”Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa. En tarvitse enää peilejä, en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa.”

 

Liisa Tavi lauloi Kol­laa kestää ‑yhty­een laulun Jäähyväiset aseille 1970-luvul­la, mut­ta vas­ta nyt, neljän vuosikymme­nen jäl­keen ja varsin kuop­paisen tien kul­jet­tuaan laula­ja uskaltaa varovasti sanoa seiso­vansa noiden voimakkaiden sano­jen takana.

− Nyt opet­te­len elämään ilman haar­niskaa. En jää enää pei­liku­van vangik­si ja ala arvostel­la itseäni heti, kun kat­son peili­in, vaan yritän kuun­nel­la sisäistä ään­täni.

Poli­it­tisen laul­uli­ik­keen myötä 1970-luvul­la tun­netuk­si tul­lut Liisa Tavi kos­ket­ti ihmisiä herkän kuu­laal­la äänel­lään. Monien mielestä Liisan laula­ma Elämälle kiitos on edelleen ain­oa oikea suomenkieli­nen ver­sio Vio­let­ta Par­ran laulus­ta, joka jäi Par­ran viimeisek­si ennen kuin hän riisti itseltään hen­gen.

Tavi ei ole esi­in­tynyt julk­isu­udessa juuri ollenkaan 2000-luvun alun jäl­keen, jol­loin ilmestyi hänen viimeinen levyn­sä Vaelta­va sydän. Hänen Tal­en­tia-lehdelle anta­mansa haas­tat­telu on ensim­mäi­nen haas­tat­telu läh­es kymme­neen vuo­teen. Sen sijaan hän hoitaa nyky­isin äänel­lään ihmisiä  konkreet­tis­es­ti rentou­tushoidois­sa, joi­ta hän alkoi kehit­tää opiskel­tuaan reiki­mas­terik­si 1990-luvun puo­livälis­sä.

Nyt Liisan äänessä kos­ket­taa eri­lainen soin­ti kuin nuore­na laula­jana. Siinä soi nöyryys, joka nousee avio­eron, työt­tömyy­den, vähä­varaisu­u­den ja oman sairau­den kohtaamis­es­ta ja niistä selviy­tymis­es­tä.

Liisa Tavi muis­tut­taa, että kuu­luisu­us tai aplodit eivät riitä elät­tämään ketään. Hän ihmettelee, mik­si niin vähän puhutaan siitä, kuin­ka esi­in­tyvät taiteil­i­jat – eri­tyis­es­ti van­henevat, jäävät yksin tyhjän päälle ja joutu­vat hake­maan toimeen­tu­lo­tukea, kun oma ammat­ti ei enää elätä.

− Ymmär­rän kyl­lä, että kaik­ki eivät halua puhua elämän ikävistä asioista.

Kaikkien raskaiden koke­musten­sa jäl­keenkin taiteil­i­ja sanoo kuitenkin ole­vansa edelleen kiitolli­nen elämälle. Se on kouri­in­tun­tu­vasti opet­tanut kat­so­maan peili­in ja näkemään siel­lä kau­ni­in ja rakas­tamisen arvoisen ihmisen.

Ihmeiden aika ja lama

Liisa Tavi asuu lap­su­u­den kaupungis­saan Joen­su­us­sa, johon hän muut­ti takaisin yli kahdek­san vuot­ta sit­ten Helsingistä. Helsinki­in hän lähti 1970-luvun lop­ul­la, jol­loin hän­tä pyy­det­ti­in paikkaa­maan Sinikka Sokkaa Agit Prop ‑yhty­eessä. Kun Liisa voit­ti tele­vi­sion Levyraadin Pelle Miljoo­nan sanoit­ta­mal­la laul­ul­la Las­ta ei saa tukut­taa, hän nousi koko kansan tietoisu­u­teen säestäjän­sä, muusikkomiehen­sä Pekka Tegel­manin kanssa.

Levyt­täessään Par­ran Elämälle kiitos, Liisa oli vain 20-vuo­tias. Nyt taiteil­i­jaa hymy­i­lyt­tää kuun­nel­lessaan tuo­ta levy­tys­tä. Sil­loin hän ei vielä tien­nyt, mis­tä kaikesta tulee ole­maan kiitolli­nen Vio­let­ta Par­ralle.

− Olen saanut häneltä haas­teen elää se laulu läpi. Nyt olen kiitolli­nen elämälle siitä oival­luk­ses­ta, miten tärkeää on opetel­la rakas­ta­maan itseään.

Liisa Tavi ja Tegel­man ero­si­vat vuon­na 1990. Avio­eron myötä Liisa menet­ti myös työ­toverin­sa, sil­lä hänen miehen­sä sävel­si ja sovit­ti usei­ta Liisan laulamia laulu­ja. Pariskun­nan kak­si pien­tä las­ta jäivät asumaan äidin kanssa.

Samoi­hin aikoi­hin Suomeen iski lama. Liisa Tavi oli työtön muusikko, sil­lä lama tyh­jen­si kon­sert­ti­salit. Liisa alkoi purkaa pahaa oloaan kir­joit­ta­mal­la laulu­ja, jot­ka hän kokosi uudek­si albu­mik­si. Ihmei­den aika ilmestyi vuon­na 1994, ja se oli ensim­mäi­nen Liisan äänite, jon­ka laulut oli­vat suurim­mak­si osak­si hänen omia sanoituk­si­aan ja sävel­lyk­siään.

