Lasten­suojelun sosiaa­li­työn­tekijä Marjo Oinonen joutui joitakin vuosia sitten miespuo­lisen asiak­kaansa vainoa­maksi. Vainoaja oli rekry­toinut tuekseen jopa apulaisia. Vainoa­mista kesti lähes kolme vuotta, ja se kohdistui Oinosen lisäksi hänen perhee­seensä. Kokemus oli hyvin traumaat­tinen.

 

Sosiaa­li­työn­tekijä Marjo Oinonen halusi ymmärtää kokemaansa syvemmin. Niinpä hän otti lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­ki­jöihin kohdis­tuvan vainoa­misen viime vuonna Tampereen yliopis­tossa hyväk­sytyn lisen­si­aat­ti­tut­ki­muk­sensa aiheeksi.

– Haluan tutki­muk­sellani vaikuttaa myös siihen, että tunnus­tet­taisiin lasten­suo­je­lu­työhön liittyviä haasteita ja yritet­täisiin vaikuttaa niihin, jotta työnte­kijät pysyi­sivät paremmin työssään.

Oinosen mukaan vainoa­minen on lasten­suojelun sosiaa­li­työssä vaiettu ilmiö, jonka laajuutta on vaikea määri­tellä, sillä sitä ei ole tutkittu juuri lainkaan.

– Vainoa­mista esiintyy yleensä aloilla, joilla joudutaan tekemään rajoit­ta­mis­pää­töksiä ja käyttämään valtaa asiakkaan elämään, kuten poliisin, tervey­den­huollon, ravin­to­la­hen­ki­lö­kunnan ja sosiaa­lityön tehtä­vissä.

Vainottuja syyllis­tetään

Oinosen oli vaikea saada osallis­tujia tutki­muk­seensa. Lukemat­tomien pyyntöjen ja kirjoi­tus­kut­sujen jälkeen hän sai vastauksen seitse­mältä henki­löltä, joiden kirjoit­tamat kerto­mukset ovat hänen narra­tii­visen tutki­muk­sensa lähtö­kohta.

Haasta­tel­tavia oli vaikea löytää Oinosen mukaan muun muassa siksi, että kokemus on niin trauma­ti­soiva. Vainotut työnte­kijät voivat pelätä joko itse paljas­tu­vansa tai paljas­ta­vansa asiak­kaansa.

Nyt on aika puhua työnsä vuoksi vainotuista.

Joissakin tapauk­sissa työnte­kijää oli työpai­kalla syyllis­tetty vainoa­misen aiheut­ta­mi­sesta, ja joissain vainoa­minen oli seurannut seuraavan työpaikkaan.

– Yksi työntekijä kertoi työka­ve­rinsa kommen­toineen hänen vainoa­mistaan, että ”minulle ei koskaan olisi voinut käydä noin”.

Eräs toinen työntekijä arveli, että hän ei saanut avoinna olevaa virkaa, koska hän oli saanut vainoa­mi­sensa vuoksi hankalan ihmisen leiman.

Oinosen mukaan sosiaa­li­työn­te­kijät saattavat vaieta vainoa­mi­sestaan myös siksi, että heillä on vahva moraa­linen vastuu asiak­kaistaan. He saattavat ajatella heiken­tä­vänsä huonossa asemassa olevan ihmisen asemaa, jos he kertovat tämän toimin­nasta.

Työnte­kijät eivät liioin aina tunnista vainoa­mi­seksi asiakkaan jatkuvia uhkailuja ja yhtey­den­ottoja.

– Kun eräs kollega luki työni, hän sanoi ymmär­tä­vänsä vasta nyt, mitä hänelle tapahtui 20 vuotta sitten, mutta silloin hän ei osannut nimetä sitä vainoa­mi­seksi

Vainoa­minen aiheuttaa vaino­tuille muun muassa mielen­ter­vey­son­gelmia, toimin­ta­kyvyn laskua, jatkuvaa pelkoa ja varuil­laa­noloa.

Työnte­ki­jöihin kohdistuva vaino eroaa parisuhteen jälkei­sestä vainoa­mi­sesta muun muassa siinä, että työntekijä voidaan nimetä sosiaa­li­sessa mediassa ja perustaa viharyhmiä, jotka ovat erityisen trauma­ti­soivia työnte­ki­jöille.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organisaation, työyhteisön tai esimiehen tukea.

Vaino saattaa siirtyä työpai­kalta yksityi­se­lämään ja kohdistua perheen­jä­seniin. Tämä voi muuttaa perheen­jä­senten rooleja: puoli­sosta tai lapsista saattaa tulla vainotun perheen­jä­senen suojelija.

− Eräässä tapauk­sessa isän lähdettyä työmat­kalle perheen lapsi varus­tautui nukkumaan mennessään pesäpal­lo­mai­lalla suojel­lakseen äitiä.

Ei tukea työnan­ta­jalta

Vaino­tuilla oli monen­laisia selviy­ty­mis­keinoja tilan­teestaan. Usein ystävät ja läheiset olivat turvana. Jotkut yrittivät hankkia vainoa­jalle lähes­ty­mis­kieltoa ja saattaa hänet rikosoi­keu­del­liseen vastuuseen. Joskus vaino vaikutti myös talou­del­liseen tilan­teeseen, kun henkilö joutui vaihtamaan työtä. Työaikaa kului todis­tusai­neiston kerää­miseen polii­sille.

