Tasan 50 vuotta sitten Marraskuun liike pakotti Suomen katsomaan, miten kaikkein kovaosaisimpia meillä rankaistiin.

 

Eräänä tuli­palopakkasyönä vuon­na 1967 neljäkym­men­tä asun­no­ton­ta alko­holis­tia kuoli Helsingis­sä ulkona kylmyy­teen. Vakavas­ta asun­not­to­muuskri­i­sistä huoli­mat­ta kaupun­ki oli aiem­min sulkenut 500 hen­gen yöma­jan viras­totilo­jen rak­en­tamisen tieltä. Kor­vaavaa paikkaa yöma­jalle ei ollut tar­jot­tu.

Kuole­man­ta­pauk­set oli­vat viimeinen niit­ti joukolle nuo­ria lääkäre­itä ja sosi­olo­ge­ja. He perus­ti­vat Mar­rasku­un liike ‑nimisen ryh­män vaa­ti­maan vähäo­sais­ten inhimil­lisem­pää kohtelua rankaisukeskeisen kon­trol­lipoli­ti­ikan sijaan.

Jo aiem­min samana vuon­na liik­keen ensi­ askel oli otet­tu julkaise­mal­la suur­ta huomio­ta herät­tänyt pam­flet­ti Pakkoaut­ta­jat. Tässä kir­jas­sa tule­vat mar­rasku­u­laiset – joukos­saan muun muas­sa sosi­olo­gi Klaus Mäkelä, lääkärit Ilk­ka ja Vap­pu Taipale sekä juristi Jacob Söder­man – kri­ti­soi­vat voimakkaasti Suomen vankil­a­maisik­si muo­dos­tunei­ta mieli­sairaaloi­ta, työlaitok­sia, alko­holistien huoltoloi­ta ja koulukote­ja, jois­sa hoidon sijaan keski­tyt­ti­in rankaisemiseen vieläpä mieli­v­al­tais­es­ti.

Laitoskeikka saattoi kolahtaa hämmästyttävän pienestä rikkeestä.

– Kovim­mis­sa koulukodeis­sa tupakoin­nista kärähtänyt­tä saatet­ti­in seisot­taa pal­jain jaloin lumes­sa. Jos­sakin pan­ti­in työn­tek­i­jöille ja jätkille han­skat käteen, ja sit­ten lyömään. Saman­laisia olo­suhtei­ta oli myös osas­sa alko­holis­ti­huoltoloi­ta, yksi Mar­rasku­un liik­keen keskeinen vaikut­ta­ja, psyki­a­tri ja ex-­kansane­dus­ta­ja Ilk­ka Taipale muis­telee.

Laitoskeik­ka saat­toi kolah­taa häm­mästyt­tävän pien­estä rik­keestä. Kovan kurin koulukoti­in saat­toi joutua koulupin­nauk­ses­ta ja pikkurötöstelystä. Mak­samat­tomista ela­tus­mak­su­ista tai juopot­telus­ta heilahti työlaitok­sen ovi. Sosi­aal­i­tur­va oli vastik­keel­lista: avus­tuk­set täy­tyi mak­saa takaisin, jos ei muuten niin pakko­työl­lä laitok­ses­sa.

Työt­tömälle ja asun­not­toma­lle alko­holis­tille kierre poh­jalle saat­toi siis ede­tä ripeästi. Ei ihme, että Suomes­sa oli 1960-­lu­vul­la nelink­er­tainen määrä vanke­ja mui­hin pohjo­is­mai­hin ver­rat­tuna.

Lepakosta Linnan juhliin

Päivää ennen Suomen 50-­vuo­tisit­senäisyyspäivää Suomen väri­  ja vernissate­htaan  tyhjä varas­to saati­in  avat­tua asun­not­tomien alko­holistien yöma­jak­si. Tähän Lep­akkolu­o­laan eli Liekki­hotel­li­in tuli 1 000 miestä asumaan. Kol­le­gansa Claes Ander­ssonin kanssa Ilk­ka Taipale hoiti vapaae­htois­es­ti Lep­akos­sa mon­en­moista tule­hdus­ta ja tapaus­ta.