− Kir­joitin ne suures­ta tuskas­ta käsin ryöp­sähtämäl­lä. Myöhem­min ymmärsin, että en ollut käynyt sitä matkaa itsessäni lop­pu­un saak­ka. Mikään minus­sa ei ollut muut­tunut, kun levy ilmestyi.

Levyn ilmestymi­nen ei aut­tanut taloudel­lises­sa ahdin­gos­sa, sil­lä levyä ei myy­ty juuri ollenkaan.

Taiteilijaeläke

Liisa jäi tyhjän päälle, niin taloudel­lis­es­ti kuin henkises­tikin, ja hänel­lä puhke­si kak­sisu­un­tainen mielialahäir­iö.

− Kir­joit­ta­mani laulut eivät puhdis­ta­neet min­ua, kuten olin toivonut, vaan huo­masin jääneeni yksin fik­ti­ivisen maail­mani kanssa.

Sairaus vei ter­a­pi­oista ja lääkkeistä huoli­mat­ta Liisan usei­ta ker­to­ja sairaalaan. Paremp­ina kausi­naan hän yrit­ti tehdä töitä. Sil­loin hän tutus­tui rentou­tushoitoi­hin ja aloit­ti niiden tekemisen Vuosaaren asukastalois­sa.

Parin vuo­den kulut­tua Liisa jäi sairauseläk­keelle. Arki oli tiukkaa minim­i­t­u­lon turvin, ja Liisa rupe­si syven­tämään osaamis­taan rentou­tushoidois­sa. Sairau­den kuris­sa pitämi­nen olisi vaat­in­ut vakaa­ta ja stres­sitön­tä elämää, mut­ta pien­i­t­u­loise­na eläkeläisenä ja kah­den lapsen äit­inä hänen oli yritet­tävä ansai­ta lisä­tu­lo­ja.

Usein hän haali liikaa töitä. Sil­loin sairaus paheni ja taas oli lähdet­tävä lep­äämään sairaalaan. Liisa ker­too, että jokaisen sairaala­jak­son jäl­keen tun­tui, että jou­tui aloit­ta­maan kaiken alus­ta. Kevääl­lä 2008 Liisa Taville myön­net­ti­in val­tion taiteil­i­jaeläke.

Uuden elämän alkuun

Liisa muut­ti las­ten aikuis­tut­tua takaisin Joen­su­uhun, jos­sa asu­vat Liisan iäkäs äiti ja veli per­hei­neen. Jonkin aikaa Joen­su­us­sa asut­tuaan Liisa sai vih­doin sopi­van lääk­i­tyk­sen. Hyvän ter­api­an, kuntout­tavien sairaala­jak­so­jen sekä uuden lääk­keen ansios­ta alkoi ter­ve­htymi­nen. Mie­len heilahte­lut ovat pysyneet kuris­sa jo muu­ta­man vuo­den, ja Liisa hoitaa ter­veyt­tään muun muas­sa kun­toile­mal­la ahk­erasti. Henkisek­si oppaak­seen hän on löytänyt Louise L. Hayesin, jon­ka kir­joista laula­ja on oival­tanut, mikä viisaus on todel­lises­sa itsen­sä rakas­tamises­sa.

Liisa ker­too, että kun hän viimeisen ker­ran pain­oi sairaalan oven kiin­ni  perässään, hän tun­si ole­vansa hyvin motivoitunut ter­ve­htymään.

− Ymmärsin, että itsen­sä rakas­t­a­mi­nen on ain­oa tie pysytel­lä ter­veenä, ja tämä uusi tapa nähdä ja ajatel­la pitää min­ua hel­lästi otteessaan.

Tärkeää on osa­ta vetää rajat. Nyky­isin Liisa osaa annos­tel­la tekemisiään – myös antami­aan ääni­hoito­ja – sen mukaan, mikä itses­tä tun­tuu hyvältä. Liisa kut­suu hoito­jaan Kos­ket­tavak­si äänek­si. Hän on tehnyt niitä eri­ty­is­ryh­mien kanssa, ja ensi kevääk­si on Joen­su­us­sa suun­nit­teil­la odot­tavien äitien ryh­mä.

Kos­ket­tavas­sa äänessä Liisa yhdis­tää rei­ki-hoitoa ja musi­ikkia, jota hän soit­taa äänit­teeltä tai tuot­taa itse äänel­lään ja eri­laisin soit­timin.

− Ääni­hoito on jatku­vaa etsin­tää ja olen siinä vas­ta alus­sa. Olen onnelli­nen, että saan kokeil­la ääneni hoitavu­ut­ta muul­la tavoin kuin esi­in­tymäl­lä yleisön edessä, Liisa sanoo.

Ääni­hoito­jen lisäk­si Liisal­la on työn alla tam­pere­laisen eri­ty­isopet­ta­jan Aija Leinosen tekemä äänite, jos­sa Liisa laulaa muusikko Eero Saf­ka Pekkosen kanssa Leinosen säveltämiä laulu­ja hiljen­tymis- ja rentou­tu­mishetki­in. Nyt työn alla ole­va albu­mi on jo neljäs Leinosen säveltämä ja tuot­ta­ma levy, jol­la Liisa laulaa.

Suur­ta iloa elämään tuo myös kak­sivuo­tias pojan­poi­ka. Liisan mielestä elämä tun­tuu hyvältä, kun saa tehdä verkkaises­ti asioi­ta ilman, että on kiire mihinkään ja on aikaa huole­htia itses­tään.

Iita Ket­tunen