Tasan 50 vuotta sitten Marraskuun liike pakotti Suomen katsomaan, miten kaikkein kovaosaisimpia meillä rankaistiin.

 

Eräänä tuli­pa­lo­pak­ka­syönä vuonna 1967 nel­jä­kym­mentä asunn­o­tonta alko­ho­lis­tia kuoli Helsingissä ulkona kyl­myy­teen. Vakavasta asunn­ot­to­muus­krii­sistä huo­li­matta kau­punki oli aiem­min sul­ke­nut 500 hen­gen yöma­jan viras­to­ti­lo­jen raken­ta­mi­sen tieltä. Korvaavaa paik­kaa yöma­jalle ei ollut tarjottu.

Kuolemantapaukset oli­vat vii­mei­nen niitti jou­kolle nuo­ria lää­kä­reitä ja sosio­lo­geja. He perus­ti­vat Marraskuun liike ‑nimi­sen ryh­män vaa­ti­maan vähä­osais­ten inhi­mil­li­sem­pää koh­te­lua ran­kai­su­kes­kei­sen kont­rol­li­po­li­tii­kan sijaan.

Jo aiem­min samana vuonna liik­keen ensi­ askel oli otettu jul­kai­se­malla suurta huo­miota herät­tä­nyt pamfletti Pakkoauttajat. Tässä kir­jassa tule­vat mar­ras­kuu­lai­set – jou­kos­saan muun muassa sosio­logi Klaus Mäkelä, lää­kä­rit Ilkka ja Vappu Taipale sekä juristi Jacob Söderman – kri­ti­soi­vat voi­mak­kaasti Suomen van­ki­la­mai­siksi muo­dos­tu­neita mie­li­sai­raa­loita, työ­lai­tok­sia, alko­ho­lis­tien huol­to­loita ja kou­lu­ko­teja, joissa hoi­don sijaan kes­ki­tyt­tiin ran­kai­se­mi­seen vie­läpä mielivaltaisesti.

Laitoskeikka saattoi kolahtaa hämmästyttävän pienestä rikkeestä.

– Kovimmissa kou­lu­ko­deissa tupa­koin­nista käräh­tä­nyttä saa­tet­tiin sei­sot­taa pal­jain jaloin lumessa. Jossakin pan­tiin työn­te­ki­jöille ja jät­kille hans­kat käteen, ja sit­ten lyö­mään. Samanlaisia olo­suh­teita oli myös osassa alko­ho­lis­ti­huol­to­loita, yksi Marraskuun liik­keen kes­kei­nen vai­kut­taja, psy­kiatri ja ex-­kan­san­edus­taja Ilkka Taipale muistelee.

Laitoskeikka saat­toi kolah­taa häm­mäs­tyt­tä­vän pie­nestä rik­keestä. Kovan kurin kou­lu­ko­tiin saat­toi jou­tua kou­lu­pin­nauk­sesta ja pik­ku­rö­tös­te­lystä. Maksamattomista ela­tus­mak­suista tai juo­pot­te­lusta hei­lahti työ­lai­tok­sen ovi. Sosiaaliturva oli vas­tik­keel­lista: avus­tuk­set täy­tyi mak­saa takai­sin, jos ei muu­ten niin pak­ko­työllä laitoksessa.

Työttömälle ja asunn­ot­to­malle alko­ho­lis­tille kierre poh­jalle saat­toi siis edetä ripeästi. Ei ihme, että Suomessa oli 1960-­lu­vulla nelin­ker­tai­nen määrä van­keja mui­hin poh­jois­mai­hin verrattuna.

Lepakosta Linnan juhliin

Päivää ennen Suomen 50-­vuo­ti­sit­se­näi­syys­päi­vää Suomen väri­  ja ver­nis­sa­teh­taan  tyhjä varasto saa­tiin  avat­tua asunn­ot­to­mien alko­ho­lis­tien yöma­jaksi. Tähän Lepakkoluolaan eli Liekkihotelliin tuli 1 000 miestä asu­maan. Kollegansa Claes Anderssonin kanssa Ilkka Taipale hoiti vapaa­eh­toi­sesti Lepakossa monen­moista tuleh­dusta ja tapausta.

