Ilmaisupainotteisessa päiväkodissa henkilökuntakin rohkaistuu taiteilemaan mukavuusalueensa ulkopuolella.

 

Vantaalaises­sa päiväkoti Illu­si­as­sa ruokailu on päät­tynyt. On aika ryhtyä iltapäivän toimi­in. Lapset pohti­vat piiris­sä, mihin halu­a­vat ryhtyä ja hakeu­tu­vat sit­ten oman inspi­raa­tion­sa mukaiseen toim­intaan.

Muu­ta­ma tyt­tö ryhtyy maalaa­maan. He hake­vat essut, vesivärit ja muut tarvikkeet ja aset­tau­tu­vat lat­tialle iso­jen paperei­den äärelle. Koh­ta oival­letaan kuitenkin hauskem­mak­si maala­ta käsiä, ja lop­ul­ta pieno­is­maalauk­sia syn­tyy paperisi­in käsipyyhkeisi­in.

Joku on joskus kysynyt las­ten­tarhanopet­ta­ja Sini Kestilältä, tehdäänkö Illu­si­as­sa kaik­ista lap­sista näyt­telijöitä tai taide­maalare­i­ta.

− Ei suinkaan. Huip­pu­jen spar­raus ei ole tässä se idea, Sini Kestilä sanoo.

Jois­sakin ilmaisu­pain­ot­teisu­us on herät­tänyt mieliku­van rajat­tomas­ta hip­pili­ihot­telus­ta. Las­ten­hoita­ja Krista Puromä­ki-Kurke­lal­ta on arvel­tu, ettei teil­lä Illu­si­as­sa var­maankaan ole mitään sään­töjä, kun ”siel­lä vain koko ajan ilmais­taan”.

− Rajat ovat Illu­si­as­sa kuitenkin ihan taval­lisen tiukat, mut­ta raamien sisäl­lä pyrimme anta­maan lap­sille mah­dol­lisim­man paljon tilaa osal­lis­tua ja vaikut­taa oman päivän­sä sisältöön, Puromä­ki-Kurkela sanoo.

Seinät ovat Illusiassa täynnä vaihtuvaa taidetta.

− Uusis­sa varhaiskas­va­tus­su­un­nitel­man perusteis­sa maini­taan las­ten osal­lisu­us ja vaikut­ta­mi­nen. Sitä me olemme toteut­ta­neet jo pitkään.

Luovu­us ei ehkä näy aivan heti päällepäin Illu­sian tilois­sa, jot­ka sijait­se­vat aivan taval­lisen koivukyläläisen 1970-luvun ker­rostalon katu­ta­sos­sa. Pin­taa raa­put­ta­mal­la paikan salaisu­udet alka­vat selvitä. Esimerkik­si luomiseen tarvit­ta­vat tarvikkeet ovat hyl­lyis­sä las­ten hel­posti saatavis­sa.

Yksi pikkuhuone on las­ten oma ”salahuone”, jos­sa kaksi–kolme las­ta voi ker­ral­laan tehdä omia jut­tu­jaan omas­sa rauhas­saan. Tämä huone on toimin­ut niin avaruute­na kuin omien videoiden kuvau­s­paikkanakin. Illu­sian piharaken­nuk­ses­ta löy­tyvät jopa atel­jee­huone ja nikkaroin­tiver­stas höyläpenkkei­neen. Siel­lä on hyllyssä tiede­vi­ikon jäljiltä jän­nit­tävä tip­pukivilu­olan rekon­struk­tio. Itse tehty, tot­ta kai. Seinät ovat Illu­si­as­sa täyn­nä vai­h­tu­vaa taidet­ta.

Kierrätystä Suomen juhlavuotena

Maalar­i­tyt­tö­jen jatkaes­sa kuvataiteel­lisia retk­iään, joukko mui­ta lap­sia istuu pöy­dän ääressä ja muis­telee retkeään läheisen City­mar­ketin pul­lon­palau­tusautomaatille. Kyseessä on las­ten­hoita­ja Susa Rukakosken johdol­la syn­tynyt, kier­rä­tys­teemaan nivoutunut pro­jek­ti.

