Lastensuojelua ei voi tarkastella irrallaan taloudesta, politiikasta ja kulttuurista. Kullakin ajalla on legitimoidut puhujansa. Keitä kuuntelemme nyt, keitä ensi vuosikymmenellä?

 

 

Jo parikym­mentä vuotta sitten Timo Harrikari innostui histo­riasta tehdessään Pro gradua nuori­so­ri­kol­li­suuden hahmot­ta­mi­sesta eri aikoina. Tuolloin Harrikari työskenteli krimi­naa­li­huol­lossa sosiaa­li­työn­te­kijänä. Myöhemmin hän jatkoi aiheesta väitös­kirjaan.

– Tajusin, että elämme kulttuu­ri­sessa kuplassa ja käytämme lukkoon lyötyjä käsit­teitä, joilla katsomme maailmaa. Käsitteet ovat kuitenkin rajoit­tu­neita aikaan ja paikkaan.

Nyt Timo Harrikari on Tampereen uuden yliopiston yhteis­kun­ta­tie­teel­lisen tiede­kunnan hyvin­voin­ti­tie­teiden yksikön päällikkö ja sosiaa­lityön professori. Häneltä on juuri ilmes­tynyt kirja lasten­suojelun histo­riasta varhai­sesta keskia­jasta vuoden 2007 lasten­suo­je­lu­lakiin.

Mukana on oikeus­his­toriaa, talous­his­toriaa ja sosiaa­li­huollon historiaa sekä poliit­tista keskus­telua. Timo Harrikari ei kirjoit­tanut Lasten­suojelun historiaa helpoksi yleis­teok­seksi.

– Myyvät kirjat vetävät mutkat suoriksi ja antavat yksin­ker­taisia vastauksia. Ne pelkis­tävät tavalla, jolla lehdistö haluaa asiat nähdä. Tässä on kyseessä tieto­kir­ja­muotoon laadittu empii­rinen tutkimus.

Kirja on tehty myös ajatellen sosiaali- ja kasva­tusalan sekä oikeus­tieteen opiske­li­joita. Lasten­suo­je­lusta puhut­taessa ajatellaan usein vain nykyistä valtio- ja kunta­läh­töistä toteu­tusta, vaikka kyse on laajem­masta ilmiöstä, jolla on vahvat rikosoi­keu­del­liset juuret.

– Kuvaan oikeus­sään­telyn muutosta paikoin yksityis­koh­tai­sesti, jotta opiske­lijat näkisivät, kuinka aikoinaan on ajateltu asioista ja että on mahdol­lisuus ajatella ja tehdä toisin.

Suojeltavat, kasvatettavat ja kuritettavat

Aikui­suuden ja lapsuuden välinen rajanveto on kulkenut pysyvänä elementtinä läpi lasten­suojelun vuosi­sa­tojen. Rajanveto liittyy kolmeen seikkaan: sukukyp­syyteen, työntekoon ja oikeus­tajuun.

–Aikuinen kykenee jatkamaan sukua, tekemään työtä ja ymmärtää tekojensa seuraukset, sanoo Harrikari.

Keskiai­kai­sissa ruotsa­lai­sissa maakun­ta­la­eissa 1100-luvulla näkyy, että lapsuus otettiin huomioon. Kaste ja kummius ymmär­rettiin lapsen suoje­le­mi­seksi. Lapsi oli kastettava kahdeksan päivän kuluessa synty­mästä, ettei tämä joutuisi kadotukseen.

Myyvät kirjat vetävät mutkat suoriksi ja antavat yksin­kertaisia vastauksia.

Jopa synty­mä­töntä lasta suojeltiin, sillä raskaana olevaa naista pahoin­pi­del­leelle määrättiin kaksin­ker­tainen sakko. Lapsen­tappo luonneh­dittiin konnan­työksi, josta seurasi ankara rangaistus. Lasta ei liioin saanut julistaa rauhat­to­maksi eli vaille lain suojaa.

Lainsää­dän­nöstä on löytynyt ja löytyy yhä kaksi lapsi­ryhmää: suojelua tarvit­sevat lapset ja kasva­tusta tai kurin­pitoa tarvit­sevat pahan­ta­paiset lapset. Suojelua tarvit­sivat orvot tai huoltajan köyhyyden takia vaille turvaa jääneet lapset.

Köyhiä tai orpoja lapsia ei haluttu aikui­sille tarkoi­tet­tuihin vaivais­hoi­to­lai­toksiin, vaan heistä huoleh­dittiin ruotu­kier­roksi kutsu­tuilla sijoi­tuk­silla perheisiin ja sijoit­ta­malla heitä palkol­li­siksi.