Kai Linnilän kek­sin­nöstä jär­jes­timme uudelle yli­op­pi­las­ta­lolle omat itse­näi­syys­juh­lat. Kutsuimme asunn­ot­to­mat sinne oluelle ja mak­ka­ralle. Heitä tuli pai­kalle viitisensataa.

Juhlat sai­vat hur­jasti media­huo­miota, jopa enem­män kuin pre­si­dentti Kekkosen lin­nan juh­lat. Paheksuntaa ja myö­tä­tun­toa riitti, kes­kus­telu oli suurta.

– Radikaaleimmat sosi­aa­li­joh­ta­jat oli­vat rie­muis­saan avauk­sis­tamme, mutta osa viran­omai­sista koki kri­tiik­kimme louk­kaa­vana ja hei­dän työnsä arvos­tusta alentavana.

Marraskuun liik­keen yksi tavoite oli tehdä itsensä tar­peet­to­maksi ja avit­taa ala­koh­tais­ten etu­jär­jes­tö­jen syn­tyä. Näitä tuli­kin: Mustalaisyhdistys, Suomen varus­mies­liitto, Seta, Mielenterveyden kes­kus­liitto, Aseistakieltäytyjäliitto ja niin edel­leen. Vuonna 1973 Marraskuun liike lopetti toimintansa.

Radikaaleimmat sosiaalijohtajat olivat riemuissaan avauksistamme, mutta osa viranomaisista koki kritiikkimme loukkaavana.

Yhteiskuntaan mar­ras­kuu­lai­set jät­ti­vät komean perinnön.

– Vankiluku on niistä ajoista 2,5­-kertaisesti pie­nempi ja pak­ko­lai­tok­set lope­tettu. Pitkäaikainen asunn­ot­to­muus on pal­jolti tal­tu­tettu. Jehovan todis­ta­jat on saatu pois van­ki­lasta, samoin ela­tus­mak­sunsa hoi­ta­matta jät­tä­vät. Juopot eivät enää joudu pak­ko­huol­to­loi­hin. Koulukotien olo­suh­teet ovat aivan toi­set kuin 1960­-luvulla, Taipale listaa.

Veri vetää heikoimpien puolelle

Ilkka Taipaleen kan­sa­lai­sak­ti­vismi ei tyreh­ty­nyt Marraskuun liik­kee­seen. Päinvastoin työ vähä­osai­sim­pien puo­lesta on jat­ku­nut siitä pitäen ja jat­kuu yhä. Yhdessä vai­monsa, Marraskuun liik­kees­sä­kin vai­kut­ta­neen enti­sen sosi­aa­li­- ja ter­veys­mi­nis­teri Vappu Taipaleen kanssa paris­kunta perus­taa tänä vuonna van­kien ase­maan kes­kit­ty­vän Prison Reform International / Finland -­jär­jes­tön Marraskuun liik­keen 50­-vuo­tis­juh­lien kunniaksi.

– Olemme kier­tä­neet pal­jon tutus­tu­massa eri mai­den van­ki­loi­hin. Dostojevskin sanoin van­ki­lat ovat yhteis­kun­nan peili. Jos pei­liä kor­jaa, kuva yhteis­kun­nasta muuttuu.

Tällä het­kellä meillä van­keja kat­so­taan vain rikol­li­suu­den, oikeus­ ja kri­mi­naa­li­po­li­tii­kan näkö­kul­masta. Taipaleet halua­vat muo­kata pei­li­ku­vaa sosiaalipoliittisemmaksi.

