”Eivät lapseni tarvitse pitkää psykoterapiaa, kaiken ikävän läpikäyntiä kyllä. Olemme hakeneet apua joka luukulta. Minulle sanottiin pitkään, että selviämme, koska minä jaksan. Niin ei käynyt. Tällä hetkellä tiedän, että emme voi asua kaikki yhdessä. ”

 

 

Haasta­teltu perhee­näiti, josta ei tapah­tumiin osallisten henki­löl­li­syyden suoje­le­mi­seksi käytetä hänen nimeään, kertoo perheen vanhemman lapsen joutuneen ottamaan huoleh­tijan roolia liian nuorena. Äidin tehdessä pitkää työpäivää alkoho­li­soi­tunut isä ei aina toiminut sovitulla tavalla. Vanhemman lapsen oli valmis­teltava nuorempi päivä­kotiin ja ehdittävä vielä itsekin kouluun.

– Meidän alkoho­lis­ti­per­hees­sämme elämä oli ainaista varuillaan oloa ja kulissien ylläpitoa. Vain minä tilan­teeseen väsyneenä kävin puhumassa perhe­neu­vo­lassa, kertoo äiti.

Avioeron jälkeen vanhem­mille sovittiin yhteis­huol­tajuus. Välillä lapsilla meni isän kanssa hyvin, mutta sattui myös ikäviä asioita, joita poliisi, sosiaa­li­päi­vystys ja lasten­suojelu selvit­te­livät.

Nuorin lapsi oireili jo ennen eroa. Hänellä oli univai­keuksia ja suuttu­mis­koh­tauksia alaluo­killa. Koulu oli neuvoton.

– Hain itse lapselle apua. Hän kävi jonkin aikaa kuvatai­de­te­ra­piassa. Juuri ennen isän kuolemaa hän sai psyko­te­rapian sairaa­la­kouluun, kertoo äiti.

Perheessä on ollut paljon menetyksiä. Kaksi vuotta sitten lasten isä kuoli ja puoli­toista vuotta myöhemmin äidin isä. Ihan hiljattain kuoli vanhemman lapsen ystävä. Lasten isän kuolema avasi padot, ja molemmat lapset alkoivat oireilla. Nuoremman psyko­te­rapia lopetettiin kaikkien tahdosta, koska se kävi siinä tilan­teessa liian raskaaksi.

Erikoissairaanhoito kuormittuu, sillä meillä on järjestelmässä aukkoja.

– Kriisi­työn­te­kijät tulivat kotiin, kun nuorem­malla meni tosi huonosti. He kysyivät meiltä, mitä tarvit­simme. Olimme shokissa, emmekä osanneet vastata.

Lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöt

Hyksin nuori­sop­sy­kiatrian ylilää­kärin ja linja­joh­tajan Klaus Rannan mukaan mielen­ter­veyden häiriöitä esiintyy 10 – 15 prosen­tilla lapsuusi­käi­sistä ja 20 prosen­tilla nuoruusi­käi­sistä. Häiriössä on kyse psyyk­ki­sestä ongel­masta, joka aiheuttaa lapselle ja nuorelle merkit­tävää kärsi­mystä tai toimin­ta­haittaa.

– Ne ovat esiin­ty­vyy­deltään kaikkein yleisimpiä nuorten ja lasten tervey­son­gelmia. Suomessa ei ole otettu riittävän vakavasti lasten ja nuorten mielen­ter­veyden haastetta palve­luiden suunnit­te­lussa ja mitoi­tuk­sessa, Ranta varoittaa.

Lapsia ja nuoria lähetetään entistä enemmän erikois­sai­raan­hoitoon. Pääkau­pun­ki­seu­dulla lähet­teiden määrä on vuosi­kym­me­nessä kaksin­ker­tais­tunut. Ranta pitää tilan­netta hyvin huoles­tut­tavana. Palve­lu­jär­jes­telmä on tällä hetkellä kesto­ky­kynsä rajoilla.

