Ilmaisupainotteisessa päiväkodissa henkilökuntakin rohkaistuu taiteilemaan mukavuusalueensa ulkopuolella.

 

Vantaa­lai­sessa päi­vä­koti Illusiassa ruo­kailu on päät­ty­nyt. On aika ryh­tyä ilta­päi­vän toi­miin. Lap­set poh­ti­vat pii­rissä, mihin halua­vat ryh­tyä ja hakeu­tu­vat sit­ten oman ins­pi­raa­tionsa mukai­seen toi­min­taan.

Muu­tama tyttö ryh­tyy maa­laa­maan. He hake­vat essut, vesi­vä­rit ja muut tar­vik­keet ja aset­tau­tu­vat lat­tialle iso­jen pape­rei­den äärelle. Kohta oival­le­taan kui­ten­kin haus­kem­maksi maa­lata käsiä, ja lopulta pie­nois­maa­lauk­sia syn­tyy pape­ri­siin käsi­pyyh­kei­siin.

Joku on jos­kus kysy­nyt las­ten­tar­han­opet­taja Sini Kes­ti­lältä, teh­däänkö Illusiassa kai­kista lap­sista näyt­te­li­jöitä tai tai­de­maa­la­reita.

− Ei suin­kaan. Huip­pu­jen spar­raus ei ole tässä se idea, Sini Kes­tilä sanoo.

Jois­sa­kin ilmai­su­pai­not­tei­suus on herät­tä­nyt mie­li­ku­van rajat­to­masta hip­pi­lii­hot­te­lusta. Las­ten­hoi­taja Krista Puro­mäki-Kur­ke­lalta on arveltu, ettei teillä Illusiassa var­maan­kaan ole mitään sään­töjä, kun ”siellä vain koko ajan ilmais­taan”.

− Rajat ovat Illusiassa kui­ten­kin ihan taval­li­sen tiu­kat, mutta raa­mien sisällä pyrimme anta­maan lap­sille mah­dol­li­sim­man pal­jon tilaa osal­lis­tua ja vai­kut­taa oman päi­vänsä sisäl­töön, Puro­mäki-Kur­kela sanoo.

Seinät ovat Illusiassa täynnä vaihtuvaa taidetta.

− Uusissa var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­man perus­teissa mai­ni­taan las­ten osal­li­suus ja vai­kut­ta­mi­nen. Sitä me olemme toteut­ta­neet jo pit­kään.

Luo­vuus ei ehkä näy aivan heti pääl­le­päin Illusian tiloissa, jotka sijait­se­vat aivan taval­li­sen koi­vu­ky­lä­läi­sen 1970-luvun ker­ros­ta­lon katu­ta­sossa. Pin­taa raa­put­ta­malla pai­kan salai­suu­det alka­vat sel­vitä. Esi­mer­kiksi luo­mi­seen tar­vit­ta­vat tar­vik­keet ovat hyl­lyissä las­ten hel­posti saa­ta­vissa.

Yksi pik­ku­huone on las­ten oma ”sala­huone”, jossa kaksi–kolme lasta voi ker­ral­laan tehdä omia jut­tu­jaan omassa rau­has­saan. Tämä huone on toi­mi­nut niin ava­ruu­tena kuin omien videoi­den kuvaus­paik­ka­na­kin. Illusian piha­ra­ken­nuk­sesta löy­ty­vät jopa atel­jee­huone ja nik­ka­roin­ti­vers­tas höy­lä­penk­kei­neen. Siellä on hyl­lyssä tie­de­vii­kon jäl­jiltä jän­nit­tävä tip­pu­ki­vi­luo­lan rekon­struk­tio. Itse tehty, totta kai. Sei­nät ovat Illusiassa täynnä vaih­tu­vaa tai­detta.

Kierrätystä Suomen juhlavuotena

Maa­la­ri­tyt­tö­jen jat­kaessa kuva­tai­teel­li­sia ret­ki­ään, joukko muita lap­sia istuu pöy­dän ääressä ja muis­te­lee ret­ke­ään lähei­sen City­mar­ke­tin pul­lon­pa­lau­tusau­to­maa­tille. Kyseessä on las­ten­hoi­taja Susa Ruka­kos­ken joh­dolla syn­ty­nyt, kier­rä­tys­tee­maan nivou­tu­nut pro­jekti.

