Fyysinen kuritus on kasva­tuk­sessa vähen­tynyt, mutta lapsiin kohdistuu edelleen monen­laista kaltoin­koh­telua. Kasva­tuk­sel­lisen väkivallan tai emotio­naa­lisen laimin­lyönnin tunnis­ta­minen ei aina ole helppoa.

 

Kasvatuk­sessaan väkivallan keinoja käyttävän vanhemman tavoit­teena on ohjata ja säädellä lapsen toimintaa, ajattelua ja tunteita. Tarkoitus voi olla myös lapsen rankai­se­minen tai vanhemman aukto­ri­teet­tia­seman ylläpitäminen.

− Tällainen käytös tulee ymmärtää lapsen ja aikuisen välisen suhteen ja vuoro­vai­ku­tuksen häiriönä, sanoo projek­ti­pääl­likkö Satu Keisala Ensi- ja turva­kotien liitosta.

Lasten kaltoin­koh­telua, laimin­lyöntiä sekä väkivaltaa on pohdittu vuonna 2017 päätty­vässä Ensi- ja turva­kotien liiton Kannusta minut vahvaksi -hankkeessa. Mukana siinä on ollut myös päivä­kotien ammat­ti­laisia Oulusta ja Lastentarhan­opettajien liitto.

Koivu­niemen Herra pantu viralta?

Perin­teinen fyysinen kurit­ta­minen on Satu Keisalan mukaan Suomessa vähen­tynyt. Piiskaa­miseen, tukka­pöl­lyihin ja luunap­peihin suhtau­dutaan kasva­tus­me­ne­telmänä koko ajan torjuvammin.

− Pari vuotta sitten kuulin jossakin mainit­tavan, että ”Koivu­niemen Herra on pantu kokonaan viralta”. Mutta kyllä tiukan paikan tullen ruumiil­lista kuritus­takin edelleen käytetään.

Polii­siam­mat­ti­kor­kea­koulu tutki vuonna 2012 laajasti pienten lasten vanhempien käyttäy­ty­mistä haasteel­li­sissa tilanteissa.

− Noin 40 prosenttia tutki­tuista kertoi joskus käyttä­vänsä lieviä väkivallan muotoja. Tunne­kuohun vallassa saatettiin esimer­kiksi napata lasta kovakou­rai­sesti kädestä kiinni.

Myös symbo­li­sella aggres­siolla on lapsiin omat vaikutuksensa.

− Silloin aikuinen on todella kiukkuinen. Hänestä huokuu aggres­sii­vista voimaa, vaikka lapseen ei suoraan käytäi­sikään käsiksi. Lapsen silmin katsottuna tilanne voi silti olla hyvin pelottava, Keisala sanoo.

Henkinen väkivalta vahingollista

Risti­rii­ta­ti­lan­teissa vanhem­malla on lukuisia keinoja toimia lasten suhteen ilman fyysistä kurit­ta­mista, mutta silti lapsen kannalta vahin­goit­ta­vasti. Lapseen kohdis­tu­vassa psyko­lo­gi­sessa kontrol­lissa häntä syyllis­tetään eri asioista. Omalla rakkau­della voidaan myös kiristää.

− Emotio­naa­li­sessa laimin­lyön­nissä lapsen ja aikuisen väliltä taas puuttuu lämpöä, välit­tä­mistä, iloa ja jakamista, Satu Keisala kuvailee.

Henkisen väkivallan mekanismit ovat pitkälti samat kuin fyysi­sessä väkival­lassa. Molem­missa lapsen kokemus on vahvasti kehollinen.

Henkinen väkivalta muokkaa esimerkiksi lapsen aivoja ja hermostojärjestelmää.

Kun lapsella ei ole rinnallaan rauhoit­te­levaa aikuista, niin hänen kehonsa joutuu ylivi­rit­ty­neeseen tilaan. Se taas saattaa pitkään jatkuessaan aiheuttaa lapsen elimis­tölle monen­laista haittaa.

− Tutki­musten mukaan alttius muun muassa sydän- ja verisuo­ni­tau­teihin, masen­nukseen ja syrjäy­ty­miseen kasvaa tuolloin selvästi.

Milloin asiaan voi puuttua?

Ammat­ti­kas­vat­ta­jilla on vahvaa osaamista ja matala kynnys puuttua tilan­teisiin, joissa lasta on selkeästi fyysi­sesti pahoin­pi­delty. Mutta lievem­missä tapauk­sissa asia mutkistuu.

− Tilanne on kiistaton, jos esimer­kiksi tukka­pöllyä annetaan niin lujasti, että tukis­tajan käsiin jää hiuksia. Mutta entäpä silloin, mikäli tartut lapsen tukkaan kiinni vain symbo­li­sesti? Tai pelkästään uhkaat tukistamisella.

Keisala näkee asiassa ratkai­sevina yksilön arvomaa­ilman ja moraalikäsitykset.

− Jokin teko voi jonkun mielestä olla aivan luval­lista. Ja toisen henkilön käsityksen mukaan taas ehdot­to­masti väärin.

Erityi­sesti henkisen väkivallan ja emotio­naa­lisen laimin­lyönnin suhteen mieli­pi­teiden hajonta voi olla suurta.