Terveys­kes­kuksiin ei ole muodos­tunut hoita­misen kulttuuria nuorten mielen­ter­veyden häiriöissä. Perhe­neu­vo­latkin pyrkivät rajaamaan asiakas­kun­taansa enemmän lapsiin kuin nuoriin. Kouluissa paino­tetaan ennal­taeh­käisyä eikä hoitoa.

– Meillä on hyvin vähän hoitoa antavia toimi­joita ennen erikois­sai­raan­hoitoa. Ongelma koskee erityi­sesti nuoria, mutta vaikutus on huomattava lapsil­lakin. Järjes­tel­mässä on raken­teel­lisia aukkoja, Ranta korostaa.

Lasten- ja nuori­sop­sy­kiat­riset palvelut eivät pysty vastaamaan kasva­neeseen kysyntään. Hoidon viiväs­tyessä ongelmat vakavoi­tuvat. Niihin olisi Rannan mielestä kyettävä tarttumaan aikai­semmin, mikä kääntääkin huomion kuntien matalan kynnyksen toimi­joihin.

– Tarvit­semme lähellä nuoria oleviin palve­luihin, kouluihin ja neuvo­loihin mielen­ter­veyteen liittyviä inter­ven­tioita. Jotta tällaisiin hoidol­lisiin väliin­tu­loihin uskal­let­taisiin siellä ryhtyä, on sinne tarjottava koulu­tusta ja tukea.

Sosiaa­li­toi­messa tai koulussa voidaan joutua työsken­te­lemään pitkään vaikeista mielen­ter­veyden häiriöistä ja sosiaa­li­sista ongel­mista kärsivien lasten kanssa. Jotkin perhe­neu­volat ovat toteut­taneet keski­vai­keasti oirei­levien lasten mielen­ter­veys­pal­veluja.

Depressiota voidaan hoitaa koulussa

Helsingin yliopiston, HUS:n, Espoon kaupungin ja THL:n yhteis­hank­keessa saatiin hyviä tuloksia mielen­ter­vey­sin­ter­vention tuomi­sessa yläkou­lujen opiske­lu­huoltoon nuorten lievän ja keski­vaikean masen­nuksen hoita­mi­seksi. Kokeilu osoitti, että kouluissa kyetään hoitamaan nuorten depres­siota.

Kaikkiaan 66 Espoon yläkou­lujen työnte­kijää koulu­tettiin vuosina 2016 – 2017 antamaan oppilaille niin sanottua IPC-ohjantaa. IPC on lyhen­netty, kuusi tapaa­mis­kertaa sisältävä sovel­lutus inter­per­soo­nal­li­sesta terapiasta (IPT), joka on käytän­nön­lä­heinen terapia­malli masen­nuksen hoitoon.

Koulu­tetut työnte­kijät olivat koulujen kuraat­to­reita, psyko­logeja ja tervey­den­hoi­tajia. Hyksin nuori­sop­sy­kiatrian ylilääkäri Klaus Ranta kertoo heidän oppineen käyttämään masen­nus­mit­ta­reita ja arvioimaan työn tulosta syste­maat­ti­sesti.

IPC-hoito tuotti merkit­tävän masen­nusoi­reiden vähen­ty­misen. Vaikutus säilyi ja osin tehostui kolmen kuukauden ja kuuden kuukauden seuran­nassa. Vain 8 prosenttia kaikista hoide­tuista nuorista ohjattiin seuran­nassa lopulta erikois­sai­raan­hoitoon.

Tulokset osoit­tavat inter­vention vaiku­tuksen pysyvyyttä nuoren masen­nusoi­reisiin. Nuoret kokivat keskus­te­le­misen, kuulluksi tulemisen ja omista asioista kerto­misen itseään autta­neiksi asioiksi.

Apua haetaan joka luukulta

Kuvaa­mamme perheen nuorempi lapsi oli hetken sairaa­la­kou­lussa. Kotiin­tulon jälkeen nuoremman ongelmat jatkuivat vanhassa koulussa, eikä kotonakaan ollut helppoa. Hänet sijoi­tettiin lopulta toiselle paikka­kun­nalle lasten­suojelun erityi­syk­sikköön.

– Hyvin pian näin, ettei lapsen tilanne kohen­tunut. Paikka oli ihan hirveä, äiti sanoo.

