Ilmaisupainotteisessa päiväkodissa henkilökuntakin rohkaistuu taiteilemaan mukavuusalueensa ulkopuolella.

 

Vantaa­lai­sessa päi­vä­koti Illusiassa ruo­kailu on päät­ty­nyt. On aika ryh­tyä ilta­päi­vän toi­miin. Lapset poh­ti­vat pii­rissä, mihin halua­vat ryh­tyä ja hakeu­tu­vat sit­ten oman ins­pi­raa­tionsa mukai­seen toimintaan.

Muutama tyttö ryh­tyy maa­laa­maan. He hake­vat essut, vesi­vä­rit ja muut tar­vik­keet ja aset­tau­tu­vat lat­tialle iso­jen pape­rei­den äärelle. Kohta oival­le­taan kui­ten­kin haus­kem­maksi maa­lata käsiä, ja lopulta pie­nois­maa­lauk­sia syn­tyy pape­ri­siin käsipyyhkeisiin.

Joku on jos­kus kysy­nyt las­ten­tar­han­opet­taja Sini Kestilältä, teh­däänkö Illusiassa kai­kista lap­sista näyt­te­li­jöitä tai taidemaalareita.

− Ei suin­kaan. Huippujen spar­raus ei ole tässä se idea, Sini Kestilä sanoo.

Joissakin ilmai­su­pai­not­tei­suus on herät­tä­nyt mie­li­ku­van rajat­to­masta hip­pi­lii­hot­te­lusta. Lastenhoitaja Krista Puromäki-Kurkelalta on arveltu, ettei teillä Illusiassa var­maan­kaan ole mitään sään­töjä, kun ”siellä vain koko ajan ilmaistaan”.

− Rajat ovat Illusiassa kui­ten­kin ihan taval­li­sen tiu­kat, mutta raa­mien sisällä pyrimme anta­maan lap­sille mah­dol­li­sim­man pal­jon tilaa osal­lis­tua ja vai­kut­taa oman päi­vänsä sisäl­töön, Puromäki-Kurkela sanoo.

Seinät ovat Illusiassa täynnä vaihtuvaa taidetta.

− Uusissa var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­man perus­teissa mai­ni­taan las­ten osal­li­suus ja vai­kut­ta­mi­nen. Sitä me olemme toteut­ta­neet jo pitkään.

Luovuus ei ehkä näy aivan heti pääl­le­päin Illusian tiloissa, jotka sijait­se­vat aivan taval­li­sen koi­vu­ky­lä­läi­sen 1970-luvun ker­ros­ta­lon katu­ta­sossa. Pintaa raa­put­ta­malla pai­kan salai­suu­det alka­vat sel­vitä. Esimerkiksi luo­mi­seen tar­vit­ta­vat tar­vik­keet ovat hyl­lyissä las­ten hel­posti saatavissa.

Yksi pik­ku­huone on las­ten oma ”sala­huone”, jossa kaksi–kolme lasta voi ker­ral­laan tehdä omia jut­tu­jaan omassa rau­has­saan. Tämä huone on toi­mi­nut niin ava­ruu­tena kuin omien videoi­den kuvaus­paik­ka­na­kin. Illusian piha­ra­ken­nuk­sesta löy­ty­vät jopa atel­jee­huone ja nik­ka­roin­ti­vers­tas höy­lä­penk­kei­neen. Siellä on hyl­lyssä tie­de­vii­kon jäl­jiltä jän­nit­tävä tip­pu­ki­vi­luo­lan rekon­struk­tio. Itse tehty, totta kai. Seinät ovat Illusiassa täynnä vaih­tu­vaa taidetta.

Kierrätystä Suomen juhlavuotena

Maalarityttöjen jat­kaessa kuva­tai­teel­li­sia ret­ki­ään, joukko muita lap­sia istuu pöy­dän ääressä ja muis­te­lee ret­ke­ään lähei­sen Citymarketin pul­lon­pa­lau­tusau­to­maa­tille. Kyseessä on las­ten­hoi­taja Susa Rukakosken joh­dolla syn­ty­nyt, kier­rä­tys­tee­maan nivou­tu­nut projekti.

