Sosiaalityöntekijä Sanna Laine koki lapsena monenlaista väkivaltaa. Nyt hän auttaa kollegojaan ja kohtalotovereitaan tutkimalla lasten henkistä kaltoinkohtelua.

 

Jokin oli pielessä. Sanna Laine tunsi sen, mutta hänellä ei ollut sanoja pahalle ololleen.

Laine oli alakou­lu­lainen, joka kärsi jatku­vasti oudoista oireista. Hän ravasi koulu­ter­vey­den­hoi­ta­jalla milloin minkin vaivan vuoksi. Lääkärit olivat ymmällään. Laineesta tuntui, ettei kukaan ymmär­tänyt häntä. Hän kärsi ahdis­tuk­sesta, stressin aiheut­ta­mista oppimis­vai­keuk­sista ja häpeästä mutta opetteli peittämään tunteensa.

Ala-asteen loppu­puo­lella Laine alkoi ymmärtää, että jotkut hänen elämäänsä kuuluvat aikuiset kohte­livat häntä väärin. Erään pelot­tavan tilanteen jälkeen tyttö tarttui puhelimeen soittaakseen hätänu­meroon. Silloin iski epäilys. Mitä viran­omaiset oikein tekisivät? Laine laski luurin takaisin paikoilleen.

Traumaketjun voi katkaista

Nyt Sanna Laine on sosiaa­li­työn­tekijä ja neljän lapsen äiti, joka tekee väitös­kirjaa lapsuu­den­per­heessä tapah­tu­vasta henki­sestä kaltoin­koh­te­lusta. Laine oivalsi kunnolla vasta aikuisena, että hän koki lapsena monen­laista väkivaltaa usean aikuisen tekemänä. Käsit­te­le­mätön taakka uhkasi johtaa ylisu­ku­pol­viseen traumaan.

Laine oli jälki­kas­vunsa hyvin­voin­nista huolissaan, mutta onnistui lopulta välttämään ylisu­ku­pol­vi­suuden karikot. Hän muistuttaa, että trauma­ti­soi­tuneet vanhemmat eivät automaat­ti­sesti kohtele lapsiaan huonosti.

Pelkäsin, että joudun psykoosiin.

– Trauman siirty­miseen vaikut­tavat hyvin monet asiat. On myös paljon asioita, joita voi tehdä ylisu­ku­pol­visen ketjun katkai­se­mi­seksi, hän korostaa.

Laine on usein miettinyt, olisiko itse saanut apua jo aikai­semmin, jos olisi koulu­laisena uskal­tanut puhua viran­omai­sille. Hän yritti vielä kertoa kokemastaan lähipii­riinsä kuulu­valle aikui­selle, mutta tämä kielsi häntä jyrkästi puhumasta asiasta enää kenel­lekään. Torjunta oli niin raju, että muisti­kuvat väkival­ta­ti­lan­teista katosivat vuosiksi. Jäljelle jäi tunne, että jotain pahaa oli tapah­tunut.

Äiti horroksessa

Nuoruus­vuo­sistaan Sanna Laine selvisi kehit­tä­mällä itsestään tehokkaan arkisel­viy­tyjän. Hän opiskeli lähihoi­ta­jaksi, meni naimisiin ja perusti perheen.

Kun 25-vuotiaana Laine erosi puoli­sostaan, tuli hänestä kahden lapsen yksin­huoltaja. Voimia verotti vakavasti sairaiden läheisten tukeminen. Nuori äiti oli niin stres­saan­tunut, että hänen trauma­oi­reensa palasivat entistä voimak­kaampina.

– Minulla oli niin paha olo, että kaikki tunteeni ja vuoro­vai­ku­tus­taitoni hävisivät. Saatoin istua nojatuo­lissa aivan zombina ja vain katsella ulos. Havahduin horrok­sestani vasta, jos jompi­kumpi lapsista rupesi huutamaan tosi kovaa.

Erityisen vaikeaa oli pelon ja epätoivon tunteiden hallit­se­minen. Syvimpinä epätoivon hetkinä suusta purkautui kauhue­lokuva mainen huuto, joka peläs­tytti lapset.

Lopulta Laine sai kerrottua ahdin­gostaan neuvo­lassa. Hän pääsi ehkäi­sevän lasten­suojelun piiriin ja sai kolmeksi kuukau­deksi perhe­työn­te­kijät tuekseen.

Sain sosiaalityöstä hyvän hoivakokemuksen.

– Se oli ensiapu, joka piti minut hengissä ja pinnalla.

Vuotta myöhemmin Laine tapasi nykyisen miehensä. Kun olo muuttui turval­li­seksi, mielen sopukoista alkoi vyöryä kauan sitten tukah­du­tettuja muistoja. Laine pelkäsi joutu­neensa psykoosiin.

Tiedonjano ajoi lukemaan

Apu löytyi yksityi­seltä psykiat­rilta. Alkoi vuosia kestänyt kuntou­tu­minen, jonka aikana niin mielen­terveys- kuin perhe­pal­ve­lutkin tulivat tutuiksi. Diagnoo­siksi varmistui trauma­pe­räinen stres­sioi­reyhtymä.

Laine kertoo, että hänen saamiensa palve­lujen taso vaihteli suuresti. Sosiaa­lialan ammat­ti­laisten kanssa yhteistyö toimi.

– Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden työsken­te­lyote oli voima­va­ra­läh­töinen. He toivat esiin, miten hienosti pärjään, mutta kuitenkin samalla kuulivat, miten paljon kaipaan tukea. He antoivat minulle hyvän hoiva­ko­ke­muksen.