Kai Lin­nilän keksin­nöstä jär­jes­timme uudelle yliop­pi­lastalolle omat itsenäisyysjuh­lat. Kut­suimme asun­not­tomat sinne oluelle ja makkar­alle. Heitä tuli paikalle viitisen­sa­taa.

Juh­lat sai­vat hur­jasti medi­ahuomio­ta, jopa enem­män kuin pres­i­dent­ti Kekkosen lin­nan juh­lat. Pahek­sun­taa ja myötä­tun­toa riit­ti, keskustelu oli suur­ta.

– Radikaaleim­mat sosi­aal­i­jo­hta­jat oli­vat riemuis­saan avauk­sis­tamme, mut­ta osa vira­nomai­sista koki kri­ti­ikkimme loukkaa­vana ja hei­dän työn­sä arvos­tus­ta alen­ta­vana.

Mar­rasku­un liik­keen yksi tavoite oli tehdä itsen­sä tarpeet­tomak­si ja avit­taa alako­htais­ten etu­jär­jestö­jen syn­tyä. Näitä tulikin: Musta­laisy­hdis­tys, Suomen varus­mies­li­it­to, Seta, Mie­len­ter­vey­den keskus­li­it­to, Aseis­takieltäy­tyjäli­it­to ja niin edelleen. Vuon­na 1973 Mar­rasku­un liike lopet­ti toim­intansa.

Radikaaleimmat sosiaalijohtajat olivat riemuissaan avauksistamme, mutta osa viranomaisista koki kritiikkimme loukkaavana.

Yhteiskun­taan mar­rasku­u­laiset jät­tivät komean perin­nön.

– Vankiluku on niistä ajoista 2,5­-kertaisesti pienem­pi ja pakko­laitok­set lopetet­tu. Pitkäaikainen asun­not­to­muus on paljolti tal­tutet­tu. Jeho­van todis­ta­jat on saatu pois vanki­las­ta, samoin ela­tus­mak­sun­sa hoita­mat­ta jät­tävät. Juopot eivät enää joudu pakko­huoltoloi­hin. Kouluko­tien olo­suh­teet ovat aivan toiset kuin 1960­-luvul­la, Taipale lis­taa.

Veri vetää heikoimpien puolelle

Ilk­ka Taipaleen kansalaisak­tivis­mi ei tyre­htynyt Mar­rasku­un liik­keeseen. Päin­vas­toin työ vähäo­saisimpi­en puoles­ta on jatkunut siitä pitäen ja jatkuu yhä. Yhdessä vai­mon­sa, Mar­rasku­un liik­keessäkin vaikut­ta­neen entisen sosi­aal­i­- ja ter­veysmin­is­teri Vap­pu Taipaleen kanssa pariskun­ta perus­taa tänä vuon­na vankien ase­maan keskit­tyvän Prison Reform Inter­na­tion­al / Fin­land -­jär­jestön Mar­rasku­un liik­keen 50­-vuo­tisjuh­lien kun­ni­ak­si.

– Olemme kiertäneet paljon tutus­tu­mas­sa eri maid­en vankilo­i­hin. Dos­to­jevskin sanoin vanki­lat ovat yhteiskun­nan peili. Jos peil­iä kor­jaa, kuva yhteiskun­nas­ta muut­tuu.

Täl­lä het­kel­lä meil­lä vanke­ja kat­so­taan vain rikol­lisu­u­den, oikeus­ ja krim­i­naalipoli­ti­ikan näkökul­mas­ta. Taipaleet halu­a­vat muoka­ta pei­liku­vaa sosi­aalipoli­it­tisem­mak­si.