Vuoden jälkeen sosiaa­li­työn­te­ki­jäkin totesi paikan sopimat­to­maksi. Lapsi tuotiin kotipaik­ka­kun­nalle toiseen laitokseen. Välillä hän on kotihar­joit­te­lussa, mutta usein myös karkailee omille teilleen. Laitokseen hänet viedään takaisin polii­si­saat­tu­eessa.

Pitkään sinni­tellyt vanhempi lapsi alkoi myös oireilla isän ja isovan­hemman kuoleman jälkeen.

– Hän on vihainen vaikeasta lapsuu­destaan ja syyttää myös minua menneestä. Joskus on löytynyt lyhyt hoito­kon­takti, josta on ollut apua, mutta sitten on tullut taas huonoja kokemuksia, kertoo äiti.

Vanhempi lapsi alkoi käyttää päihteitä hoitaakseen niillä pahaa oloaan. Tuttu kaveri­po­rukka vaihtui, eikä hän käynyt koulua.

– Viime kesän hän oli tarkkai­lu­jak­soilla lasten­suo­je­lu­lai­tok­sessa, mistä hän kuitenkin karkaili koko ajan. Nyt edessä on sijoitus kodin ulkopuo­lelle. Lapsi on ahdis­tunut ja väsynyt tilan­tee­seensa. Hän toivoo, että siirty­minen toiselle paikka­kun­nalle auttaa eroon päihde­piirien kavereista.

Klaus Rannan mielestä ei ole toivot­tavaa, että psykiat­ri­sesti oireileva ja sijoi­tuksen tarpeessa oleva nuori joutuu laitokseen, missä ei vähäisten resurssien vuoksi kyetäkään kohtaamaan oireilua.

– Pahim­massa tapauk­sessa hän saattaa kiertää useita sijoi­tus­paikkoja, mikä voi olla traumaat­tista, kun näissä paikoissa muodos­tuneet hoito­suhteet ja muut verkostot katkeavat toistu­vasti.

Ulosrajaamisia

Helsingin kaupungin lasten­suojelun sosiaa­lityön päällikkö Riitta Vartio on virka­va­paallaan toiminut Lapsi- ja perhe­pal­ve­luiden muutos­oh­jelman (LAPE) kehit­tä­mis­koor­di­naat­torina erityis- ja vaativan tason palve­luiden osiossa. Soccan kehit­tä­mis­pääl­likkö Laura Yliruka työsken­telee LAPE-ohjel­massa tutki­mus­koor­di­naat­torina. Hän suunnit­telee erityis- ja vaativan tason kokonai­suuden osaamis- ja tukikes­kus­ra­ken­teita.

Vartio ja Yliruka ovat olleet kehit­tä­mässä verkos­to­maisia, yli maakun­ta­ra­jojen toimivia osaamis- ja tukikes­kuksia erityis­tason vaativia palveluja tarvit­se­ville lapsille, nuorille ja heidän perheilleen.

Vartio ja Yliruka olivat mukana työryh­mässä, joka laati sosiaa­li­työn­te­ki­jä­ky­selyyn perus­tuvan selvi­tyksen monimut­kai­sista ja erityistä osaamista edellyt­tä­vistä asiakas­ti­lan­teista OT-keskusten suunnit­te­lutyön tueksi. Työnte­kijät nostivat pulmal­lisia laitos­si­joi­tuksia kuvatessaan esiin lasten ja perheiden tuen tarpeiden monita­hoi­suuden ja viran­omais­toi­minnan vaikeudet. Sosiaa­li­huollon ja tervey­den­huollon välillä törmätään usein ongel­mal­liseen rajan­käyntiin. Onko kyse enemmän hoidon vai suojelun tarpeesta?

Palve­luiden rajamaas­tossa saattavat myös resurs­si­kiistat ja raha ohjata viran­omais­toi­mintaa. Jos tervey­den­huolto ei suostu myöntämään ADHD-valmen­nusta, niin asiakas­perhe voidaan käännyttää lasten­suo­jeluun.