– Rikollisuutta ja van­ki­laan jou­tu­mista voi­daan ehkäistä, van­ki­lao­lo­suh­teita voi­daan kor­jata ja sieltä ulos­pääs­sei­den ase­maa paran­taa. Vankien ase­maa paran­ta­malla myös rikol­li­suus ilman muuta vähenee.

Jos katsotaan mitä tahansa sosiaalista jonoa niin yksinäiset muodostavat siitä suurimman osan.

Vankien lisäksi Taipale ahke­roi edel­leen asunn­ot­to­muu­den vähen­tä­mi­seksi ja yksi­näis­ten köy­hien asialla.

– Jos kat­so­taan mitä tahansa sosi­aa­lista jonoa niin yksi­näi­set muo­dos­ta­vat siitä suu­rim­man osan. Oli kyse lei­vät­tö­män pöy­dän äärestä tai lei­pä­jo­noista, asunto­ tai toi­meen­tu­lo­jo­noista tai kuol­lei­den jonosta. Perheettömät, yksi­näi­set pudok­kaat sieltä löytyvät.

– Bulgarian jäl­keen Suomen yksi­näi­set ovat EU:n köy­him­piä. Vanhus­ ja lähim­mäis­pal­ve­lu­liitto Valli ry:n sekä Y-­Säätiön kanssa ajamme Suomeen perus­tet­ta­vaksi par­la­men­taa­rista komi­teaa sel­vit­tä­mään yksi­na­su­vien ase­maa. Työkyvyttömien saa­mista elä­ke­tuen pii­riin Taipale on aja­nut jo 40 vuotta. Monissa kun­nissa työ­ky­vyt­tö­myys­sel­vit­tely on juuri nyt soten odot­te­lun vuoksi väliai­kai­sesti keskeytetty.

– Taistelu jat­kuu ja työ­voitto on varma.

Täytyy vain olla sit­keä. Vuosituhannen vaih­teessa Taipale tuotti kym­me­niä ideoita, joilla köy­hyys olisi voitu puo­lit­taa Suomessa.

– YK:n Millennium-­ta­voite oli puo­lit­taa köy­hyys maa­il­massa vuo­teen 2015 men­nessä. Suomikin oli alle­kir­joit­ta­nut tämän tavoit­teen eli sen piti kos­kea myös Suomen köy­hyy­den puo­lit­ta­mista, Taipale muistuttaa.

– Emme onnis­tu­neet tässä ope­raa­tiossa, vaikka se ei edes olisi mak­sa­nut yhteis­kun­nalle kovin pal­jon. Sen sijaan olemme anta­neet nel­jän mil­jar­din veron­ke­ven­nyk­set kes­ki­luo­kalle ja varakkaille.

Sorto, sekasorto vai sosiaalipolitiikka?

Sote-­kes­kus­te­lussa Taipaletta huo­les­tut­taa se, miten sosi­aa­li­työ ja sosi­aa­li­po­li­tiikka ovat jää­mässä eri­kois­sai­raan­hoi­don ja pal­ve­lu­ko­tien yksi­tyis­tä­mis­pu­hei­den jalkoihin.

– Näin sii­tä­kin huo­li­matta, että juuri sosi­aa­li­työl­lä­hän me vähen­nämme ja ehkäi­semme ter­vey­den­huol­lon tar­vetta. Tätä näkö­kul­maa on jos­tain syystä häm­mäs­tyt­tä­vän han­ka­laa saada esiin.

Suomessa myös tur­val­li­suus­po­liit­ti­nen kes­kus­telu on saa­nut sosi­aa­li­po­li­tii­kasta yliot­teen. On hyvin vaa­ral­lista nähdä rat­kai­su­mal­lit tur­val­li­suu­den kautta sosi­aa­li­po­li­tii­kan sijaan, Taipale miettii.

– Jos osa ihmi­sistä jäte­tään heit­teille, sieltä tulee rekyy­linä takai­sin kai­ken­laista häi­riötä, se on aivan varma juttu. Presidentti Martti Ahtisaari on sano­nut, että maa­il­man suu­rin uhka ovat 300 mil­joo­naa työ­töntä miestä ja nais­ten kouluttamattomuus.

