeä. Vuosi­tu­hannen vaihteessa Taipale tuotti kymmeniä ideoita, joilla köyhyys olisi voitu puolittaa Suomessa.

YK:n Millennium-­tavoite oli puolittaa köyhyys maail­massa vuoteen 2015 mennessä. Suomikin oli allekir­joit­tanut tämän tavoitteen eli sen piti koskea myös Suomen köyhyyden puolit­ta­mista, Taipale muistuttaa.

– Emme onnis­tuneet tässä operaa­tiossa, vaikka se ei edes olisi maksanut yhteis­kun­nalle kovin paljon. Sen sijaan olemme antaneet neljän miljardin veron­ke­ven­nykset keski­luo­kalle ja varak­kaille.

Sorto, sekasorto vai sosiaalipolitiikka?

Sote-­keskus­te­lussa Taipa­letta huoles­tuttaa se, miten sosiaa­lityö ja sosiaa­li­po­li­tiikka ovat jäämässä erikois­sai­raan­hoidon ja palve­lu­kotien yksityis­tä­mis­pu­heiden jalkoihin.

– Näin siitäkin huoli­matta, että juuri sosiaa­li­työl­lähän me vähen­nämme ja ehkäi­semme tervey­den­huollon tarvetta. Tätä näkökulmaa on jostain syystä hämmäs­tyt­tävän hankalaa saada esiin.

Suomessa myös turval­li­suus­po­liit­tinen keskustelu on saanut sosiaa­li­po­li­tii­kasta yliotteen. On hyvin vaaral­lista nähdä ratkai­su­mallit turval­li­suuden kautta sosiaa­li­po­li­tiikan sijaan, Taipale miettii.

– Jos osa ihmisistä jätetään heitteille, sieltä tulee rekyylinä takaisin kaiken­laista häiriötä, se on aivan varma juttu. Presi­dentti Martti Ahtisaari on sanonut, että maailman suurin uhka ovat 300 miljoonaa työtöntä miestä ja naisten koulut­ta­mat­tomuus.

Kiinnostaako osallistuminen Prison Reform International / Finlandiin – Ota yhteyttä: ilkka@ilkkataipale.fi.

– Jos näillä irral­li­silla miehillä ei ole muita kanavia, heidän vasta­rin­tansa saa Isisin muotoja. Näköalaton massa lähtee aina jotain kautta liikkeelle hakemaan merki­tystä ja arvoa itselleen. Siksi kansain­vä­linen sosiaa­li­po­li­tiikka on ainoa vastaus parempaan ja turval­li­sempaan maailmaan.

YK:ssa puhutaan social floorista, pohjim­mai­sesta pohjasta, jonka alle kenenkään ei pidä pudota. Tätä puhetta tarvitaan lisää.

Lopulta ihmis­kun­nalla on vain kolme yhteis­kun­ta­mallia: sorto, sekasorto tai sosiaa­li­po­li­tiikka, Taipale summaa.

– Sorrolla saadaan sekasorto kuriin, mutta sosiaa­li­po­li­tii­kalla saadaan sekä sorto että sekasorto kuriin. Sen hyväksi pitää ja kannattaa taistella.

Tapio Ollikainen

 

Tervettä ravistelua

 

Marraskuun liike herätti keskustelua tahdonvastaisuudesta ja sen oikeutuksesta, muistelee sosiaalialalla elämäntyönsä tehnyt Anja Auvinen.

 

Marraskuun liikkeen laitos­kri­tiikki kirvoitti aikanaan vilkkaan keskus­telun. Siihen ottivat osaa myös tuolloin Kajaa­nissa asuneet sosiaa­li­huol­tajat Anja ja Martti Auvinen.

– Keskus­te­limme Martin kanssa paljon pakosta sosiaa­li­työssä. Olimme huolis­samme siitä, että joudumme tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole asiakkaan tahdon mukaisia, Anja Auvinen kertoo.

