Lastensuojelua ei voi tarkastella irrallaan taloudesta, politiikasta ja kulttuurista. Kullakin ajalla on legitimoidut puhujansa. Keitä kuuntelemme nyt, keitä ensi vuosikymmenellä?

 

 

Jo pari­kym­mentä vuotta sit­ten Timo Har­ri­kari innos­tui his­to­riasta teh­des­sään Pro gra­dua nuo­ri­so­ri­kol­li­suu­den hah­mot­ta­mi­sesta eri aikoina. Tuol­loin Har­ri­kari työs­ken­teli kri­mi­naa­li­huol­lossa sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä. Myö­hem­min hän jat­koi aiheesta väitöskirjaan.

– Tajusin, että elämme kult­tuu­ri­sessa kuplassa ja käy­tämme luk­koon lyö­tyjä käsit­teitä, joilla kat­somme maa­il­maa. Käsit­teet ovat kui­ten­kin rajoit­tu­neita aikaan ja paikkaan.

Nyt Timo Har­ri­kari on Tam­pe­reen uuden yli­opis­ton yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan hyvin­voin­ti­tie­tei­den yksi­kön pääl­likkö ja sosi­aa­li­työn pro­fes­sori. Häneltä on juuri ilmes­ty­nyt kirja las­ten­suo­je­lun his­to­riasta var­hai­sesta kes­kia­jasta vuo­den 2007 lastensuojelulakiin.

Mukana on oikeus­his­to­riaa, talous­his­to­riaa ja sosi­aa­li­huol­lon his­to­riaa sekä poliit­tista kes­kus­te­lua. Timo Har­ri­kari ei kir­joit­ta­nut Las­ten­suo­je­lun his­to­riaa hel­poksi yleisteokseksi.

– Myy­vät kir­jat vetä­vät mut­kat suo­riksi ja anta­vat yksin­ker­tai­sia vas­tauk­sia. Ne pel­kis­tä­vät tavalla, jolla leh­distö haluaa asiat nähdä. Tässä on kyseessä tie­to­kir­ja­muo­toon laa­dittu empii­ri­nen tutkimus.

Kirja on tehty myös aja­tel­len sosi­aali- ja kas­va­tusa­lan sekä oikeus­tie­teen opis­ke­li­joita. Las­ten­suo­je­lusta puhut­taessa aja­tel­laan usein vain nykyistä val­tio- ja kun­ta­läh­töistä toteu­tusta, vaikka kyse on laa­jem­masta ilmiöstä, jolla on vah­vat riko­soi­keu­del­li­set juuret.

– Kuvaan oikeus­sään­te­lyn muu­tosta pai­koin yksi­tyis­koh­tai­sesti, jotta opis­ke­li­jat näki­si­vät, kuinka aikoi­naan on aja­teltu asioista ja että on mah­dol­li­suus aja­tella ja tehdä toisin.

Suojeltavat, kasvatettavat ja kuritettavat

Aikui­suu­den ja lap­suu­den väli­nen rajan­veto on kul­ke­nut pysy­vänä ele­ment­tinä läpi las­ten­suo­je­lun vuo­si­sa­to­jen. Rajan­veto liit­tyy kol­meen seik­kaan: suku­kyp­syy­teen, työn­te­koon ja oikeustajuun.

–Aikui­nen kyke­nee jat­ka­maan sukua, teke­mään työtä ja ymmär­tää teko­jensa seu­rauk­set, sanoo Harrikari.

Kes­kiai­kai­sissa ruot­sa­lai­sissa maa­kun­ta­la­eissa 1100-luvulla näkyy, että lap­suus otet­tiin huo­mioon. Kaste ja kum­mius ymmär­ret­tiin lap­sen suo­je­le­mi­seksi. Lapsi oli kas­tet­tava kah­dek­san päi­vän kuluessa syn­ty­mästä, ettei tämä jou­tuisi kadotukseen.

Myyvät kirjat vetävät mutkat suoriksi ja antavat yksin­kertaisia vastauksia.