Kiinnostaako osallistuminen Prison Reform International / Finlandiin – Ota yhteyttä: ilkka@ilkkataipale.fi.

– Jos näillä irral­li­silla mie­hillä ei ole muita kana­via, hei­dän vas­ta­rin­tansa saa Isisin muo­toja. Näköalaton massa läh­tee aina jotain kautta liik­keelle hake­maan mer­ki­tystä ja arvoa itsel­leen. Siksi kan­sain­vä­li­nen sosi­aa­li­po­li­tiikka on ainoa vas­taus parem­paan ja tur­val­li­sem­paan maailmaan.

– YK:ssa puhu­taan social floo­rista, poh­jim­mai­sesta poh­jasta, jonka alle kenen­kään ei pidä pudota. Tätä puhetta tar­vi­taan lisää.

Lopulta ihmis­kun­nalla on vain kolme yhteis­kun­ta­mal­lia: sorto, seka­sorto tai sosi­aa­li­po­li­tiikka, Taipale summaa.

– Sorrolla saa­daan seka­sorto kuriin, mutta sosi­aa­li­po­li­tii­kalla saa­daan sekä sorto että seka­sorto kuriin. Sen hyväksi pitää ja kan­nat­taa taistella.

Tapio Ollikainen

 

Tervettä ravistelua

 

Marraskuun liike herätti keskustelua tahdonvastaisuudesta ja sen oikeutuksesta, muistelee sosiaalialalla elämäntyönsä tehnyt Anja Auvinen.

 

Marraskuun liik­keen lai­tos­kri­tiikki kir­voitti aika­naan vilk­kaan kes­kus­te­lun. Siihen otti­vat osaa myös tuol­loin Kajaanissa asu­neet sosi­aa­li­huol­ta­jat Anja ja Martti Auvinen.

– Keskustelimme Martin kanssa pal­jon pakosta sosi­aa­li­työssä. Olimme huo­lis­samme siitä, että jou­dumme teke­mään rat­kai­suja, jotka eivät ole asiak­kaan tah­don mukai­sia, Anja Auvinen kertoo.

Anja Auvinen

Kuva: Laura Vesa

Martti Auvinen toimi tuol­loin Kajaanin kau­pun­gin sosi­aa­li­joh­ta­jana. Anjan työ­paikka puo­les­taan oli kun­nal­li­sessa kas­va­tus­neu­vo­lassa, nykyi­sessä perheneuvolassa.

– Emme aina olleet samaa mieltä. Martilla oli vir­kansa puo­lesta hal­lin­nol­li­nen näke­mys. Minä olin asia­kas­työssä ja pai­no­tin rat­kai­su­jen tera­peut­tista ja eet­tistä näkökulmaa.

Martti Auvinen on etään­ty­nyt työ­ajas­taan jo siinä mää­rin, ettei tavoita enää 50 vuo­den takai­sia kes­kus­te­luja. Marraskuun liik­keen lai­tos­kri­tiikki tuli Auvisista kui­ten­kin tarpeeseen.

– Meistä oli erit­täin tar­peel­lista jou­tua sosi­aa­li­työssä ajat­te­le­maan entistä perus­teel­li­sem­min, eri näkö­kul­mia huo­mioon ottaen ja ihmi­sen omaa koke­musta kun­nioit­taen, sanoo Anja Auvinen.

Tehoton laitoshoito

Perheneuvolan lisäksi Anja Auvinen ehti työs­ken­nellä sosi­aa­li­toi­mis­tossa ja Pelastakaa Lapset ry:ssä. Viimeiset vuo­det hän johti Kainuun A-klinikkaa.

– Pidin todella sosi­aa­li­työstä. Minulla ei kos­kaan käy­nyt mie­lessä, että vaih­tai­sin ammat­tia. Minulla on ollut hyvä elämä.