Ensin kat­so­taan muis­tin vir­kis­tä­mi­seksi tukku kuvia ret­keltä: tuossa on se palau­tusau­to­maatti, jonne myy­mä­lä­pääl­likkö Juhan tar­joa­mia pul­loja ja tölk­kejä sai työn­tää. Tuossa hihna, jota pit­kin ne kul­ki­vat. Tuossa se taka­huo­neen tölk­kejä litis­tävä robotti.

− Mitä mate­ri­aa­lia ne pul­lot ja töl­kit mah­toi­vat olla, Ruka­koski kysyy.

Pah­via, joku arve­lee. Pian mie­leen muis­tuu, että muo­via ja lasia­han ne pul­lot oli­vat. Entä töl­kit? Alu­miini-sanaa kukaan ei muista, vaikka metalli tuli­kin mie­leen. Ruka­koski pyy­tää lap­sia piir­tä­mään pareit­tain kuvia siitä, mitä käyn­nillä näh­tiin ja koet­tiin.

− Näillä me osal­lis­tumme Van­taan Ener­gian pii­rus­tus­kil­pai­luun. Saa­tamme voit­taa pal­kin­noksi roska-auton käy­mään pihalla ja sen esit­te­lyn, Ruka­koski ker­too ryh­mälle.

Tutkimme lasten kanssa, mitä tavaroita Suomessa oli sata vuotta sitten.

Kier­rä­tys ja eko­lo­gi­nen ajat­telu ovat Ruka­kos­ken sydäntä lähellä. Pai­kal­li­nen kier­rä­tys­kes­kus on tuttu ret­ki­kohde ja tule­vat äitien­päi­vä­lah­jat­kin tul­laan teke­mään kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­leista. Myös Suo­men 100-vuo­tis­juh­laa käsi­tel­lään Illusiassa hie­man kier­rä­tyk­sen­kin kautta.

− Tut­kimme las­ten kanssa, mitä tava­roita Suo­messa sata vuotta sit­ten oli, mitä tänä päi­vänä on ja mistä nyky­ta­va­roista olisi ollut sata vuotta sit­ten hyö­tyä. Kier­rä­tämme myös ainee­tonta kult­tuu­ria: vuo­den aikana tutus­tumme ja lau­lamme van­ho­jen aiko­jen suo­sik­ki­lau­luja.

Mitä ilmaisutaidot antavat?

Ilmai­sul­li­suus on Illusiassa vah­vasti läsnä. Mutta mitä se ilmaisu sit­ten lopulta oikein on? Kyse ei ole vain siitä, että teh­dään pal­jon kuva­tai­detta, draa­maa, musiik­kia, valo­ku­vausta ja har­ras­te­taan käden­tai­toja. Ne ovat väli­neitä, joista saa jotain muu­ta­kin irti elä­määnsä.

− Minulle ilmai­su­tai­dot tar­koit­ta­vat kokoel­maa väli­neitä, joilla voi tuoda itsensä esiin ja tut­kia itse­ään ja ympä­röi­vän maa­il­man ilmiöitä, Sini Kes­tilä miet­tii.

− Pyrimme tar­joa­maan lap­sille mah­dol­li­suuk­sia kokeilla eri­lai­sia ilmai­sun tapoja ja löy­tää niistä sel­lai­sia, joissa itse kukin viih­tyy, Krista Puro­mäki-Kur­kela sanoo.

Omim­man alu­een lisäksi Illusiassa roh­kais­taan lap­sia kokei­le­maan han­ka­lilta tun­tu­via luo­mi­sen alueita tur­val­li­sesti, kak­sikko huo­maut­taa.

– Jos löy­tää roh­keutta kokeilla uusia asioita, se kan­taa elä­mässä pit­källe, Kes­tilä uskoo.

− Kun sinulla on roh­keutta ilmaista itseäsi, tutus­tut itseesi parem­min ja uskal­lat sanoa oman mie­li­pi­teesi. Yli­pää­tään uskot omaan arvoosi. Että minä­kin olen tär­keä, minun mie­li­pi­teel­läni on väliä ja olen osal­li­nen maa­il­man asioi­hin, Kes­tilä poh­tii.

Illusiassa muka­vuusa­lu­eensa ulko­puo­lelle mene­vät myös opet­ta­jat. Kes­tilä toteaa ole­vansa hätää kär­si­mässä aina, kun jou­tuu kuva­tai­tei­den pariin.

− En osaa piir­tää tikku-ukkoa­kaan. Kehol­li­nen ja draa­mal­li­nen ilmaisu ovat minun jut­tuni, Kes­tilä nau­rah­taa.

