Lapsen on mahdollista käsitellä erittäin vaikeitakin asioita leikin ja luovuuden avulla, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus.

 

 

Joskus lap­sen pii­rus­tuk­set tai lei­kit päi­vä­ko­dissa voi­vat hät­käyt­tää aikui­sia. Ensimmäisenä niitä ei kui­ten­kaan kan­nata kiel­tää, sanoo Turun yli­opis­ton las­tenp­sy­kiat­rian tut­ki­mus­kes­kuk­sen eri­kois­tut­kija, dosentti Kirsi Peltonen. Hän on eri­kois­tu­nut tut­ki­maan las­ten psyyk­kis­ten trau­mo­jen vaikutuksia.

– On hyvä asia, että lapsi leik­kii trau­ma­ti­soi­via tapah­tu­mia. Jos lapsi saa leik­kiä vapaasti, aut­taa se häntä käsit­te­le­mään asioita sym­bo­lii­kan ja koke­muk­sen kautta. Leikki on lap­selle sama asia kuin tera­pia aikuiselle.

Tavallinen, turvallinen arki on tärkeintä.

Jos leikki muut­tuu itse­ään tois­ta­vaksi, sym­boo­lit­to­maksi ja aiheut­taa lap­selle enem­män ahdis­tusta kuin koke­muk­sen työs­tä­mi­sen tun­netta, on Peltosen mukaan syytä pysäh­tyä poh­ti­maan voi­siko kyse olla traumatisoitumisesta.

Lapset ovat hyvin herk­kiä sille, miten aikui­set suh­tau­tu­vat asi­aan. Jos aikui­set ajat­te­le­vat, että lei­kissä men­nään liian pelot­ta­valle alu­eelle, eikä leikki ole lap­selle hyväksi, lapsi vais­toaa sen.

– Lapsen täy­tyy saada olla ole­massa sen jär­kyt­tä­vän koke­muk­sensa kanssa. Se on osa lap­sen his­to­riaa, jolle pitää olla tilaa. Jos lapsi saa käsi­tyk­sen, että leikki on ok, hän pys­tyy käsit­te­le­mään hyvin­kin vai­keita asioita lei­kin avulla, hän sanoo.

Itsekin tera­pia­työtä teh­neenä Peltonen on ollut todis­ta­massa, miten leikki vaikuttaa.

– Esimerkiksi lapsi, joka on jää­nyt vaille hoi­van koke­musta, pys­tyy lei­kin kautta raken­ta­maan tilan­teita, missä hän saa hoi­van koke­musta. Lapsi ikään kuin kor­vaa jotain puut­tu­vaa kehi­tyk­sel­listä vai­hetta itsel­leen leikissä.

Trauma voi näkyä kehollisina oireina

Suomeen on tul­lut vuo­sien kuluessa kym­me­niä tuhan­sia lap­sia ja nuo­ria, joi­den per­heet ovat paen­neet sotaa ja levot­to­muuk­sia. Ukrainan ja mui­den krii­sien jat­kuessa lap­sia tulee entistä enemmän.

Peltonen on joh­ta­nut tut­ki­mus­hank­keita missä on kehi­tetty psy­ko­so­si­aa­li­sia ja tera­peut­ti­sia inter­ven­tioita tuke­maan maa­han­muut­ta­ja­taus­tais­ten las­ten ja nuor­ten mie­len­ter­veyttä, sosi­aa­lis-emo­tio­naa­lista kehi­tystä ja oppimista.

Väitöskirjansa hän teki väki­val­lan vai­ku­tuk­sista lap­siin Suomessa ja Palestiinan Gazassa.

Vuonna 2021 hänet pal­kit­tiin Euroopan trau­ma­tut­ki­mus­jär­jes­tön, European Society of Traumatic Stress Studiensin Young Minds in Psychotraumatology ‑pal­kin­nolla.

Epäoikeudenmukaisuuden kysy­myk­siä Peltonen heräsi poh­ti­maan ala-asteella apart­heid-sys­tee­mistä teke­mänsä esi­tel­män myötä.

Psykologian pariin ensin las­ten­tar­han opet­ta­jaksi val­mis­tu­nut Peltonen pää­tyi koh­da­tes­saan päi­vä­ko­dissa lap­sia, jotka eivät voi­neet hyvin. Hän halusi ymmär­tää mitä käyt­täy­ty­mi­sen taus­talla oli.

