Ilmai­su­pai­not­tei­sessa päivä­ko­dissa henki­lö­kun­takin rohkaistuu taitei­lemaan mukavuusa­lu­eensa ulkopuolella.

 

Vantaa­lai­sessa päiväkoti Illusiassa ruokailu on päättynyt. On aika ryhtyä iltapäivän toimiin. Lapset pohtivat piirissä, mihin haluavat ryhtyä ja hakeu­tuvat sitten oman inspi­raa­tionsa mukaiseen toimintaan.

Muutama tyttö ryhtyy maalaamaan. He hakevat essut, vesivärit ja muut tarvikkeet ja asettau­tuvat lattialle isojen papereiden äärelle. Kohta oival­letaan kuitenkin hauskem­maksi maalata käsiä, ja lopulta pienois­maa­lauksia syntyy paperisiin käsipyyhkeisiin.

Joku on joskus kysynyt lasten­tar­han­opettaja Sini Kesti­lältä, tehdäänkö Illusiassa kaikista lapsista näytte­li­jöitä tai taidemaalareita.

− Ei suinkaan. Huippujen sparraus ei ole tässä se idea, Sini Kestilä sanoo.

Joissakin ilmai­su­pai­not­teisuus on herät­tänyt mieli­kuvan rajat­to­masta hippi­lii­hot­te­lusta. Lasten­hoitaja Krista Puromäki-Kurke­lalta on arveltu, ettei teillä Illusiassa varmaankaan ole mitään sääntöjä, kun ”siellä vain koko ajan ilmaistaan”.

− Rajat ovat Illusiassa kuitenkin ihan taval­lisen tiukat, mutta raamien sisällä pyrimme antamaan lapsille mahdol­li­simman paljon tilaa osallistua ja vaikuttaa oman päivänsä sisältöön, Puromäki-Kurkela sanoo.

Seinät ovat Illusiassa täynnä vaihtuvaa taidetta.

− Uusissa varhais­kas­va­tus­suun­ni­telman perus­teissa mainitaan lasten osallisuus ja vaikut­ta­minen. Sitä me olemme toteut­taneet jo pitkään.

Luovuus ei ehkä näy aivan heti päällepäin Illusian tiloissa, jotka sijait­sevat aivan taval­lisen koivu­ky­lä­läisen 1970-luvun kerros­talon katuta­sossa. Pintaa raaput­ta­malla paikan salai­suudet alkavat selvitä. Esimer­kiksi luomiseen tarvit­tavat tarvikkeet ovat hyllyissä lasten helposti saatavissa.

Yksi pikku­huone on lasten oma ”salahuone”, jossa kaksi – kolme lasta voi kerrallaan tehdä omia juttujaan omassa rauhassaan. Tämä huone on toiminut niin avaruutena kuin omien videoiden kuvaus­paik­ka­nakin. Illusian pihara­ken­nuk­sesta löytyvät jopa ateljee­huone ja nikka­roin­ti­verstas höylä­penk­keineen. Siellä on hyllyssä tiede­viikon jäljiltä jännittävä tippu­ki­vi­luolan rekon­struktio. Itse tehty, totta kai. Seinät ovat Illusiassa täynnä vaihtuvaa taidetta.

Kierrä­tystä Suomen juhlavuotena

Maala­ri­tyt­töjen jatkaessa kuvatai­teel­lisia retkiään, joukko muita lapsia istuu pöydän ääressä ja muistelee retkeään läheisen Citymar­ketin pullon­pa­lau­tusau­to­maa­tille. Kyseessä on lasten­hoitaja Susa Rukakosken johdolla syntynyt, kierrä­tys­teemaan nivou­tunut projekti.

Ensin katsotaan muistin virkis­tä­mi­seksi tukku kuvia retkeltä: tuossa on se palau­tusau­to­maatti, jonne myymä­lä­pääl­likkö Juhan tarjoamia pulloja ja tölkkejä sai työntää. Tuossa hihna, jota pitkin ne kulkivat. Tuossa se takahuoneen tölkkejä litistävä robotti.

− Mitä materi­aalia ne pullot ja tölkit mahtoivat olla, Rukakoski kysyy.

Pahvia, joku arvelee. Pian mieleen muistuu, että muovia ja lasiahan ne pullot olivat. Entä tölkit? Alumiini-sanaa kukaan ei muista, vaikka metalli tulikin mieleen. Rukakoski pyytää lapsia piirtämään pareittain kuvia siitä, mitä käynnillä nähtiin ja koettiin.

− Näillä me osallis­tumme Vantaan Energian piirus­tus­kil­pailuun. Saatamme voittaa palkin­noksi roska-auton käymään pihalla ja sen esittelyn, Rukakoski kertoo ryhmälle.

Tutkimme lasten kanssa, mitä tavaroita Suomessa oli sata vuotta sitten.

Kierrätys ja ekolo­ginen ajattelu ovat Rukakosken sydäntä lähellä. Paikal­linen kierrä­tys­keskus on tuttu retki­kohde ja tulevat äitien­päi­vä­lah­jatkin tullaan tekemään kierrä­tys­ma­te­ri­aa­leista. Myös Suomen 100-vuotis­juhlaa käsitellään Illusiassa hieman kierrä­tyk­senkin kautta.

− Tutkimme lasten kanssa, mitä tavaroita Suomessa sata vuotta sitten oli, mitä tänä päivänä on ja mistä nykyta­va­roista olisi ollut sata vuotta sitten hyötyä. Kierrä­tämme myös ainee­tonta kulttuuria: vuoden aikana tutus­tumme ja laulamme vanhojen aikojen suosikkilauluja.

