Sote-uudistus lähenee mutta lastensuojelun kartassa ja maastossa on vielä paljon tutkittavaa, kirjoittaa STM:n sosiaalineuvos Elina Palola.

 

 

Sote-uudis­tuk­sesta on vih­doin tulossa totta: vuo­den­vaih­teen jäl­keen kun­nat eivät Helsinkiä lukuu­not­ta­matta enää jär­jestä sote-pal­ve­luja, vaan jär­jes­tä­mis­vas­tuussa ovat hyvinvointialueet.

Sosiaali- ja ter­veys­mi­nis­te­riön tou­ko­kui­nen uuti­nen ker­toi val­mis­te­lun tilan­teesta näin: ”Toimeenpano ete­nee kai­killa alueilla tie­kar­tan mukai­sesti. Tällä het­kellä ei ole tun­nis­tettu sel­lai­sia ris­kejä, jotka estäi­si­vät jär­jes­tä­mis­vas­tuun tur­val­li­sen siirtymän.”

Mutta kyllä: muu­tos on suu­rempi kuin usein aja­tel­laan, se vai­kut­taa mei­hin kaik­kiin, eikä sen kartta ole yhtä kuin maasto.

Uudistuksen tar­koi­tus ei ole siir­tää nykyi­siä pal­ve­luja hyvin­voin­tia­lueille sel­lai­se­naan, vaan kehit­tää uusia toi­min­ta­mal­leja ja tuotantotapoja.

Tämä tar­koit­taa pit­kä­jän­teistä työtä yhden­ver­tais­ten pal­ve­lu­jen tur­vaa­mi­seksi, esi­mer­kiksi pal­ve­lu­kri­tee­rien yhden­mu­kais­ta­mista ja pal­ve­lu­ver­kon suunnittelemista.

Lastensuojelua voi perus­tel­lusti pitää yhtenä onnis­tu­mi­sen kriit­ti­sistä mit­ta­reista: jos se saa­daan koko­nai­suu­tena toi­mi­maan hyvin, saa­daan kyllä muut­kin pal­ve­lut. Uusien toi­min­ta­mal­lien ja rat­kai­su­jen käyt­töön­o­ton suun­nit­telu onkin aloi­tet­tava vii­meis­tään nyt, ja koko­nai­suutta on kyet­tävä ohjaamaan.

Uudenlaisen tie­dolla ohjaa­mi­sen edis­tä­mi­seksi pal­ve­lu­ko­ko­nai­suuk­sien vai­kut­ta­vuus­pe­rus­taista ohjausta – eli kykyä ohjata pal­ve­lu­jär­jes­tel­mää siten, että käy­tössä ole­villa resurs­seilla saa­daan tuo­tet­tua mah­dol­li­sim­man vai­kut­ta­vat pal­ve­lut – pilo­toi­daan sosi­aali- ja ter­veys­mi­nis­te­riön ja hyvin­voin­tia­luei­den verkostossa.

Lastensuojelun osalta vai­kut­ta­vuus­pe­rus­tai­sen ohjauk­sen edis­tä­mi­nen tulee ole­maan vaa­tiva ja moni­nai­nen tehtävä.

Miten hyvin­voin­tia­lueilla pitäisi jär­jes­täy­tyä, jotta rajal­li­set resurs­sit saa­daan käyt­töön opti­maa­li­sesti ja las­ten oikeu­det toteutuvat?

Hankkeet tukevat valmistelua

Jo rei­lun kah­den vuo­den ajan alueilla on ollut eril­lis­ra­hoi­tusta mm. hyvin­voin­tia­lu­een tär­keän sisäl­löl­li­sen yti­men eli tule­vai­suu­den sosi­aali- ja ter­veys­kes­kuk­sen kehittämiseen.

Nyt THL:n arvioin­ti­ra­portti suo­sit­taa yhteis­ke­hit­tä­mi­sen suun­taa­mista eri­tyi­sesti sote-kes­kuk­sen mal­lin­ta­mi­seen. Siinä kon­kre­ti­soi­tuu kun­kin alu­een näke­mys käy­tän­nön sote-inte­graa­tiosta perus­pal­ve­luissa, samoin sosi­aa­li­työn ja koko las­ten­suo­je­lun asema osana uutta organisaatiota.

Valmistelun ede­tessä kun­tien, jär­jes­tö­jen ja mui­den sidos­ryh­mien kanssa teh­tävä yhteis­työ ja sen roo­li­tus koros­tu­vat yhä enemmän.

Ei riitä, että 80 prosenttia väestöstä voi hyvin.

