Viime joulu­kuussa Hilla Ryösö oli innos­tu­neella ja odotta­valla mielellä. Hän oli aloit­ta­massa toive­lau­lu­hetkiä muisti­sai­raiden ikäih­misten kanssa, jotka olivat lupau­tuneet mukaan hänen pro gradu -tutkiel­maansa.

 

Toimin­nal­linen tutki­mus­me­ne­telmä juonsi juurensa Hilla Ryösön aineyh­dis­telmään. Hän oli aloit­tanut opintonsa musiik­ki­kas­va­tuk­sella mutta hankkinut jo vuoden opintojen jälkeen toiseksi pääai­neekseen sosiaa­lityön. Mielessä kyti ajatus, että sosiaa­li­työn­te­kijänä hän voisi auttaa ihmisiä musiikin keinoin.

Jyväs­kylän yliopis­tossa suhtau­duttiin aineyh­dis­telmään suopeasti.

– Kun sanoin musiikin laitok­sella, että haluaisin tehdä maiste­rin­tut­kinnon myös sosiaa­li­työstä, minulle sanottiin heti, että teet sitten yhteis­gradun, Hilla kertoo.

Graduaihe löytyi kivut­to­masti. Tervey­den­hoi­toa­lalla työsken­televä kummitäti ehdotti, voisiko kotihoidon kotimuusikko olla sopiva aihe.

Laula­tus­kon­septi oli Hillalle tuttu, sillä hän oli muutamaa vuotta aiemmin perus­tanut kesätöikseen kotipal­veluja tarjoavan 4H-yrityksen ja kokeillut laulua toimin­nal­lisena menetelmänä yhden muisti­sairaan asiak­kaansa kanssa.

Gradussaan Hilla otti tavoit­teekseen selvittää, millaisia vaiku­tuksia toive­lau­luilla on kotona asuvien muisti­sai­raiden arkeen ja mielialaan.

Tunteet pintaan

Viisi tutkit­tavaa löytyivät Jyväs­kylän kaupungin vanhus­pal­ve­lujen kautta. Hilla kokosi laula­tus­hetkiä varten runsaan sadan toive­laulun listan, jolle pääsi muun muassa maakun­ta­lauluja, ikivih­reitä ja virsiä. Hän päätti jättää laulu­het­kistä säestyksen pois.

– Tutki­musot­teeni oli etnogra­finen, joten halusin, etten tule tilan­teeseen opettajana vaan havain­noijana ja oppilaana. Otin tarkoi­tuk­sella mukaan vain yhdet sanat, jotta voisimme laulaa vierekkäin. Jokainen sai toivoa, mitä lauletaan.

Rento lähes­ty­mistapa toimi: muutamat tutkit­tavat alkoivat pian kutsua Hillaa Laula­ja­ty­töksi.

Laulatushetkiä varten koottiin runsaan sadan toivelaulun lista.

– Se oli minusta kiva nimitys! Olin jo kirjoit­tanut graduu­nikin, etten haluaisi olla suuri aukto­ri­teetti vaan laula­ja­tyttö.

Hilla kävi jokaisen vanhuksen luona viisi kertaa ja laulatti heitä tunnin kerrallaan. Vaikka osa tutkit­ta­vista ei enää pystynyt edes puhumaan, rakkaat laulut tempai­sivat heidätkin mukaansa.

Tuleva sosiaa­li­työn­tekijä ja musii­kin­opettaja pohtii, että musii­kissa on voimaa.

– Rytmi ja sävel auttavat niin, että sanat tulevat paremmin mieleen. Musiikin kautta voi myös ilmaista tunteita ja palata muistoihin.

Laulu­het­kissä nousi pintaan monen­laisia tunteita. Hilla sai todistaa niin lapsen­omaista riemua, tyyty­väi­syyttä kuin liiku­tuksen kyyne­liäkin. Tutkijan roolissa hän halusi kuunnella ja ottaa tutkit­tavien tunteita vastaan. Tarvit­taessa Hilla ohjasi tilan­netta lempeästi eteenpäin.

Tutkit­tavat kertoivat Hillalle, että heitä miellytti tuokioissa erityi­sesti yhdessä laula­minen. Hän huomasi, ettei oleel­lista ollut, muisti­vatko vanhukset laula­miaan lauluja tai edes sitä, että olivat laulaneet.