Jopa syn­ty­mä­töntä lasta suo­jel­tiin, sillä ras­kaana ole­vaa naista pahoin­pi­del­leelle mää­rät­tiin kak­sin­ker­tai­nen sakko. Lap­sen­tappo luon­neh­dit­tiin kon­nan­työksi, josta seu­rasi ankara ran­gais­tus. Lasta ei lii­oin saa­nut julis­taa rau­hat­to­maksi eli vaille lain suojaa.

Lain­sää­dän­nöstä on löy­ty­nyt ja löy­tyy yhä kaksi lap­si­ryh­mää: suo­je­lua tar­vit­se­vat lap­set ja kas­va­tusta tai kurin­pi­toa tar­vit­se­vat pahan­ta­pai­set lap­set. Suo­je­lua tar­vit­si­vat orvot tai huol­ta­jan köy­hyy­den takia vaille tur­vaa jää­neet lapset.

Köy­hiä tai orpoja lap­sia ei haluttu aikui­sille tar­koi­tet­tui­hin vai­vais­hoi­to­lai­tok­siin, vaan heistä huo­leh­dit­tiin ruo­tu­kier­roksi kut­su­tuilla sijoi­tuk­silla per­hei­siin ja sijoit­ta­malla heitä palkollisiksi.

Ensim­mäi­nen kas­va­tus­lai­tos, Kyl­liälä, perus­tet­tiin Vii­pu­rin lää­niin vuonna 1829. Sak­sasta saa­tiin 1890-luvulla suo­jelu- ja pak­ko­kas­va­tuk­sen teo­ria. Nor­jasta haet­tiin oppia las­ten­suo­je­lu­la­kien sää­tä­mi­seen, johon Suo­messa pääs­tiin lopulta pit­kien kes­kus­te­lu­jen jäl­keen vasta vuonna 1936.

Las­ten­suo­je­lu­laista käy­tiin poliit­tista vään­töä, jossa vas­tak­kain oli­vat vasem­mis­to­nai­set ja oikeis­to­mie­het, jotka hen­ki­löi­tyi­vät köy­hän lasta puo­lus­ta­vaan sosia­li­de­mo­kraatti Anni Huo­ta­riin ja kokoo­mus­lai­seen pas­to­riin Elias Simo­jo­keen, joka esitti, että val­tion­ta­lous las­ten­suo­je­lun myötä romah­taisi, kun kohta kaikki oli­si­vat huol­lon varassa.

Kas­va­tus­lai­tos­ver­kosto syn­tyi Suo­meen 1880-luvulla, mutta laa­jeni toi­sen maa­il­man­so­dan jälkeen.

Timo Har­ri­kari poh­tii, oli­siko niin, että kaik­kina aikoina erot­tuu kym­me­nes­osa ikä­luo­kasta, jolla on saman­ta­pai­nen perus­proble­ma­tiikka, mutta jota nimi­te­tään aika­kau­desta riip­puen eri tavalla.

– On puhuttu huo­no­hoi­toi­sista, pahan­ta­pai­sista ja rikol­li­sista, siveel­li­sesti ala­kun­toi­sista, sopeu­tu­mat­to­mista ja häi­riy­ty­neistä. Myö­hem­min alet­tiin puhua ris­ki­per­heistä ja ris­ki­lap­sista, sit­ten syr­jäy­ty­neistä. Nyt puhu­taan haa­voit­tu­vassa ase­massa ole­vista lap­sista ja nuorista.

Jos kie­len­käyttö on aiem­min ollut kovin lei­maa­vaa ja tun­tuu vie­raalta, ei nykyi­nen­kään käsite outoja mie­li­ku­via syn­nyt­tä­vänä miel­lytä Harrikaria.

Kuka puhetta hallitsee?

Kul­la­kin ajalla Suo­men moder­nin las­ten­suo­je­lun his­to­riassa on ollut tie­tyt puhu­jat, jotka ovat pitä­neet hal­lus­saan las­ten­suo­je­lun kysy­mystä ja joi­den käsit­teitä on käy­tetty, luon­neh­tii Harrikari.

