Kaisa Yliruokanen

Kaisa Yliruoka­nen on kah­den lapsen äiti ja Tal­ent­ian markki­noin­nin ja viestin­nän asiantun­ti­ja. Kuva: Veikko Somer­puro

Niin se sit­ten alkoi, kuopuk­sen esik­oulu nimit­täin. Päiväkodin van­him­man rooli tun­tuu tyt­tärestäni tärkeältä, ja kan­nat­taa siitä naut­ti­akin, sil­lä seu­raa­van ker­ran van­him­pana saa olla vas­ta ysilu­okkalaise­na.

Heti toisel­la viikol­la koti­in tuli läksyä. Saimme yhdessä pohtia ja piirtää, mitä tyt­töni halu­aa esik­oulus­sa oppia. Vihkoa rus­tat­ti­in koko ilta ja seu­raa­van aamu­na päiväko­tia edeltävä aamutelkkarin pikkukakkospätkäkin vai­h­tui keskit­tyneeseen kel­lon piirtämiseen oman kir­joi­tus­pöy­dän ääressä. Sil­lä ”olisi­han se kel­lokin ihana oppia”, hän muisti heti herät­tyään.

Nyky­muo­toinen esiope­tus on pitkän työn tulos, joka alkoi jo 1940-­lu­vul­la. Ensim­mäiset varsi­naiset kokeilut tapah­tu­i­v­at Suomes­sa kuitenkin vas­ta 1960-­lu­vul­la Lahdessa, mis­tä läh­tien toim­intaa on kehitet­ty aina tähän päivään asti. Yleis­es­ti esik­oulun ajatel­laan saa­neen alkun­sa tietysti Yhdys­val­loista, jos­sa sitä oli kehitet­ty slum­mi­las­ten tuek­si.

Omista eskaripuuhistani jäi mieleen lämmin muisto ja rakkaus pullapitkoa kohtaan.

Itse vietin lap­suuteni kotoisas­ti per­hep­äivähoi­dos­sa ja suoritin eskarite­htäviäni aina joskus, jos muis­timme, että niitäkin pitää tehdä. Sil­loin täytin esiope­tuskir­jaani itsek­seni hoitotä­ti­ni keit­tiön­pöy­dän kernili­inan ääressä ja jän­nitin koulu­un menoa. Kir­jan vier­essä oli usein kaakaokup­pi ja pul­lapitkon siivu, joka murus­tui ihanas­ti sivuille.

Siihen aikaan esiope­tus oli sat­un­nainen mah­dol­lisu­us, nyt se on upea velvol­lisu­us. Tosin oppivelvol­lisu­u­teen esiope­tus ei edelleenkään kuu­lu, joten vielä pari pros­ent­tia lap­sista jää sen ulkop­uolelle. Suurin osa lap­sista osal­lis­tuu jär­jestet­tyyn opetuk­seen, mut­ta vuosit­tain muu­ta­mat tuhan­net saa­vat oppin­sa kotona, kernili­inan ääressä var­maan edelleenkin.

Tänä päivänä slum­mi­las­ten tukemis­es­ta on siir­ryt­ty 20 viikko­tun­nin ope­tus­paket­ti­in, jon­ka tavoit­teet on kir­jat­tu viral­lisen esiopetuk­sen ope­tus­su­un­nitel­man perusteisi­in. Nykyään esiopetuk­sen keskeisenä tehtävänä on ”edis­tää lapsen kasvu-­, kehi­tys-­ ja oppimisedel­ly­tyk­siä. Toim­intaa suun­nitel­laan lap­silähtöis­es­ti ja sen tehtävä on vahvis­taa lapsen myön­teistä minäku­vaa ja käsi­tys­tä itses­tään oppi­jana”.

Omista eskaripu­uhis­tani jäi mieleen läm­min muis­to ja rakkaus pul­lapitkoa kohtaan. Tyt­täreni sen sijaan saa niin laadukas­ta ja suun­nitel­tua esiope­tus­ta, että vihkoon piir­re­tyt oppimis­toiveet ovat ehkä jo kesälo­maan men­nessä toteu­tuneet.

Tärkeim­pänä ei meil­lä kotona kuitenkaan pide­tä kir­jain­ten hyvää hallintaa ja kel­lotaulua, vaan tyt­täreni tun­net­ta siitä, että minä opin ja minä osaan, kun tarpeek­si har­joit­te­len. Ja vaik­ka joskus en osaisikaan, ei se hait­taa, kos­ka lapse­na ei ole mihinkään kiire.

Kaisa Yliruoka­nen