Meillä on onnistuttu luomaan kokeiluun rohkaiseva ja luottavainen ilmapiiri.

− En silti tie­ten­kään las­ten edessä voi­vot­tele kyvyt­tö­myyt­täni, vaan annan mennä. Tuol­lai­sen kyn­nyk­sen ylit­tä­mi­nen on muu­ten yllät­tä­vän pal­kit­se­vaa, Kes­tilä vink­kaa.

Suve­ree­neja ihme­nai­sia ilmai­su­pai­not­tei­sen päi­vä­ko­din opet­ta­jien ei siis tar­vitse olla. Ainoas­taan roh­keita, mikä on suuri ansio missä tahansa. Puro­mäki-Kur­kela pal­jas­taa omaksi Akil­leen kan­ta­pääk­seen musii­kin. Silti hän on teh­nyt koko­nai­sen syk­syn las­ten kanssa omia soit­ti­mia, musi­soi­nut ja lau­la­nut.

− Sitä uskal­taa heit­täy­tyä, kun tie­tää ettei­vät toi­set arvota sinua lop­pu­tu­lok­sesta. Meillä on onnis­tuttu luo­maan kokei­luun roh­kai­seva ja luot­ta­vai­nen ilma­piiri niin aikui­sille kuin lap­sil­le­kin. Olen myös varma, että vain itsensä likoon lait­ta­malla, omalla esi­mer­kil­lään voi saada lap­set­kin tem­pau­tu­maan mukaan, Puro­mäki-Kur­kela sanoo.

”Tehtävämme on kulkea rinnalla”

Roh­kai­seva ilma­piiri kum­puaa hen­ki­lö­kun­nan yhte­ne­västä aja­tus­maa­il­masta ja lap­si­kä­si­tyk­sestä, kak­sikko näkee.

− Mat­kalle läh­te­mi­nen on ilmai­sussa tär­keintä, ei lop­pu­tu­los. Teke­mi­sen, uskal­ta­mi­sen ja oppi­mi­sen riemu, Kes­tilä sanoo.

− Lapsi on iha­nan inno­kas oppi­maan ja opis­ke­le­maan kaik­kea ajat­te­le­matta sitä opis­ke­luna. He läh­te­vät mukaan tun­teella ja kai­killa tai­doil­laan, Puro­mäki-Kur­kela sanoo.

−Mei­dän teh­tä­vämme aikui­sina on kul­kea rin­nalla, ihme­tellä ja tut­kia asioita yhdessä. Aut­taa oival­ta­maan ja oppi­maan ja iloita siitä. Unoh­ta­matta tie­ten­kään sitä, että työs­sämme on kes­keistä opet­taa myös taval­li­sia arjen­tai­toja, itsestä huolta pitä­mistä ja tun­ne­tai­toja, Kes­tilä sanoo.

Keitä ilmai­su­pai­not­tei­suus vaih­toeh­tona sit­ten hou­kut­taa? Millä perus­teella van­hem­mat valit­se­vat Illusian? Ilmai­su­tai­to­jen pai­not­tu­mi­nen vetää jon­kin ver­ran lap­sia eri puo­lilta Van­taata ja hie­man pitem­mäl­tä­kin, mutta osa van­hem­mista on hake­nut paik­kaa siksi, että se on lähellä kotia.

− Ilmai­su­pai­not­tei­suus vetää puo­leensa jon­kin ver­ran, mutta kuten var­masti kaik­kialla, sijain­nin lisäksi pus­ka­ra­dio on meil­lä­kin aika iso haku­kri­teeri. Moni ker­too hake­neensa Illusi­aan tut­ta­vien suo­si­tus­ten perus­teella, Puro­mäki-Kur­kela sanoo.

Entä rajau­tuuko yksi­tyi­sen pal­ve­lun asiak­kaiksi ken­ties kovin­kin eli­tistä tai raha­kasta poruk­kaa?

− Mehän emme tiedä las­temme per­hei­den talou­del­li­sesta taus­tasta mitään. Voi tie­tysti olla, että jot­kut van­hem­mat eivät tiedä mah­dol­li­suu­desta hakea Kelalta yksi­tyi­sen hoi­don tukea hoi­to­mak­sui­hin, jol­loin he olet­ta­vat yksi­tyi­sen päi­vä­ko­din ole­van auto­maat­ti­sesti kun­nal­lista kal­liim­paa, Kes­tilä sanoo

Tapio Olli­kai­nen