”Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa. En tarvitse enää peilejä, en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa.”

 

Liisa Tavi lau­loi Kol­laa kes­tää ‑yhtyeen lau­lun Jää­hy­väi­set aseille 1970-luvulla, mutta vasta nyt, nel­jän vuo­si­kym­me­nen jäl­keen ja var­sin kuop­pai­sen tien kul­jet­tu­aan lau­laja uskal­taa varo­vasti sanoa sei­so­vansa noi­den voi­mak­kai­den sano­jen takana.

− Nyt opet­te­len elä­mään ilman haar­nis­kaa. En jää enää pei­li­ku­van van­giksi ja ala arvos­tella itseäni heti, kun kat­son pei­liin, vaan yri­tän kuun­nella sisäistä ään­täni.

Poliit­ti­sen lau­lu­liik­keen myötä 1970-luvulla tun­ne­tuksi tul­lut Liisa Tavi kos­ketti ihmi­siä her­kän kuu­laalla äänel­lään. Monien mie­lestä Lii­san lau­lama Elä­mälle kii­tos on edel­leen ainoa oikea suo­men­kie­li­nen ver­sio Vio­letta Par­ran lau­lusta, joka jäi Par­ran vii­mei­seksi ennen kuin hän riisti itsel­tään hen­gen.

Tavi ei ole esiin­ty­nyt jul­ki­suu­dessa juuri ollen­kaan 2000-luvun alun jäl­keen, jol­loin ilmes­tyi hänen vii­mei­nen levynsä Vael­tava sydän. Hänen Talen­tia-leh­delle anta­mansa haas­tat­telu on ensim­mäi­nen haas­tat­telu lähes kym­me­neen vuo­teen. Sen sijaan hän hoi­taa nykyi­sin äänel­lään ihmi­siä  kon­kreet­ti­sesti ren­tou­tus­hoi­doissa, joita hän alkoi kehit­tää opis­kel­tu­aan rei­ki­mas­te­riksi 1990-luvun puo­li­vä­lissä.

Nyt Lii­san äänessä kos­ket­taa eri­lai­nen sointi kuin nuo­rena lau­la­jana. Siinä soi nöy­ryys, joka nousee avio­eron, työt­tö­myy­den, vähä­va­rai­suu­den ja oman sai­rau­den koh­taa­mi­sesta ja niistä sel­viy­ty­mi­sestä.

Liisa Tavi muis­tut­taa, että kuu­lui­suus tai aplo­dit eivät riitä elät­tä­mään ketään. Hän ihmet­te­lee, miksi niin vähän puhu­taan siitä, kuinka esiin­ty­vät tai­tei­li­jat – eri­tyi­sesti van­he­ne­vat, jää­vät yksin tyh­jän päälle ja jou­tu­vat hake­maan toi­meen­tu­lo­tu­kea, kun oma ammatti ei enää elätä.

− Ymmär­rän kyllä, että kaikki eivät halua puhua elä­män ikä­vistä asioista.

Kaik­kien ras­kai­den koke­mus­tensa jäl­keen­kin tai­tei­lija sanoo kui­ten­kin ole­vansa edel­leen kii­tol­li­nen elä­mälle. Se on kou­riin­tun­tu­vasti opet­ta­nut kat­so­maan pei­liin ja näke­mään siellä kau­niin ja rakas­ta­mi­sen arvoi­sen ihmi­sen.

Ihmeiden aika ja lama

Liisa Tavi asuu lap­suu­den kau­pun­gis­saan Joen­suussa, johon hän muutti takai­sin yli kah­dek­san vuotta sit­ten Hel­sin­gistä. Hel­sin­kiin hän lähti 1970-luvun lopulla, jol­loin häntä pyy­det­tiin paik­kaa­maan Sinikka Sok­kaa Agit Prop ‑yhtyeessä. Kun Liisa voitti tele­vi­sion Levy­raa­din Pelle Mil­joo­nan sanoit­ta­malla lau­lulla Lasta ei saa tukut­taa, hän nousi koko kan­san tie­toi­suu­teen säes­tä­jänsä, muusik­ko­mie­hensä Pekka Tegel­ma­nin kanssa.

Levyt­täes­sään Par­ran Elä­mälle kii­tos, Liisa oli vain 20-vuo­tias. Nyt tai­tei­li­jaa hymyi­lyt­tää kuun­nel­les­saan tuota levy­tystä. Sil­loin hän ei vielä tien­nyt, mistä kai­kesta tulee ole­maan kii­tol­li­nen Vio­letta Par­ralle.

− Olen saa­nut häneltä haas­teen elää se laulu läpi. Nyt olen kii­tol­li­nen elä­mälle siitä oival­luk­sesta, miten tär­keää on ope­tella rakas­ta­maan itse­ään.

Liisa Tavi ja Tegel­man ero­si­vat vuonna 1990. Avio­eron myötä Liisa menetti myös työ­to­ve­rinsa, sillä hänen mie­hensä sävelsi ja sovitti useita Lii­san lau­la­mia lau­luja. Paris­kun­nan kaksi pientä lasta jäi­vät asu­maan äidin kanssa.

Samoi­hin aikoi­hin Suo­meen iski lama. Liisa Tavi oli työ­tön muusikko, sillä lama tyh­jensi kon­sert­ti­sa­lit. Liisa alkoi pur­kaa pahaa olo­aan kir­joit­ta­malla lau­luja, jotka hän kokosi uudeksi albu­miksi. Ihmei­den aika ilmes­tyi vuonna 1994, ja se oli ensim­mäi­nen Lii­san äänite, jonka lau­lut oli­vat suu­rim­maksi osaksi hänen omia sanoi­tuk­si­aan ja sävel­lyk­si­ään.