Sisä­lä­he­tys­seu­ran teo­lo­git joh­ti­vat las­ten­suo­je­lua 1800-luvun lopulta alkaen. 1930-luvulla tuli bio­lo­gis­pai­not­tei­nen selit­tä­mi­nen dege­ne­raa­tio-oppei­neen, ja lää­kä­rit kuten Arvo Ylppö ja Martti Kaila. Pelkkä kas­va­tus ei enää riit­tä­nyt­kään, vaan tar­vit­tiin diag­noo­seja ja lääkintää.

Sosi­aa­li­tie­tei­den val­ta­kautta kesti 1960-luvulta 1990-luvulle. Ongel­mia seli­tet­tiin kau­pun­gis­tu­mi­sella ja elin­kei­no­ra­ken­teen muutoksella.

Las­ten­suo­je­luun vai­kutti myös Bowl­byn vuo­ro­vai­ku­tus­teo­ria, jonka mukaan puut­teet äidin ja lap­sen var­hai­sessa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa aiheut­ti­vat häiriytyneisyyttä.

Ensimmäinen kasvatuslaitos, Kylliälä, perustettiin Viipurin lääniin vuonna 1829.

Las­ten­suo­je­lun aree­nalle nousi 1990-luvulla uusi ammat­ti­ryhmä: polii­sit. He alkoi­vat ker­toa, että var­hai­nen puut­tu­mi­nen ja nol­la­to­le­ranssi ovat tärkeitä.

Las­ten­suo­je­lu­pu­hee­seen liit­tyy yhä useam­min talous, kun 1990-luvun alun lamasta läh­tien las­ten­suo­je­lun pii­rissä ole­vien las­ten, nuor­ten ja per­hei­den määrä on kas­va­nut. Talous­puhe on tart­tu­nut myös las­ten­suo­je­li­joi­hin. Kehit­tä­mistä ja toi­min­taa perus­tel­laan sääs­töillä, joita tie­tyllä tavalla toi­mi­malla tuo­te­taan yhteiskunnalle.

Tren­dei­hin kuu­luu myös yksi­lön vas­tuun korostaminen.

– Huo­mio kiin­nit­tyy pro­ses­sei­hin, joilla las­ten­suo­je­lua toteu­te­taan, sen sijaan että kat­sot­tai­siin yhteis­kun­nan sosio­eko­no­mi­sia teki­jöitä ja miten ne tuot­ta­vat näitä ongel­mia, kri­ti­soi Harrikari.

Joka vitsaa säästää

Suku­pol­vi­suh­teet ovat muut­tu­neet vuo­si­sa­to­jen aikana, tästä esi­mer­kiksi käy kuri­tus­vä­ki­valta. Kes­kia­jalla isällä oli lähes raja­ton valta lap­siinsa. Isä ja van­hem­mat vel­jet, jos­kus myös äiti, sai­vat kurit­taa tot­te­le­ma­tonta lasta.

Kun kunin­gas­valta vah­vis­tui Kus­taa Vaa­san aikaan, sai­vat myös lap­set osansa val­tion otteen tiu­ken­tu­mi­sesta. Van­hem­pia alet­tiin sakon uhalla vel­voit­taa piis­kaa­maan lap­si­aan, jos nämä teki­vät pahojaan.

Vitsa säi­lyi las­ten ran­gais­tuk­sena aina 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kan­sa­lai­silta kuri­tus­ran­gais­tus pois­tui jo 1800-luvulla.

Vasta vuonna 1969 pois­tet­tiin rikos­laista kohta, jossa van­hem­malla oli oikeus ran­kai­se­matta käyt­tää kuri­tusta ruu­miin­vam­man tuot­ta­mi­seen saakka.

Kuri­tus­valta päät­tyi vuonna 1983, kun las­ten­huol­to­laissa nimen­omai­sesti kiel­let­tiin las­ten pahoin­pi­tely, ja kun kor­kein oikeus vuonna 1993 lin­jasi, että luu­nappi ja tukis­tus ovat lie­vää pahoin­pi­te­lyä ja siis ran­gais­tava teko.