– Rikol­lisu­ut­ta ja vanki­laan jou­tu­mista voidaan ehkäistä, vanki­laolo­suhtei­ta voidaan kor­ja­ta ja sieltä ulospääs­sei­den ase­maa paran­taa. Vankien ase­maa paran­ta­mal­la myös rikol­lisu­us ilman muu­ta vähe­nee.

Jos katsotaan mitä tahansa sosiaalista jonoa niin yksinäiset muodostavat siitä suurimman osan.

Vankien lisäk­si Taipale ahkeroi edelleen asun­not­to­muu­den vähen­tämisek­si ja yksinäis­ten köy­hien asial­la.

– Jos kat­so­taan mitä tahansa sosi­aal­ista jonoa niin yksinäiset muo­dosta­vat siitä suurim­man osan. Oli kyse leivät­tömän pöy­dän äärestä tai leipäjonoista, asunto­ tai toimeen­tu­lo­jonoista tai kuollei­den jonos­ta. Per­heet­tömät, yksinäiset pudokkaat sieltä löy­tyvät.

– Bul­gar­i­an jäl­keen Suomen yksinäiset ovat EU:n köy­himpiä. Vanhus­ ja lähim­mäis­palveluli­it­to Val­li ry:n sekä Y-­Säätiön kanssa ajamme Suomeen perustet­tavak­si par­la­men­taarista komiteaa selvit­tämään yksi­na­su­vien ase­maa. Työkyvyt­tömien saamista eläketuen piiri­in Taipale on ajanut jo 40 vuot­ta. Monis­sa kun­nis­sa työkyvyt­tömyys­selvit­te­ly on juuri nyt soten odot­telun vuok­si väli­aikaises­ti keskeytet­ty.

– Tais­telu jatkuu ja työvoit­to on var­ma.

Täy­tyy vain olla sitkeä. Vuosi­tuhan­nen vai­h­teessa Taipale tuot­ti kym­meniä ideoita, joil­la köy­hyys olisi voitu puolit­taa Suomes­sa.

– YK:n Mil­len­ni­um-­tavoite oli puolit­taa köy­hyys maail­mas­sa vuo­teen 2015 men­nessä. Suomikin oli allekir­joit­tanut tämän tavoit­teen eli sen piti koskea myös Suomen köy­hyy­den puolit­tamista, Taipale muis­tut­taa.

– Emme onnis­tuneet tässä oper­aa­tios­sa, vaik­ka se ei edes olisi mak­sanut yhteiskun­nalle kovin paljon. Sen sijaan olemme anta­neet neljän mil­jardin veronkeven­nyk­set keskilu­okalle ja varakkaille.

Sorto, sekasorto vai sosiaalipolitiikka?

Sote-­keskustelus­sa Taipalet­ta huolestut­taa se, miten sosi­aal­i­työ ja sosi­aalipoli­ti­ik­ka ovat jäämässä erikois­sairaan­hoidon ja palveluko­tien yksi­ty­istämis­puhei­den jalkoi­hin.

– Näin siitäkin huoli­mat­ta, että juuri sosi­aal­i­työl­lähän me vähen­nämme ja ehkäisemme ter­vey­den­huol­lon tarvet­ta. Tätä näkökul­maa on jostain syys­tä häm­mästyt­tävän han­kalaa saa­da esi­in.

Suomes­sa myös tur­val­lisu­us­poli­it­ti­nen keskustelu on saanut sosi­aalipoli­ti­ikas­ta yliot­teen. On hyvin vaar­al­lista nähdä ratkaisumallit tur­val­lisu­u­den kaut­ta sosi­aalipoli­ti­ikan sijaan, Taipale miet­tii.

– Jos osa ihmi­sistä jätetään heit­teille, sieltä tulee rekyylinä takaisin kaiken­laista häir­iötä, se on aivan var­ma jut­tu. Pres­i­dent­ti Mart­ti Ahti­saari on sanonut, että maail­man suurin uhka ovat 300 miljoon­aa työtön­tä miestä ja nais­ten koulut­ta­mat­to­muus.

