Lastensuojelua ei voi tarkastella irrallaan taloudesta, politiikasta ja kulttuurista. Kullakin ajalla on legitimoidut puhujansa. Keitä kuuntelemme nyt, keitä ensi vuosikymmenellä?

 

 

Jo parikym­men­tä vuot­ta sit­ten Timo Har­rikari innos­tui his­to­ri­as­ta tehdessään Pro grad­ua nuorisorikol­lisu­u­den hah­mot­tamis­es­ta eri aikoina. Tuol­loin Har­rikari työsken­teli krim­i­naal­i­huol­los­sa sosi­aal­i­työn­tek­i­jänä. Myöhem­min hän jatkoi aiheesta väitöskir­jaan.

– Tajusin, että elämme kult­tuurises­sa kuplas­sa ja käytämme lukkoon lyö­tyjä käsit­teitä, joil­la kat­somme maail­maa. Käsit­teet ovat kuitenkin rajoit­tunei­ta aikaan ja paikkaan.

Nyt Timo Har­rikari on Tam­pereen uuden yliopis­ton yhteiskun­tati­eteel­lisen tiedekun­nan hyv­in­voin­ti­ti­etei­den yksikön pääl­likkö ja sosi­aal­i­työn pro­fes­sori. Häneltä on juuri ilmestynyt kir­ja las­ten­suo­jelun his­to­ri­as­ta varhais­es­ta keski­a­jas­ta vuo­den 2007 las­ten­suo­jelu­laki­in.

Mukana on oikeushis­to­ri­aa, taloushis­to­ri­aa ja sosi­aal­i­huol­lon his­to­ri­aa sekä poli­it­tista keskustelua. Timo Har­rikari ei kir­joit­tanut Las­ten­suo­jelun his­to­ri­aa helpok­si yleis­teok­sek­si.

– Myyvät kir­jat vetävät mutkat suorik­si ja anta­vat yksinker­taisia vas­tauk­sia. Ne pelk­istävät taval­la, jol­la lehdis­tö halu­aa asi­at nähdä. Tässä on kyseessä tietokir­ja­muo­toon laa­dit­tu empi­iri­nen tutkimus.

Kir­ja on tehty myös ajatellen sosi­aali- ja kas­va­tusalan sekä oikeusti­eteen opiske­li­joi­ta. Las­ten­suo­jelus­ta puhut­taes­sa ajatel­laan usein vain nyky­istä val­tio- ja kun­talähtöistä toteu­tus­ta, vaik­ka kyse on laa­jem­mas­ta ilmiöstä, jol­la on vah­vat rikosoikeudel­liset juuret.

– Kuvaan oikeussään­te­lyn muu­tos­ta paikoin yksi­tyisko­htais­es­ti, jot­ta opiske­li­jat näk­i­sivät, kuin­ka aikoinaan on ajatel­tu asioista ja että on mah­dol­lisu­us ajatel­la ja tehdä toisin.

Suojeltavat, kasvatettavat ja kuritettavat

Aikuisu­u­den ja lap­su­u­den väli­nen rajan­ve­to on kulkenut pysyvänä ele­ment­tinä läpi las­ten­suo­jelun vuo­sisato­jen. Rajan­ve­to liit­tyy kolmeen seikkaan: sukukyp­syy­teen, työn­tekoon ja oikeusta­ju­un.

–Aikuinen kyke­nee jatka­maan sukua, tekemään työtä ja ymmärtää teko­jen­sa seu­rauk­set, sanoo Har­rikari.

Keski­aikai­sis­sa ruot­salai­sis­sa maakun­ta­laeis­sa 1100-luvul­la näkyy, että lap­su­us otet­ti­in huomioon. Kaste ja kum­mius ymmär­ret­ti­in lapsen suo­jelemisek­si. Lap­si oli kastet­ta­va kahdek­san päivän kulues­sa syn­tymästä, ettei tämä jou­tu­isi kado­tuk­seen.

Myyvät kirjat vetävät mutkat suoriksi ja antavat yksin­kertaisia vastauksia.