Traumatisoituminen ei tar­vitse vält­tä­mättä niin isoa asiaa kuin sota. Se voi tapah­tua minkä tahansa koke­muk­sen kautta, mikä on niin iso ja vai­kea, että se tuot­taa ihmi­selle niin vai­keaa oloa, että nor­maa­lit sel­viy­ty­mis­kei­not eivät riitä, sanoo Peltonen. Lääketieteellisenä diag­noo­sina trau­man on täy­tet­tävä useita kriteereitä.

– Puhutaan nel­jän oireen ryp­päästä: väki­sin mie­leen tun­ke­vat aja­tuk­set ja mie­li­ku­vat ja vält­tä­mi­soi­reet eli ihmi­nen alkaa vält­tä­mään asioita mitkä muis­tut­ta­vat tapah­tu­masta. Kolmantena on yli­vi­rey­soi­reet, jotka voi­vat aiheut­taa yöl­listä heräi­lyä tai säp­säh­te­lyä, ihmi­nen on ikään kuin varuil­laan koko ajan. Neljäs oire on nega­tii­vi­set muu­tok­set tunne-elä­mässä, jotka ovat alka­neet trau­maat­ti­sen koke­muk­sen jäl­keen. Ne voi­vat aiheut­taa esi­mer­kiksi muis­tion­gel­mia tai mie­lia­lan vaihtelua.

Pienellä lap­sella trauma voi näyt­täy­tyä kehol­li­sina oireina, kuten pään­sär­kynä ja vat­sa­ki­puna tai levottomuutena.

– Mitä pie­nempi lapsi on, sitä koko­nais­val­tai­sem­pana trau­ma­ti­soi­tu­mi­nen näkyy. Lapsi voi esi­mer­kiksi vetäy­tyä täy­del­li­sesti vuo­ro­vai­ku­tuk­sesta mui­den kanssa. Lapsi ikään kuin menee luk­koon ja sul­kee kai­ken pois, jotta ei tulisi muis­tu­te­tuksi trau­maat­ti­sesta asiasta.

Lapset syyllistävät helposti itseään

Tietyt asiat, kuten kuo­lema ja väki­valta, voi­vat olla pie­nille lap­sille niin abstrak­teja asioita, että hän ei ymmärrä niitä. Pelko ja trau­mat voi­vat kui­ten­kin siir­tyä lap­siin aikuis­ten kautta.

Tutkiessaan Syyrian pako­lai­sia Peltonen havaitsi, että äitien postt­rau­maat­ti­nen stressi voi vai­kut­taa lap­siin tur­vaan pää­syn jälkeenkin.

– Kuoleman tai vaka­van haa­voit­tu­mi­sen pelko trau­ma­ti­soi­vat eni­ten. Erittäin syvästi ja pit­kä­ai­kai­sesti vai­kut­ta­vat myös katoa­mi­set ja tilan­teet, joissa ei tie­detä missä per­heen­jä­se­net ovat, Peltonen kertoo.

Vaikka leikki on lap­selle luon­tai­nen tapa käsi­tellä vai­keita asioita, lap­sen mie­li­ku­vi­tus voi kään­tyä myös häntä vas­taan. Jos lapsi ei tiedä tai ymmärrä mitä on tapah­tu­nut voi hän kuvi­tella asiat pahem­miksi kuin ne todel­li­suu­dessa ovat.

– He voi­vat kuvi­tella asioita mitä ei aikui­selle edes tule mie­leen. Silloin lapsi kär­sii ja trau­ma­ti­soi­tuu asioista mitkä eivät ole edes totta, Peltonen kertoo.

Lapset myös syyl­lis­tä­vät itse­ään her­kästi. He voi­vat aja­tella, että joku tapah­tuma joh­tui lap­sen omasta käy­tök­sestä esi­mer­kiksi sis­ko­aan koh­taan. Peltonen kehot­taa­kin kes­kus­te­le­maan las­ten kanssa avoimesti.

– Jos lap­selta ei kysytä, ei sitä vää­rää tai pelot­ta­vaa visiota lap­sen mie­lessä myös­kään päästä korjaamaan.

Se miten lapsi sel­viää vai­keis­ta­kin trau­moista, riip­puu hyvin pal­jon hänen lähi­pii­ris­tään ja aikai­sem­mista kokemuksista.

– Kukaan ei ole immuuni äärim­mäi­sen jär­kyt­tä­ville koke­muk­sille. Isoin suo­jaava tekijä on hyvät ja lähei­set ihmis­suh­teet. Jos lap­sen perus­turva on heikko tai hänellä on aikai­sem­paa kiin­ty­mys­suh­det­rau­maa, sel­viy­ty­mi­nen vaa­ran­tuu, Peltonen kertoo.