Kiinnostaako osallistuminen Prison Reform International / Finlandiin – Ota yhteyttä: ilkka@ilkkataipale.fi.

– Jos näil­lä irral­lisil­la miehillä ei ole mui­ta kanavia, hei­dän vas­tar­in­tansa saa Isisin muo­to­ja. Näköala­ton mas­sa läh­tee aina jotain kaut­ta liik­keelle hake­maan merk­i­tys­tä ja arvoa itselleen. Sik­si kan­sain­vä­li­nen sosi­aalipoli­ti­ik­ka on ain­oa vas­taus parem­paan ja tur­val­lisem­paan maail­maan.

– YK:ssa puhutaan social floorista, pohjim­mais­es­ta poh­jas­ta, jon­ka alle kenenkään ei pidä pudo­ta. Tätä puhet­ta tarvi­taan lisää.

Lop­ul­ta ihmiskun­nal­la on vain kolme yhteiskun­ta­mallia: sor­to, seka­sor­to tai sosi­aalipoli­ti­ik­ka, Taipale sum­maa.

– Sor­rol­la saadaan seka­sor­to kuri­in, mut­ta sosi­aalipoli­ti­ikalla saadaan sekä sor­to että seka­sor­to kuri­in. Sen hyväk­si pitää ja kan­nat­taa tais­tel­la.

Tapio Ollikainen

 

Tervettä ravistelua

 

Marraskuun liike herätti keskustelua tahdonvastaisuudesta ja sen oikeutuksesta, muistelee sosiaalialalla elämäntyönsä tehnyt Anja Auvinen.

 

Mar­rasku­un liik­keen laitoskri­ti­ik­ki kir­voit­ti aikanaan vilkkaan keskustelun. Siihen otti­vat osaa myös tuol­loin Kajaanis­sa asuneet sosi­aal­i­huolta­jat Anja ja Mart­ti Auvi­nen.

– Keskuste­limme Mar­tin kanssa paljon pakos­ta sosi­aal­i­työssä. Olimme huolis­samme siitä, että joudumme tekemään ratkaisu­ja, jot­ka eivät ole asi­akkaan tah­don mukaisia, Anja Auvi­nen ker­too.

Anja Auvinen

Kuva: Lau­ra Vesa

Mart­ti Auvi­nen toi­mi tuol­loin Kajaanin kaupun­gin sosi­aal­i­jo­hta­jana. Anjan työ­paik­ka puolestaan oli kun­nal­lises­sa kas­va­tus­neu­volas­sa, nykyisessä per­heneu­volas­sa.

– Emme aina olleet samaa mieltä. Mar­tilla oli virkansa puoles­ta hallinnolli­nen näke­mys. Minä olin asi­akastyössä ja pain­otin ratkaisu­jen ter­apeut­tista ja eet­tistä näkökul­maa.

Mart­ti Auvi­nen on etään­tynyt työa­jas­taan jo siinä määrin, ettei tavoita enää 50 vuo­den takaisia keskustelu­ja. Mar­rasku­un liik­keen laitoskri­ti­ik­ki tuli Auvi­sista kuitenkin tarpeeseen.

– Meistä oli erit­täin tarpeel­lista joutua sosi­aal­i­työssä ajat­tele­maan entistä perus­teel­lisem­min, eri näkökul­mia huomioon ottaen ja ihmisen omaa koke­mus­ta kun­nioit­taen, sanoo Anja Auvi­nen.

Tehoton laitoshoito

Per­heneu­volan lisäk­si Anja Auvi­nen ehti työsken­nel­lä sosi­aal­i­toimis­tossa ja Pelas­takaa Lapset ry:ssä. Viimeiset vuodet hän johti Kain­u­un A-­klinikkaa.

– Pidin todel­la sosi­aal­i­työstä. Min­ul­la ei koskaan käynyt mielessä, että vai­h­taisin ammat­tia. Min­ul­la on ollut hyvä elämä.