Jopa syn­tymätön­tä las­ta suo­jelti­in, sil­lä raskaana ole­vaa naista pahoin­pidelleelle määrät­ti­in kaksinker­tainen sakko. Lapsen­tap­po luon­nehdit­ti­in kon­nan­työk­si, jos­ta seurasi ankara ran­gais­tus. Las­ta ei liioin saanut julis­taa rauhat­tomak­si eli vaille lain suo­jaa.

Lain­säädän­nöstä on löy­tynyt ja löy­tyy yhä kak­si lap­siryh­mää: suo­jelua tarvit­se­vat lapset ja kas­va­tus­ta tai kur­in­pitoa tarvit­se­vat pahan­ta­paiset lapset. Suo­jelua tarvit­si­vat orvot tai huolta­jan köy­hyy­den takia vaille tur­vaa jääneet lapset.

Köy­hiä tai orpo­ja lap­sia ei halut­tu aikuisille tarkoitet­tui­hin vaivaishoito­laitok­si­in, vaan heistä huole­hdit­ti­in ruo­tukier­roksi kut­su­tu­il­la sijoituk­sil­la per­heisi­in ja sijoit­ta­mal­la heitä palkol­lisik­si.

Ensim­mäi­nen kas­va­tus­laitos, Kyl­liälä, perustet­ti­in Viipurin lääni­in vuon­na 1829. Sak­sas­ta saati­in 1890-luvul­la suo­jelu- ja pakkokas­vatuk­sen teo­ria. Nor­jas­ta haet­ti­in oppia las­ten­suo­jelu­lakien säätämiseen, johon Suomes­sa päästi­in lop­ul­ta pitkien keskustelu­jen jäl­keen vas­ta vuon­na 1936.

Las­ten­suo­jelu­laista käyti­in poli­it­tista vään­töä, jos­sa vas­takkain oli­vat vasem­mis­ton­aiset ja oikeis­tomiehet, jot­ka henkilöi­tyivät köy­hän las­ta puo­lus­tavaan sosialidemokraat­ti Anni Huo­tari­in ja kokoomus­laiseen pas­tori­in Elias Simo­jo­keen, joka esit­ti, että val­tion­talous las­ten­suo­jelun myötä rom­ah­taisi, kun koh­ta kaik­ki oli­si­vat huol­lon varas­sa.

Kas­va­tus­laitosverkos­to syn­tyi Suomeen 1880-luvul­la, mut­ta laa­jeni toisen maail­man­so­dan jäl­keen.

Timo Har­rikari pohtii, olisiko niin, että kaikki­na aikoina erot­tuu kymme­ne­sosa ikälu­okas­ta, jol­la on saman­ta­painen perus­prob­lemati­ik­ka, mut­ta jota nimitetään aikakaud­es­ta riip­puen eri taval­la.

– On puhut­tu huono­hoitoi­sista, pahan­ta­pai­sista ja rikol­li­sista, siveel­lis­es­ti alakun­toi­sista, sopeu­tu­mat­tomista ja häiriy­tyneistä. Myöhem­min alet­ti­in puhua riskiper­heistä ja riski­lap­sista, sit­ten syr­jäy­tyneistä. Nyt puhutaan haavoit­tuvas­sa ase­mas­sa ole­vista lap­sista ja nuorista.

Jos kie­lenkäyt­tö on aiem­min ollut kovin leimaavaa ja tun­tuu vier­aal­ta, ei nykyi­nenkään käsite out­o­ja mieliku­via syn­nyt­tävänä miel­lytä Har­rikaria.

Kuka puhetta hallitsee?

Kul­lakin ajal­la Suomen mod­ernin las­ten­suo­jelun his­to­ri­as­sa on ollut tietyt puhu­jat, jot­ka ovat pitäneet hal­lus­saan las­ten­suo­jelun kysymys­tä ja joiden käsit­teitä on käytet­ty, luon­nehtii Har­rikari.

