Kaisa Yliruokanen

Kaisa Yli­ruo­ka­nen on kah­den lap­sen äiti ja Talen­tian mark­ki­noin­nin ja vies­tin­nän asian­tun­tija. Kuva: Veikko Somer­puro

Niin se sit­ten alkoi, kuo­puk­sen esi­koulu nimit­täin. Päi­vä­ko­din van­him­man rooli tun­tuu tyt­tä­res­täni tär­keältä, ja kan­nat­taa siitä naut­tia­kin, sillä seu­raa­van ker­ran van­him­pana saa olla vasta ysi­luok­ka­lai­sena.

Heti toi­sella vii­kolla kotiin tuli läk­syä. Saimme yhdessä poh­tia ja piir­tää, mitä tyt­töni haluaa esi­kou­lussa oppia. Vih­koa rus­tat­tiin koko ilta ja seu­raa­van aamuna päi­vä­ko­tia edel­tävä aamu­telk­ka­rin pik­ku­kak­kos­pät­kä­kin vaih­tui kes­kit­ty­nee­seen kel­lon piir­tä­mi­seen oman kir­joi­tus­pöy­dän ääressä. Sillä ”oli­si­han se kel­lo­kin ihana oppia”, hän muisti heti herät­ty­ään.

Nyky­muo­toi­nen esio­pe­tus on pit­kän työn tulos, joka alkoi jo 1940-­lu­vulla. Ensim­mäi­set var­si­nai­set kokei­lut tapah­tui­vat Suo­messa kui­ten­kin vasta 1960-­lu­vulla Lah­dessa, mistä läh­tien toi­min­taa on kehi­tetty aina tähän päi­vään asti. Ylei­sesti esi­kou­lun aja­tel­laan saa­neen alkunsa tie­tysti Yhdys­val­loista, jossa sitä oli kehi­tetty slum­mi­las­ten tueksi.

Omista eskaripuuhistani jäi mieleen lämmin muisto ja rakkaus pullapitkoa kohtaan.

Itse vie­tin lap­suu­teni kotoi­sasti per­he­päi­vä­hoi­dossa ja suo­ri­tin eska­ri­teh­tä­viäni aina jos­kus, jos muis­timme, että nii­tä­kin pitää tehdä. Sil­loin täy­tin esio­pe­tus­kir­jaani itsek­seni hoi­to­tä­tini keit­tiön­pöy­dän ker­ni­lii­nan ääressä ja jän­ni­tin kou­luun menoa. Kir­jan vie­ressä oli usein kaa­kao­kuppi ja pul­la­pit­kon siivu, joka murus­tui iha­nasti sivuille.

Sii­hen aikaan esio­pe­tus oli satun­nai­nen mah­dol­li­suus, nyt se on upea vel­vol­li­suus. Tosin oppi­vel­vol­li­suu­teen esio­pe­tus ei edel­leen­kään kuulu, joten vielä pari pro­sent­tia lap­sista jää sen ulko­puo­lelle. Suu­rin osa lap­sista osal­lis­tuu jär­jes­tet­tyyn ope­tuk­seen, mutta vuo­sit­tain muu­ta­mat tuhan­net saa­vat oppinsa kotona, ker­ni­lii­nan ääressä var­maan edel­leen­kin.

Tänä päi­vänä slum­mi­las­ten tuke­mi­sesta on siir­rytty 20 viik­ko­tun­nin ope­tus­pa­ket­tiin, jonka tavoit­teet on kir­jattu viral­li­sen esio­pe­tuk­sen ope­tus­suun­ni­tel­man perus­tei­siin. Nyky­ään esio­pe­tuk­sen kes­kei­senä teh­tä­vänä on ”edis­tää lap­sen kasvu-­, kehi­tys-­ ja oppi­mi­se­del­ly­tyk­siä. Toi­min­taa suun­ni­tel­laan lap­si­läh­töi­sesti ja sen teh­tävä on vah­vis­taa lap­sen myön­teistä minä­ku­vaa ja käsi­tystä itses­tään oppi­jana”.

Omista eska­ri­puu­his­tani jäi mie­leen läm­min muisto ja rak­kaus pul­la­pit­koa koh­taan. Tyt­tä­reni sen sijaan saa niin laa­du­kasta ja suun­ni­tel­tua esio­pe­tusta, että vih­koon piir­re­tyt oppi­mis­toi­veet ovat ehkä jo kesä­lo­maan men­nessä toteu­tu­neet.

Tär­keim­pänä ei meillä kotona kui­ten­kaan pidetä kir­jain­ten hyvää hal­lin­taa ja kel­lo­tau­lua, vaan tyt­tä­reni tun­netta siitä, että minä opin ja minä osaan, kun tar­peeksi har­joit­te­len. Ja vaikka jos­kus en osai­si­kaan, ei se hait­taa, koska lap­sena ei ole mihin­kään kiire.

Kaisa Yli­ruo­ka­nen