− Kyseessä onkin iso haaste. Meidän pitäisi pystyä luomaan yhteisiä käytäntöjä näiden kysymysten puheeksi ottamiseen ja myös niihin puuttu­miseen, Keisala toteaa.

Ankaran kasva­tus­kult­tuurin taakka

Ensi- ja turva­kotien liiton projek­ti­pääl­likön Satu Keisalan mukaan myönteistä ja kan­nustavaa vuoro­vai­ku­tusta voi ja pitääkin vahvistaa. Pitkälti kyse on taitojen ja myös oman ajattelun kehittämisestä.

− Kasva­tus­käy­tän­tömme lähtevät maamme histo­riasta. Sodan­jäl­keiseen niukkuuden ja ankaruuden aikaan on etäisyyttä ainoastaan pari sukupolvea. Sieltä periy­tyvät ne emotio­naa­liset laimin­lyönnit ja kohtaamattomuus.

Yksi mahdol­linen keino vahvistaa myönteistä kasva­tus­kult­tuuria on hyödyntää omasta kasvu­his­to­riasta löytyviä hyviä kokemuksia.

− Toimiva varhais­kas­va­tuksen ammat­ti­laisten kanssa testattu harjoite on sellainen, että on nostettu esille omasta lapsuu­desta erityisen hyvälle tuntunut kohtaa­minen aikuisen kanssa. Mitkä asiat tekivät siitä mieluisan? Entä mitä voin ammentaa tuosta kokemuksesta?

Koko kasvat­ta­jayh­teisö mukaan

Satu Keisala myöntää, että ammat­ti­lais­tenkaan ei aina ole helppo ottaa laimin­lyöntiä ja kohtaa­mat­to­muutta puheeksi lasten vanhempien kanssa. Asian käsittely vaatii suurta hienotunteisuutta.

− Voisiko toimiva malli olla sellainen, jossa varhais­kas­vat­tajat ottai­sivat tavakseen keskus­tella säännöl­li­sesti kasva­tuksen haasteista vanhempien kanssa? Heille kerrot­taisiin, että meidän päivä­ko­dis­samme on tapana ottaa näitä asioita useinkin esille.

Myöntei­sissä merkeissä käynnis­tetty keskus­te­lu­yhteys voi tuottaa hyviä tuloksia.

− Näin koko kasvat­ta­jayh­teisö on mahdol­lista saada tukemaan myönteistä vuoro­vai­ku­tusta ja lapsen tunne-elämän kasvua.

Vaiku­tetaan tulevaisuuteenkin

Kannusta minut vahvaksi -hankkeessa esille nostet­tujen teemojen pohti­minen jatkuu hankkeen jälkeenkin. Keisalan mukaan syste­maat­tista tukea kaivataan erityi­sesti kannus­ta­ville kasva­tus­ta­voille ja -menetelmille.

− Kannus­tavaa kasva­tusta tulisi tapahtua kaikkialla, missä aikuiset ja lapset kohtaavat. Niin varhais­kas­va­tuksen piirissä, koulussa kuin harrastustoiminnassakin.

Kasvatus­asiat vaikuttavat koko yhteiskuntaan.

− Kukaan ei voi nostaa käsiään ylös, ja todeta että ei tällainen kuulu minulle.

Projek­ti­pääl­likkö näkee asian myös Suo­men tulevai­suuden kysymyksenä. Tunne-elämän taidot tulevat jatkossa entisestään korostumaan.

− Tulevilla sukupol­villa pitää olla vahvoja vuoro­vai­ku­tus­taitoja, suvait­se­vuutta ja luovuutta. Näille kaikille luodaan pohjaa jo lapsuu­dessa myöntei­sellä ja kannus­ta­valla vuorovaikutuksella.

Ammat­ti­lai­nenkin voi hermostua

Ammat­ti­kas­vat­ta­jankaan tunteet lasta kohtaan eivät aina ole myönteisiä. Suuren ryhmän kanssa työskentely kuormittaa ja välillä saattaa olla vaikeaa pysyä turval­lisen aikuisen roolissa.

Osana Kannusta minut vahvaksi -hanketta käytiin Oulun päivä­ko­deissa henki­löstön kanssa läpi kasvat­tajan toimintaan liittyviä asioita. Niitä työstettiin myös draama­har­joi­tusten avulla.

− Käsit­te­limme muun muassa sitä, miten toimia sensi­tii­vi­sesti lapsia kohtaan, ja miten omat tunteet vaikut­tavat erilai­sissa kasva­tus­ti­lan­teissa, kertoo Oulun kaupun­gilla kahden päivä­kotien johtajana toimiva Helinä Pykäläaho.

Oulussa löydettiin erilaisia keinoja itsensä rauhoit­ta­miseen, mikäli lapsi alkaa ärsyttää.

− Ne pohjau­tuvat aivan yksin­ker­taisiin hengi­tys­tek­nii­koihin. Niiden avulla pystyy sääte­lemään autono­mista hermostoaan.

Pykäläahon mukaan kasvat­tajan tulisi saada siirrettyä oma tunne­kuo­hunsa syrjään, niin ettei se välity lapselle.

− Muuten aikuinen ei pysty olemaan vastaa­not­ta­vainen lapsen tunteille.

Vesa Keinonen