Lastensuojelun sosiaalityöntekijä Marjo Oinonen joutui joitakin vuosia sitten miespuolisen asiakkaansa vainoamaksi. Vainoaja oli rekrytoinut tuekseen jopa apulaisia. Vainoamista kesti lähes kolme vuotta, ja se kohdistui Oinosen lisäksi hänen perheeseensä. Kokemus oli hyvin traumaattinen.

 

Sosi­aa­li­työn­te­kijä Marjo Oinonen halusi ymmär­tää koke­maansa syvem­min. Niinpä hän otti las­ten­suo­je­lun sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­hin koh­dis­tu­van vai­noa­mi­sen viime vuonna Tampereen yli­opis­tossa hyväk­sy­tyn lisen­si­aat­ti­tut­ki­muk­sensa aiheeksi.

– Haluan tut­ki­muk­sel­lani vai­kut­taa myös sii­hen, että tun­nus­tet­tai­siin las­ten­suo­je­lu­työ­hön liit­ty­viä haas­teita ja yri­tet­täi­siin vai­kut­taa nii­hin, jotta työn­te­ki­jät pysyi­si­vät parem­min työssään.

Oinosen mukaan vai­noa­mi­nen on las­ten­suo­je­lun sosi­aa­li­työssä vai­ettu ilmiö, jonka laa­juutta on vai­kea mää­ri­tellä, sillä sitä ei ole tut­kittu juuri lainkaan.

– Vainoamista esiin­tyy yleensä aloilla, joilla jou­du­taan teke­mään rajoit­ta­mis­pää­tök­siä ja käyt­tä­mään val­taa asiak­kaan elä­mään, kuten polii­sin, ter­vey­den­huol­lon, ravin­to­la­hen­ki­lö­kun­nan ja sosi­aa­li­työn tehtävissä.

Vainottuja syyllistetään

Oinosen oli vai­kea saada osal­lis­tu­jia tut­ki­muk­seensa. Lukemattomien pyyn­tö­jen ja kir­joi­tus­kut­su­jen jäl­keen hän sai vas­tauk­sen seit­se­mältä hen­ki­löltä, joi­den kir­joit­ta­mat ker­to­muk­set ovat hänen nar­ra­tii­vi­sen tut­ki­muk­sensa lähtökohta.

Haastateltavia oli vai­kea löy­tää Oinosen mukaan muun muassa siksi, että koke­mus on niin trau­ma­ti­soiva. Vainotut työn­te­ki­jät voi­vat pelätä joko itse pal­jas­tu­vansa tai pal­jas­ta­vansa asiakkaansa.

Nyt on aika puhua työnsä vuoksi vainotuista.

Joissakin tapauk­sissa työn­te­ki­jää oli työ­pai­kalla syyl­lis­tetty vai­noa­mi­sen aiheut­ta­mi­sesta, ja jois­sain vai­noa­mi­nen oli seu­ran­nut seu­raa­van työpaikkaan.

– Yksi työn­te­kijä ker­toi työ­ka­ve­rinsa kom­men­toi­neen hänen vai­noa­mis­taan, että ”minulle ei kos­kaan olisi voi­nut käydä noin”.

Eräs toi­nen työn­te­kijä arveli, että hän ei saa­nut avoinna ole­vaa vir­kaa, koska hän oli saa­nut vai­noa­mi­sensa vuoksi han­ka­lan ihmi­sen leiman.

Oinosen mukaan sosi­aa­li­työn­te­ki­jät saat­ta­vat vai­eta vai­noa­mi­ses­taan myös siksi, että heillä on vahva moraa­li­nen vas­tuu asiak­kais­taan. He saat­ta­vat aja­tella hei­ken­tä­vänsä huo­nossa ase­massa ole­van ihmi­sen ase­maa, jos he ker­to­vat tämän toiminnasta.

Työntekijät eivät lii­oin aina tun­nista vai­noa­mi­seksi asiak­kaan jat­ku­via uhkai­luja ja yhteydenottoja.