− Kir­joi­tin ne suu­resta tus­kasta käsin ryöp­säh­tä­mällä. Myö­hem­min ymmär­sin, että en ollut käy­nyt sitä mat­kaa itses­säni lop­puun saakka. Mikään minussa ei ollut muut­tu­nut, kun levy ilmes­tyi.

Levyn ilmes­ty­mi­nen ei aut­ta­nut talou­del­li­sessa ahdin­gossa, sillä levyä ei myyty juuri ollen­kaan.

Taiteilijaeläke

Liisa jäi tyh­jän päälle, niin talou­del­li­sesti kuin hen­ki­ses­ti­kin, ja hänellä puh­kesi kak­si­suun­tai­nen mie­lia­la­häi­riö.

− Kir­joit­ta­mani lau­lut eivät puh­dis­ta­neet minua, kuten olin toi­vo­nut, vaan huo­ma­sin jää­neeni yksin fik­tii­vi­sen maa­il­mani kanssa.

Sai­raus vei tera­pioista ja lääk­keistä huo­li­matta Lii­san useita ker­toja sai­raa­laan. Parem­pina kausi­naan hän yritti tehdä töitä. Sil­loin hän tutus­tui ren­tou­tus­hoi­toi­hin ja aloitti nii­den teke­mi­sen Vuo­saa­ren asu­kas­ta­loissa.

Parin vuo­den kulut­tua Liisa jäi sai­rause­läk­keelle. Arki oli tiuk­kaa mini­mi­tu­lon tur­vin, ja Liisa rupesi syven­tä­mään osaa­mis­taan ren­tou­tus­hoi­doissa. Sai­rau­den kurissa pitä­mi­nen olisi vaa­ti­nut vakaata ja stres­si­töntä elä­mää, mutta pie­ni­tu­loi­sena elä­ke­läi­senä ja kah­den lap­sen äitinä hänen oli yri­tet­tävä ansaita lisä­tu­loja.

Usein hän haali lii­kaa töitä. Sil­loin sai­raus paheni ja taas oli läh­det­tävä lepää­mään sai­raa­laan. Liisa ker­too, että jokai­sen sai­raa­la­jak­son jäl­keen tun­tui, että jou­tui aloit­ta­maan kai­ken alusta. Keväällä 2008 Liisa Taville myön­net­tiin val­tion tai­tei­li­jae­läke.

Uuden elämän alkuun

Liisa muutti las­ten aikuis­tut­tua takai­sin Joen­suu­hun, jossa asu­vat Lii­san iäkäs äiti ja veli per­hei­neen. Jon­kin aikaa Joen­suussa asut­tu­aan Liisa sai vih­doin sopi­van lää­ki­tyk­sen. Hyvän tera­pian, kun­tout­ta­vien sai­raa­la­jak­so­jen sekä uuden lääk­keen ansiosta alkoi ter­veh­ty­mi­nen. Mie­len hei­lah­te­lut ovat pysy­neet kurissa jo muu­ta­man vuo­den, ja Liisa hoi­taa ter­veyt­tään muun muassa kun­toi­le­malla ahke­rasti. Hen­ki­seksi oppaak­seen hän on löy­tä­nyt Louise L. Haye­sin, jonka kir­joista lau­laja on oival­ta­nut, mikä vii­saus on todel­li­sessa itsensä rakas­ta­mi­sessa.

Liisa ker­too, että kun hän vii­mei­sen ker­ran pai­noi sai­raa­lan oven kiinni  peräs­sään, hän tunsi ole­vansa hyvin moti­voi­tu­nut ter­veh­ty­mään.

− Ymmär­sin, että itsensä rakas­ta­mi­nen on ainoa tie pysy­tellä ter­veenä, ja tämä uusi tapa nähdä ja aja­tella pitää minua hel­lästi ottees­saan.

Tär­keää on osata vetää rajat. Nykyi­sin Liisa osaa annos­tella teke­mi­si­ään – myös anta­mi­aan ääni­hoi­toja – sen mukaan, mikä itsestä tun­tuu hyvältä. Liisa kut­suu hoi­to­jaan Kos­ket­ta­vaksi ääneksi. Hän on teh­nyt niitä eri­tyis­ryh­mien kanssa, ja ensi kevääksi on Joen­suussa suun­nit­teilla odot­ta­vien äitien ryhmä.

Kos­ket­ta­vassa äänessä Liisa yhdis­tää reiki-hoi­toa ja musiik­kia, jota hän soit­taa äänit­teeltä tai tuot­taa itse äänel­lään ja eri­lai­sin soit­ti­min.

− Ääni­hoito on jat­ku­vaa etsin­tää ja olen siinä vasta alussa. Olen onnel­li­nen, että saan kokeilla ääneni hoi­ta­vuutta muulla tavoin kuin esiin­ty­mällä ylei­sön edessä, Liisa sanoo.

Ääni­hoi­to­jen lisäksi Lii­salla on työn alla tam­pe­re­lai­sen eri­tyi­so­pet­ta­jan Aija Lei­no­sen tekemä äänite, jossa Liisa lau­laa muusikko Eero Safka Pek­ko­sen kanssa Lei­no­sen sävel­tä­miä lau­luja hil­jen­ty­mis- ja ren­tou­tu­mis­het­kiin. Nyt työn alla oleva albumi on jo nel­jäs Lei­no­sen sävel­tämä ja tuot­tama levy, jolla Liisa lau­laa.

Suurta iloa elä­mään tuo myös kak­si­vuo­tias pojan­poika. Lii­san mie­lestä elämä tun­tuu hyvältä, kun saa tehdä verk­kai­sesti asioita ilman, että on kiire mihin­kään ja on aikaa huo­leh­tia itses­tään.

Iita Ket­tu­nen