Sosiaalityöntekijä ja väitöskirjatutkija Miina Kaartinen tutkii selviytymistä, Katri Helenaa ja black metal ‑alakulttuuria. Hän kaipaa yhteiskuntaa, jossa asioita tehdään enemmän yhdessä.

 

 

Puna­tii­li­sen raken­nuk­sen ylä­ker­rassa lat­tia nari­see aske­leen alla. Viher­kas­vit kurot­ta­vat kohti valoa. Sei­nät on täy­tetty maa­lauk­silla ja oksista tai­vu­tel­luilla tai­de­teok­silla. Kello rak­sut­taa.

Täällä sosi­aa­li­työ­te­kijä ja tut­kija Miina Kaar­ti­nen käy läpi Katri Hele­nasta ker­to­via media-aineis­toja ja työs­tää artik­ke­lia väi­tös­kir­jaansa. Lah­den kes­kus­tassa sijait­seva tila on Kaar­ti­sen kuva­tai­tei­li­jana työs­ken­te­le­vän äidin atel­jee, johon mah­tuu hyvin kak­si­kin teki­jää.

Yhdessä teke­mi­nen, jaka­mi­nen ja tois­ten ihmis­ten arvos­ta­mi­nen tois­tuu Kaar­ti­sen puheessa. Hän ei tunne olo­aan kotoi­saksi vah­vo­jen san­ka­riyk­si­löi­den maa­il­massa.

– Nyky­ään pitää tehdä itses­tään kau­hean iso numero ja tuoda itse­ään esille. Väis­tä­mättä jos nos­taa itse­ään, sil­loin ei nosta toi­sia, Kaar­ti­nen sanoo.

Mutta mikä on saa­nut sosi­aa­li­työn­te­ki­jän tut­ki­maan kult­tuuri-ilmiöitä? Eikö Katri Helena ole aika kau­kana sosi­aa­li­työn amma­til­li­sesta arjesta?

– Minua kiin­nos­ta­vat arki­set sel­viy­ty­mis­ta­ri­nat. Tar­kas­te­len artik­ke­leissa, miten sel­viy­ty­mi­sen käsi­tettä voisi ymmär­tää kult­tuu­ri­sesta näkö­kul­masta. Sosi­aa­li­työs­sä­kin käy­te­tään liian hel­posti psy­ko­lo­gi­sia käsit­teitä ja teo­rioita, jotka kes­kit­ty­vät yksi­löön, Kaar­ti­nen tii­vis­tää.

– Kult­tuu­ris­ten tari­noi­den ymmär­tä­mi­nen aut­taa hah­mot­ta­maan, mistä eri­lai­set vaik­kapa työt­tö­myy­teen liit­ty­vät ajat­te­lu­mal­lit tule­vat tai miksi ihmi­nen tun­tee jos­sain tilan­teessa niin kuin tun­tee.

Välivuodet opettivat

Miina Kaar­ti­nen etsi nuo­rena omaa paik­kaansa muu­ta­man väli­vuo­den ajan. Lukion jäl­keen elä­män opis­kelu alkoi töissä Lah­den torigril­lillä.

Lopul­li­nen herä­tys maa­il­man eriar­voi­suu­teen tuli luk­sus­ris­tei­li­jällä, jossa Kaar­ti­nen työs­ken­teli hyt­tie­män­tänä sii­vo­ten hyt­tejä ja tar­joil­len vas­ta­pu­ris­tet­tua greip­pi­me­hua.

Yksi sosiaalityön tehtävä on tukea ihmisten selviytymistä. Mutta mitä me tarkoitamme selviytymisellä?

Kaar­ti­nen huo­masi pian, että lai­van filip­pii­ni­läi­set meri­mie­het oli­vat eri ase­massa kuin euroop­pa­lai­set kol­le­gansa. He työs­ken­te­li­vät pidem­piä vuo­roja sekä asui­vat eril­lään ja ahtaam­min.