Ensim­mäinen kasva­tus­laitos, Kylliälä, perus­tettiin Viipurin lääniin vuonna 1829. Saksasta saatiin 1890-luvulla suojelu- ja pakko­kas­va­tuksen teoria. Norjasta haettiin oppia lasten­suo­je­lu­lakien säätä­miseen, johon Suomessa päästiin lopulta pitkien keskus­te­lujen jälkeen vasta vuonna 1936.

Lasten­suo­je­lu­laista käytiin poliit­tista vääntöä, jossa vastakkain olivat vasem­mis­to­naiset ja oikeis­to­miehet, jotka henki­löi­tyivät köyhän lasta puolus­tavaan sosia­li­de­mo­kraatti Anni Huotariin ja kokoo­mus­laiseen pastoriin Elias Simojokeen, joka esitti, että valtion­talous lasten­suojelun myötä romah­taisi, kun kohta kaikki olisivat huollon varassa.

Kasva­tus­lai­tos­ver­kosto syntyi Suomeen 1880-luvulla, mutta laajeni toisen maail­man­sodan jälkeen.

Timo Harrikari pohtii, olisiko niin, että kaikkina aikoina erottuu kymme­nesosa ikäluo­kasta, jolla on saman­ta­painen perus­proble­ma­tiikka, mutta jota nimitetään aikakau­desta riippuen eri tavalla.

– On puhuttu huono­hoi­toi­sista, pahan­ta­pai­sista ja rikol­li­sista, siveel­li­sesti alakun­toi­sista, sopeu­tu­mat­to­mista ja häiriy­ty­neistä. Myöhemmin alettiin puhua riski­per­heistä ja riski­lap­sista, sitten syrjäy­ty­neistä. Nyt puhutaan haavoit­tu­vassa asemassa olevista lapsista ja nuorista.

Jos kielen­käyttö on aiemmin ollut kovin leimaavaa ja tuntuu vieraalta, ei nykyi­nenkään käsite outoja mieli­kuvia synnyt­tävänä miellytä Harri­karia.

Kuka puhetta hallitsee?

Kullakin ajalla Suomen modernin lasten­suojelun histo­riassa on ollut tietyt puhujat, jotka ovat pitäneet hallussaan lasten­suojelun kysymystä ja joiden käsit­teitä on käytetty, luonnehtii Harrikari.

Sisälä­he­tys­seuran teologit johtivat lasten­suo­jelua 1800-luvun lopulta alkaen. 1930-luvulla tuli biolo­gis­pai­not­teinen selit­tä­minen degene­raatio-oppeineen, ja lääkärit kuten Arvo Ylppö ja Martti Kaila. Pelkkä kasvatus ei enää riittä­nytkään, vaan tarvittiin diagnooseja ja lääkintää.

Sosiaa­li­tie­teiden valta­kautta kesti 1960-luvulta 1990-luvulle. Ongelmia selitettiin kaupun­gis­tu­mi­sella ja elinkei­no­ra­kenteen muutok­sella.

Lasten­suo­jeluun vaikutti myös Bowlbyn vuoro­vai­ku­tus­teoria, jonka mukaan puutteet äidin ja lapsen varhai­sessa vuoro­vai­ku­tuk­sessa aiheut­tivat häiriy­ty­nei­syyttä.

Ensimmäinen kasvatuslaitos, Kylliälä, perustettiin Viipurin lääniin vuonna 1829.

Lasten­suojelun areenalle nousi 1990-luvulla uusi ammat­ti­ryhmä: poliisit. He alkoivat kertoa, että varhainen puuttu­minen ja nolla­to­le­ranssi ovat tärkeitä.

Lasten­suo­je­lu­pu­heeseen liittyy yhä useammin talous, kun 1990-luvun alun lamasta lähtien lasten­suojelun piirissä olevien lasten, nuorten ja perheiden määrä on kasvanut. Talouspuhe on tarttunut myös lasten­suo­je­li­joihin. Kehit­tä­mistä ja toimintaa perus­tellaan säästöillä, joita tietyllä tavalla toimi­malla tuotetaan yhteis­kun­nalle.

Trendeihin kuuluu myös yksilön vastuun koros­ta­minen.

– Huomio kiinnittyy proses­seihin, joilla lasten­suo­jelua toteu­tetaan, sen sijaan että katsot­taisiin yhteis­kunnan sosio­eko­no­misia tekijöitä ja miten ne tuottavat näitä ongelmia, kritisoi Harrikari.

