Sosiaalityöntekijä Sanna Laine koki lapsena monenlaista väkivaltaa. Nyt hän auttaa kollegojaan ja kohtalotovereitaan tutkimalla lasten henkistä kaltoinkohtelua.

 

Jokin oli pielessä. San­na Laine tun­si sen, mut­ta hänel­lä ei ollut sano­ja pahalle ololleen.

Laine oli alak­oul­u­lainen, joka kär­si jatku­vasti oudoista oireista. Hän ravasi kouluter­vey­den­hoita­jal­la mil­loin minkin vaivan vuok­si. Lääkärit oli­vat ymmäl­lään. Laineesta tun­tui, ettei kukaan ymmärtänyt hän­tä. Hän kär­si ahdis­tuk­ses­ta, stressin aiheut­tamista oppimis­vaikeuk­sista ja häpeästä mut­ta opet­teli peit­tämään tun­teen­sa.

Ala-asteen lop­pupuolel­la Laine alkoi ymmärtää, että jotkut hänen elämään­sä kuu­lu­vat aikuiset kohte­liv­at hän­tä väärin. Erään pelot­ta­van tilanteen jäl­keen tyt­tö tart­tui puhe­limeen soit­taak­seen hätänu­meroon. Sil­loin iski epäilys. Mitä vira­nomaiset oikein tek­i­sivät? Laine las­ki luurin takaisin paikoilleen.

Traumaketjun voi katkaista

Nyt San­na Laine on sosi­aal­i­työn­tek­i­jä ja neljän lapsen äiti, joka tekee väitöskir­jaa lap­su­u­den­per­heessä tapah­tu­vas­ta henkises­tä kaltoinko­htelus­ta. Laine oival­si kun­nol­la vas­ta aikuise­na, että hän koki lapse­na mon­en­laista väki­val­taa use­an aikuisen tekemänä. Käsit­telemätön taak­ka uhkasi johtaa ylisukupolviseen trau­maan.

Laine oli jälkikasvun­sa hyv­in­voin­nista huolis­saan, mut­ta onnis­tui lop­ul­ta vält­tämään ylisukupolvi­su­u­den karikot. Hän muis­tut­taa, että trau­ma­ti­soituneet van­hem­mat eivät automaat­tis­es­ti kohtele lap­si­aan huonos­ti.

Pelkäsin, että joudun psykoosiin.

– Trau­man siir­tymiseen vaikut­ta­vat hyvin mon­et asi­at. On myös paljon asioi­ta, joi­ta voi tehdä ylisukupolvisen ketjun katkaisemisek­si, hän korostaa.

Laine on usein miet­tinyt, olisiko itse saanut apua jo aikaisem­min, jos olisi koul­u­laise­na uskaltanut puhua vira­nomaisille. Hän yrit­ti vielä ker­toa koke­mas­taan lähipi­iri­in­sä kuu­lu­valle aikuiselle, mut­ta tämä kiel­si hän­tä jyrkästi puhu­mas­ta asi­as­ta enää kenellekään. Tor­jun­ta oli niin raju, että muis­tiku­vat väki­val­tati­lanteista kato­si­vat vuosik­si. Jäl­jelle jäi tunne, että jotain pahaa oli tapah­tunut.

Äiti horroksessa

Nuoru­usvu­o­sis­taan San­na Laine selvisi kehit­tämäl­lä itses­tään tehokkaan arki­selviy­tyjän. Hän opiske­li lähi­hoita­jak­si, meni naimisi­in ja perusti per­heen.

Kun 25-vuo­ti­aana Laine erosi puolisostaan, tuli hänestä kah­den lapsen yksin­huolta­ja. Voimia verot­ti vakavasti sairaiden läheis­ten tukem­i­nen. Nuori äiti oli niin stres­saan­tunut, että hänen trau­maoireen­sa pala­si­vat entistä voimakkaamp­ina.

– Min­ul­la oli niin paha olo, että kaik­ki tun­teeni ja vuorovaiku­tus­taitoni hävi­sivät. Saa­toin istua nojatuolis­sa aivan zom­bi­na ja vain kat­sel­la ulos. Havah­duin hor­rokses­tani vas­ta, jos jom­pikumpi lap­sista rupe­si huu­ta­maan tosi kovaa.