Kun pie­ni­ko­koi­nen ris­tei­ly­alus kulki Amazon-jokea pit­kin, pai­kal­li­set vaa­ti­mat­to­masti elä­vät ihmi­set tuli­vat kat­so­maan hie­noa lai­vaa. Samana iltana lai­van juh­la­sa­lissa oli kap­tee­nin vas­taan­otto, jossa mal­jat pur­sui­vat kavi­aa­ria ja samp­panja kuo­hui. Kaksi maa­il­maa oli yhtä aikaa lähellä ja niin kau­kana toi­sis­taan.

Miina Kaar­ti­nen palasi Suo­meen, aloitti sosi­aa­li­työn opin­not ja työs­ken­teli kesät sosi­aa­li­toi­mis­tossa. Tam­pe­reen yli­opis­tosta val­mis­tu­mi­sen jäl­keen hän ehti työs­ken­nellä 1,5 vuotta Päi­jät-Hämeen sosi­aa­li­päi­vys­tyk­sessä ennen kokoai­kai­seksi tut­ki­jaksi siir­ty­mistä.

Sosiaalityö ja tarinallisuus

Pro gra­dus­saan Kaar­ti­nen tutki Met­so­lat-tele­vi­sio­sar­jaa sel­viy­ty­mi­sen ja vai­keuk­sien voit­ta­mi­sen näkö­kul­masta. Samat tee­mat kiin­nos­ta­vat häntä myös Tam­pe­reen yli­opis­toon työs­tet­tä­vässä väi­tös­tut­ki­muk­sessa.

– Sel­viy­ty­mi­sen tuke­mi­nen on yksi sosi­aa­li­työn teh­tä­viä. Mutta mitä me tar­koi­tamme sel­viy­ty­mi­sellä? On ongel­mal­lista, jos sillä vii­ta­taan vain vai­keuk­sista voit­toon ‑menes­tys­ta­ri­noi­hin. Minua kiin­nos­taa kuop­su­tella tätä käsi­tettä.

Tari­nal­li­suus on Kaar­ti­sen mukaan läsnä sosi­aa­li­työssä monella tavalla. Se kul­kee mukana asia­kas­ti­lan­teissa, oman elä­män ja iden­ti­tee­tin jäsen­tä­mi­sessä sekä siinä, mitä ajat­te­lemme itses­tämme, toi­sis­tamme ja maa­il­masta.

– Kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sesta olen oppi­nut, miten moni­mut­kaista arki ja elämä on. Maa­il­maa ei voida latis­taa yhteen näkö­kul­maan oli se talou­del­li­nen, lää­ke­tie­teel­li­nen tai sosi­aa­li­nen. Ne kaikki ovat läsnä.

Myös resi­liens­sin käsite kul­kee mukana Kaar­ti­sen tut­ki­muk­sessa. Sana tar­koit­taa sel­viy­ty­mis­ky­kyä.

– Kiin­nos­ta­vaa on eri­tyi­sesti se, löy­tyykö yhtei­söstä resi­liens­siä. Mihin se pai­kan­tuu ja mitkä raken­teet tuke­vat yksi­löi­den sel­viy­ty­mistä?

Katri Hele­nan lisäksi tut­ki­jaa kiin­nos­taa esi­mer­kiksi black metal ‑ala­kult­tuuri, johon edel­leen koh­dis­tuu ennak­ko­luu­loja.

– Black metal ‑musiikki on synk­kää ja ala­kult­tuuri on hyvin mas­ku­lii­ni­nen, mutta ihmi­set ker­to­vat sel­viy­ty­mi­sen ole­van tär­keä osa sitä, Kaar­ti­nen kuvaa.

Mitä on radikaali kiltteys?

Sana­pari radi­kaali kilt­teys on alka­nut kiin­nos­taa Miina Kaar­tista. Kil­pai­lua koros­ta­vassa ajassa sitou­tu­mi­nen ystä­väl­li­syy­teen voi olla radi­kaali ja poliit­ti­nen valinta.