Mitä ilmai­su­taidot antavat?

Ilmai­sul­lisuus on Illusiassa vahvasti läsnä. Mutta mitä se ilmaisu sitten lopulta oikein on? Kyse ei ole vain siitä, että tehdään paljon kuvatai­detta, draamaa, musiikkia, valoku­vausta ja harras­tetaan käden­taitoja. Ne ovat välineitä, joista saa jotain muutakin irti elämäänsä.

− Minulle ilmai­su­taidot tarkoit­tavat kokoelmaa välineitä, joilla voi tuoda itsensä esiin ja tutkia itseään ja ympäröivän maailman ilmiöitä, Sini Kestilä miettii.

− Pyrimme tarjoamaan lapsille mahdol­li­suuksia kokeilla erilaisia ilmaisun tapoja ja löytää niistä sellaisia, joissa itse kukin viihtyy, Krista Puromäki-Kurkela sanoo.

Omimman alueen lisäksi Illusiassa rohkaistaan lapsia kokei­lemaan hanka­lilta tuntuvia luomisen alueita turval­li­sesti, kaksikko huomauttaa.

– Jos löytää rohkeutta kokeilla uusia asioita, se kantaa elämässä pitkälle, Kestilä uskoo.

− Kun sinulla on rohkeutta ilmaista itseäsi, tutustut itseesi paremmin ja uskallat sanoa oman mieli­pi­teesi. Ylipäätään uskot omaan arvoosi. Että minäkin olen tärkeä, minun mieli­pi­teelläni on väliä ja olen osallinen maailman asioihin, Kestilä pohtii.

Illusiassa mukavuusa­lu­eensa ulkopuo­lelle menevät myös opettajat. Kestilä toteaa olevansa hätää kärsi­mässä aina, kun joutuu kuvatai­teiden pariin.

− En osaa piirtää tikku-ukkoakaan. Kehol­linen ja draamal­linen ilmaisu ovat minun juttuni, Kestilä naurahtaa.

Meillä on onnistuttu luomaan kokeiluun rohkaiseva ja luottavainen ilmapiiri.

− En silti tietenkään lasten edessä voivottele kyvyt­tö­myyttäni, vaan annan mennä. Tuollaisen kynnyksen ylittä­minen on muuten yllät­tävän palkit­sevaa, Kestilä vinkkaa.

Suvereeneja ihmenaisia ilmai­su­pai­not­teisen päivä­kodin opettajien ei siis tarvitse olla. Ainoastaan rohkeita, mikä on suuri ansio missä tahansa. Puromäki-Kurkela paljastaa omaksi Akilleen kanta­pääkseen musiikin. Silti hän on tehnyt kokonaisen syksyn lasten kanssa omia soittimia, musisoinut ja laulanut.

− Sitä uskaltaa heittäytyä, kun tietää etteivät toiset arvota sinua loppu­tu­lok­sesta. Meillä on onnis­tuttu luomaan kokeiluun rohkaiseva ja luotta­vainen ilmapiiri niin aikui­sille kuin lapsil­lekin. Olen myös varma, että vain itsensä likoon laitta­malla, omalla esimer­killään voi saada lapsetkin tempau­tumaan mukaan, Puromäki-Kurkela sanoo.

”Tehtä­vämme on kulkea rinnalla”

Rohkaiseva ilmapiiri kumpuaa henki­lö­kunnan yhtene­västä ajatus­maa­il­masta ja lapsi­kä­si­tyk­sestä, kaksikko näkee.

− Matkalle lähte­minen on ilmai­sussa tärkeintä, ei loppu­tulos. Tekemisen, uskal­ta­misen ja oppimisen riemu, Kestilä sanoo.

− Lapsi on ihanan innokas oppimaan ja opiske­lemaan kaikkea ajatte­le­matta sitä opiskeluna. He lähtevät mukaan tunteella ja kaikilla taidoillaan, Puromäki-Kurkela sanoo.

−Meidän tehtä­vämme aikuisina on kulkea rinnalla, ihmetellä ja tutkia asioita yhdessä. Auttaa oival­tamaan ja oppimaan ja iloita siitä. Unohta­matta tietenkään sitä, että työssämme on keskeistä opettaa myös taval­lisia arjen­taitoja, itsestä huolta pitämistä ja tunne­taitoja, Kestilä sanoo.

Keitä ilmai­su­pai­not­teisuus vaihtoehtona sitten houkuttaa? Millä perus­teella vanhemmat valit­sevat Illusian? Ilmai­su­tai­tojen painot­tu­minen vetää jonkin verran lapsia eri puolilta Vantaata ja hieman pitem­mäl­täkin, mutta osa vanhem­mista on hakenut paikkaa siksi, että se on lähellä kotia.

− Ilmai­su­pai­not­teisuus vetää puoleensa jonkin verran, mutta kuten varmasti kaikkialla, sijainnin lisäksi puska­radio on meilläkin aika iso hakukri­teeri. Moni kertoo hakeneensa Illusiaan tuttavien suosi­tusten perus­teella, Puromäki-Kurkela sanoo.

Entä rajau­tuuko yksityisen palvelun asiak­kaiksi kenties kovinkin elitistä tai rahakasta porukkaa?

− Mehän emme tiedä lastemme perheiden talou­del­li­sesta taustasta mitään. Voi tietysti olla, että jotkut vanhemmat eivät tiedä mahdol­li­suu­desta hakea Kelalta yksityisen hoidon tukea hoito­mak­suihin, jolloin he olettavat yksityisen päivä­kodin olevan automaat­ti­sesti kunnal­lista kalliimpaa, Kestilä sanoo

Tapio Ollikainen