Perustieto traumatisoitumisesta tärkeää

Itsekin var­hais­kas­va­tuk­sen ammat­ti­lai­sena Peltonen tie­tää, että päi­vä­ko­deissa on pal­jon väli­neitä monen­lais­ten las­ten kanssa työs­ken­te­lyyn. Hän muis­tut­taa kui­ten­kin, että päi­vä­ko­din hen­ki­lös­tön teh­tä­vänä ei ole toi­mia terapeutteina.

Tavallinen, tur­val­li­nen arki on tär­keintä. Kaikilla las­ten lähellä ole­villa tulisi kui­ten­kin olla perus­tie­dot traumatisoitumisesta.

– Erityisesti enna­koi­ta­vuu­teen on hyvä kiin­nit­tää huo­mioita sil­loin kun ryh­mässä on lap­sia, jotka tule­vat tur­vat­to­mista olo­suh­teista. He hyö­ty­vät suu­resti siitä, että tilan­teet eivät tule heille yllä­tyk­senä, Peltonen kertoo.

Ammattilaisten on kui­ten­kin tun­nis­tet­tava vaa­ran mer­kit ja osat­tava huo­mata, mil­loin lapsi tar­vit­see ulko­puo­lista apua.

– Kaikki esi­mer­kiksi sota-alu­eelta tule­vat lap­set eivät tar­vitse välit­tö­mästi vah­vem­paa tukea. Sen aika on vasta sit­ten, jos lap­sen käyt­täy­ty­mi­nen vai­kut­taa pit­kä­ai­kai­sesti poik­kea­valta ja ahdis­tu­neelta, Peltonen huomauttaa.

Jos lapsi jää jumiin trau­ma­ti­soi­van asian kanssa, ja tois­taa esi­mer­kiksi lei­kistä yksit­täistä tapah­tu­maa, on syytä olla huolissaan.

– Traumatisoitunutta leik­kiä kuvaa myös se, että se ei hel­pota lap­sen tilaa. Siinä ei ole sym­bo­liik­kaa, eikä juonta, vaan se tois­taa tapah­tu­maa muut­tu­mat­to­mana. Huolestuttavinta on kui­ten­kin, jos leikki jää lap­selta koko­naan pois, Peltonen sanoo.

Ammattilaisten tunnistettava vaaran merkit

Piirtäminen ja muut luo­vat mene­tel­mät saat­ta­vat lei­kin ohella olla toi­nen keino pur­kaa vai­keita koke­muk­sia. Niissäkin pätee sama sääntö kuin leikissä.

– Päiväkodin ammat­ti­lai­set ovat tai­ta­via havain­noi­maan. Jos esi­mer­kiksi sodan koke­nut lapsi piir­tää sota­pii­rus­tuk­sia, kan­nat­taa kat­soa miten lapsi rea­goi piir­tä­mi­sen jäl­keen. Onko hän hel­pot­tu­nut, että sai puret­tua asian pape­rille? Vai sul­keu­tuuko ja jumit­tuuko hän pii­rus­tuk­sen ääreen, ei halua ker­toa siitä mitään ja läh­tee sen äärestä entistä ahdis­tu­neem­pana? Peltonen havainnollistaa.

Ihan tavallisia lapsia

Lasta ei pidä Peltosen mukaan nähdä vain trau­maat­ti­sen his­to­rian kautta. Jokainen lapsi tar­vit­see tulla näh­dyksi omien har­ras­tus­ten ja per­he­his­to­rian kautta ihan taval­li­sena lapsena.

– Ikään kuin lap­sella ei olisi mitään muuta iden­ti­teet­tiä kuin se, että hän on tul­lut esi­mer­kiksi sota-alueelta.

Peltonen neu­voo päi­vä­ko­din ammat­ti­lai­sia kysy­mään pako­lai­sena maa­han tul­leen lap­sen van­hem­milta, miten he halua­vat, että hei­dän taus­tas­taan ker­ro­taan muille lap­sille. Toiveet voi­vat vaih­della eri per­hei­den välillä.

– Osa haluaa ker­toa taus­tas­taan itse. Osa taas haluaa esi­mer­kiksi, että asiasta ei mai­nita alussa mitään, vaan ote­taan esille myö­hem­min luon­te­vasti arjen lomassa. Esikouluikäisen kanssa voi kes­kus­tella myös mitä hän haluaa kave­rei­den tie­tä­vän ja milloin.

Hanna-Mari Järvinen