”Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa. En tarvitse enää peilejä, en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa.”

 

Liisa Tavi lauloi Kollaa kestää -yhtyeen laulun Jäähy­väiset aseille 1970-luvulla, mutta vasta nyt, neljän vuosi­kym­menen jälkeen ja varsin kuoppaisen tien kuljet­tuaan laulaja uskaltaa varovasti sanoa seiso­vansa noiden voimak­kaiden sanojen takana.

− Nyt opettelen elämään ilman haarniskaa. En jää enää peili­kuvan vangiksi ja ala arvos­tella itseäni heti, kun katson peiliin, vaan yritän kuunnella sisäistä ääntäni.

Poliit­tisen laulu­liikkeen myötä 1970-luvulla tunne­tuksi tullut Liisa Tavi kosketti ihmisiä herkän kuulaalla äänellään. Monien mielestä Liisan laulama Elämälle kiitos on edelleen ainoa oikea suomen­kie­linen versio Violetta Parran laulusta, joka jäi Parran viimei­seksi ennen kuin hän riisti itseltään hengen.

Tavi ei ole esiin­tynyt julki­suu­dessa juuri ollenkaan 2000-luvun alun jälkeen, jolloin ilmestyi hänen viimeinen levynsä Vaeltava sydän. Hänen Talentia-lehdelle antamansa haastattelu on ensim­mäinen haastattelu lähes kymmeneen vuoteen. Sen sijaan hän hoitaa nykyisin äänellään ihmisiä  konkreet­ti­sesti rentou­tus­hoi­doissa, joita hän alkoi kehittää opiskel­tuaan reiki­mas­te­riksi 1990-luvun puolivälissä.

Nyt Liisan äänessä koskettaa erilainen sointi kuin nuorena laulajana. Siinä soi nöyryys, joka nousee avioeron, työttö­myyden, vähäva­rai­suuden ja oman sairauden kohtaa­mi­sesta ja niistä selviytymisestä.

Liisa Tavi muistuttaa, että kuuluisuus tai aplodit eivät riitä elättämään ketään. Hän ihmet­telee, miksi niin vähän puhutaan siitä, kuinka esiin­tyvät taitei­lijat – erityi­sesti vanhe­nevat, jäävät yksin tyhjän päälle ja joutuvat hakemaan toimeen­tu­lo­tukea, kun oma ammatti ei enää elätä.

− Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät halua puhua elämän ikävistä asioista.

Kaikkien raskaiden kokemus­tensa jälkeenkin taiteilija sanoo kuitenkin olevansa edelleen kiitol­linen elämälle. Se on kouriin­tun­tu­vasti opettanut katsomaan peiliin ja näkemään siellä kauniin ja rakas­ta­misen arvoisen ihmisen.

Ihmeiden aika ja lama

Liisa Tavi asuu lapsuuden kaupun­gissaan Joensuussa, johon hän muutti takaisin yli kahdeksan vuotta sitten Helsin­gistä. Helsinkiin hän lähti 1970-luvun lopulla, jolloin häntä pyydettiin paikkaamaan Sinikka Sokkaa Agit Prop -yhtyeessä. Kun Liisa voitti television Levyraadin Pelle Miljoonan sanoit­ta­malla laululla Lasta ei saa tukuttaa, hän nousi koko kansan tietoi­suuteen säestä­jänsä, muusik­ko­mie­hensä Pekka Tegel­manin kanssa.

Levyt­täessään Parran Elämälle kiitos, Liisa oli vain 20-vuotias. Nyt taitei­lijaa hymyi­lyttää kuunnel­lessaan tuota levytystä. Silloin hän ei vielä tiennyt, mistä kaikesta tulee olemaan kiitol­linen Violetta Parralle.

− Olen saanut häneltä haasteen elää se laulu läpi. Nyt olen kiitol­linen elämälle siitä oival­luk­sesta, miten tärkeää on opetella rakas­tamaan itseään.

Liisa Tavi ja Tegelman erosivat vuonna 1990. Avioeron myötä Liisa menetti myös työto­ve­rinsa, sillä hänen miehensä sävelsi ja sovitti useita Liisan laulamia lauluja. Paris­kunnan kaksi pientä lasta jäivät asumaan äidin kanssa.

Samoihin aikoihin Suomeen iski lama. Liisa Tavi oli työtön muusikko, sillä lama tyhjensi konsert­ti­salit. Liisa alkoi purkaa pahaa oloaan kirjoit­ta­malla lauluja, jotka hän kokosi uudeksi albumiksi. Ihmeiden aika ilmestyi vuonna 1994, ja se oli ensim­mäinen Liisan äänite, jonka laulut olivat suurim­maksi osaksi hänen omia sanoi­tuk­siaan ja sävellyksiään.