Suku­pol­vi­suh­teissa tapah­tui radi­kaali ja nopea muu­tos 1980-luvulla. Suomi oli tässä muu­tok­sessa kan­sain­vä­li­sesti kat­sot­tuna etu­lin­jassa, sanoo Harrikari.

– Isän­valta oli vank­ku­ma­ton 1800-luvulle, mutta natio­na­lis­min syn­nyn ja teol­lis­tu­mi­sen myötä jul­ki­nen valta sai oikeu­den puut­tua per­heen ja lap­sen elä­mään. Tavoit­teena oli kan­sa­kun­nan vah­vis­ta­mi­nen ja las­ten kas­vat­ta­mi­nen ahke­ruu­teen ja jumalanpelkoon.

Tul­taessa 1980-luvulle alkoi lap­sen indi­vi­du­aa­tio. Tähän vai­kutti YK:n lap­sen vuosi ja lap­sen vuo­den komi­tean työ.

Vitsa ­säilyi lasten rangaistuksena 1960-luvulle saakka, vaikka muilta kuritus­rangaistus poistui jo 1800-­luvulla.

– Vuo­den 1983 las­ten­suo­je­lu­laissa lap­sesta tuli itse­näi­nen omien oikeuk­sien sub­jekti, jota käsi­tel­tiin irral­laan perheestä.

Lap­sen oikeuk­sien sopi­muk­sen myötä lap­si­po­liit­ti­seksi lin­jaksi nousi ”lapsi ensin”.

– Muu­tos oli var­sin nopea ja sen aja­mi­sessa etu­lin­jassa oli­vat jäl­leen vasem­mis­to­nai­set, arvioi Harrikari.

Entä tulevaisuus?

Tänään 16-vuo­tias Greta Thun­berg haas­taa aikui­set otta­maan vas­tuun las­tensa tulevaisuudesta.

Muut­taako ilmas­to­muu­tos suku­pol­vi­suh­detta? Timo Har­ri­kari aloit­taa totea­malla, ettei pahem­min välitä koh­kaa­mi­sesta, joka ilmas­to­muu­tos­kes­kus­te­luun liittyy.

– Ilmas­to­muu­tos on ilman muuta myös sosi­aa­li­työn kysy­mys numero yksi. Radi­kaa­lin ympä­ris­tö­muu­tok­sen ske­naa­rio, jossa maa, vesi ja ilma saas­tu­vat, ilmasto muut­tuu, elin­kel­poi­set alu­eet vähe­ne­vät ja väestö vael­taa, on varteenotettava.

– Mikä tie­de­pohja, mitkä ammat­ti­ryh­mät vas­taa­vat näi­hin haas­tei­siin, Har­ri­kari kysyy.

– Tähän saakka suo­ma­lai­nen las­ten­suo­jelu on saa­nut toi­mia perin­teis­ten ongel­mien kanssa, mutta nyt ovat edessä eko­lo­gi­set haas­teet. Jos viime vuo­si­sa­dalla abso­luut­ti­nen köy­hyys oli las­ten­suo­je­lun haaste, niin seu­raa­van vuo­si­sa­dan haaste on, miten ihmis­kunta pysyy hengissä.

Timo Harrikari

s. 1969 Iitissä.
Sosi­aa­li­kas­vat­taja 1992.
YTM 1999, Jyväs­ky­län yliopisto.
YTT 2004, Jyväs­ky­län yliopisto.
Sosi­aa­li­työn pro­fes­sori, Tam­pe­reen yli­opisto 2016–.
Sosi­aa­li­työn (HY, LY), yhteis­kun­ta­po­li­tii­kan (JY), nuo­ri­so­tut­ki­muk­sen (UTA) sekä oikeus­so­sio­lo­gian ja kri­mi­no­lo­gian (TY) dosentti.
Työ­ko­ke­musta las­ten­ko­di­noh­jaa­jana, las­ten­tar­han­opet­ta­jana, kri­mi­naa­li­huol­lon sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä, sosi­aa­li­työn tut­ki­jana ja opettajana.

Kris­tiina Koskiluoma