Kaisa Yliruokanen

Kaisa Yliruo­kanen on kahden lapsen äiti ja Talentian markki­noinnin ja viestinnän asian­tuntija. Kuva: Veikko Somerpuro

Niin se sitten alkoi, kuopuksen esikoulu nimittäin. Päivä­kodin vanhimman rooli tuntuu tyttä­restäni tärkeältä, ja kannattaa siitä nauttiakin, sillä seuraavan kerran vanhimpana saa olla vasta ysiluok­ka­laisena.

Heti toisella viikolla kotiin tuli läksyä. Saimme yhdessä pohtia ja piirtää, mitä tyttöni haluaa esikou­lussa oppia. Vihkoa rustattiin koko ilta ja seuraavan aamuna päivä­kotia edeltävä aamutelk­karin pikku­kak­kos­pät­käkin vaihtui keskit­ty­neeseen kellon piirtä­miseen oman kirjoi­tus­pöydän ääressä. Sillä ”olisihan se kellokin ihana oppia”, hän muisti heti herät­tyään.

Nykymuo­toinen esiopetus on pitkän työn tulos, joka alkoi jo 1940-­luvulla. Ensim­mäiset varsi­naiset kokeilut tapah­tuivat Suomessa kuitenkin vasta 1960-­luvulla Lahdessa, mistä lähtien toimintaa on kehitetty aina tähän päivään asti. Yleisesti esikoulun ajatellaan saaneen alkunsa tietysti Yhdys­val­loista, jossa sitä oli kehitetty slummi­lasten tueksi.

Omista eskaripuuhistani jäi mieleen lämmin muisto ja rakkaus pullapitkoa kohtaan.

Itse vietin lapsuuteni kotoi­sasti perhe­päi­vä­hoi­dossa ja suoritin eskari­teh­tä­viäni aina joskus, jos muistimme, että niitäkin pitää tehdä. Silloin täytin esiope­tus­kir­jaani itsekseni hoito­tätini keittiön­pöydän kerni­liinan ääressä ja jännitin kouluun menoa. Kirjan vieressä oli usein kaakao­kuppi ja pulla­pitkon siivu, joka murustui ihanasti sivuille.

Siihen aikaan esiopetus oli satun­nainen mahdol­lisuus, nyt se on upea velvol­lisuus. Tosin oppivel­vol­li­suuteen esiopetus ei edelleenkään kuulu, joten vielä pari prosenttia lapsista jää sen ulkopuo­lelle. Suurin osa lapsista osallistuu järjes­tettyyn opetukseen, mutta vuosittain muutamat tuhannet saavat oppinsa kotona, kerni­liinan ääressä varmaan edelleenkin.

Tänä päivänä slummi­lasten tukemi­sesta on siirrytty 20 viikko­tunnin opetus­pa­kettiin, jonka tavoitteet on kirjattu viral­lisen esiope­tuksen opetus­suun­ni­telman perus­teisiin. Nykyään esiope­tuksen keskeisenä tehtävänä on ”edistää lapsen kasvu-­, kehitys-­ ja oppimi­se­del­ly­tyksiä. Toimintaa suunni­tellaan lapsi­läh­töi­sesti ja sen tehtävä on vahvistaa lapsen myönteistä minäkuvaa ja käsitystä itsestään oppijana”.

Omista eskari­puu­histani jäi mieleen lämmin muisto ja rakkaus pulla­pitkoa kohtaan. Tyttäreni sen sijaan saa niin laadu­kasta ja suunni­teltua esiope­tusta, että vihkoon piirretyt oppimis­toiveet ovat ehkä jo kesälomaan mennessä toteu­tuneet.

Tärkeimpänä ei meillä kotona kuitenkaan pidetä kirjainten hyvää hallintaa ja kello­taulua, vaan tyttäreni tunnetta siitä, että minä opin ja minä osaan, kun tarpeeksi harjoit­telen. Ja vaikka joskus en osaisikaan, ei se haittaa, koska lapsena ei ole mihinkään kiire.

Kaisa Yliruo­kanen