– Sosiaa­li­työn­tekijä joutuu miettimään, mikä kulloinkin olisi lapsen edun mukaista, Vartio sanoo.

Joskus järjes­telmän asettamat kriteerit palve­luille ovat niin tiukat, että asiakkaat eivät saa palvelua selkeästi todetusta tarpeesta huoli­matta. Asiakas rajataan ulos, kun hänen mielen­ter­vey­son­gel­mansa ei ole riittävän vakava.

Kun lapsi kiidä­tetään oirei­densa takia lasten­suo­je­lu­lai­tok­sesta ambulans­silla psykiat­ri­selle akuut­tio­sas­tolle, hänet palau­tetaan takaisin, koska hän ei ole psykoo­sissa. LAPE-ohjel­massa on käyty keskus­telua yhteisen suunni­telman tarpeesta muun muassa tällaisia tilan­teita varten. Jos lapsi ei kuulu psykiat­riseen hoitoon, mutta sijais­huol­los­sakaan hänen kanssaan ei pärjää, niin mikä olisi oikea ratkaisu?

– Ei ole lapsen edun mukaista olla pitkiä aikoja sairaa­lao­sas­tolla vaan tuki tulisi pikem­minkin saada sinne, missä hän asuu, kuten lasten­suo­je­lu­lai­tokseen, Yliruka muistuttaa.

Lapsi tarvitsee jatkuvuutta

Vartion ja Ylirukan kuvailema ”ambulans­si­rallin” kaltainen tilanne on tuttu Kuopion yliopis­tol­li­sessa sairaa­lassa työsken­te­le­välle ja lastenp­sy­kiat­riaan erikois­tu­valle lääkä­rille Heini Pater­nolle. Hän muistuttaa niistä yhteis­kun­nassa tehdyistä poliit­ti­sista ratkai­suista, joiden tuloksena osasto­hoitoa on vähen­netty.

– Lääkäri miettii, että jos otan tämän sisälle, onko joku täydellä osastolla olevista potilaista niin hyväkun­toinen, että hänet voidaan kotiuttaa? Entä onko juuri tuotu lapsi itselleen tai muille niin paljon vaaraksi, että hän ehdot­to­masti tarvitsee osaston suojaa?

Pohjois-Savossa on lähet­teiden määrä sekä lasten- että nuori­sop­sy­kiat­riseen hoitoon kasvanut. Mielen­ter­veyden häiriöitä ei välttä­mättä esiinny enemmän, mutta ne ovat vaikeu­tuneet. Entistä nuorem­missa ikäryh­missä näkyy aggres­sii­vi­suuden lisään­ty­minen.

– Jopa päivä­ko­dissa voidaan olla pulassa väkival­tai­sesti käyttäy­tyvien lasten kanssa. Niin ikään osastoilla tavataan koului­käisten parissa väkival­tai­suutta ja itsetu­hoi­suutta.

– Trendin mukai­sesti lapsia ja nuoria pyritään sijoit­tamaan perhe­hoitoon. Lasten­suo­je­lu­lai­toksiin ohjautuu yhä vaikeammin oirei­levia. Näitä laitoksia on kehitettävä siten, että niiden resurs­sointi ja hoito kykenevät vastaamaan tarpeisiin.

Kuopiossa onkin ruvettu suunnit­te­lemaan sekä lasten­suojelun että lasten- ja nuori­sop­sy­kiatrian palveluja paljon tarvit­sevien, vaikea­hoi­toisten lasten tarpeisiin integroitua laitos­hoidon mallia. Työ tehdään osana LAPE-ohjelmaa ja OT-keskuksen kehit­tä­mistä.

Laitossiirtojen sijaan tarvitaan huolenpitoa ja jatkuvuutta.

Koko Itä-Suomen yhteis­työ­aluetta palve­lemaan tarkoi­tettua mallia kutsutaan ”yhdis­tel­mä­lai­tok­seksi”. Sote- ja maakun­ta­uu­dis­tusten keske­ne­räi­syy­destä johtuen on epävarmaa, syntyykö kehit­te­ly­työstä fyysinen laitos vai pelkkä työsken­te­ly­malli.