Ensin kat­so­taan muistin virk­istämisek­si tukku kuvia retkeltä: tuos­sa on se palau­tusautomaat­ti, jonne myymäläpääl­likkö Juhan tar­joamia pul­lo­ja ja tölkke­jä sai työn­tää. Tuos­sa hih­na, jota pitkin ne kulki­vat. Tuos­sa se takahuoneen tölkke­jä litistävä robot­ti.

− Mitä mate­ri­aalia ne pul­lot ja tölk­it mah­toi­vat olla, Rukakos­ki kysyy.

Pahvia, joku arvelee. Pian mieleen muis­tuu, että muovia ja lasi­a­han ne pul­lot oli­vat. Entä tölk­it? Alu­mi­i­ni-sanaa kukaan ei muista, vaik­ka met­al­li tulikin mieleen. Rukakos­ki pyytää lap­sia piirtämään pare­it­tain kuvia siitä, mitä käyn­nil­lä nähti­in ja koet­ti­in.

− Näil­lä me osal­lis­tumme Van­taan Ener­gian piirus­tuskil­pailu­un. Saatamme voit­taa palkin­nok­si ros­ka-auton käymään pihal­la ja sen esit­te­lyn, Rukakos­ki ker­too ryh­mälle.

Tutkimme lasten kanssa, mitä tavaroita Suomessa oli sata vuotta sitten.

Kier­rä­tys ja ekologi­nen ajat­telu ovat Rukakosken sydän­tä lähel­lä. Paikalli­nen kier­rä­tyskeskus on tut­tu retkiko­hde ja tule­vat äitien­päivälah­jatkin tul­laan tekemään kier­rä­tys­ma­te­ri­aaleista. Myös Suomen 100-vuo­tisjuh­laa käsitel­lään Illu­si­as­sa hie­man kier­rä­tyk­senkin kaut­ta.

− Tutkimme las­ten kanssa, mitä tavaroi­ta Suomes­sa sata vuot­ta sit­ten oli, mitä tänä päivänä on ja mis­tä nyky­tavaroista olisi ollut sata vuot­ta sit­ten hyö­tyä. Kier­rätämme myös ainee­ton­ta kult­tuuria: vuo­den aikana tutus­tumme ja laulamme van­ho­jen aiko­jen suosikki­laulu­ja.

Mitä ilmaisutaidot antavat?

Ilmaisullisu­us on Illu­si­as­sa vah­vasti läs­nä. Mut­ta mitä se ilmaisu sit­ten lop­ul­ta oikein on? Kyse ei ole vain siitä, että tehdään paljon kuvataidet­ta, draa­maa, musi­ikkia, val­oku­vaus­ta ja har­raste­taan käden­taito­ja. Ne ovat välineitä, joista saa jotain muu­takin irti elämään­sä.

− Min­ulle ilmaisu­taidot tarkoit­ta­vat kokoel­maa välineitä, joil­la voi tuo­da itsen­sä esi­in ja tutkia itseään ja ympäröivän maail­man ilmiöitä, Sini Kestilä miet­tii.

− Pyrimme tar­joa­maan lap­sille mah­dol­lisuuk­sia kokeil­la eri­laisia ilmaisun tapo­ja ja löytää niistä sel­l­aisia, jois­sa itse kukin viihtyy, Krista Puromä­ki-Kurkela sanoo.

Omim­man alueen lisäk­si Illu­si­as­sa rohkaistaan lap­sia kokeile­maan han­kalil­ta tun­tu­via luomisen aluei­ta tur­val­lis­es­ti, kak­sikko huo­maut­taa.

– Jos löytää rohkeut­ta kokeil­la uusia asioi­ta, se kan­taa elämässä pitkälle, Kestilä uskoo.

− Kun sin­ul­la on rohkeut­ta ilmaista itseäsi, tutus­tut itseesi parem­min ja uskallat sanoa oman mielip­i­teesi. Ylipäätään uskot omaan arvoosi. Että minäkin olen tärkeä, min­un mielip­i­teel­läni on väliä ja olen osalli­nen maail­man asioi­hin, Kestilä pohtii.

Illu­si­as­sa mukavu­usalueen­sa ulkop­uolelle menevät myös opet­ta­jat. Kestilä toteaa ole­vansa hätää kär­simässä aina, kun joutuu kuvataitei­den pari­in.

− En osaa piirtää tikku-ukkoakaan. Keholli­nen ja draa­malli­nen ilmaisu ovat min­un jut­tuni, Kestilä nau­rah­taa.