Sisälähetysseu­ran teolog­it johti­vat las­ten­suo­jelua 1800-luvun lop­ul­ta alka­en. 1930-luvul­la tuli biol­o­gi­s­pain­ot­teinen selit­tämi­nen degen­er­aa­tio-oppei­neen, ja lääkärit kuten Arvo Ylp­pö ja Mart­ti Kaila. Pelkkä kas­va­tus ei enää riit­tänytkään, vaan tarvit­ti­in diag­noose­ja ja lääk­in­tää.

Sosi­aal­i­ti­etei­den val­takaut­ta kesti 1960-luvul­ta 1990-luvulle. Ongelmia selitet­ti­in kaupungis­tu­misel­la ja elinkeino­rak­en­teen muu­tok­sel­la.

Las­ten­suo­jelu­un vaikut­ti myös Bowl­byn vuorovaiku­tus­teo­ria, jon­ka mukaan puut­teet äidin ja lapsen varhaises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa aiheut­ti­vat häiriy­tyneisyyt­tä.

Ensimmäinen kasvatuslaitos, Kylliälä, perustettiin Viipurin lääniin vuonna 1829.

Las­ten­suo­jelun areenalle nousi 1990-luvul­la uusi ammat­tiryh­mä: poli­isit. He alkoi­vat ker­toa, että varhainen puut­tumi­nen ja nol­la­tol­er­anssi ovat tärkeitä.

Las­ten­suo­jelupuheeseen liit­tyy yhä use­am­min talous, kun 1990-luvun alun lamas­ta läh­tien las­ten­suo­jelun piiris­sä ole­vien las­ten, nuorten ja per­hei­den määrä on kas­vanut. Talous­puhe on tart­tunut myös las­ten­suo­jeli­joi­hin. Kehit­tämistä ja toim­intaa perustel­laan säästöil­lä, joi­ta tietyl­lä taval­la toim­i­mal­la tuote­taan yhteiskun­nalle.

Tren­dei­hin kuu­luu myös yksilön vas­tu­un korost­a­mi­nen.

– Huomio kiin­nit­tyy pros­es­sei­hin, joil­la las­ten­suo­jelua toteutetaan, sen sijaan että kat­sot­taisi­in yhteiskun­nan sosioekonomisia tek­i­jöitä ja miten ne tuot­ta­vat näitä ongelmia, kri­ti­soi Har­rikari.

Joka vitsaa säästää

Sukupolvi­suh­teet ovat muut­tuneet vuo­sisato­jen aikana, tästä esimerkik­si käy kuri­tusväki­val­ta. Keski­a­jal­la isäl­lä oli läh­es raja­ton val­ta lap­si­in­sa. Isä ja van­hem­mat vel­jet, joskus myös äiti, sai­vat kurit­taa tot­telema­ton­ta las­ta.

Kun kuningas­val­ta vahvis­tui Kus­taa Vaasan aikaan, sai­vat myös lapset osansa val­tion otteen tiuken­tu­mis­es­ta. Van­hempia alet­ti­in sakon uhal­la velvoit­taa piiskaa­maan lap­si­aan, jos nämä tekivät paho­jaan.

Vit­sa säi­lyi las­ten ran­gais­tuk­se­na aina 1960-luvulle saak­ka, vaik­ka muil­ta kansalaisil­ta kuri­tus­ran­gais­tus pois­tui jo 1800-luvul­la.

Vas­ta vuon­na 1969 pois­tet­ti­in rikoslaista koh­ta, jos­sa van­hem­mal­la oli oikeus rankaise­mat­ta käyt­tää kuri­tus­ta ruumi­in­vam­man tuot­tamiseen saak­ka.

Kuri­tus­val­ta päät­tyi vuon­na 1983, kun las­ten­huolto­lais­sa nimeno­mais­es­ti kiel­let­ti­in las­ten pahoin­pite­ly, ja kun korkein oikeus vuon­na 1993 lin­jasi, että luu­nap­pi ja tuk­istus ovat lievää pahoin­pite­lyä ja siis ran­gais­ta­va teko.