− Kirjoitin ne suuresta tuskasta käsin ryöpsäh­tä­mällä. Myöhemmin ymmärsin, että en ollut käynyt sitä matkaa itsessäni loppuun saakka. Mikään minussa ei ollut muuttunut, kun levy ilmestyi.

Levyn ilmes­ty­minen ei auttanut talou­del­li­sessa ahdin­gossa, sillä levyä ei myyty juuri ollenkaan.

Taitei­li­jaeläke

Liisa jäi tyhjän päälle, niin talou­del­li­sesti kuin henki­ses­tikin, ja hänellä puhkesi kaksi­suun­tainen mielialahäiriö.

− Kirjoit­tamani laulut eivät puhdis­taneet minua, kuten olin toivonut, vaan huomasin jääneeni yksin fiktii­visen maailmani kanssa.

Sairaus vei terapioista ja lääkkeistä huoli­matta Liisan useita kertoja sairaalaan. Parempina kausinaan hän yritti tehdä töitä. Silloin hän tutustui rentou­tus­hoi­toihin ja aloitti niiden tekemisen Vuosaaren asukastaloissa.

Parin vuoden kuluttua Liisa jäi sairause­läk­keelle. Arki oli tiukkaa minimi­tulon turvin, ja Liisa rupesi syven­tämään osaamistaan rentou­tus­hoi­doissa. Sairauden kurissa pitäminen olisi vaatinut vakaata ja stres­si­töntä elämää, mutta pieni­tu­loisena eläke­läisenä ja kahden lapsen äitinä hänen oli yritettävä ansaita lisätuloja.

Usein hän haali liikaa töitä. Silloin sairaus paheni ja taas oli lähdettävä lepäämään sairaalaan. Liisa kertoo, että jokaisen sairaa­la­jakson jälkeen tuntui, että joutui aloit­tamaan kaiken alusta. Keväällä 2008 Liisa Taville myönnettiin valtion taiteilijaeläke.

Uuden elämän alkuun

Liisa muutti lasten aikuis­tuttua takaisin Joensuuhun, jossa asuvat Liisan iäkäs äiti ja veli perheineen. Jonkin aikaa Joensuussa asuttuaan Liisa sai vihdoin sopivan lääki­tyksen. Hyvän terapian, kuntout­tavien sairaa­la­jak­sojen sekä uuden lääkkeen ansiosta alkoi terveh­ty­minen. Mielen heilah­telut ovat pysyneet kurissa jo muutaman vuoden, ja Liisa hoitaa terveyttään muun muassa kuntoi­le­malla ahkerasti. Henki­seksi oppaakseen hän on löytänyt Louise L. Hayesin, jonka kirjoista laulaja on oival­tanut, mikä viisaus on todel­li­sessa itsensä rakastamisessa.

Liisa kertoo, että kun hän viimeisen kerran painoi sairaalan oven kiinni  perässään, hän tunsi olevansa hyvin motivoi­tunut tervehtymään.

− Ymmärsin, että itsensä rakas­ta­minen on ainoa tie pysytellä terveenä, ja tämä uusi tapa nähdä ja ajatella pitää minua hellästi otteessaan.

Tärkeää on osata vetää rajat. Nykyisin Liisa osaa annos­tella tekemi­siään – myös antamiaan äänihoitoja – sen mukaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Liisa kutsuu hoitojaan Kosket­ta­vaksi ääneksi. Hän on tehnyt niitä erityis­ryhmien kanssa, ja ensi kevääksi on Joensuussa suunnit­teilla odottavien äitien ryhmä.

Kosket­ta­vassa äänessä Liisa yhdistää reiki-hoitoa ja musiikkia, jota hän soittaa äänit­teeltä tai tuottaa itse äänellään ja erilaisin soittimin.

− Äänihoito on jatkuvaa etsintää ja olen siinä vasta alussa. Olen onnel­linen, että saan kokeilla ääneni hoita­vuutta muulla tavoin kuin esiin­ty­mällä yleisön edessä, Liisa sanoo.

Äänihoi­tojen lisäksi Liisalla on työn alla tampe­re­laisen erityi­so­pet­tajan Aija Leinosen tekemä äänite, jossa Liisa laulaa muusikko Eero Safka Pekkosen kanssa Leinosen sävel­tämiä lauluja hiljen­tymis- ja rentou­tu­mis­hetkiin. Nyt työn alla oleva albumi on jo neljäs Leinosen säveltämä ja tuottama levy, jolla Liisa laulaa.

Suurta iloa elämään tuo myös kaksi­vuotias pojan­poika. Liisan mielestä elämä tuntuu hyvältä, kun saa tehdä verkkai­sesti asioita ilman, että on kiire mihinkään ja on aikaa huolehtia itsestään.

Iita Kettunen