– Kun eräs kol­lega luki työni, hän sanoi ymmär­tä­vänsä vasta nyt, mitä hänelle tapah­tui 20 vuotta sit­ten, mutta sil­loin hän ei osan­nut nimetä sitä vainoamiseksi

Vainoaminen aiheut­taa vai­no­tuille muun muassa mie­len­ter­vey­son­gel­mia, toi­min­ta­ky­vyn las­kua, jat­ku­vaa pel­koa ja varuillaanoloa.

Työntekijöihin koh­dis­tuva vaino eroaa pari­suh­teen jäl­kei­sestä vai­noa­mi­sesta muun muassa siinä, että työn­te­kijä voi­daan nimetä sosi­aa­li­sessa mediassa ja perus­taa viha­ryh­miä, jotka ovat eri­tyi­sen trau­ma­ti­soi­via työntekijöille.

Usein vainottu työntekijä jää Oinosen mukaan selviämään yksin vailla organisaation, työyhteisön tai esimiehen tukea.

Vaino saat­taa siir­tyä työ­pai­kalta yksi­tyi­se­lä­mään ja koh­dis­tua per­heen­jä­se­niin. Tämä voi muut­taa per­heen­jä­sen­ten roo­leja: puo­li­sosta tai lap­sista saat­taa tulla vai­no­tun per­heen­jä­se­nen suojelija.

− Eräässä tapauk­sessa isän läh­det­tyä työ­mat­kalle per­heen lapsi varus­tau­tui nuk­ku­maan men­nes­sään pesä­pal­lo­mai­lalla suo­jel­lak­seen äitiä.

Ei tukea työnantajalta

Vainotuilla oli monen­lai­sia sel­viy­ty­mis­kei­noja tilan­tees­taan. Usein ystä­vät ja lähei­set oli­vat tur­vana. Jotkut yrit­ti­vät hank­kia vai­noa­jalle lähes­ty­mis­kiel­toa ja saat­taa hänet riko­soi­keu­del­li­seen vas­tuuseen. Joskus vaino vai­kutti myös talou­del­li­seen tilan­tee­seen, kun hen­kilö jou­tui vaih­ta­maan työtä. Työaikaa kului todis­tusai­neis­ton kerää­mi­seen poliisille.

Joidenkin sel­viy­ty­mis­keino oli, että he eivät näyt­tä­neet pel­ko­aan vai­noa­jalle. Jotkut taas yrit­ti­vät ymmär­tää hänen käyt­täy­ty­mis­tään, ja vai­nolle kek­sit­tiin seli­tyk­siä, jotta sen voisi parem­min hyväksyä.

Usein vai­nottu työn­te­kijä jää Oinosen mukaan sel­viä­mään yksin vailla orga­ni­saa­tion, työyh­tei­sön tai esi­mie­hen tukea. Joskus vai­noa­mi­nen miel­let­tiin työn­te­ki­jän yksi­tyi­seksi asiaksi ja hänen odo­tet­tiin yksin hoi­ta­van sen, vaikka vai­noa­mi­nen joh­tui nime­no­maan amma­tissa toi­mi­mi­sesta. Työntekijä jou­tuu siis yksin kamp­pai­le­maan oikeu­des­taan tur­val­li­siin työolosuhteisiin.

– Oli surul­lista, että niin monessa tapauk­sessa tuli esiin esi­mie­hen osaa­mat­to­muus, kyke­ne­mät­tö­myys tai halut­to­muus tukea vai­not­tua henkilöä.

Vain yhdessä ker­to­muk­sessa esi­mies otti vas­tuun ja työyh­teisö ja poliisi teki­vät kaik­kensa. Siinä vai­noa­mi­nen saa­tiin­kin päät­ty­mään ja vai­noaja sai rangaistuksen.

Pahimmillaan esi­mies ei halun­nut kes­kus­tella vai­noa­mi­sesta ollen­kaan, ja koko työyh­teisö vai­keni siitä.

– Siinä tilan­teessa oli työ­paik­ka­kiusaa­mi­sen piir­teitä, sillä työn­te­ki­jää syy­tet­tiin huo­nosta työn tekemisestä.