Lastensuojelun kan­nalta erit­täin tär­keitä toi­min­toja on esi­mer­kiksi las­ten, nuor­ten ja per­hei­den eri pal­ve­lui­hin, työl­li­syy­teen, tur­val­li­suu­teen ja kotou­tu­mi­seen liit­ty­villä yhdys­pin­noilla. Näitä yhdys­pin­toja on läh­detty kulu­valla hal­li­tus­kau­della vah­vis­ta­maan sekä Euroopan sosi­aa­li­ra­has­ton tur­vin että vii­dessä alu­eel­li­sessa hank­keessa, yhteis­työssä tule­vai­suu­den sote-kes­kus –kehit­tä­mi­sen kanssa.

Lähtökohtana on ollut, ettei las­ten­suo­jelu yksin pysty vas­taa­maan pal­jon tukea tar­vit­se­vien las­ten, nuor­ten ja per­hei­den tar­pei­siin. Siksi tar­vi­taan monia­lai­sesti toi­mi­van las­ten­suo­je­lun yhdessä teke­mi­sen käy­tän­tö­jen raken­ta­mista ja kehit­tä­mistä, johon sote-uudis­tuk­sen kun­nian­hi­moi­nen toi­meen­pano tar­joaa mahdollisuudet.

Valtionavustusten tur­vin teh­tä­vän muu­tos­työn pain­opis­teenä onkin ollut taata las­ten­suo­je­lun asiak­kaina ole­vien las­ten ja nuor­ten oikeus laa­duk­kaa­seen kou­lu­tuk­seen sekä yksi­löl­li­seen tukeen ja hoi­toon var­mis­ta­malla sys­te­maat­ti­nen yhteis­toi­minta las­ten­suo­je­lun ja ope­tus­toi­men sekä mie­len­ter­veys- ja päih­de­pal­ve­lu­jen kesken.

Tänä keväänä olemme käy­neet antoi­sat kes­kus­te­lut kaik­kien hank­kei­den kanssa, jotta nii­den koke­muk­set ja näke­myk­set saa­daan mukaan las­ten­suo­je­lun kehit­tä­mis­työ­hön niin alueilla kuin kansallisestikin.

Lastensuojelun kehittäjiä kannattaa kuulla

Kehittämisen pain­opis­teet vaih­te­le­vat alueit­tain, mutta jok­seen­kin kaik­kialla resurssi- ja yhteis­työ­haas­teet ovat osoit­tau­tu­neet suu­riksi.  Samalla on poh­dittu, miten var­mis­te­taan se, että hyvin­voin­tia­lu­eet näke­vät myös yhteis­työ­alue-tasoi­sen teke­mi­sen ja yhteis­ten toi­min­ta­mal­lien hyödyn.

Vaikuttavan las­ten­suo­je­lun olisi kyet­tävä jous­ta­viin rat­kai­sui­hin lap­sen ja nuo­ren arjessa, mutta sekä las­ten­suo­je­lun avo‑, sijais- että jäl­ki­huol­lon pal­ve­luissa on pal­jon alu­eel­lista vari­aa­tiota siinä, mitä pal­ve­luita on yli­päänsä käy­tet­tä­vissä – pal­ve­lu­va­li­koima voi olla hyvin urau­tu­nut tai kapea.

Lisäksi las­ten­suo­je­lu­yk­sik­kö­jen lisään­tyessä alu­een pal­ve­lut eivät aina pysy mukana, ja eri­tyi­sesti usei­den eri pal­ve­lu­jen tar­peessa ole­vat lap­set ja nuo­ret jää­vät ilman riit­tä­vää tukea ja hoi­toa. Alueiden toi­mi­jat toi­vo­vat­kin las­ten­suo­je­lu­lai­tos­ten lupa­pro­ses­sei­hin tar­kem­paa huo­miota sii­hen, mikä on alu­een pal­ve­lu­jen kantokyky.

Alaikäisten päih­de­pal­ve­luja ei vält­tä­mättä ole saa­ta­villa lain­kaan, ja mie­len­ter­veys­pal­ve­luista on suuri pula. Mielenterveyden tukea tar­vit­se­ville nuo­rille ei myös­kään ole riit­tä­västi jal­kau­tu­van tuen palveluita.

Organisaatiokeskeisyyden pai­neessa lap­sen etu uhkaa jäädä var­joon. Erityisesti sekä mie­len­ter­veys- että päih­de­pul­mien kanssa kamp­pai­le­via lap­sia ja nuo­ria siir­rel­lään pal­ve­lui­den välillä, ja pro­sessi joh­taa lopulta usein sijoitukseen.

Sellaisia lai­tos- tai per­he­hoi­to­paik­koja, joissa voi­tai­siin vas­tata vaka­vam­piin mie­len­ter­veys­haas­tei­siin ei ole riit­tä­västi tar­jolla. Tämä ruok­kii myös sijais­huol­to­paik­ko­jen vaih­tu­vuutta. Lapsi jou­du­taan liian usein sijoit­ta­maan sen vuoksi, ettei psy­kiat­rista hoi­toa ole saatavilla.