Anja Auvinen

Kuva: Laura Vesa

Martti Auvinen toimi tuolloin Kajaanin kaupungin sosiaa­li­joh­tajana. Anjan työpaikka puolestaan oli kunnal­li­sessa kasva­tus­neu­vo­lassa, nykyi­sessä perhe­neu­vo­lassa.

– Emme aina olleet samaa mieltä. Martilla oli virkansa puolesta hallin­nol­linen näkemys. Minä olin asiakas­työssä ja painotin ratkai­sujen terapeut­tista ja eettistä näkökulmaa.

Martti Auvinen on etään­tynyt työajastaan jo siinä määrin, ettei tavoita enää 50 vuoden takaisia keskus­teluja. Marraskuun liikkeen laitos­kri­tiikki tuli Auvisista kuitenkin tarpeeseen.

– Meistä oli erittäin tarpeel­lista joutua sosiaa­li­työssä ajatte­lemaan entistä perus­teel­li­semmin, eri näkökulmia huomioon ottaen ja ihmisen omaa kokemusta kunnioittaen, sanoo Anja Auvinen.

Tehoton laitoshoito

Perhe­neu­volan lisäksi Anja Auvinen ehti työsken­nellä sosiaa­li­toi­mis­tossa ja Pelas­takaa Lapset ry:ssä. Viimeiset vuodet hän johti Kainuun A-­klinikkaa.

– Pidin todella sosiaa­li­työstä. Minulla ei koskaan käynyt mielessä, että vaihtaisin ammattia. Minulla on ollut hyvä elämä.

Marraskuun liikkeen aikoihin sosiaa­li­työn­tekijä liikkui vapaa­eh­toi­suuden ja pakon rajamailla. Auvinen halusi keskus­te­luissa tuoda esiin erityi­sesti näennäistä vapaa­eh­toi­suutta.

– Jos ihminen ohjataan työpai­kalta päihteiden vuoksi hoitoon, niin sinne on mentävä tai hän saa työpai­kallaan sanktioita. Onko hoito silloin vapaa­eh­toista, hän kysyy.

Vielä 1960-­luvulla laitos­hoito oli taval­lista ja sitä pidettiin usein jopa välttä­mät­tömänä. Auvinen jakaa Marraskuun liikkeen laitos­kri­tiikin.

– Laitokseen lähet­tä­minen ei ollut mikään ratkaisu. Se ei useinkaan tuottanut tulosta, jos asiakas oli vasten­tah­toinen.

Tulosta päihdeon­gel­missa alkoi Auvisen mukaan syntyä vasta, kun asiakas sai ihmisar­vonsa takaisin. Se edellytti sosiaa­li­työn­te­ki­jältä paneu­tu­mista ja aikaa.

1960-­luvulla vallalla oli ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua ihmisen elämään.

– Piti saada kohen­nettua ihmisen itsetuntoa, jotta hän pystyi myöntämään ongel­mansa. Asiakkaat olivat usein niin häpeissään, ettei heidän itsetun­tonsa enää kestänyt sitä.

Koulutuksesta isoin apu

Vielä 50 vuotta sitten vallalla oli hallin­nol­linen työote. Hoito­suhteet jäivät taval­li­sesti lyhyiksi, ja sosiaa­li­työn­te­kijät olivat usein koulut­ta­mat­tomia, Auvinen kertoo.

– Maalli­koiden oli vaikea ymmärtää, että viran­omainen ei välttä­mättä näe asiakkaan hyvää. He eivät aina kunnioit­taneet ihmisen omaa harkin­ta­kykyä, vaan käyttivät liikaa viran­omais­valtaa.

Auvisen mukaan 1960-­luvulla vallalla oli ajatus, että yhteis­kun­nalla on oikeus puuttua ihmisen elämään. Marraskuun liike ravisteli sitä hänestä terveellä tavalla.

– Se herätti keskus­telua tahdon­vas­tai­suu­desta ja sen oikeu­tuk­sesta. Osa sosiaa­li­työn­te­ki­jöistä noteerasi Marraskuun liikkeen viestin ja ryhtyi arvioimaan työta­pojaan ja päätök­siään.