Eri­tyisen vaikeaa oli pelon ja epä­toivon tun­tei­den hal­lit­sem­i­nen. Syvimp­inä epä­toivon het­k­inä suus­ta purkau­tui kauhueloku­va mainen huu­to, joka pelästyt­ti lapset.

Lop­ul­ta Laine sai ker­rot­tua ahdin­gostaan neu­volas­sa. Hän pääsi ehkäi­sevän las­ten­suo­jelun piiri­in ja sai kolmek­si kuukaudek­si per­hetyön­tek­i­jät tuek­seen.

Sain sosiaalityöstä hyvän hoivakokemuksen.

– Se oli ensi­a­pu, joka piti min­ut hengis­sä ja pin­nal­la.

Vuot­ta myöhem­min Laine tapasi nykyisen miehen­sä. Kun olo muut­tui tur­val­lisek­si, mie­len sopukoista alkoi vyöryä kauan sit­ten tukah­dutet­tu­ja muis­to­ja. Laine pelkäsi joutuneen­sa psykoosi­in.

Tiedonjano ajoi lukemaan

Apu löy­tyi yksi­tyiseltä psyki­a­tril­ta. Alkoi vuosia kestänyt kuntou­tu­mi­nen, jon­ka aikana niin mie­len­ter­veys- kuin per­hep­alve­lutkin tuli­vat tutuik­si. Diag­noosik­si varmis­tui traumaperäi­nen stres­sioirey­htymä.

Laine ker­too, että hänen saamien­sa palvelu­jen taso vai­hteli suuresti. Sosi­aalialan ammat­ti­lais­ten kanssa yhteistyö toi­mi.

– Sosi­aal­i­työn­tek­i­jöi­den työsken­te­ly­ote oli voimavar­alähtöi­nen. He toi­vat esi­in, miten hienos­ti pär­jään, mut­ta kuitenkin samal­la kuuli­vat, miten paljon kaipaan tukea. He antoi­vat min­ulle hyvän hoivakoke­muk­sen.

Vointin­sa kohentues­sa Laine miet­ti, miten voisi parhait­en edis­tää las­ten­sa psyykkistä hyv­in­voin­tia. Tiedon­janoinen äiti hakeu­tui opiskele­maan avoimeen yliopis­toon ja tajusi, että halu­aa sosi­aal­i­työn­tek­i­jäk­si.

Ovet Tam­pereen yliopis­toon auke­si­vat vuon­na 2010. Toise­na opiskelu­vuon­na Laineesta alkoi tun­tua, että hän voisi uudessa amma­tis­saan hyö­tyä koke­musasiantun­ti­jan koulu­tuk­ses­ta. Hän kuitenkin pelkäsi, että oman men­neisyy­den pal­jas­t­a­mi­nen suurille kuuli­ja­joukoille veisi ammatil­lisen uskot­tavu­u­den.

Laine keräsi rohkeuten­sa, meni koulu­tuk­seen ja sai tari­nansa jakamis­es­ta kiit­tävää palautet­ta. Yliopis­toon palat­tuaan hän pere­htyi määräti­etois­es­ti ylisukupolviseen trau­maan ja las­ten henkiseen kaltoinko­htelu­un ja ryhtyi opet­ta­jien­sa kan­nus­ta­mana hyö­dyn­tämään koke­musasiantun­ti­ju­ut­taan esseis­sään.

Lisää traumaymmärrystä alalle

Kak­si vuot­ta sit­ten valmis­tunut Laine on ehti nyt han­kkia sosi­aalialan työkoke­mus­ta koke­musasiantun­ti­jatyön koor­di­naat­to­ri­na ja per­heneu­volan sosi­aal­i­työn­tek­i­jänä. Tänä keväänä hän ryhtyi valmis­tele­maan väitöskir­jaa

Las­ten henk­i­nen kaltoinko­htelu on Laineen mielestä tärkeä tutkimusko­hde, kos­ka ilmiön monista puolista ei vielä tiede­tä tarpeek­si.

– Henk­i­nen väki­val­ta tun­nis­te­taan huonos­ti, ja siihen on vaikea puut­tua. Esimerkik­si las­ten­suo­jelus­sa se ei yleen­sä yksin riitä huostaan­oton perus­teek­si.