Myös las­ten­suo­je­lun ja vam­mais­pal­ve­lui­den yhdys­pinta on usein haas­tava. Uudenlaisia rat­kai­suja siis tarvitaan.

Muutoskehittäjien mukaan yhdessä teke­mi­sen kult­tuuri ei edel­leen­kään aina toteudu, vaan eri toi­mi­joilla tun­tuu ole­van sit­keästi oma agendansa.

Kehittämishankkeissa onkin ymmär­retty, että myös las­ten­suo­je­lu­työn sidos­ryh­mät tar­vit­se­vat kou­lu­tusta ja uusia yhdessä teke­mi­sen mal­leja. Lisäksi oleel­lista on las­ten, nuor­ten ja hei­dän van­hem­piensa osal­li­suus sekä koke­mus­asian­tun­ti­joi­den hyödyntäminen.

Henkilöstö on kriittinen tekijä onnistumisessa

Koko muu­tok­sen avain on lopul­ta­kin osaava ja moti­voi­tu­nut hen­ki­löstö, joka tuot­taa pal­ve­lut sosi­aali- ja ter­vey­den­huol­lon asiakkaille.

Toimintaa oli­si­kin alusta saakka raken­net­tava niin, että hyvin­voin­tia­lue on hyvä työ­nan­taja, myös kai­kille las­ten­suo­je­lun ammat­ti­lai­sille. Henkilöstön kehit­ty­mi­sen ja osaa­mi­sen tuke­mi­nen onkin olen­nai­nen osa vai­kut­ta­vaa muutostyötä.

Joidenkin hyvin­voin­tia­luei­den val­mis­te­lussa on jo lin­jattu esi­mer­kiksi las­ten­suo­je­lun joh­ta­van sosi­aa­li­työn­te­ki­jän työn­te­ki­jä­mi­toi­tusta. Myös tii­mien kehit­tä­mi­nen ja eri­tyis­so­si­aa­li­työn­te­ki­jän työ — esi­mer­kiksi kon­sul­tointi, men­to­rointi, työ­pa­ri­työ ja tii­mien toi­mi­vuu­den haas­tei­den poh­dinta yhdessä — on koettu tarpeelliseksi.

Ylipäänsä työn tuke­mi­sen raken­teita tulisi muu­tos­ke­hit­tä­jien mie­lestä vah­vis­taa ja työn­te­ki­jöi­den työn­ku­via tar­kas­tella ja mää­ri­tellä uudes­taan. Eikä jän­nit­teitä ja konflik­teja pidä väl­tellä, vaan nos­taa avoi­meen keskusteluun.

Joka tapauk­sessa sote-muu­tok­sen tie­kar­tan toi­meen­pano muok­kaa koko suo­ma­lai­sen hyvin­voin­ti­val­tion tie­kart­taa ja maastoa.

Ja jotta kartta toi­mii ohjeena, on sen oltava ajan­ta­sai­nen ja tun­net­tava maas­tonsa hui­puista syvänteisiin.

Lastensuojelun ja vammaispalveluiden yhdyspinta on haastava.

Yksinkertaistavien kart­to­jen ansaan ei kui­ten­kaan kan­nata lan­geta, sillä sys­tee­mi­teo­ree­tikko Nora Batesonia mukail­len jokai­nen kartta on lopul­ta­kin virheellinen.

Lisäksi on hyvä muis­taa, että komplek­si­suus­puhe tuot­taa hel­posti vain lisää komplek­si­suutta. Sen sijaan tar­vi­taan usein asioi­den yksin­ker­tais­ta­mista — perus­asioi­hin palaa­mista — ilmiöi­den moni­mut­kaista luon­netta kui­ten­kaan kadottamatta.

Historiallisesti hyvin­voin­ti­val­tio on yhtäältä indi­vi­dua­lis­min ja kol­lek­ti­vis­min väli­nen kom­pro­missi, toi­saalta tur­val­li­suu­den ja vapau­den yhteensovitus.

Erityisesti las­ten­suo­je­lussa näi­den arvo­jen väli­set konflik­tit ovat arkipäivää.

Hyvinvointivaltion kes­kei­nen arvo on yksi­löi­den riit­tävä hyvin­vointi, eikä se, että 80 pro­sent­tia väes­töstä voi hyvin, riitä tulokseksi.

Hyvinvointialueiden val­mis­te­li­joille hyvänä ohjeena toi­mii­kin eme­ri­ta­pro­fes­sori Briitta Koskisen totea­mus siitä, ettei pal­ve­lu­jen pelkkä orga­ni­soi­mi­nen ole sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa, ellei siinä ole sosi­aa­li­po­li­tii­kan eetosta.

sosi­aa­li­neu­vos Elina Palola, STM