Mar­rasku­un liik­keen aikoi­hin sosi­aal­i­työn­tek­i­jä liikkui vapaae­htoisu­u­den ja pakon raja­mail­la. Auvi­nen halusi keskusteluis­sa tuo­da esi­in eri­tyis­es­ti näen­näistä vapaae­htoisu­ut­ta.

– Jos ihmi­nen ohjataan työ­paikalta päi­htei­den vuok­si hoitoon, niin sinne on men­tävä tai hän saa työ­paikallaan sank­tioi­ta. Onko hoito sil­loin vapaae­htoista, hän kysyy.

Vielä 1960-­lu­vul­la laitoshoito oli taval­lista ja sitä pidet­ti­in usein jopa vält­tämät­tömänä. Auvi­nen jakaa Mar­rasku­un liik­keen laitoskri­ti­ikin.

– Laitok­seen lähet­tämi­nen ei ollut mikään ratkaisu. Se ei useinkaan tuot­tanut tulosta, jos asi­akas oli vas­ten­tah­toinen.

Tulosta päi­hdeon­gelmis­sa alkoi Auvisen mukaan syn­tyä vas­ta, kun asi­akas sai ihmis­ar­von­sa takaisin. Se edel­lyt­ti sosi­aal­i­työn­tek­i­jältä paneu­tu­mista ja aikaa.

1960-­luvulla vallalla oli ajatus, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua ihmisen elämään.

– Piti saa­da kohen­net­tua ihmisen itse­tun­toa, jot­ta hän pystyi myön­tämään ongel­mansa. Asi­akkaat oli­vat usein niin häpeis­sään, ettei hei­dän itse­tun­ton­sa enää kestänyt sitä.

Koulutuksesta isoin apu

Vielä 50 vuot­ta sit­ten val­lal­la oli hallinnolli­nen työote. Hoito­suh­teet jäivät taval­lis­es­ti lyhyik­si, ja sosi­aal­i­työn­tek­i­jät oli­vat usein koulut­ta­mat­to­mia, Auvi­nen ker­too.

– Maal­likoiden oli vaikea ymmärtää, että vira­nomainen ei vält­tämät­tä näe asi­akkaan hyvää. He eivät aina kun­nioit­ta­neet ihmisen omaa hark­in­takykyä, vaan käyt­tivät liikaa vira­nomais­val­taa.

Auvisen mukaan 1960-­lu­vul­la val­lal­la oli aja­tus, että yhteiskun­nal­la on oikeus puut­tua ihmisen elämään. Mar­rasku­un liike rav­is­teli sitä hänestä ter­veel­lä taval­la.

– Se herät­ti keskustelua tah­don­va­s­taisu­ud­es­ta ja sen oikeu­tuk­ses­ta. Osa sosi­aal­i­työn­tek­i­jöistä noteerasi Mar­rasku­un liik­keen viestin ja ryhtyi arvioimaan työ­tapo­jaan ja päätök­siään.

Mar­rasku­un liik­keen sanoma oli Auvisen mukaan kuitenkin help­po syr­jäyt­tää vouho­tuk­se­na tai ylilyöntinä. Hänestä koulu­tuk­sen yleistymi­nen vaikut­ti Mar­rasku­un liiket­tä enem­män.

– Mitä enem­män sosi­aal­i­työhön tuli koulut­tau­tunei­ta ihmisiä, sitä parem­mat mah­dol­lisu­udet heil­lä oli ottaa huomioon asi­akas oman elämän­sä her­rana tai rou­vana.

Täl­lä sar­al­la Auvi­nen teki myös oman osuuten­sa. Jää­tyään eläk­keelle hän koulut­ti vielä vuosia sosi­aal­i­työn­tek­i­jöitä ja ter­vey­den­huol­lon ammat­ti­laisia kohtaa­maan päi­hdeon­gel­maisia.

