Lastensuojelun sosiaalityöntekijä Marjo Oinonen joutui joitakin vuosia sitten miespuolisen asiakkaansa vainoamaksi. Vainoaja oli rekrytoinut tuekseen jopa apulaisia. Vainoamista kesti lähes kolme vuotta, ja se kohdistui Oinosen lisäksi hänen perheeseensä. Kokemus oli hyvin traumaattinen.

 

Sosiaa­li­työn­tekijä Marjo Oinonen halusi ymmärtää kokemaansa syvemmin. Niinpä hän otti lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­ki­jöihin kohdis­tuvan vainoa­misen viime vuonna Tampereen yliopis­tossa hyväk­sytyn lisen­si­aat­ti­tut­ki­muk­sensa aiheeksi.

– Haluan tutki­muk­sellani vaikuttaa myös siihen, että tunnus­tet­taisiin lasten­suo­je­lu­työhön liittyviä haasteita ja yritet­täisiin vaikuttaa niihin, jotta työnte­kijät pysyi­sivät paremmin työssään.

Oinosen mukaan vainoa­minen on lasten­suojelun sosiaa­li­työssä vaiettu ilmiö, jonka laajuutta on vaikea määri­tellä, sillä sitä ei ole tutkittu juuri lainkaan.

– Vainoa­mista esiintyy yleensä aloilla, joilla joudutaan tekemään rajoit­ta­mis­pää­töksiä ja käyttämään valtaa asiakkaan elämään, kuten poliisin, tervey­den­huollon, ravin­to­la­hen­ki­lö­kunnan ja sosiaa­lityön tehtä­vissä.

Vainottuja syyllistetään

Oinosen oli vaikea saada osallis­tujia tutki­muk­seensa. Lukemat­tomien pyyntöjen ja kirjoi­tus­kut­sujen jälkeen hän sai vastauksen seitse­mältä henki­löltä, joiden kirjoit­tamat kerto­mukset ovat hänen narra­tii­visen tutki­muk­sensa lähtö­kohta.

Haasta­tel­tavia oli vaikea löytää Oinosen mukaan muun muassa siksi, että kokemus on niin trauma­ti­soiva. Vainotut työnte­kijät voivat pelätä joko itse paljas­tu­vansa tai paljas­ta­vansa asiak­kaansa.

Nyt on aika puhua työnsä vuoksi vainotuista.

Joissakin tapauk­sissa työnte­kijää oli työpai­kalla syyllis­tetty vainoa­misen aiheut­ta­mi­sesta, ja joissain vainoa­minen oli seurannut seuraavan työpaikkaan.

– Yksi työntekijä kertoi työka­ve­rinsa kommen­toineen hänen vainoa­mistaan, että ”minulle ei koskaan olisi voinut käydä noin”.

Eräs toinen työntekijä arveli, että hän ei saanut avoinna olevaa virkaa, koska hän oli saanut vainoa­mi­sensa vuoksi hankalan ihmisen leiman.

Oinosen mukaan sosiaa­li­työn­te­kijät saattavat vaieta vainoa­mi­sestaan myös siksi, että heillä on vahva moraa­linen vastuu asiak­kaistaan. He saattavat ajatella heiken­tä­vänsä huonossa asemassa olevan ihmisen asemaa, jos he kertovat tämän toimin­nasta.

Työnte­kijät eivät liioin aina tunnista vainoa­mi­seksi asiakkaan jatkuvia uhkailuja ja yhtey­den­ottoja.

– Kun eräs kollega luki työni, hän sanoi ymmär­tä­vänsä vasta nyt, mitä hänelle tapahtui 20 vuotta sitten, mutta silloin hän ei osannut nimetä sitä vainoa­mi­seksi

Vainoa­minen aiheuttaa vaino­tuille muun muassa mielen­ter­vey­son­gelmia, toimin­ta­kyvyn laskua, jatkuvaa pelkoa ja varuil­laa­noloa.

Työnte­ki­jöihin kohdistuva vaino eroaa parisuhteen jälkei­sestä vainoa­mi­sesta muun muassa siinä, että työntekijä voidaan nimetä sosiaa­li­sessa mediassa ja perustaa viharyhmiä, jotka ovat erityisen trauma­ti­soivia työnte­ki­jöille.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organisaation, työyhteisön tai esimiehen tukea.

Vaino saattaa siirtyä työpai­kalta yksityi­se­lämään ja kohdistua perheen­jä­seniin. Tämä voi muuttaa perheen­jä­senten rooleja: puoli­sosta tai lapsista saattaa tulla vainotun perheen­jä­senen suojelija.

− Eräässä tapauk­sessa isän lähdettyä työmat­kalle perheen lapsi varus­tautui nukkumaan mennessään pesäpal­lo­mai­lalla suojel­lakseen äitiä.

Ei tukea työnantajalta

Vaino­tuilla oli monen­laisia selviy­ty­mis­keinoja tilan­teestaan. Usein ystävät ja läheiset olivat turvana. Jotkut yrittivät hankkia vainoa­jalle lähes­ty­mis­kieltoa ja saattaa hänet rikosoi­keu­del­liseen vastuuseen. Joskus vaino vaikutti myös talou­del­liseen tilan­teeseen, kun henkilö joutui vaihtamaan työtä. Työaikaa kului todis­tusai­neiston kerää­miseen polii­sille.

