Sosiaalityöntekijä ja väitöskirjatutkija Miina Kaartinen tutkii selviytymistä, Katri Helenaa ja black metal ‑alakulttuuria. Hän kaipaa yhteiskuntaa, jossa asioita tehdään enemmän yhdessä.

 

 

Punati­ilisen raken­nuk­sen yläk­er­ras­sa lat­tia narisee askeleen alla. Viherkasvit kurot­ta­vat kohti val­oa. Seinät on täytet­ty maalauk­sil­la ja oksista taivutel­luil­la taide­teok­sil­la. Kel­lo rak­sut­taa.

Tääl­lä sosi­aal­i­työtek­i­jä ja tutk­i­ja Miina Kaarti­nen käy läpi Katri Hele­nas­ta ker­tovia media-aineis­to­ja ja työstää artikke­lia väitöskir­jaansa. Lah­den keskus­tas­sa sijait­se­va tila on Kaar­tisen kuvataiteil­i­jana työsken­televän äidin atel­jee, johon mah­tuu hyvin kak­sikin tek­i­jää.

Yhdessä tekem­i­nen, jakami­nen ja tois­t­en ihmis­ten arvost­a­mi­nen tois­tuu Kaar­tisen puheessa. Hän ei tunne oloaan kotoisak­si vahvo­jen sankariyk­silöi­den maail­mas­sa.

– Nykyään pitää tehdä itses­tään kauhean iso numero ja tuo­da itseään esille. Väistämät­tä jos nos­taa itseään, sil­loin ei nos­ta toisia, Kaarti­nen sanoo.

Mut­ta mikä on saanut sosi­aal­i­työn­tek­i­jän tutki­maan kult­tuuri-ilmiöitä? Eikö Katri Hele­na ole aika kaukana sosi­aal­i­työn ammatil­lis­es­ta arjes­ta?

– Min­ua kiin­nos­ta­vat arkiset selviy­tymis­tar­i­nat. Tarkaste­len artikkeleis­sa, miten selviy­tymisen käsitet­tä voisi ymmärtää kult­tuuris­es­ta näkökul­mas­ta. Sosi­aal­i­työssäkin käytetään liian hel­posti psykol­o­gisia käsit­teitä ja teo­ri­oi­ta, jot­ka keskit­tyvät yksilöön, Kaarti­nen tiivistää.

– Kult­tuuris­ten tari­noiden ymmärtämi­nen aut­taa hah­mot­ta­maan, mis­tä eri­laiset vaikka­pa työt­tömyy­teen liit­tyvät ajat­telumallit tule­vat tai mik­si ihmi­nen tun­tee jos­sain tilanteessa niin kuin tun­tee.

Välivuodet opettivat

Miina Kaarti­nen etsi nuore­na omaa paikkaansa muu­ta­man välivuo­den ajan. Lukion jäl­keen elämän opiskelu alkoi töis­sä Lah­den tori­grillil­lä.

Lop­ulli­nen herä­tys maail­man eri­ar­voisu­u­teen tuli luk­sus­ris­teil­i­jäl­lä, jos­sa Kaarti­nen työsken­teli hyt­tiemän­tänä siiv­oten hyt­te­jä ja tar­joillen vastapuris­tet­tua greip­pime­hua.

Yksi sosiaalityön tehtävä on tukea ihmisten selviytymistä. Mutta mitä me tarkoitamme selviytymisellä?

Kaarti­nen huo­masi pian, että laivan fil­ip­pi­iniläiset mer­im­iehet oli­vat eri ase­mas­sa kuin euroop­palaiset kol­le­gansa. He työsken­te­liv­ät pidem­piä vuoro­ja sekä asui­v­at eril­lään ja ahtaam­min.

Kun pienikokoinen ris­teilyalus kul­ki Ama­zon-jokea pitkin, paikalliset vaa­ti­mat­tomasti elävät ihmiset tuli­vat kat­so­maan hienoa laivaa. Samana iltana laivan juh­lasalis­sa oli kapteenin vas­taan­ot­to, jos­sa mal­jat pur­sui­v­at kavi­aaria ja samp­pan­ja kuo­hui. Kak­si maail­maa oli yhtä aikaa lähel­lä ja niin kaukana toi­sis­taan.

Miina Kaarti­nen palasi Suomeen, aloit­ti sosi­aal­i­työn opin­not ja työsken­teli kesät sosi­aal­i­toimis­tossa. Tam­pereen yliopis­tos­ta valmis­tu­misen jäl­keen hän ehti työsken­nel­lä 1,5 vuot­ta Päi­jät-Hämeen sosi­aalipäivystyk­sessä ennen kokoaikaisek­si tutk­i­jak­si siir­tymistä.

Sosiaalityö ja tarinallisuus

Pro gradus­saan Kaarti­nen tut­ki Met­so­lat-tele­vi­siosar­jaa selviy­tymisen ja vaikeuk­sien voit­tamisen näkökul­mas­ta. Samat teemat kiin­nos­ta­vat hän­tä myös Tam­pereen yliopis­toon työstet­tävässä väitös­tutkimuk­ses­sa.

– Selviy­tymisen tukem­i­nen on yksi sosi­aal­i­työn tehtäviä. Mut­ta mitä me tarkoita­mme selviy­tymisel­lä? On ongel­mallista, jos sil­lä viitataan vain vaikeuk­sista voit­toon ‑men­estys­tari­noi­hin. Min­ua kiin­nos­taa kuop­sutel­la tätä käsitet­tä.

