Kaisa Yliruo­kanen. Kuva: Veikko Somerpuro

Iltalehti uutisoi toukokuun lopussa, että Ruotsin Götebor­gissa on ohjeis­tettu tyttöjä piilot­tamaan lusikka alushousui­hinsa ennen lento­kentän turva­tar­kas­tukseen menemistä, jos he ovat vaarassa joutua matkan määrän­päässä ympäri­lei­ka­tuiksi tai pakkoa­vio­liittoon. Kaupungin lento­kent­täväki on tietoinen ohjeesta, ja mikäli metal­lin­pal­jastin hälyttää pöksy­lusikan vuoksi, saa tyttö tilai­suuden puhua yksityi­sesti ja rauhassa viran­omai­sille.

Idean äidin, hyvän­te­ke­väi­syys­jär­jestö Karma Nirvanan, mukaan moni tyttö on pelas­tunut tämän käytännön vuoksi. Se on tietysti hienoa.

Jotta pystyy puhumaan, on voitava luottaa.

Mutta emmekö pysty parempaan? Miksi nämä nuoret tytöt eivät ole puhuneet jo aikai­semmin? Eivätkö he luota ammat­ti­laisiin?

Lusikan housuunsa piilot­tavat tytöt ovat elämänsä varrella kohdanneet Ruotsin kaltai­sessa hyvin­voin­ti­val­tiossa kymmeniä perheen ulkopuo­lisia aikuisia. Silti he pyytävät apua salaa viime hetkellä lento­kentän turva­tar­kas­tuk­sessa.

Miten näille tytöille ja muillekin vaarassa oleville saataisiin viestiä, että apua saa pyytää, kun ensim­mäiset merkit ilmaan­tuvat? Ketään ei voi auttaa, jos avuntarve ei ole tiedossa.

Tätä turvaa me sosiaa­lialan ammat­ti­laiset voimme lisätä. Vaikka asiak­kaita on liikaa, on kuitenkin pidettävä takarai­vossa se mahdol­lisuus, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. On tarjottava tilai­suuksia puhua yksin ilman vanhempia, puolisoa tai läheisiä.

Tämä ei tietenkään pelkästään riitä. Luotta­muksen synty­miseen tarvitaan aikaa ja toistoja, eikä se ole mahdol­lista, jos ihmisen kohtaa kiireessä joka kerta eri työntekijä.

Kaisa Yliruo­kanen