On ollut myös tilanne, jossa asia­kas on teh­nyt työn­te­ki­jästä riko­sil­moi­tuk­sen ja syyt­tä­nyt häntä vää­rin toi­mi­mi­sesta. Tällaisessa tapauk­sessa työ­nan­taja on kat­so­nut, että on ensin sel­vi­tet­tävä, onko työn­te­kijä toi­mi­nut vir­heel­li­sesti työs­sään, jol­loin työ­nan­ta­jan int­res­seissä ei ole työn­te­ki­jän takana sei­so­mi­nen, vaan asiak­kaan oikeus­tur­van toteutuminen.

Vainoamisesta keskusteltava julkisesti

Yhden työn­te­ki­jän vai­noa­mi­nen voi vai­kut­taa koko työyh­tei­söön, koska työn­te­kijä luon­nol­li­sesti pyr­kii hake­maan apua siltä. Mutta voi käydä myös niin, että vai­noa­mi­nen siir­tyy toi­selle työn­te­ki­jälle tai esimiehelle.

Julkinen keskustelu on tärkein keino tarttua siihen, ja vainoaminen on työväkivaltaa.

Julkisuudessa ei kes­kus­tella vai­noa­mi­sesta. Oinonen arve­lee, että kes­kus­te­lun pelä­tään pro­vo­soi­van toi­min­taan ne ihmi­set, jotka hake­vat oikeu­tusta omalle väki­val­tai­selle tai uhkaa­valle toi­min­nal­leen saa­dak­seen hyvi­tystä tai kos­taak­seen omassa tilanteessaan.

– Kun erään sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kotiin mur­tau­dut­tiin ja hänet ryös­tet­tiin, pelät­tiin sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den kes­kuu­dessa, että siitä jul­ki­sesti puhu­mi­nen voi pro­vo­soida muita toi­mi­maan samoin.

Oinosen mukaan asiasta pitäisi puhua enem­män ja tuoda pai­nok­kaasti esiin, että vai­noa­mi­nen tulee tun­nis­taa ja tun­nus­taa, että se ei ole hyväk­syt­tä­vää, minkä ammat­ti­jär­jes­töt ja työ­ter­veys­lai­tos ovat­kin jo tehneet.

Liian useasti sosi­aa­li­työn­te­ki­jät kui­ten­kin hyväk­sy­vät asiak­kaan uhkaa­van käy­tök­sen ja vai­kut­taa siltä, että väki­val­lasta on tul­lut nor­maali osa sosiaalityötä.

– Julkinen kes­kus­telu on tär­kein keino tart­tua sii­hen, ja vai­noa­mi­nen on työ­vä­ki­val­taa, Oinonen muistuttaa.

Vainoamistilanteissa olisi ensiar­voi­sen tär­keää, että työ­nan­taja ja orga­ni­saa­tio otta­vat vas­tuun vai­noa­mi­sen sel­vit­tä­mi­sestä ja tuke­vat työn­te­ki­jää sekä huo­leh­ti­vat hänen ja hänen per­heensä turvallisuudesta.

Työpaikoilla teh­tä­viin uhka­kar­toi­tuk­siin ja väki­val­ta­ti­lan­teita kos­ke­viin kyse­lyi­hin tulisi Oinosen mie­lestä liit­tää vai­no­ko­ke­muk­sia kos­keva kysely. Näin vai­noa­mi­sen ylei­syyttä saa­tai­siin sel­ville ja työn­te­ki­jöi­den olisi hel­pom­paa tun­nis­taa vainoaminen.

– Joskus työn­te­kijä ei vält­tä­mättä tun­nista sitä, koska se kehit­tyy usein pro­ses­sin omai­sesti alkaen vaikka yksit­täi­sestä puhe­lusta tai vies­tistä ja kas­vaen pikku hil­jaa satoi­hin eri­lai­siin yhtey­den­ot­toi­hin ja uhkailuihin.

Jos tie­toa vai­noa­mis­ko­ke­muk­sista saa­tai­siin enem­män, aut­taisi se kehit­tä­mään vai­noa­mi­sen uhriksi jou­tu­nei­den työn­te­ki­jöi­den aut­ta­mis­jär­jes­tel­mää, jota tällä het­kellä ei ole.

Iita Kettunen