Marraskuun liik­keen aikoi­hin sosi­aa­li­työn­te­kijä liik­kui vapaa­eh­toi­suu­den ja pakon raja­mailla. Auvinen halusi kes­kus­te­luissa tuoda esiin eri­tyi­sesti näen­näistä vapaaehtoisuutta.

– Jos ihmi­nen ohja­taan työ­pai­kalta päih­tei­den vuoksi hoi­toon, niin sinne on men­tävä tai hän saa työ­pai­kal­laan sank­tioita. Onko hoito sil­loin vapaa­eh­toista, hän kysyy.

Vielä 1960-­lu­vulla lai­tos­hoito oli taval­lista ja sitä pidet­tiin usein jopa vält­tä­mät­tö­mänä. Auvinen jakaa Marraskuun liik­keen laitoskritiikin.

– Laitokseen lähet­tä­mi­nen ei ollut mikään rat­kaisu. Se ei usein­kaan tuot­ta­nut tulosta, jos asia­kas oli vastentahtoinen.

Tulosta päih­deon­gel­missa alkoi Auvisen mukaan syn­tyä vasta, kun asia­kas sai ihmi­sar­vonsa takai­sin. Se edel­lytti sosi­aa­li­työn­te­ki­jältä paneu­tu­mista ja aikaa.

1960-­luvulla vallalla oli ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua ihmisen elämään.

– Piti saada kohen­net­tua ihmi­sen itse­tun­toa, jotta hän pys­tyi myön­tä­mään ongel­mansa. Asiakkaat oli­vat usein niin häpeis­sään, ettei hei­dän itse­tun­tonsa enää kes­tä­nyt sitä.

Koulutuksesta isoin apu

Vielä 50 vuotta sit­ten val­lalla oli hal­lin­nol­li­nen työ­ote. Hoitosuhteet jäi­vät taval­li­sesti lyhyiksi, ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jät oli­vat usein kou­lut­ta­mat­to­mia, Auvinen kertoo.

– Maallikoiden oli vai­kea ymmär­tää, että viran­omai­nen ei vält­tä­mättä näe asiak­kaan hyvää. He eivät aina kun­nioit­ta­neet ihmi­sen omaa har­kin­ta­ky­kyä, vaan käyt­ti­vät lii­kaa viranomaisvaltaa.

Auvisen mukaan 1960-­lu­vulla val­lalla oli aja­tus, että yhteis­kun­nalla on oikeus puut­tua ihmi­sen elä­mään. Marraskuun liike ravis­teli sitä hänestä ter­veellä tavalla.

– Se herätti kes­kus­te­lua tah­don­vas­tai­suu­desta ja sen oikeu­tuk­sesta. Osa sosi­aa­li­työn­te­ki­jöistä notee­rasi Marraskuun liik­keen vies­tin ja ryh­tyi arvioi­maan työ­ta­po­jaan ja päätöksiään.

Marraskuun liik­keen sanoma oli Auvisen mukaan kui­ten­kin helppo syr­jäyt­tää vou­ho­tuk­sena tai yli­lyön­tinä. Hänestä kou­lu­tuk­sen yleis­ty­mi­nen vai­kutti Marraskuun lii­kettä enemmän.

– Mitä enem­män sosi­aa­li­työ­hön tuli kou­lut­tau­tu­neita ihmi­siä, sitä parem­mat mah­dol­li­suu­det heillä oli ottaa huo­mioon asia­kas oman elä­mänsä her­rana tai rouvana.

Tällä saralla Auvinen teki myös oman osuu­tensa. Jäätyään eläk­keelle hän kou­lutti vielä vuo­sia sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä ja ter­vey­den­huol­lon ammat­ti­lai­sia koh­taa­maan päihdeongelmaisia.

Meeri Ylä-Tuuhonen

 

Kun kontrolli nostaa päätään

 

Sosiaalityön historia täytyy tuntea, jotta synkät ajat eivät palaa, Jarl Spoof sanoo.