– Jos laula­mi­sesta jää iloinen mieli, se voi kantaa tosi pitkälle. Ajattelen, että se on ydinasia.

Lisätut­ki­musta tarvitaan

Gradu­pro­sessi on vahvis­tanut Hillan halua tuoda esiin muisti­sai­raiden ääntä. Hän muistuttaa, että yhä useampi vanhus asuu tulevai­suu­dessa kotonaan. He tarvit­sevat muutakin kuin tervey­den­huoltoa ja kodin­hoi­toapua.

– Mielestäni on tärkeää miettiä, mitä kotiin tarvitaan, jotta siellä on hyvä olla. Musiikki olisi kotihoi­dossa toimiva ja helposti käytettävä menetelmä.

Loppu­työtä tehdessään Hilla huomasi, että musiikin erityis­kas­va­tusta ja geron­to­lo­gista sosiaa­li­työtä yhdis­tä­välle tutki­muk­selle olisi Suomessa tilausta.

– Musiikin hyvin­voin­ti­vai­ku­tuk­sista on paljon hyviä lähteitä, mutta vanhus­so­si­aa­lityön toimin­nal­li­sista menetel­mistä ei vielä ole kovin paljon tutki­musta.

Hilla sanoo, ettei hänen tutkiel­mansa tarjoa vielä yleis­tet­tävää tietoa vaan pikem­minkin kuvailee erilaisia kohtaa­misia ja laula­tusta muisti­sai­raiden ihmisten toimin­nal­lisena menetelmänä. Loppu­ke­väästä 2018 valmis­tu­vasta gradusta voi myös poimia laula­tus­hetkiin valmiin toive­lau­lu­luet­telon.

Monta kokemusta rikkaampi

Hilla kertoo nautti­neensa matkasta, jonka on aiheensa kanssa kulkenut.

– Minulla on ollut antoisia kohtaa­misia, ja olen saanut tutustua itselleni uuteen ilmiöön. Olen saanut hyvää harjoi­tusta kotikäyn­neistä ja oppinut paljon arjesta muisti­sai­rauden kanssa.

Gradu­vai­heessa Hilla on vihdoin pystynyt lepäämään ja rentou­tumaan. Ensim­mäisinä opiske­lu­vuosina hänen kalen­te­rinsa oli ratketa erilai­sista luotta­mus­teh­tä­vistä ja harras­tuk­sista. Hilla on toiminut muun muassa Down-lapsen sijais­hoi­tajana ja alaikäisen turva­pai­kan­ha­kijan edustajana.

Tuleva sosiaalityöntekijä ja musiikinopettaja sanoo, että musiikissa on voimaa.

Kun elämä alkoi tuntua oravan­pyö­rältä, Hilla joutui hidas­tamaan tahtiaan.

– Kokemukset ja tehtävät ovat olleet tärkeitä, koska valmistun sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi näin nuorena. Hyviäkin asioita voi olla liikaa, jos niihin ajaa tarve suorittaa. Jos nyt voisin valita, tekisin opintoni rauhal­li­semmin.

Viime kesänä Hilla ahkeroi vapaa­eh­toi­sessa harjoit­te­lussa pakolais­kes­kuk­sessa Kreikassa. Hän sanoo, että kokemus rikkoi hyvällä tavalla sosiaa­lityön rajoja.

– Suomessa sosiaa­lityö on aika byrokraat­tista. Oli virkis­tävää nähdä, että siellä sosiaa­lityö oli ihan arkista autta­mista. Pesin vessoja, laitoin ruokaa ja järjestin toimintaa äideille ja lapsille. Harjoittelu opetti paljon ihmisyy­destä. Auttaa voi paljon, vaikkei olisi yhteistä kieltäkään.

Ensi kuussa Hillalla pitäisi olla kädessään tupla­mais­terin paperit. Ikäih­misten laulatta­misesta inspi­roi­tunut Hilla ei pidä mahdot­tomana, että tienaisi jonain päivänä elantonsa kotimuusikkona.

– Nyt valmis­tu­misen kynnyk­sellä on kuitenkin sellainen olo, että olisi miele­kästä tehdä ensin töitä julki­sella puolella.

Minna Hotokka