Marraskuun liikkeen sanoma oli Auvisen mukaan kuitenkin helppo syrjäyttää vouho­tuksena tai ylilyöntinä. Hänestä koulu­tuksen yleis­ty­minen vaikutti Marraskuun liikettä enemmän.

– Mitä enemmän sosiaa­li­työhön tuli koulut­tau­tu­neita ihmisiä, sitä paremmat mahdol­li­suudet heillä oli ottaa huomioon asiakas oman elämänsä herrana tai rouvana.

Tällä saralla Auvinen teki myös oman osuutensa. Jäätyään eläkkeelle hän koulutti vielä vuosia sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä ja tervey­den­huollon ammat­ti­laisia kohtaamaan päihdeon­gel­maisia.

Meeri Ylä-Tuuhonen

 

Kun kontrolli nostaa päätään

 

Sosiaalityön historia täytyy tuntea, jotta synkät ajat eivät palaa, Jarl Spoof sanoo.

 

Jarl Spoof jäi muutama vuosi sitten Vantaan johtavan sosiaa­li­työn­te­kijän töistään eläkkeelle. Hän aloitti sosiaa­lialan opintonsa 1970-­luvun alussa.

– Tunsimme Marraskuun liikkeen teemat ja kontrol­li­po­li­tiikan kritiikin. Kun aloitin, pinnalla oli varsinkin Ruotsin ajankoh­tainen keskustelu lasten­suo­je­lusta ja sosiaa­li­työstä, Jarl Spoof muistelee.

– Mietimme opinto­pii­reissä paljon asiakkaan asemaa ja halusimme humaa­nistaa sosiaa­li­työtä, joka yhä oli kovin kontrol­li­hen­kistä. Pääta­voit­teita alalla 1970-­luvun alussa oli saada koulutus kuntoon. Sosiaa­lityön ammatil­lis­tu­minen oli vasta aluillaan.

– Suurin osa työnte­ki­jöistä oli koulut­ta­mat­tomia. Johta­jatkin saattoivat olla täysin poliit­tisen aktii­vi­suuden ja puolue­kannan mukaan valittuja.

Kuva: Veikko Somerpuro

– Nykyään on upeaa, että sosiaa­lialan koulu­tuk­semme on aivan maailman huippua. Siitä sosiaa­lityö ei jää kiinni, mutta raken­teissa ja resurs­seissa riittää viilat­tavaa.

Millaista uudistamista sosiaaliala tarvitsee?

Työ tulisi ennen kaikkea nähdä sisim­mältään palveluna eikä kontrollina, sanoo Jarl Spoof.

– Sosiaa­lityö ei ole koskaan vielä päässyt kunnolla lähtemään asiak­kaiden tarpeista. Työ on aina ollut kovin ulkoapäin ohjattua ja byrokraat­tista. Sosiaa­li­työssä pitäisi ehdot­to­masti olla lähei­sesti yhtey­dessä asiak­kaisiin, mutta liika byrokratia pitää etäisyyttä yllä.

Sosiaa­lialan tilan­netta Spoof vertaa lääkä­reiden työhön. Missään hallin­nossa ei päätetä siitä, miten lääkä­rin­työtä tehdään, vaan työ lähtee asiak­kaiden tarpeista.

– Sosiaa­li­työssä joudutaan yhä valitet­ta­vasti tekemään paljon vain lakia toimeen­pa­nevaa työtä.

Keppi eliitin lahja köyhille?

100-vuoti­aassa Suomessa kontrol­lipuhe on taas kasvussa. Minis­te­ri­ta­solla vaaditaan kovempia rangais­tuksia ja vastik­keel­lista sosiaa­li­turvaa.  On pöyris­tyt­tävää, että sosiaa­lityön synkkä, kontrolliin ja rangais­tuksiin perustuva historia unohdetaan, Spoof hämmäs­telee.

