Sosiaa­li­työn­tekijä Sanna Laine koki lapsena monen­laista väkivaltaa. Nyt hän auttaa kolle­gojaan ja kohta­lo­to­ve­reitaan tutki­malla lasten henkistä kaltoin­koh­telua.

 

Jokin oli pielessä. Sanna Laine tunsi sen, mutta hänellä ei ollut sanoja pahalle ololleen.

Laine oli alakou­lu­lainen, joka kärsi jatku­vasti oudoista oireista. Hän ravasi koulu­ter­vey­den­hoi­ta­jalla milloin minkin vaivan vuoksi. Lääkärit olivat ymmällään. Laineesta tuntui, ettei kukaan ymmär­tänyt häntä. Hän kärsi ahdis­tuk­sesta, stressin aiheut­ta­mista oppimis­vai­keuk­sista ja häpeästä mutta opetteli peittämään tunteensa.

Ala-asteen loppu­puo­lella Laine alkoi ymmärtää, että jotkut hänen elämäänsä kuuluvat aikuiset kohte­livat häntä väärin. Erään pelot­tavan tilanteen jälkeen tyttö tarttui puhelimeen soittaakseen hätänu­meroon. Silloin iski epäilys. Mitä viran­omaiset oikein tekisivät? Laine laski luurin takaisin paikoilleen.

Trauma­ketjun voi katkaista

Nyt Sanna Laine on sosiaa­li­työn­tekijä ja neljän lapsen äiti, joka tekee väitös­kirjaa lapsuu­den­per­heessä tapah­tu­vasta henki­sestä kaltoin­koh­te­lusta. Laine oivalsi kunnolla vasta aikuisena, että hän koki lapsena monen­laista väkivaltaa usean aikuisen tekemänä. Käsit­te­le­mätön taakka uhkasi johtaa ylisu­ku­pol­viseen traumaan.

Laine oli jälki­kas­vunsa hyvin­voin­nista huolissaan, mutta onnistui lopulta välttämään ylisu­ku­pol­vi­suuden karikot. Hän muistuttaa, että trauma­ti­soi­tuneet vanhemmat eivät automaat­ti­sesti kohtele lapsiaan huonosti.

Pelkäsin, että joudun psykoosiin.

– Trauman siirty­miseen vaikut­tavat hyvin monet asiat. On myös paljon asioita, joita voi tehdä ylisu­ku­pol­visen ketjun katkai­se­mi­seksi, hän korostaa.

Laine on usein miettinyt, olisiko itse saanut apua jo aikai­semmin, jos olisi koulu­laisena uskal­tanut puhua viran­omai­sille. Hän yritti vielä kertoa kokemastaan lähipii­riinsä kuulu­valle aikui­selle, mutta tämä kielsi häntä jyrkästi puhumasta asiasta enää kenel­lekään. Torjunta oli niin raju, että muisti­kuvat väkival­ta­ti­lan­teista katosivat vuosiksi. Jäljelle jäi tunne, että jotain pahaa oli tapah­tunut.

Äiti horrok­sessa

Nuoruus­vuo­sistaan Sanna Laine selvisi kehit­tä­mällä itsestään tehokkaan arkisel­viy­tyjän. Hän opiskeli lähihoi­ta­jaksi, meni naimisiin ja perusti perheen.

Kun 25-vuotiaana Laine erosi puoli­sostaan, tuli hänestä kahden lapsen yksin­huoltaja. Voimia verotti vakavasti sairaiden läheisten tukeminen. Nuori äiti oli niin stres­saan­tunut, että hänen trauma­oi­reensa palasivat entistä voimak­kaampina.

– Minulla oli niin paha olo, että kaikki tunteeni ja vuoro­vai­ku­tus­taitoni hävisivät. Saatoin istua nojatuo­lissa aivan zombina ja vain katsella ulos. Havahduin horrok­sestani vasta, jos jompi­kumpi lapsista rupesi huutamaan tosi kovaa.

Erityisen vaikeaa oli pelon ja epätoivon tunteiden hallit­se­minen. Syvimpinä epätoivon hetkinä suusta purkautui kauhue­lokuva mainen huuto, joka peläs­tytti lapset.

Lopulta Laine sai kerrottua ahdin­gostaan neuvo­lassa. Hän pääsi ehkäi­sevän lasten­suojelun piiriin ja sai kolmeksi kuukau­deksi perhe­työn­te­kijät tuekseen.

Sain sosiaalityöstä hyvän hoivakokemuksen.

– Se oli ensiapu, joka piti minut hengissä ja pinnalla.

Vuotta myöhemmin Laine tapasi nykyisen miehensä. Kun olo muuttui turval­li­seksi, mielen sopukoista alkoi vyöryä kauan sitten tukah­du­tettuja muistoja. Laine pelkäsi joutu­neensa psykoosiin.

Tiedonjano ajoi lukemaan

Apu löytyi yksityi­seltä psykiat­rilta. Alkoi vuosia kestänyt kuntou­tu­minen, jonka aikana niin mielen­terveys- kuin perhe­pal­ve­lutkin tulivat tutuiksi. Diagnoo­siksi varmistui trauma­pe­räinen stres­sioi­reyhtymä.

Laine kertoo, että hänen saamiensa palve­lujen taso vaihteli suuresti. Sosiaa­lialan ammat­ti­laisten kanssa yhteistyö toimi.

– Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden työsken­te­lyote oli voima­va­ra­läh­töinen. He toivat esiin, miten hienosti pärjään, mutta kuitenkin samalla kuulivat, miten paljon kaipaan tukea. He antoivat minulle hyvän hoiva­ko­ke­muksen.