Meillä on onnistuttu luomaan kokeiluun rohkaiseva ja luottavainen ilmapiiri.

− En silti tietenkään las­ten edessä voiv­ot­tele kyvyt­tömyyt­täni, vaan annan men­nä. Tuol­laisen kyn­nyk­sen ylit­tämi­nen on muuten yllät­tävän palk­it­se­vaa, Kestilä vinkkaa.

Suvereene­ja ihme­naisia ilmaisu­pain­ot­teisen päiväkodin opet­ta­jien ei siis tarvitse olla. Ain­oas­taan rohkei­ta, mikä on suuri ansio mis­sä tahansa. Puromä­ki-Kurkela pal­jas­taa omak­si Akilleen kan­tapääk­seen musi­ikin. Silti hän on tehnyt kokon­aisen syksyn las­ten kanssa omia soit­timia, musisoin­ut ja laulanut.

− Sitä uskaltaa heit­täy­tyä, kun tietää etteivät toiset arvota sin­ua lop­putu­lok­ses­ta. Meil­lä on onnis­tut­tu luo­maan kokeilu­un rohkai­se­va ja luot­tavainen ilmapi­iri niin aikuisille kuin lap­sillekin. Olen myös var­ma, että vain itsen­sä likoon lait­ta­mal­la, oma­l­la esimerkil­lään voi saa­da lapsetkin tem­pau­tu­maan mukaan, Puromä­ki-Kurkela sanoo.

”Tehtävämme on kulkea rinnalla”

Rohkai­se­va ilmapi­iri kumpuaa henkilökun­nan yht­enevästä aja­tus­maail­mas­ta ja lap­sikäsi­tyk­ses­tä, kak­sikko näkee.

− Matkalle lähtem­i­nen on ilmais­us­sa tärkein­tä, ei lop­putu­los. Tekemisen, uskaltamisen ja oppimisen riemu, Kestilä sanoo.

− Lap­si on ihanan innokas oppi­maan ja opiskele­maan kaikkea ajat­telemat­ta sitä opiskelu­na. He lähtevät mukaan tun­teel­la ja kaikil­la taidoil­laan, Puromä­ki-Kurkela sanoo.

−Mei­dän tehtävämme aikuisi­na on kulkea rin­nal­la, ihme­tel­lä ja tutkia asioi­ta yhdessä. Aut­taa oival­ta­maan ja oppi­maan ja iloi­ta siitä. Uno­hta­mat­ta tietenkään sitä, että työssämme on keskeistä opet­taa myös taval­lisia arjen­taito­ja, itses­tä huol­ta pitämistä ja tun­netaito­ja, Kestilä sanoo.

Keitä ilmaisu­pain­ot­teisu­us vai­h­toe­htona sit­ten houkut­taa? Mil­lä perus­teel­la van­hem­mat val­it­se­vat Illu­sian? Ilmaisu­taito­jen pain­ot­tumi­nen vetää jonkin ver­ran lap­sia eri puo­lil­ta Van­taa­ta ja hie­man pitem­mältäkin, mut­ta osa van­hem­mista on hak­enut paikkaa sik­si, että se on lähel­lä kotia.

− Ilmaisu­pain­ot­teisu­us vetää puoleen­sa jonkin ver­ran, mut­ta kuten var­masti kaikkial­la, sijain­nin lisäk­si puskara­dio on meil­läkin aika iso hakukri­teeri. Moni ker­too hak­e­neen­sa Illu­si­aan tut­tavien suosi­tusten perus­teel­la, Puromä­ki-Kurkela sanoo.

Entä rajau­tuuko yksi­tyisen palvelun asi­akkaik­si ken­ties kovinkin elit­istä tai rahakas­ta porukkaa?

− Mehän emme tiedä lastemme per­hei­den taloudel­lis­es­ta taus­tas­ta mitään. Voi tietysti olla, että jotkut van­hem­mat eivät tiedä mah­dol­lisu­ud­es­ta hakea Kelal­ta yksi­tyisen hoidon tukea hoit­o­mak­sui­hin, jol­loin he olet­ta­vat yksi­tyisen päiväkodin ole­van automaat­tis­es­ti kun­nal­lista kalli­im­paa, Kestilä sanoo

Tapio Ollikainen