 

Jarl Spoof jäi muu­tama vuosi sit­ten Vantaan joh­ta­van sosi­aa­li­työn­te­ki­jän töis­tään eläk­keelle. Hän aloitti sosiaali­alan opin­tonsa 1970-­lu­vun alussa.

– Tunsimme Marraskuun liik­keen tee­mat ja kont­rol­li­po­li­tii­kan kri­tii­kin. Kun aloi­tin, pin­nalla oli var­sin­kin Ruotsin ajan­koh­tai­nen kes­kus­telu las­ten­suo­je­lusta ja sosi­aa­li­työstä, Jarl Spoof muistelee.

– Mietimme opin­to­pii­reissä pal­jon asiak­kaan ase­maa ja halusimme humaa­nis­taa sosi­aa­li­työtä, joka yhä oli kovin kont­rol­li­hen­kistä. Päätavoitteita alalla 1970-­lu­vun alussa oli saada kou­lu­tus kun­toon. Sosiaalityön amma­til­lis­tu­mi­nen oli vasta aluillaan.

– Suurin osa työn­te­ki­jöistä oli kou­lut­ta­mat­to­mia. Johtajatkin saat­toi­vat olla täy­sin poliit­ti­sen aktii­vi­suu­den ja puo­lue­kan­nan mukaan valittuja.

Kuva: Veikko Somerpuro

– Nykyään on upeaa, että sosiaali­alan kou­lu­tuk­semme on aivan maa­il­man huip­pua. Siitä sosi­aa­li­työ ei jää kiinni, mutta raken­teissa ja resurs­seissa riit­tää viilattavaa.

Millaista uudistamista sosiaaliala tarvitsee?

Työ tulisi ennen kaik­kea nähdä sisim­mäl­tään pal­ve­luna eikä kont­rol­lina, sanoo Jarl Spoof.

– Sosiaalityö ei ole kos­kaan vielä pääs­syt kun­nolla läh­te­mään asiak­kai­den tar­peista. Työ on aina ollut kovin ulkoa­päin ohjat­tua ja byro­kraat­tista. Sosiaalityössä pitäisi ehdot­to­masti olla lähei­sesti yhtey­dessä asiak­kai­siin, mutta liika byro­kra­tia pitää etäi­syyttä yllä.

Sosiaalialan tilan­netta Spoof ver­taa lää­kä­rei­den työ­hön. Missään hal­lin­nossa ei pää­tetä siitä, miten lää­kä­rin­työtä teh­dään, vaan työ läh­tee asiak­kai­den tarpeista.

– Sosiaalityössä jou­du­taan yhä vali­tet­ta­vasti teke­mään pal­jon vain lakia toi­meen­pa­ne­vaa työtä.

Keppi eliitin lahja köyhille?

100-vuo­ti­aassa Suomessa kont­rol­li­puhe on taas kas­vussa. Ministeritasolla vaa­di­taan kovem­pia ran­gais­tuk­sia ja vas­tik­keel­lista sosi­aa­li­tur­vaa.  On pöy­ris­tyt­tä­vää, että sosi­aa­li­työn synkkä, kont­rol­liin ja ran­gais­tuk­siin perus­tuva his­to­ria unoh­de­taan, Spoof hämmästelee.

– Historiallisesti sosi­aa­li­työn asiak­kaat on aina koettu hie­man uhkana yhteis­kun­nalle, moraa­lille ja ties mille. Nämä näke­myk­set vai­kut­ta­vat vali­tet­ta­vasti yhä pal­jon, ja se estää sosi­aa­li­työn näke­mi­sen pal­ve­luna kont­rol­lin sijaan.

Spoofin mukaan tar­vit­semme kun­non lika­pyyk­ki­kes­kus­te­lua sosi­aa­lia­lasta, jotta men­neet synk­kyy­det eivät tule­vai­suu­dessa toistu.