Joka vitsaa säästää

Sukupol­vi­suhteet ovat muuttuneet vuosi­sa­tojen aikana, tästä esimer­kiksi käy kuritus­vä­ki­valta. Keskia­jalla isällä oli lähes rajaton valta lapsiinsa. Isä ja vanhemmat veljet, joskus myös äiti, saivat kurittaa totte­le­ma­tonta lasta.

Kun kunin­gas­valta vahvistui Kustaa Vaasan aikaan, saivat myös lapset osansa valtion otteen tiuken­tu­mi­sesta. Vanhempia alettiin sakon uhalla velvoittaa piiskaamaan lapsiaan, jos nämä tekivät pahojaan.

Vitsa säilyi lasten rangais­tuksena aina 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kansa­lai­silta kuritus­ran­gaistus poistui jo 1800-luvulla.

Vasta vuonna 1969 poistettiin rikos­laista kohta, jossa vanhem­malla oli oikeus rankai­se­matta käyttää kuritusta ruumiin­vamman tuotta­miseen saakka.

Kuritus­valta päättyi vuonna 1983, kun lasten­huol­to­laissa nimen­omai­sesti kiellettiin lasten pahoin­pitely, ja kun korkein oikeus vuonna 1993 linjasi, että luunappi ja tukistus ovat lievää pahoin­pi­telyä ja siis rangaistava teko.

Sukupol­vi­suh­teissa tapahtui radikaali ja nopea muutos 1980-luvulla. Suomi oli tässä muutok­sessa kansain­vä­li­sesti katsottuna etulin­jassa, sanoo Harrikari.

– Isänvalta oli vankku­maton 1800-luvulle, mutta natio­na­lismin synnyn ja teollis­tu­misen myötä julkinen valta sai oikeuden puuttua perheen ja lapsen elämään. Tavoit­teena oli kansa­kunnan vahvis­ta­minen ja lasten kasvat­ta­minen ahkeruuteen ja jumalan­pelkoon.

Tultaessa 1980-luvulle alkoi lapsen indivi­du­aatio. Tähän vaikutti YK:n lapsen vuosi ja lapsen vuoden komitean työ.

Vitsa ­säilyi lasten rangaistuksena 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kuritus­rangaistus poistui jo 1800-­luvulla.

– Vuoden 1983 lasten­suo­je­lu­laissa lapsesta tuli itsenäinen omien oikeuksien subjekti, jota käsiteltiin irrallaan perheestä.

Lapsen oikeuksien sopimuksen myötä lapsi­po­liit­ti­seksi linjaksi nousi ”lapsi ensin”.

– Muutos oli varsin nopea ja sen ajami­sessa etulin­jassa olivat jälleen vasem­mis­to­naiset, arvioi Harrikari.

Entä tulevaisuus?

Tänään 16-vuotias Greta Thunberg haastaa aikuiset ottamaan vastuun lastensa tulevai­suu­desta.

Muuttaako ilmas­to­muutos sukupol­vi­suh­detta? Timo Harrikari aloittaa totea­malla, ettei pahemmin välitä kohkaa­mi­sesta, joka ilmas­to­muu­tos­kes­kus­teluun liittyy.

– Ilmas­to­muutos on ilman muuta myös sosiaa­lityön kysymys numero yksi. Radikaalin ympäris­tö­muu­toksen skenaario, jossa maa, vesi ja ilma saastuvat, ilmasto muuttuu, elinkel­poiset alueet vähenevät ja väestö vaeltaa, on vartee­no­tettava.

– Mikä tiede­pohja, mitkä ammat­ti­ryhmät vastaavat näihin haasteisiin, Harrikari kysyy.

– Tähän saakka suoma­lainen lasten­suojelu on saanut toimia perin­teisten ongelmien kanssa, mutta nyt ovat edessä ekolo­giset haasteet. Jos viime vuosi­sa­dalla absoluut­tinen köyhyys oli lasten­suojelun haaste, niin seuraavan vuosi­sadan haaste on, miten ihmis­kunta pysyy hengissä.

Kristiina Koski­luoma

Timo Harrikari

s. 1969 Iitissä.
Sosiaa­li­kas­vattaja 1992.
YTM 1999, Jyväs­kylän yliopisto.
YTT 2004, Jyväs­kylän yliopisto.
Sosiaa­lityön professori, Tampereen yliopisto 2016 – .
Sosiaa­lityön (HY, LY), yhteis­kun­ta­po­li­tiikan (JY), nuori­so­tut­ki­muksen (UTA) sekä oikeus­so­sio­logian ja krimi­no­logian (TY) dosentti.
Työko­ke­musta lasten­ko­di­noh­jaajana, lasten­tar­han­opet­tajana, krimi­naa­li­huollon sosiaa­li­työn­te­kijänä, sosiaa­lityön tutkijana ja opettajana.