Osaan kysyä kysymyksiä, jotka avaavat sanallisen arkun.

Laine toivoo väitöskir­jansa tuo­van sosi­aal­i­työn ken­tälle lisää ymmär­rystä siitä, kuin­ka lieväkin henk­i­nen väki­val­ta tai emo­tion­aa­li­nen laimin­lyön­ti voi vaikut­taa sukupolvien väliseen vuorovaiku­tuk­seen ja kaltoinko­hdel­lun per­he-elämään aikuise­na.

Tutkimustyön­sä ohes­sa Laine jatkaa luen­noin­tia ylisukupolvis­es­ta trau­mas­ta. Hän halu­aisi viedä eteen­päin kah­ta trau­matutkimuk­ses­ta ammen­tavaa työmenetelmää, joi­ta on alus­tavasti hah­motel­lut.

Las­ten aggres­sion­hallintaryh­mässä lap­si ja van­hem­mat voivat opetel­la tun­tei­den hallintaa yhdessä. Mata­lan kyn­nyk­sen van­hem­muus­ryh­mä puolestaan pureutuu traumaperäis­ten käytös­mall­ien tun­nistamiseen ja muut­tamiseen.

– Moni van­hempi hyö­ty­isi pelkästään riit­tävästä tiedos­ta, motivoin­nista ja käytän­nön kon­steista, Laine sanoo.

Oma paikka löytyi

Omien koke­musten­sa työstämisessä Laine kokee ole­vansa jo pitkäl­lä. Uusi ammat­ti on tuonut rutkasti hyödyl­listä tietoa ja yhteisön, joka osaa nähdä hänen taus­tansa voimavarana.

– Ympäril­läni on val­tavasti iha­nia ihmisiä, jot­ka kan­nus­ta­vat. Kun olen alka­nut avoimesti hyö­dyn­tää koke­musti­etoa ammat­tiroolis­sani, asi­at ovat läht­e­neet rul­laa­maan läh­es itses­tään.

Laineesta on hienoa, että sosi­aaliala elää arvo­jen­sa mukaises­ti.

– Alal­la todel­la usko­taan siihen, että ihmi­nen pystyy toipumaan mis­tä tahansa. Tilas­to­jen val­os­sa min­unkin pitäisi olla kauhean syr­jäy­tynyt.

Ajoit­tain Laine tun­tee yhä syyl­lisyyt­tä siitä, ettei ole aina kyen­nyt ole­maan van­him­mille lap­silleen sel­l­ainen äiti kuin olisi halun­nut. Hän on tehnyt itsen­sä kanssa paljon töitä, jot­ta ei altistaisi lap­si­aan trau­maoireilun siir­tymiselle.

Tilastojen valossa minunkin pitäisi olla kauhean syrjäytynyt.

Per­heen arjes­sa koros­tuu selkeä ryt­mi, joka tuo las­ten elämään tur­val­lisu­u­den tun­net­ta ja ehkäisee äidin stres­siä ja väsymys­tä. Lisäk­si Laine keskit­tyy vaal­i­maan hyviä ihmis­suhtei­ta ja pitää tietois­es­ti etäisyyt­tä niihin ihmisi­in, jot­ka aiheut­ta­vat per­heelle pahaa oloa.

– Näin yritämme istut­taa lap­sillekin aja­tus­ta siitä, että yksin ei tarvitse selvitä.

Kaikkien koet­tele­musten­sa jäl­keen Laineesta tun­tuu vih­doin siltä, että elämässä on kaik­ki hyvin.

– Jokainen saatu myön­teinen palaute kor­jaa. Tun­tuu, että olen löytänyt oman polku­ni ja paikkani tästä maail­mas­ta.

San­na Laine etsii väitöskir­jaansa haas­tateltavak­si ihmisiä, joi­ta omat van­hem­mat ovat kohdelleet henkises­ti kaltoin. Haas­tatelta­van on olta­va täysi-ikäi­nen ja hänel­lä on olta­va vähin­tään yksi alaikäi­nen lap­si. Tutkimuk­sen tarkoi­tus on tehdä näkyväk­si haastei­ta, joi­hin palvelu­verkos­to ei vielä osaa antaa tukea. Yhtey­de­no­tot ja lisätiedot: laine.sanna.m@student.uta.fi.

Min­na Hotok­ka