Vointinsa kohen­tuessa Laine mietti, miten voisi parhaiten edistää lastensa psyyk­kistä hyvin­vointia. Tiedon­ja­noinen äiti hakeutui opiske­lemaan avoimeen yliopistoon ja tajusi, että haluaa sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi.

Ovet Tampereen yliopistoon aukesivat vuonna 2010. Toisena opiske­lu­vuonna Laineesta alkoi tuntua, että hän voisi uudessa ammatissaan hyötyä kokemus­asian­tun­tijan koulu­tuk­sesta. Hän kuitenkin pelkäsi, että oman mennei­syyden paljas­ta­minen suurille kuuli­ja­jou­koille veisi ammatil­lisen uskot­ta­vuuden.

Laine keräsi rohkeu­tensa, meni koulu­tukseen ja sai tarinansa jakami­sesta kiittävää palau­tetta. Yliopistoon palat­tuaan hän perehtyi määrä­tie­toi­sesti ylisu­ku­pol­viseen traumaan ja lasten henkiseen kaltoin­koh­teluun ja ryhtyi opetta­jiensa kannus­tamana hyödyn­tämään kokemus­asian­tun­ti­juuttaan esseissään.

Lisää traumaymmärrystä alalle

Kaksi vuotta sitten valmis­tunut Laine on ehti nyt hankkia sosiaa­lialan työko­ke­musta kokemus­asian­tun­ti­jatyön koordi­naat­torina ja perhe­neu­volan sosiaa­li­työn­te­kijänä. Tänä keväänä hän ryhtyi valmis­te­lemaan väitös­kirjaa

Lasten henkinen kaltoin­kohtelu on Laineen mielestä tärkeä tutki­mus­kohde, koska ilmiön monista puolista ei vielä tiedetä tarpeeksi.

– Henkinen väkivalta tunnis­tetaan huonosti, ja siihen on vaikea puuttua. Esimer­kiksi lasten­suo­je­lussa se ei yleensä yksin riitä huostaanoton perus­teeksi.

Osaan kysyä kysymyksiä, jotka avaavat sanallisen arkun.

Laine toivoo väitös­kir­jansa tuovan sosiaa­lityön kentälle lisää ymmär­rystä siitä, kuinka lieväkin henkinen väkivalta tai emotio­naa­linen laimin­lyönti voi vaikuttaa sukupolvien väliseen vuoro­vai­ku­tukseen ja kaltoin­koh­dellun perhe-elämään aikuisena.

Tutki­mus­työnsä ohessa Laine jatkaa luennointia ylisu­ku­pol­vi­sesta traumasta. Hän haluaisi viedä eteenpäin kahta trauma­tut­ki­muk­sesta ammen­tavaa työme­ne­telmää, joita on alusta­vasti hahmo­tellut.

Lasten aggres­sion­hal­lin­ta­ryh­mässä lapsi ja vanhemmat voivat opetella tunteiden hallintaa yhdessä. Matalan kynnyksen vanhem­muus­ryhmä puolestaan pureutuu trauma­pe­räisten käytös­mallien tunnis­ta­miseen ja muutta­miseen.

– Moni vanhempi hyötyisi pelkästään riittä­västä tiedosta, motivoin­nista ja käytännön konsteista, Laine sanoo.

Oma paikka löytyi

Omien kokemus­tensa työstä­mi­sessä Laine kokee olevansa jo pitkällä. Uusi ammatti on tuonut rutkasti hyödyl­listä tietoa ja yhteisön, joka osaa nähdä hänen taustansa voima­varana.

– Ympärilläni on valta­vasti ihania ihmisiä, jotka kannus­tavat. Kun olen alkanut avoimesti hyödyntää kokemus­tietoa ammat­ti­roo­lissani, asiat ovat lähteneet rullaamaan lähes itsestään.

Laineesta on hienoa, että sosiaa­liala elää arvojensa mukai­sesti.

– Alalla todella uskotaan siihen, että ihminen pystyy toipumaan mistä tahansa. Tilas­tojen valossa minunkin pitäisi olla kauhean syrjäy­tynyt.

Ajoittain Laine tuntee yhä syylli­syyttä siitä, ettei ole aina kyennyt olemaan vanhim­mille lapsilleen sellainen äiti kuin olisi halunnut. Hän on tehnyt itsensä kanssa paljon töitä, jotta ei altis­taisi lapsiaan trauma­oi­reilun siirty­mi­selle.

Tilastojen valossa minunkin pitäisi olla kauhean syrjäytynyt.

Perheen arjessa korostuu selkeä rytmi, joka tuo lasten elämään turval­li­suuden tunnetta ja ehkäisee äidin stressiä ja väsymystä. Lisäksi Laine keskittyy vaalimaan hyviä ihmis­suh­teita ja pitää tietoi­sesti etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka aiheut­tavat perheelle pahaa oloa.

– Näin yritämme istuttaa lapsil­lekin ajatusta siitä, että yksin ei tarvitse selvitä.

Kaikkien koette­le­mus­tensa jälkeen Laineesta tuntuu vihdoin siltä, että elämässä on kaikki hyvin.

– Jokainen saatu myönteinen palaute korjaa. Tuntuu, että olen löytänyt oman polkuni ja paikkani tästä maail­masta.

Sanna Laine etsii väitös­kir­jaansa haasta­tel­ta­vaksi ihmisiä, joita omat vanhemmat ovat kohdelleet henki­sesti kaltoin. Haasta­tel­tavan on oltava täysi-ikäinen ja hänellä on oltava vähintään yksi alaikäinen lapsi. Tutki­muksen tarkoitus on tehdä näkyväksi haasteita, joihin palve­lu­ver­kosto ei vielä osaa antaa tukea. Yhtey­de­notot ja lisätiedot: laine.sanna.m@student.uta.fi.

Minna Hotokka