Joidenkin selviy­ty­mis­keino oli, että he eivät näyttäneet pelkoaan vainoa­jalle. Jotkut taas yrittivät ymmärtää hänen käyttäy­ty­mistään, ja vainolle keksittiin selityksiä, jotta sen voisi paremmin hyväksyä.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organi­saation, työyh­teisön tai esimiehen tukea. Joskus vainoa­minen miellettiin työnte­kijän yksityi­seksi asiaksi ja hänen odotettiin yksin hoitavan sen, vaikka vainoa­minen johtui nimenomaan ammatissa toimi­mi­sesta. Työntekijä joutuu siis yksin kamppai­lemaan oikeu­destaan turval­lisiin työolo­suh­teisiin.

– Oli surul­lista, että niin monessa tapauk­sessa tuli esiin esimiehen osaamat­tomuus, kykene­mät­tömyys tai halut­tomuus tukea vainottua henkilöä.

Vain yhdessä kerto­muk­sessa esimies otti vastuun ja työyh­teisö ja poliisi tekivät kaikkensa. Siinä vainoa­minen saatiinkin päättymään ja vainoaja sai rangais­tuksen.

Pahim­millaan esimies ei halunnut keskus­tella vainoa­mi­sesta ollenkaan, ja koko työyh­teisö vaikeni siitä.

– Siinä tilan­teessa oli työpaik­ka­kiusaa­misen piirteitä, sillä työnte­kijää syytettiin huonosta työn tekemi­sestä.

On ollut myös tilanne, jossa asiakas on tehnyt työnte­ki­jästä rikosil­moi­tuksen ja syyttänyt häntä väärin toimi­mi­sesta. Tällai­sessa tapauk­sessa työnantaja on katsonut, että on ensin selvi­tettävä, onko työntekijä toiminut virheel­li­sesti työssään, jolloin työnan­tajan intres­seissä ei ole työnte­kijän takana seiso­minen, vaan asiakkaan oikeus­turvan toteu­tu­minen.

Vainoamisesta keskusteltava julkisesti

Yhden työnte­kijän vainoa­minen voi vaikuttaa koko työyh­teisöön, koska työntekijä luonnol­li­sesti pyrkii hakemaan apua siltä. Mutta voi käydä myös niin, että vainoa­minen siirtyy toiselle työnte­ki­jälle tai esimie­helle.

Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoaminen on työväkivaltaa.

Julki­suu­dessa ei keskus­tella vainoa­mi­sesta. Oinonen arvelee, että keskus­telun pelätään provo­soivan toimintaan ne ihmiset, jotka hakevat oikeu­tusta omalle väkival­tai­selle tai uhkaa­valle toimin­nalleen saadakseen hyvitystä tai kostaakseen omassa tilan­teessaan.

– Kun erään sosiaa­li­työn­te­kijän kotiin murtau­duttiin ja hänet ryöstettiin, pelättiin sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden keskuu­dessa, että siitä julki­sesti puhuminen voi provo­soida muita toimimaan samoin.

Oinosen mukaan asiasta pitäisi puhua enemmän ja tuoda painok­kaasti esiin, että vainoa­minen tulee tunnistaa ja tunnustaa, että se ei ole hyväk­syt­tävää, minkä ammat­ti­jär­jestöt ja työter­veys­laitos ovatkin jo tehneet.

Liian useasti sosiaa­li­työn­te­kijät kuitenkin hyväk­syvät asiakkaan uhkaavan käytöksen ja vaikuttaa siltä, että väkival­lasta on tullut normaali osa sosiaa­li­työtä.

– Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoa­minen on työvä­ki­valtaa, Oinonen muistuttaa.

Vainoa­mis­ti­lan­teissa olisi ensiar­voisen tärkeää, että työnantaja ja organi­saatio ottavat vastuun vainoa­misen selvit­tä­mi­sestä ja tukevat työnte­kijää sekä huoleh­tivat hänen ja hänen perheensä turval­li­suu­desta.

Työpai­koilla tehtäviin uhkakar­toi­tuksiin ja väkival­ta­ti­lan­teita koskeviin kyselyihin tulisi Oinosen mielestä liittää vaino­ko­ke­muksia koskeva kysely. Näin vainoa­misen yleisyyttä saataisiin selville ja työnte­ki­jöiden olisi helpompaa tunnistaa vainoa­minen.

– Joskus työntekijä ei välttä­mättä tunnista sitä, koska se kehittyy usein prosessin omaisesti alkaen vaikka yksit­täi­sestä puhelusta tai viestistä ja kasvaen pikku hiljaa satoihin erilaisiin yhtey­den­ot­toihin ja uhkai­luihin.

Jos tietoa vainoa­mis­ko­ke­muk­sista saataisiin enemmän, auttaisi se kehit­tämään vainoa­misen uhriksi joutu­neiden työnte­ki­jöiden autta­mis­jär­jes­telmää, jota tällä hetkellä ei ole.

Iita Kettunen