Ensin kat­so­taan muis­tin vir­kis­tä­mi­seksi tukku kuvia ret­keltä: tuossa on se palau­tusau­to­maatti, jonne myy­mä­lä­pääl­likkö Juhan tar­joa­mia pul­loja ja tölk­kejä sai työn­tää. Tuossa hihna, jota pit­kin ne kul­ki­vat. Tuossa se taka­huo­neen tölk­kejä litis­tävä robotti.

− Mitä mate­ri­aa­lia ne pul­lot ja töl­kit mah­toi­vat olla, Rukakoski kysyy.

Pahvia, joku arve­lee. Pian mie­leen muis­tuu, että muo­via ja lasia­han ne pul­lot oli­vat. Entä töl­kit? Alumiini-sanaa kukaan ei muista, vaikka metalli tuli­kin mie­leen. Rukakoski pyy­tää lap­sia piir­tä­mään pareit­tain kuvia siitä, mitä käyn­nillä näh­tiin ja koettiin.

− Näillä me osal­lis­tumme Vantaan Energian pii­rus­tus­kil­pai­luun. Saatamme voit­taa pal­kin­noksi roska-auton käy­mään pihalla ja sen esit­te­lyn, Rukakoski ker­too ryhmälle.

Tutkimme lasten kanssa, mitä tavaroita Suomessa oli sata vuotta sitten.

Kierrätys ja eko­lo­gi­nen ajat­telu ovat Rukakosken sydäntä lähellä. Paikallinen kier­rä­tys­kes­kus on tuttu ret­ki­kohde ja tule­vat äitien­päi­vä­lah­jat­kin tul­laan teke­mään kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­leista. Myös Suomen 100-vuo­tis­juh­laa käsi­tel­lään Illusiassa hie­man kier­rä­tyk­sen­kin kautta.

− Tutkimme las­ten kanssa, mitä tava­roita Suomessa sata vuotta sit­ten oli, mitä tänä päi­vänä on ja mistä nyky­ta­va­roista olisi ollut sata vuotta sit­ten hyö­tyä. Kierrätämme myös ainee­tonta kult­tuu­ria: vuo­den aikana tutus­tumme ja lau­lamme van­ho­jen aiko­jen suosikkilauluja.

Mitä ilmaisutaidot antavat?

Ilmaisullisuus on Illusiassa vah­vasti läsnä. Mutta mitä se ilmaisu sit­ten lopulta oikein on? Kyse ei ole vain siitä, että teh­dään pal­jon kuva­tai­detta, draa­maa, musiik­kia, valo­ku­vausta ja har­ras­te­taan käden­tai­toja. Ne ovat väli­neitä, joista saa jotain muu­ta­kin irti elämäänsä.

− Minulle ilmai­su­tai­dot tar­koit­ta­vat kokoel­maa väli­neitä, joilla voi tuoda itsensä esiin ja tut­kia itse­ään ja ympä­röi­vän maa­il­man ilmiöitä, Sini Kestilä miettii.

− Pyrimme tar­joa­maan lap­sille mah­dol­li­suuk­sia kokeilla eri­lai­sia ilmai­sun tapoja ja löy­tää niistä sel­lai­sia, joissa itse kukin viih­tyy, Krista Puromäki-Kurkela sanoo.

Omimman alu­een lisäksi Illusiassa roh­kais­taan lap­sia kokei­le­maan han­ka­lilta tun­tu­via luo­mi­sen alueita tur­val­li­sesti, kak­sikko huomauttaa.

– Jos löy­tää roh­keutta kokeilla uusia asioita, se kan­taa elä­mässä pit­källe, Kestilä uskoo.

− Kun sinulla on roh­keutta ilmaista itseäsi, tutus­tut itseesi parem­min ja uskal­lat sanoa oman mie­li­pi­teesi. Ylipäätään uskot omaan arvoosi. Että minä­kin olen tär­keä, minun mie­li­pi­teel­läni on väliä ja olen osal­li­nen maa­il­man asioi­hin, Kestilä pohtii.

Illusiassa muka­vuusa­lu­eensa ulko­puo­lelle mene­vät myös opet­ta­jat. Kestilä toteaa ole­vansa hätää kär­si­mässä aina, kun jou­tuu kuva­tai­tei­den pariin.

− En osaa piir­tää tikku-ukkoa­kaan. Kehollinen ja draa­mal­li­nen ilmaisu ovat minun jut­tuni, Kestilä naurahtaa.