Joidenkin selviy­ty­mis­keino oli, että he eivät näyttäneet pelkoaan vainoa­jalle. Jotkut taas yrittivät ymmärtää hänen käyttäy­ty­mistään, ja vainolle keksittiin selityksiä, jotta sen voisi paremmin hyväksyä.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organi­saation, työyh­teisön tai esimiehen tukea. Joskus vainoa­minen miellettiin työnte­kijän yksityi­seksi asiaksi ja hänen odotettiin yksin hoitavan sen, vaikka vainoa­minen johtui nimenomaan ammatissa toimi­mi­sesta. Työntekijä joutuu siis yksin kamppai­lemaan oikeu­destaan turval­lisiin työolo­suh­teisiin.

– Oli surul­lista, että niin monessa tapauk­sessa tuli esiin esimiehen osaamat­tomuus, kykene­mät­tömyys tai halut­tomuus tukea vainottua henkilöä.

Vain yhdessä kerto­muk­sessa esimies otti vastuun ja työyh­teisö ja poliisi tekivät kaikkensa. Siinä vainoa­minen saatiinkin päättymään ja vainoaja sai rangais­tuksen.

Pahim­millaan esimies ei halunnut keskus­tella vainoa­mi­sesta ollenkaan, ja koko työyh­teisö vaikeni siitä.

– Siinä tilan­teessa oli työpaik­ka­kiusaa­misen piirteitä, sillä työnte­kijää syytettiin huonosta työn tekemi­sestä.

On ollut myös tilanne, jossa asiakas on tehnyt työnte­ki­jästä rikosil­moi­tuksen ja syyttänyt häntä väärin toimi­mi­sesta. Tällai­sessa tapauk­sessa työnantaja on katsonut, että on ensin selvi­tettävä, onko työntekijä toiminut virheel­li­sesti työssään, jolloin työnan­tajan intres­seissä ei ole työnte­kijän takana seiso­minen, vaan asiakkaan oikeus­turvan toteu­tu­minen.

Vainoa­mi­sesta keskus­teltava julki­sesti

Yhden työnte­kijän vainoa­minen voi vaikuttaa koko työyh­teisöön, koska työntekijä luonnol­li­sesti pyrkii hakemaan apua siltä. Mutta voi käydä myös niin, että vainoa­minen siirtyy toiselle työnte­ki­jälle tai esimie­helle.

Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoaminen on työväkivaltaa.

Julki­suu­dessa ei keskus­tella vainoa­mi­sesta. Oinonen arvelee, että keskus­telun pelätään provo­soivan toimintaan ne ihmiset, jotka hakevat oikeu­tusta omalle väkival­tai­selle tai uhkaa­valle toimin­nalleen saadakseen hyvitystä tai kostaakseen omassa tilan­teessaan.

– Kun erään sosiaa­li­työn­te­kijän kotiin murtau­duttiin ja hänet ryöstettiin, pelättiin sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden keskuu­dessa, että siitä julki­sesti puhuminen voi provo­soida muita toimimaan samoin.

Oinosen mukaan asiasta pitäisi puhua enemmän ja tuoda painok­kaasti esiin, että vainoa­minen tulee tunnistaa ja tunnustaa, että se ei ole hyväk­syt­tävää, minkä ammat­ti­jär­jestöt ja työter­veys­laitos ovatkin jo tehneet.

Liian useasti sosiaa­li­työn­te­kijät kuitenkin hyväk­syvät asiakkaan uhkaavan käytöksen ja vaikuttaa siltä, että väkival­lasta on tullut normaali osa sosiaa­li­työtä.

– Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoa­minen on työvä­ki­valtaa, Oinonen muistuttaa.

Vainoa­mis­ti­lan­teissa olisi ensiar­voisen tärkeää, että työnantaja ja organi­saatio ottavat vastuun vainoa­misen selvit­tä­mi­sestä ja tukevat työnte­kijää sekä huoleh­tivat hänen ja hänen perheensä turval­li­suu­desta.

Työpai­koilla tehtäviin uhkakar­toi­tuksiin ja väkival­ta­ti­lan­teita koskeviin kyselyihin tulisi Oinosen mielestä liittää vaino­ko­ke­muksia koskeva kysely. Näin vainoa­misen yleisyyttä saataisiin selville ja työnte­ki­jöiden olisi helpompaa tunnistaa vainoa­minen.

– Joskus työntekijä ei välttä­mättä tunnista sitä, koska se kehittyy usein prosessin omaisesti alkaen vaikka yksit­täi­sestä puhelusta tai viestistä ja kasvaen pikku hiljaa satoihin erilaisiin yhtey­den­ot­toihin ja uhkai­luihin.

Jos tietoa vainoa­mis­ko­ke­muk­sista saataisiin enemmän, auttaisi se kehit­tämään vainoa­misen uhriksi joutu­neiden työnte­ki­jöiden autta­mis­jär­jes­telmää, jota tällä hetkellä ei ole.

Iita Kettunen