Tari­nal­lisu­us on Kaar­tisen mukaan läs­nä sosi­aal­i­työssä monel­la taval­la. Se kul­kee mukana asi­akasti­lanteis­sa, oman elämän ja iden­ti­teetin jäsen­tämisessä sekä siinä, mitä ajat­telemme itses­tämme, toi­sis­tamme ja maail­mas­ta.

– Kult­tuur­in­tutkimuk­ses­ta olen oppin­ut, miten mon­imutkaista arki ja elämä on. Maail­maa ei voi­da latis­taa yhteen näkökul­maan oli se taloudelli­nen, lääketi­eteelli­nen tai sosi­aa­li­nen. Ne kaik­ki ovat läs­nä.

Myös resilienssin käsite kul­kee mukana Kaar­tisen tutkimuk­ses­sa. Sana tarkoit­taa selviy­tymiskykyä.

– Kiin­nos­tavaa on eri­tyis­es­ti se, löy­tyykö yhteisöstä resilienssiä. Mihin se paikan­tuu ja mitkä rak­en­teet tuke­vat yksilöi­den selviy­tymistä?

Katri Hele­nan lisäk­si tutk­i­jaa kiin­nos­taa esimerkik­si black met­al ‑alakult­tuuri, johon edelleen kohdis­tuu ennakkolu­u­lo­ja.

– Black met­al ‑musi­ik­ki on synkkää ja alakult­tuuri on hyvin maskuli­ini­nen, mut­ta ihmiset ker­to­vat selviy­tymisen ole­van tärkeä osa sitä, Kaarti­nen kuvaa.

Mitä on radikaali kiltteys?

Sana­pari radikaali kiltteys on alka­nut kiin­nos­taa Miina Kaartista. Kil­pailua korostavas­sa ajas­sa sitou­tu­mi­nen ystäväl­lisyy­teen voi olla radikaali ja poli­it­ti­nen val­in­ta.

– Nöyryys ja vaa­ti­mat­to­muus eivät ole muo­tia. Puhutaan paljon siitä, miten pitäisi kehda­ta enem­män ja miten ei saa olla liian kilt­ti. Eihän kiltteys tarkoi­ta huonoa itse­tun­toa. Ihmi­nen voi olla kilt­ti ja tun­tea silti omat rajansa ja kykyn­sä, Kaarti­nen sanoo.

Toisaal­ta hän kum­mas­telee maail­maa, jos­sa kiltteyt­tä voi kut­sua radikaa­lik­si. Kilttey­den toisia ihmisiä, muu­ta elol­lista maail­maa ja itseä kohtaan pitäisi olla nor­maalia ja arvostet­tua. Jos sopeu­tuu toim­i­maan val­lit­se­vien rak­en­tei­den sisäl­lä ja niiden ehdoil­la, saat­taa uno­htaa tarpeen laa­jem­paan muu­tok­seen.

Maailma ei tarvitse enää yksilökeskei­syyttä ja kilpailua, vaan kollektiivisuutta ja kiltteyttä.

– Miten mei­dän rak­en­teet voisi­vat muut­tua niin, että kiltteys olisikin hyvä jut­tu? Puhe liias­ta kilttey­destä nousee siitä, että uupuu tässä maail­mas­sa, jos­sa mikään ei riitä.

Miina Kaarti­nen tun­nistaa lähipi­iristään monia kilt­te­jä naisia, jot­ka ovat hänelle men­tor­e­i­ta ja inspi­raa­tion lähteitä. Arki­nen kohtaamis- ja aut­tamistyö voi parhaim­mil­laan olla maail­maa muut­tavaa kiltteyt­tä.

– Oma­l­la vaikut­tamis­polul­lani on ollut tosi tärkeää, että min­u­un on luotet­tu ja olen saanut tukea. On tärkeää päästää myös nuo­ria ihmisiä toim­i­maan vas­tu­ute­htävis­sä, Kaarti­nen sanoo.

Globaali sosiaalityö

Miina Kaarti­nen on ollut use­am­man vuo­den Globaali sosi­aal­i­työ ry:n puheen­jo­hta­ja. Yhdis­tyk­sen tavoit­teena on tuo­da globaalia ymmär­rystä sosi­aal­i­työhön.

– Globaalit riip­pu­vu­us­suh­teet ja maail­ma ovat läs­nä kaikissa sosi­aal­i­työn kohtaami­sis­sa. Se näkyy esimerkik­si siinä, kun puhutaan ilmas­ton­muu­tok­ses­ta, tuotan­non keskit­tymis­es­tä, tehtaiden sulkemis­es­ta ja ihmis­ten työt­tömyy­destä.

Ilmas­ton­muu­tok­ses­sa suo­jat­tomampia ovat kaikkein köy­him­mät. Kaar­tisen mukaan sosi­aal­i­työl­lä olisi paljon annet­tavaa tähän keskustelu­un niin Suomes­sa kuin kan­sain­välis­es­tikin.

Arvokas­ta vaikut­tamistyötä on myös har­joit­telumah­dol­lisu­u­den tar­joami­nen sosi­aal­i­työn opiske­li­joille Tansa­ni­as­sa tai Libanon­in pako­laisleir­il­lä, kuten Globaali sosi­aal­i­työ ry tekee. Kyse voi olla yhden ihmisen maail­man mullis­tavas­ta koke­muk­ses­ta.

– Sosi­aal­i­työn opin­nois­sa olisi tärkeää saa­da koke­mus omista etuoikeuk­sis­taan ja siitä, miltä tun­tuu olla itse vieras ja eri­lainen. Globaalis­sa etelässä se koke­mus tulee muun oppimisen ohes­sa kuin itses­tään.

Han­na Moila­nen