– Histo­rial­li­sesti sosiaa­lityön asiakkaat on aina koettu hieman uhkana yhteis­kun­nalle, moraa­lille ja ties mille. Nämä näkemykset vaikut­tavat valitet­ta­vasti yhä paljon, ja se estää sosiaa­lityön näkemisen palveluna kontrollin sijaan.

Spoofin mukaan tarvit­semme kunnon likapyyk­ki­kes­kus­telua sosiaa­lia­lasta, jotta menneet synkkyydet eivät tulevai­suu­dessa toistu.

Onko eliitin lahja köyhimmille juhlavuotena se, että kovennetaan kontrollipolitiikkaa ja tehdään sosiaaliturvasta vastikkeellista?

– Viimeksi kun sosiaa­li­turva oli vastik­keel­lista eikä töitä ollut saata­villa, ihmisiä heitettiin joukolla laitoksiin pakko­töihin. Entä mitä muuta nykyinen vammais­pal­ve­lujen kilpai­lutus halvim­malle tarjoa­jalle on kuin modernia köyhäin­huu­to­kauppaa?

Suomi 100 vuotta

Kun Suomi vuonna 1967 täytti 50 vuotta, presi­dentti Kekkonen armahti osan vangeista. Kun Suomi nyt täyttää 100 vuotta, mahtaako presi­dent­timme tehdä samoin vai onko aika kovempi, Spoof miettii.

– Nyt olisi täydel­linen hetki reagoida köyhyyteen ja syrjäy­ty­nei­syyteen. Vai onko eliitin lahja köyhim­mille juhla­vuotena se, että koven­netaan kontrol­li­po­li­tiikkaa ja tehdään sosiaa­li­tur­vasta vastik­keel­lista?

Vastik­keel­li­suuden tietä­mätön tuput­ta­minen harmittaa Spoofia.

– Pitkä­ai­kais­työt­tö­mistä suurin osa on jo maksanut sosiaa­li­tur­va­maksuja ja vero­ ja yhteis­kun­nalle 50 – 60-­vuotiaiksi saakka, ennen kuin heistä on tullut työttömiä. Eikö heille kuulu saada jotain takaisin hanka­lassa tilan­teessaan? Tätä taustaa vasten vastik­keel­li­suuseh­do­tukset kuulos­tavat suorastaan ryöstöltä.

Kohti äänekästä dialogia

Kritiikki herättää aina paljon tunteita. Marraskuun liikkeen Pakkoaut­tajat-­kirjakin loukkasi aikoinaan monia sosiaa­lialan ihmisiä. Spoof ymmärtää mieli­pahaa, sillä moni varmasti yritti vilpit­tö­mästi parhaansa, eikä työn kontrol­li­pai­not­tei­suutta suinkaan ole helppo vähentää, jos organi­saatio ja lainsää­däntö ei tällaista toimintaa tue.

– Silti kaikki kritiikki on aina otettava vakavasti ja kriiti­koiden kanssa on pyrittävä raken­ta­vasti keskus­te­lemaan. Oli kritiikki kuinka rajua, asiatonta tai virheel­listä tahansa.

– Dialogia tulisi ehdot­to­masti käydä myös näinä somemyrs­kyjen aikoina. Pahinta on reagoida kritiikkiin hiljai­suu­della tai eristä­mi­sellä. Sote­keskustelussa sosiaa­liala on jäänyt hämmäs­tyt­tävään katveeseen. Nyt jos koskaan alaa tulee puolustaa äänek­käästi, Spoof sanoo.

– Se hiljaisuus, mikä soten ympärillä vallitsee, on äärim­mäisen huoles­tut­tavaa. Tiedän kyllä, että keskus­telun herät­tä­minen on vaikeaa: olen yrittänyt nostaa julkista keskus­telua sosiaa­lityön merki­tyk­sestä, mutta sitä on hyvin vaikea saada aikai­seksi. Tässä meidän täytyy nyt jaksaa olla aktii­visia.

Tapio Ollikainen