– Haluamme tarjota näille lapsille ja nuorille laitos­siir­tojen sijaan huolen­pitoa ja jatku­vuutta. Pyrimme pitämään kuntou­tuksen ja hoidon lisäksi myös kasva­tuk­sel­lisen näkökulman esillä, selittää mallin­nusta laati­massa ollut Paterno.

Mallia valmis­te­levaan työryhmään ovat kuuluneet lasten­suojelun sekä lasten- ja nuori­sop­sy­kiatrian edustajien lisäksi kehit­tä­mis­kump­pa­neina toimi­neiden kaupungin sijais­huollon yksiköiden edustajat. Ryhmän toimintaan on tarpeen mukaan osallis­tunut muitakin yhdys­pinnan toimi­joita kuten sivis­tys­toimi ja päihde­pal­ve­lusäätiö.

Paterno muistuttaa, ettei Itä-Suomeen kaavailtu yhteis­työ­malli ole ainut­laa­tuinen maassamme. Tampe­reella on aikoinaan toiminut lasten­suojelun ja lastenp­sy­kiatrian yhteinen kuntou­tusyk­sikkö, mistä kuopio­lai­setkin ovat ammen­taneet inspi­raa­tiota.

– Siellä toteu­tettiin puolen­toista vuoden tiiviitä hoito­jaksoja, joista lapset kuntou­tuivat pääosin kotiin. Kuntoutus kohdistui koko perheeseen. Sitä mekin tavoit­te­lemme lapsuusi­käisten kohdalla.

Kuopio­laiset ovat vierailleet vuoden alussa muuta­missa toimi­vissa laitok­sissa. Helsingin Diako­nis­sa­lai­toksen sijais­huoltoa toteuttava inten­sii­vi­hoidon yksikkö oli tärkeä tutus­tu­mis­kohde. Ensi vuoden alussa HUS aloittaa yhteistyön kyseisen yksikön mielen­ter­veys­tiimin kanssa.

Klaus Ranta pitää Itä-Suomen yhdis­tel­mä­lai­tosta hyvänä aloit­teena. Hän on toiminut HUS:n tervey­den­huollon edustajana samassa pääkau­pun­ki­seudun LAPE-muutos­oh­jel­massa Riitta Vartion ja Laura Ylirukan kanssa. Yliruka kiittelee ohjelmaa siitä, että se on tuonut oikeita ihmisiä yhteen ja koko maa on alkanut vähitellen puhua ”LAPE-kieltä”.

Ranta on samaa mieltä LAPE-ohjelman myötä syntyneen dialogin hedel­mäl­li­syy­destä. Lasten ja nuorten mielen­ter­veystyön kenttä on tällä hetkellä niin sirpa­leinen, että sen kokoa­miseen tarvitaan strate­gista ohjaa­mista.

– Toivon kehit­teillä olevien OT-keskusten saavut­tavan niin vahvan aseman, että ne kykeni­sivät vastaamaan sellaisten hoito­me­ne­telmien koulut­ta­mi­sesta ja levit­tä­mi­sestä, jotka kohdis­tuvat kaikkein heikoim­massa asemassa oleviin mielen­ter­veys­asiak­kaisiin, Ranta sanoo.

Markku Tasala

Lähde­ai­neisto

Ranta, Klaus & Fredriksson, Jorma & Koskinen, Minna & Tuomisto, Martti T. (toim.) (2018) Lasten ja nuorten kogni­tii­viset ja käyttäy­ty­mis­te­rapiat. Duodecim.
Ranta Klaus & Parhiala Pauliina ym. (2018) Nuorten masennus, mielen­ter­veyden hoito­ketjut ja näyttöön perus­tuvan hoidon integroitu imple­men­taatio perus­ta­solle. Valtio­neu­voston selvitys- ja tutki­mus­toi­minnan julkai­susarja 90/2017. Valtio­neu­voston kanslia.
Yliruka, Laura & Vartio, Riitta & Pasanen, Kaisa & Petrelius, Päivi (2018) Monimut­kaiset ja erityistä osaamista edellyt­tävät asiakas­ti­lanteet sosiaa­li­työssä. Työpaperi 16/2018. THL.