Meeri Ylä-Tuuho­nen

 

Kun kontrolli nostaa päätään

 

Sosiaalityön historia täytyy tuntea, jotta synkät ajat eivät palaa, Jarl Spoof sanoo.

 

Jarl Spoof jäi muu­ta­ma vuosi sit­ten Van­taan johta­van sosi­aal­i­työn­tek­i­jän töistään eläk­keelle. Hän aloit­ti sosi­aalialan opin­ton­sa 1970-­lu­vun alus­sa.

– Tun­simme Mar­rasku­un liik­keen teemat ja kon­trol­lipoli­ti­ikan kri­ti­ikin. Kun aloitin, pin­nal­la oli varsinkin Ruotsin ajanko­htainen keskustelu las­ten­suo­jelus­ta ja sosi­aal­i­työstä, Jarl Spoof muis­telee.

– Mietimme opin­topi­ireis­sä paljon asi­akkaan ase­maa ja halusimme humaanistaa sosi­aal­i­työtä, joka yhä oli kovin kon­trol­li­henkistä. Pää­tavoit­tei­ta alal­la 1970-­lu­vun alus­sa oli saa­da koulu­tus kun­toon. Sosi­aal­i­työn ammatil­lis­tu­mi­nen oli vas­ta aluil­laan.

– Suurin osa työn­tek­i­jöistä oli koulut­ta­mat­to­mia. Johta­jatkin saat­toi­vat olla täysin poli­it­tisen akti­ivi­su­u­den ja puoluekan­nan mukaan valit­tu­ja.

Kuva: Veikko Somer­puro

– Nykyään on upeaa, että sosi­aalialan koulu­tuk­semme on aivan maail­man huip­pua. Siitä sosi­aal­i­työ ei jää kiin­ni, mut­ta rak­en­teis­sa ja resurs­seis­sa riit­tää viilat­tavaa.

Millaista uudistamista sosiaaliala tarvitsee?

Työ tulisi ennen kaikkea nähdä sisim­mältään palvelu­na eikä kon­trol­li­na, sanoo Jarl Spoof.

– Sosi­aal­i­työ ei ole koskaan vielä päässyt kun­nol­la lähtemään asi­akkaiden tarpeista. Työ on aina ollut kovin ulkoapäin ohjat­tua ja byrokraat­tista. Sosi­aal­i­työssä pitäisi ehdot­tomasti olla läheis­es­ti yhtey­dessä asi­akkaisi­in, mut­ta liika byrokra­tia pitää etäisyyt­tä yllä.

Sosi­aalialan tilan­net­ta Spoof ver­taa lääkärei­den työhön. Mis­sään hallinnos­sa ei päätetä siitä, miten lääkärin­työtä tehdään, vaan työ läh­tee asi­akkaiden tarpeista.

– Sosi­aal­i­työssä joudu­taan yhä valitet­tavasti tekemään paljon vain lakia toimeen­panevaa työtä.

Keppi eliitin lahja köyhille?

100-vuo­ti­aas­sa Suomes­sa kon­trol­lipuhe on taas kasvus­sa. Min­is­ter­i­ta­sol­la vaa­di­taan kovem­pia ran­gais­tuk­sia ja vastik­keel­lista sosi­aal­i­tur­vaa.  On pöyristyt­tävää, että sosi­aal­i­työn synkkä, kon­trol­li­in ja ran­gais­tuk­si­in perus­tu­va his­to­ria uno­hde­taan, Spoof häm­mästelee.

– His­to­ri­al­lis­es­ti sosi­aal­i­työn asi­akkaat on aina koet­tu hie­man uhkana yhteiskun­nalle, moraalille ja ties mille. Nämä näke­myk­set vaikut­ta­vat valitet­tavasti yhä paljon, ja se estää sosi­aal­i­työn näkemisen palvelu­na kon­trol­lin sijaan.

Spoofin mukaan tarvit­semme kun­non likapyykkikeskustelua sosi­aalialas­ta, jot­ta men­neet synkkyy­det eivät tule­vaisu­udessa tois­tu.

