Kaisa Yliruokanen. Kuva: Veikko Somerpuro

Ilta­lehti uuti­soi tou­ko­kuun lopussa, että Ruotsin Göteborgissa on ohjeis­tettu tyt­töjä pii­lot­ta­maan lusikka alus­housui­hinsa ennen len­to­ken­tän tur­va­tar­kas­tuk­seen mene­mistä, jos he ovat vaa­rassa jou­tua mat­kan mää­rän­päässä ympä­ri­lei­ka­tuiksi tai pak­koa­vio­liit­toon. Kaupungin len­to­kent­tä­väki on tie­toi­nen ohjeesta, ja mikäli metal­lin­pal­jas­tin hälyt­tää pök­sy­lusi­kan vuoksi, saa tyttö tilai­suu­den puhua yksi­tyi­sesti ja rau­hassa viranomaisille.

Idean äidin, hyvän­te­ke­väi­syys­jär­jestö Karma Nirvanan, mukaan moni tyttö on pelas­tu­nut tämän käy­tän­nön vuoksi. Se on tie­tysti hienoa.

Jotta pystyy puhumaan, on voitava luottaa.

Mutta emmekö pysty parem­paan? Miksi nämä nuo­ret tytöt eivät ole puhu­neet jo aikai­sem­min? Eivätkö he luota ammattilaisiin?

Lusikan housuunsa pii­lot­ta­vat tytöt ovat elä­mänsä var­rella koh­dan­neet Ruotsin kal­tai­sessa hyvin­voin­ti­val­tiossa kym­me­niä per­heen ulko­puo­li­sia aikui­sia. Silti he pyy­tä­vät apua salaa viime het­kellä len­to­ken­tän turvatarkastuksessa.

Miten näille tytöille ja muil­le­kin vaa­rassa ole­ville saa­tai­siin vies­tiä, että apua saa pyy­tää, kun ensim­mäi­set mer­kit ilmaan­tu­vat? Ketään ei voi aut­taa, jos avun­tarve ei ole tiedossa.

Tätä tur­vaa me sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­set voimme lisätä. Vaikka asiak­kaita on lii­kaa, on kui­ten­kin pidet­tävä taka­rai­vossa se mah­dol­li­suus, että kaikki ei ole sitä, miltä näyt­tää. On tar­jot­tava tilai­suuk­sia puhua yksin ilman van­hem­pia, puo­li­soa tai läheisiä.

Tämä ei tie­ten­kään pel­käs­tään riitä. Luottamuksen syn­ty­mi­seen tar­vi­taan aikaa ja tois­toja, eikä se ole mah­dol­lista, jos ihmi­sen koh­taa kii­reessä joka kerta eri työntekijä.

Kaisa Yliruokanen