Onko eliitin lahja köyhimmille juhlavuotena se, että kovennetaan kontrollipolitiikkaa ja tehdään sosiaaliturvasta vastikkeellista?

– Viimeksi kun sosi­aa­li­turva oli vas­tik­keel­lista eikä töitä ollut saa­ta­villa, ihmi­siä hei­tet­tiin jou­kolla lai­tok­siin pak­ko­töi­hin. Entä mitä muuta nykyi­nen vam­mais­pal­ve­lu­jen kil­pai­lu­tus hal­vim­malle tar­joa­jalle on kuin moder­nia köyhäinhuutokauppaa?

Suomi 100 vuotta

Kun Suomi vuonna 1967 täytti 50 vuotta, pre­si­dentti Kekkonen armahti osan van­geista. Kun Suomi nyt täyt­tää 100 vuotta, mah­taako pre­si­dent­timme tehdä samoin vai onko aika kovempi, Spoof miettii.

– Nyt olisi täy­del­li­nen hetki rea­goida köy­hyy­teen ja syr­jäy­ty­nei­syy­teen. Vai onko elii­tin lahja köy­him­mille juh­la­vuo­tena se, että koven­ne­taan kont­rol­li­po­li­tiik­kaa ja teh­dään sosi­aa­li­tur­vasta vastikkeellista?

Vastikkeellisuuden tie­tä­mä­tön tuput­ta­mi­nen har­mit­taa Spoofia.

– Pitkäaikaistyöttömistä suu­rin osa on jo mak­sa­nut sosi­aa­li­tur­va­mak­suja ja vero­ ja yhteis­kun­nalle 50–60-­vuotiaiksi saakka, ennen kuin heistä on tul­lut työt­tö­miä. Eikö heille kuulu saada jotain takai­sin han­ka­lassa tilan­tees­saan? Tätä taus­taa vas­ten vas­tik­keel­li­suuseh­do­tuk­set kuu­los­ta­vat suo­ras­taan ryöstöltä.

Kohti äänekästä dialogia

Kritiikki herät­tää aina pal­jon tun­teita. Marraskuun liik­keen Pakkoauttajat-­kir­ja­kin louk­kasi aikoi­naan monia sosiaali­alan ihmi­siä. Spoof ymmär­tää mie­li­pa­haa, sillä moni var­masti yritti vil­pit­tö­mästi par­haansa, eikä työn kont­rol­li­pai­not­tei­suutta suin­kaan ole helppo vähen­tää, jos orga­ni­saa­tio ja lain­sää­däntö ei täl­laista toi­min­taa tue.

– Silti kaikki kri­tiikki on aina otet­tava vaka­vasti ja krii­ti­koi­den kanssa on pyrit­tävä raken­ta­vasti kes­kus­te­le­maan. Oli kri­tiikki kuinka rajua, asia­tonta tai vir­heel­listä tahansa.

– Dialogia tulisi ehdot­to­masti käydä myös näinä some­myrs­ky­jen aikoina. Pahinta on rea­goida kri­tiik­kiin hil­jai­suu­della tai eris­tä­mi­sellä. Sote­keskustelussa sosiaali­ala on jää­nyt häm­mäs­tyt­tä­vään kat­vee­seen. Nyt jos kos­kaan alaa tulee puo­lus­taa äänek­käästi, Spoof sanoo.

– Se hil­jai­suus, mikä soten ympä­rillä val­lit­see, on äärim­mäi­sen huo­les­tut­ta­vaa. Tiedän kyllä, että kes­kus­te­lun herät­tä­mi­nen on vai­keaa: olen yrit­tä­nyt nos­taa jul­kista kes­kus­te­lua sosi­aa­li­työn mer­ki­tyk­sestä, mutta sitä on hyvin vai­kea saada aikai­seksi. Tässä mei­dän täy­tyy nyt jak­saa olla aktiivisia.

Tapio Ollikainen