Vointinsa kohen­tuessa Laine mietti, miten voisi parhaiten edistää lastensa psyyk­kistä hyvin­vointia. Tiedon­ja­noinen äiti hakeutui opiske­lemaan avoimeen yliopistoon ja tajusi, että haluaa sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi.

Ovet Tampereen yliopistoon aukesivat vuonna 2010. Toisena opiske­lu­vuonna Laineesta alkoi tuntua, että hän voisi uudessa ammatissaan hyötyä kokemus­asian­tun­tijan koulu­tuk­sesta. Hän kuitenkin pelkäsi, että oman mennei­syyden paljas­ta­minen suurille kuuli­ja­jou­koille veisi ammatil­lisen uskot­ta­vuuden.

Laine keräsi rohkeu­tensa, meni koulu­tukseen ja sai tarinansa jakami­sesta kiittävää palau­tetta. Yliopistoon palat­tuaan hän perehtyi määrä­tie­toi­sesti ylisu­ku­pol­viseen traumaan ja lasten henkiseen kaltoin­koh­teluun ja ryhtyi opetta­jiensa kannus­tamana hyödyn­tämään kokemus­asian­tun­ti­juuttaan esseissään.

Lisää traumaym­mär­rystä alalle

Kaksi vuotta sitten valmis­tunut Laine on ehti nyt hankkia sosiaa­lialan työko­ke­musta kokemus­asian­tun­ti­jatyön koordi­naat­torina ja perhe­neu­volan sosiaa­li­työn­te­kijänä. Tänä keväänä hän ryhtyi valmis­te­lemaan väitös­kirjaa

Lasten henkinen kaltoin­kohtelu on Laineen mielestä tärkeä tutki­mus­kohde, koska ilmiön monista puolista ei vielä tiedetä tarpeeksi.

– Henkinen väkivalta tunnis­tetaan huonosti, ja siihen on vaikea puuttua. Esimer­kiksi lasten­suo­je­lussa se ei yleensä yksin riitä huostaanoton perus­teeksi.

Osaan kysyä kysymyksiä, jotka avaavat sanallisen arkun.

Laine toivoo väitös­kir­jansa tuovan sosiaa­lityön kentälle lisää ymmär­rystä siitä, kuinka lieväkin henkinen väkivalta tai emotio­naa­linen laimin­lyönti voi vaikuttaa sukupolvien väliseen vuoro­vai­ku­tukseen ja kaltoin­koh­dellun perhe-elämään aikuisena.

Tutki­mus­työnsä ohessa Laine jatkaa luennointia ylisu­ku­pol­vi­sesta traumasta. Hän haluaisi viedä eteenpäin kahta trauma­tut­ki­muk­sesta ammen­tavaa työme­ne­telmää, joita on alusta­vasti hahmo­tellut.

Lasten aggres­sion­hal­lin­ta­ryh­mässä lapsi ja vanhemmat voivat opetella tunteiden hallintaa yhdessä. Matalan kynnyksen vanhem­muus­ryhmä puolestaan pureutuu trauma­pe­räisten käytös­mallien tunnis­ta­miseen ja muutta­miseen.

– Moni vanhempi hyötyisi pelkästään riittä­västä tiedosta, motivoin­nista ja käytännön konsteista, Laine sanoo.

Oma paikka löytyi

Omien kokemus­tensa työstä­mi­sessä Laine kokee olevansa jo pitkällä. Uusi ammatti on tuonut rutkasti hyödyl­listä tietoa ja yhteisön, joka osaa nähdä hänen taustansa voima­varana.

– Ympärilläni on valta­vasti ihania ihmisiä, jotka kannus­tavat. Kun olen alkanut avoimesti hyödyntää kokemus­tietoa ammat­ti­roo­lissani, asiat ovat lähteneet rullaamaan lähes itsestään.

Laineesta on hienoa, että sosiaa­liala elää arvojensa mukai­sesti.

– Alalla todella uskotaan siihen, että ihminen pystyy toipumaan mistä tahansa. Tilas­tojen valossa minunkin pitäisi olla kauhean syrjäy­tynyt.

Ajoittain Laine tuntee yhä syylli­syyttä siitä, ettei ole aina kyennyt olemaan vanhim­mille lapsilleen sellainen äiti kuin olisi halunnut. Hän on tehnyt itsensä kanssa paljon töitä, jotta ei altis­taisi lapsiaan trauma­oi­reilun siirty­mi­selle.

Tilastojen valossa minunkin pitäisi olla kauhean syrjäytynyt.

Perheen arjessa korostuu selkeä rytmi, joka tuo lasten elämään turval­li­suuden tunnetta ja ehkäisee äidin stressiä ja väsymystä. Lisäksi Laine keskittyy vaalimaan hyviä ihmis­suh­teita ja pitää tietoi­sesti etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka aiheut­tavat perheelle pahaa oloa.

– Näin yritämme istuttaa lapsil­lekin ajatusta siitä, että yksin ei tarvitse selvitä.

Kaikkien koette­le­mus­tensa jälkeen Laineesta tuntuu vihdoin siltä, että elämässä on kaikki hyvin.

– Jokainen saatu myönteinen palaute korjaa. Tuntuu, että olen löytänyt oman polkuni ja paikkani tästä maail­masta.

Sanna Laine etsii väitös­kir­jaansa haasta­tel­ta­vaksi ihmisiä, joita omat vanhemmat ovat kohdelleet henki­sesti kaltoin. Haasta­tel­tavan on oltava täysi-ikäinen ja hänellä on oltava vähintään yksi alaikäinen lapsi. Tutki­muksen tarkoitus on tehdä näkyväksi haasteita, joihin palve­lu­ver­kosto ei vielä osaa antaa tukea. Yhtey­de­notot ja lisätiedot: laine.sanna.m@student.uta.fi.

Minna Hotokka