Sukupolvi­suhteis­sa tapah­tui radikaali ja nopea muu­tos 1980-luvul­la. Suo­mi oli tässä muu­tok­ses­sa kan­sain­välis­es­ti kat­sot­tuna etulin­jas­sa, sanoo Har­rikari.

– Isän­val­ta oli vankku­ma­ton 1800-luvulle, mut­ta nation­al­is­min syn­nyn ja teol­lis­tu­misen myötä julki­nen val­ta sai oikeu­den puut­tua per­heen ja lapsen elämään. Tavoit­teena oli kansakun­nan vahvis­t­a­mi­nen ja las­ten kas­vat­ta­mi­nen ahkeru­u­teen ja jumalan­pelkoon.

Tul­taes­sa 1980-luvulle alkoi lapsen indi­vid­u­aa­tio. Tähän vaikut­ti YK:n lapsen vuosi ja lapsen vuo­den komitean työ.

Vitsa ­säilyi lasten rangaistuksena 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kuritus­rangaistus poistui jo 1800-­luvulla.

– Vuo­den 1983 las­ten­suo­jelu­lais­sa laps­es­ta tuli itsenäi­nen omien oikeuk­sien sub­jek­ti, jota käsitelti­in irral­laan per­heestä.

Lapsen oikeuk­sien sopimuk­sen myötä lap­sipoli­it­tisek­si lin­jak­si nousi ”lap­si ensin”.

– Muu­tos oli varsin nopea ja sen ajamises­sa etulin­jas­sa oli­vat jälleen vasem­mis­ton­aiset, arvioi Har­rikari.

Entä tulevaisuus?

Tänään 16-vuo­tias Gre­ta Thun­berg haas­taa aikuiset otta­maan vas­tu­un las­ten­sa tule­vaisu­ud­es­ta.

Muut­taako ilmas­to­muu­tos sukupolvi­suhdet­ta? Timo Har­rikari aloit­taa totea­mal­la, ettei pahem­min väl­itä kohkaamis­es­ta, joka ilmas­to­muu­toskeskustelu­un liit­tyy.

– Ilmas­to­muu­tos on ilman muu­ta myös sosi­aal­i­työn kysymys numero yksi. Radikaalin ympäristö­muu­tok­sen ske­naario, jos­sa maa, vesi ja ilma saas­tu­vat, ilmas­to muut­tuu, elinkelpoiset alueet vähenevät ja väestö vaeltaa, on var­teenotet­ta­va.

– Mikä tiede­po­h­ja, mitkä ammat­tiryh­mät vas­taa­vat näi­hin haasteisi­in, Har­rikari kysyy.

– Tähän saak­ka suo­ma­lainen las­ten­suo­jelu on saanut toimia per­in­teis­ten ongelmien kanssa, mut­ta nyt ovat edessä ekol­o­giset haas­teet. Jos viime vuo­sisadal­la absolu­ut­ti­nen köy­hyys oli las­ten­suo­jelun haaste, niin seu­raa­van vuo­sisadan haaste on, miten ihmiskun­ta pysyy hengis­sä.

Timo Harrikari

s. 1969 Iitis­sä.
Sosi­aa­likas­vat­ta­ja 1992.
YTM 1999, Jyväskylän yliopis­to.
YTT 2004, Jyväskylän yliopis­to.
Sosi­aal­i­työn pro­fes­sori, Tam­pereen yliopis­to 2016–.
Sosi­aal­i­työn (HY, LY), yhteiskun­tapoli­ti­ikan (JY), nuoriso­tutkimuk­sen (UTA) sekä oikeusso­si­olo­gian ja krim­i­nolo­gian (TY) dosent­ti.
Työkoke­mus­ta las­tenkodi­no­h­jaa­jana, las­ten­tarhanopet­ta­jana, krim­i­naal­i­huol­lon sosi­aal­i­työn­tek­i­jänä, sosi­aal­i­työn tutk­i­jana ja opet­ta­jana.

Kris­ti­ina Koskilu­o­ma