Onko eliitin lahja köyhimmille juhlavuotena se, että kovennetaan kontrollipolitiikkaa ja tehdään sosiaaliturvasta vastikkeellista?

– Viimek­si kun sosi­aal­i­tur­va oli vastik­keel­lista eikä töitä ollut saatavil­la, ihmisiä heit­et­ti­in joukol­la laitok­si­in pakkotöi­hin. Entä mitä muu­ta nykyi­nen vam­mais­palvelu­jen kil­pailu­tus halvim­malle tar­joa­jalle on kuin mod­er­nia köy­häin­hu­u­tokaup­paa?

Suomi 100 vuotta

Kun Suo­mi vuon­na 1967 täyt­ti 50 vuot­ta, pres­i­dent­ti Kekko­nen armahti osan vangeista. Kun Suo­mi nyt täyt­tää 100 vuot­ta, mah­taako pres­i­dent­timme tehdä samoin vai onko aika kovem­pi, Spoof miet­tii.

– Nyt olisi täy­delli­nen het­ki reagoi­da köy­hyy­teen ja syr­jäy­tyneisyy­teen. Vai onko eli­itin lah­ja köy­him­mille juhlavuote­na se, että koven­netaan kon­trol­lipoli­ti­ikkaa ja tehdään sosi­aal­i­tur­vas­ta vastik­keel­lista?

Vastik­keel­lisu­u­den tietämätön tuput­ta­mi­nen har­mit­taa Spoofia.

– Pitkäaikaistyöt­tömistä suurin osa on jo mak­sanut sosi­aal­i­tur­va­mak­su­ja ja vero­ ja yhteiskun­nalle 50–60-­vuotiaiksi saak­ka, ennen kuin heistä on tul­lut työt­tömiä. Eikö heille kuu­lu saa­da jotain takaisin han­kalas­sa tilanteessaan? Tätä taus­taa vas­ten vastik­keel­lisu­use­hdo­tuk­set kuu­losta­vat suo­ras­taan ryöstöltä.

Kohti äänekästä dialogia

Kri­ti­ik­ki herät­tää aina paljon tun­tei­ta. Mar­rasku­un liik­keen Pakkoaut­ta­jat-­kir­jakin loukkasi aikoinaan monia sosi­aalialan ihmisiä. Spoof ymmärtää mieli­pa­haa, sil­lä moni var­masti yrit­ti vil­pit­tömästi parhaansa, eikä työn kon­trol­li­pain­ot­teisu­ut­ta suinkaan ole help­po vähen­tää, jos organ­isaa­tio ja lain­säädän­tö ei täl­laista toim­intaa tue.

– Silti kaik­ki kri­ti­ik­ki on aina otet­ta­va vakavasti ja kri­itikoiden kanssa on pyrit­tävä rak­en­tavasti keskustele­maan. Oli kri­ti­ik­ki kuin­ka rajua, asi­a­ton­ta tai virheel­listä tahansa.

– Dialo­gia tulisi ehdot­tomasti käy­dä myös näinä some­myrsky­jen aikoina. Pahin­ta on reagoi­da kri­ti­ikki­in hil­jaisu­udel­la tai eristämisel­lä. Sote­keskustelussa sosi­aaliala on jäänyt häm­mästyt­tävään katveeseen. Nyt jos koskaan alaa tulee puo­lus­taa äänekkäästi, Spoof sanoo.

– Se hil­jaisu­us, mikä soten ympäril­lä val­lit­see, on äärim­mäisen huolestut­tavaa. Tiedän kyl­lä, että keskustelun herät­tämi­nen on vaikeaa: olen yrit­tänyt nos­taa julk­ista keskustelua sosi­aal­i­työn merk­i­tyk­ses­tä, mut­ta sitä on hyvin vaikea saa­da aikaisek­si. Tässä mei­dän täy­tyy nyt jak­saa olla akti­ivisia.

Tapio Ollikainen