– Nöy­ryys ja vaa­ti­mat­to­muus eivät ole muo­tia. Puhu­taan pal­jon siitä, miten pitäisi keh­data enem­män ja miten ei saa olla liian kiltti. Eihän kilt­teys tar­koita huo­noa itse­tun­toa. Ihmi­nen voi olla kiltti ja tun­tea silti omat rajansa ja kykynsä, Kaar­ti­nen sanoo.

Toi­saalta hän kum­mas­te­lee maa­il­maa, jossa kilt­teyttä voi kut­sua radi­kaa­liksi. Kilt­tey­den toi­sia ihmi­siä, muuta elol­lista maa­il­maa ja itseä koh­taan pitäisi olla nor­maa­lia ja arvos­tet­tua. Jos sopeu­tuu toi­mi­maan val­lit­se­vien raken­tei­den sisällä ja nii­den ehdoilla, saat­taa unoh­taa tar­peen laa­jem­paan muu­tok­seen.

Maailma ei tarvitse enää yksilökeskei­syyttä ja kilpailua, vaan kollektiivisuutta ja kiltteyttä.

– Miten mei­dän raken­teet voi­si­vat muut­tua niin, että kilt­teys oli­si­kin hyvä juttu? Puhe lii­asta kilt­tey­destä nousee siitä, että uupuu tässä maa­il­massa, jossa mikään ei riitä.

Miina Kaar­ti­nen tun­nis­taa lähi­pii­ris­tään monia kilt­tejä nai­sia, jotka ovat hänelle men­to­reita ja ins­pi­raa­tion läh­teitä. Arki­nen koh­taa­mis- ja aut­ta­mis­työ voi par­haim­mil­laan olla maa­il­maa muut­ta­vaa kilt­teyttä.

– Omalla vai­kut­ta­mis­po­lul­lani on ollut tosi tär­keää, että minuun on luo­tettu ja olen saa­nut tukea. On tär­keää pääs­tää myös nuo­ria ihmi­siä toi­mi­maan vas­tuu­teh­tä­vissä, Kaar­ti­nen sanoo.

Globaali sosiaalityö

Miina Kaar­ti­nen on ollut useam­man vuo­den Glo­baali sosi­aa­li­työ ry:n puheen­joh­taja. Yhdis­tyk­sen tavoit­teena on tuoda glo­baa­lia ymmär­rystä sosi­aa­li­työ­hön.

– Glo­baa­lit riip­pu­vuus­suh­teet ja maa­ilma ovat läsnä kai­kissa sosi­aa­li­työn koh­taa­mi­sissa. Se näkyy esi­mer­kiksi siinä, kun puhu­taan ilmas­ton­muu­tok­sesta, tuo­tan­non kes­kit­ty­mi­sestä, teh­tai­den sul­ke­mi­sesta ja ihmis­ten työt­tö­myy­destä.

Ilmas­ton­muu­tok­sessa suo­jat­to­mam­pia ovat kaik­kein köy­him­mät. Kaar­ti­sen mukaan sosi­aa­li­työllä olisi pal­jon annet­ta­vaa tähän kes­kus­te­luun niin Suo­messa kuin kan­sain­vä­li­ses­ti­kin.

Arvo­kasta vai­kut­ta­mis­työtä on myös har­joit­te­lu­mah­dol­li­suu­den tar­joa­mi­nen sosi­aa­li­työn opis­ke­li­joille Tan­sa­niassa tai Liba­no­nin pako­lais­lei­rillä, kuten Glo­baali sosi­aa­li­työ ry tekee. Kyse voi olla yhden ihmi­sen maa­il­man mul­lis­ta­vasta koke­muk­sesta.

– Sosi­aa­li­työn opin­noissa olisi tär­keää saada koke­mus omista etuoi­keuk­sis­taan ja siitä, miltä tun­tuu olla itse vie­ras ja eri­lai­nen. Glo­baa­lissa ete­lässä se koke­mus tulee muun oppi­mi­sen ohessa kuin itses­tään.

Hanna Moi­la­nen