Meillä on onnistuttu luomaan kokeiluun rohkaiseva ja luottavainen ilmapiiri.

− En silti tie­ten­kään las­ten edessä voi­vot­tele kyvyt­tö­myyt­täni, vaan annan mennä. Tuollaisen kyn­nyk­sen ylit­tä­mi­nen on muu­ten yllät­tä­vän pal­kit­se­vaa, Kestilä vinkkaa.

Suvereeneja ihme­nai­sia ilmai­su­pai­not­tei­sen päi­vä­ko­din opet­ta­jien ei siis tar­vitse olla. Ainoastaan roh­keita, mikä on suuri ansio missä tahansa. Puromäki-Kurkela pal­jas­taa omaksi Akilleen kan­ta­pääk­seen musii­kin. Silti hän on teh­nyt koko­nai­sen syk­syn las­ten kanssa omia soit­ti­mia, musi­soi­nut ja laulanut.

− Sitä uskal­taa heit­täy­tyä, kun tie­tää ettei­vät toi­set arvota sinua lop­pu­tu­lok­sesta. Meillä on onnis­tuttu luo­maan kokei­luun roh­kai­seva ja luot­ta­vai­nen ilma­piiri niin aikui­sille kuin lap­sil­le­kin. Olen myös varma, että vain itsensä likoon lait­ta­malla, omalla esi­mer­kil­lään voi saada lap­set­kin tem­pau­tu­maan mukaan, Puromäki-Kurkela sanoo.

”Tehtävämme on kulkea rinnalla”

Rohkaiseva ilma­piiri kum­puaa hen­ki­lö­kun­nan yhte­ne­västä aja­tus­maa­il­masta ja lap­si­kä­si­tyk­sestä, kak­sikko näkee.

− Matkalle läh­te­mi­nen on ilmai­sussa tär­keintä, ei lop­pu­tu­los. Tekemisen, uskal­ta­mi­sen ja oppi­mi­sen riemu, Kestilä sanoo.

− Lapsi on iha­nan inno­kas oppi­maan ja opis­ke­le­maan kaik­kea ajat­te­le­matta sitä opis­ke­luna. He läh­te­vät mukaan tun­teella ja kai­killa tai­doil­laan, Puromäki-Kurkela sanoo.

−Meidän teh­tä­vämme aikui­sina on kul­kea rin­nalla, ihme­tellä ja tut­kia asioita yhdessä. Auttaa oival­ta­maan ja oppi­maan ja iloita siitä. Unohtamatta tie­ten­kään sitä, että työs­sämme on kes­keistä opet­taa myös taval­li­sia arjen­tai­toja, itsestä huolta pitä­mistä ja tun­ne­tai­toja, Kestilä sanoo.

Keitä ilmai­su­pai­not­tei­suus vaih­toeh­tona sit­ten hou­kut­taa? Millä perus­teella van­hem­mat valit­se­vat Illusian? Ilmaisutaitojen pai­not­tu­mi­nen vetää jon­kin ver­ran lap­sia eri puo­lilta Vantaata ja hie­man pitem­mäl­tä­kin, mutta osa van­hem­mista on hake­nut paik­kaa siksi, että se on lähellä kotia.

− Ilmaisupainotteisuus vetää puo­leensa jon­kin ver­ran, mutta kuten var­masti kaik­kialla, sijain­nin lisäksi pus­ka­ra­dio on meil­lä­kin aika iso haku­kri­teeri. Moni ker­too hake­neensa Illusiaan tut­ta­vien suo­si­tus­ten perus­teella, Puromäki-Kurkela sanoo.

Entä rajau­tuuko yksi­tyi­sen pal­ve­lun asiak­kaiksi ken­ties kovin­kin eli­tistä tai raha­kasta porukkaa?

− Mehän emme tiedä las­temme per­hei­den talou­del­li­sesta taus­tasta mitään. Voi tie­tysti olla, että jot­kut van­hem­mat eivät tiedä mah­dol­li­suu­desta hakea Kelalta yksi­tyi­sen hoi­don tukea hoi­to­mak­sui­hin, jol­loin he olet­ta­vat yksi­tyi­sen päi­vä­ko­din ole­van auto­maat­ti­sesti kun­nal­lista kal­liim­paa, Kestilä sanoo

Tapio Ollikainen