Sosiaalityöntekijä Sanna Laine koki lapsena monenlaista väkivaltaa. Nyt hän auttaa kollegojaan ja kohtalotovereitaan tutkimalla lasten henkistä kaltoinkohtelua.

 

Jokin oli pie­lessä. Sanna Laine tunsi sen, mutta hänellä ei ollut sanoja pahalle ololleen.

Laine oli ala­kou­lu­lai­nen, joka kärsi jat­ku­vasti oudoista oireista. Hän ravasi kou­lu­ter­vey­den­hoi­ta­jalla mil­loin min­kin vai­van vuoksi. Lääkärit oli­vat ymmäl­lään. Laineesta tun­tui, ettei kukaan ymmär­tä­nyt häntä. Hän kärsi ahdis­tuk­sesta, stres­sin aiheut­ta­mista oppi­mis­vai­keuk­sista ja häpeästä mutta opet­teli peit­tä­mään tunteensa.

Ala-asteen lop­pu­puo­lella Laine alkoi ymmär­tää, että jot­kut hänen elä­määnsä kuu­lu­vat aikui­set koh­te­li­vat häntä vää­rin. Erään pelot­ta­van tilan­teen jäl­keen tyttö tart­tui puhe­li­meen soit­taak­seen hätä­nu­me­roon. Silloin iski epäi­lys. Mitä viran­omai­set oikein teki­si­vät? Laine laski luu­rin takai­sin paikoilleen.

Traumaketjun voi katkaista

Nyt Sanna Laine on sosi­aa­li­työn­te­kijä ja nel­jän lap­sen äiti, joka tekee väi­tös­kir­jaa lap­suu­den­per­heessä tapah­tu­vasta hen­ki­sestä kal­toin­koh­te­lusta. Laine oivalsi kun­nolla vasta aikui­sena, että hän koki lap­sena monen­laista väki­val­taa usean aikui­sen teke­mänä. Käsittelemätön taakka uhkasi joh­taa yli­su­ku­pol­vi­seen traumaan.

Laine oli jäl­ki­kas­vunsa hyvin­voin­nista huo­lis­saan, mutta onnis­tui lopulta vält­tä­mään yli­su­ku­pol­vi­suu­den kari­kot. Hän muis­tut­taa, että trau­ma­ti­soi­tu­neet van­hem­mat eivät auto­maat­ti­sesti koh­tele lap­si­aan huonosti.

Pelkäsin, että joudun psykoosiin.

– Trauman siir­ty­mi­seen vai­kut­ta­vat hyvin monet asiat. On myös pal­jon asioita, joita voi tehdä yli­su­ku­pol­vi­sen ket­jun kat­kai­se­mi­seksi, hän korostaa.

Laine on usein miet­ti­nyt, oli­siko itse saa­nut apua jo aikai­sem­min, jos olisi kou­lu­lai­sena uskal­ta­nut puhua viran­omai­sille. Hän yritti vielä ker­toa koke­mas­taan lähi­pii­riinsä kuu­lu­valle aikui­selle, mutta tämä kielsi häntä jyr­kästi puhu­masta asiasta enää kenel­le­kään. Torjunta oli niin raju, että muis­ti­ku­vat väki­val­ta­ti­lan­teista kato­si­vat vuo­siksi. Jäljelle jäi tunne, että jotain pahaa oli tapahtunut.

Äiti horroksessa

Nuoruusvuosistaan Sanna Laine sel­visi kehit­tä­mällä itses­tään tehok­kaan arki­sel­viy­ty­jän. Hän opis­keli lähi­hoi­ta­jaksi, meni nai­mi­siin ja perusti perheen.

Kun 25-vuo­ti­aana Laine erosi puo­li­sos­taan, tuli hänestä kah­den lap­sen yksin­huol­taja. Voimia verotti vaka­vasti sai­rai­den läheis­ten tuke­mi­nen. Nuori äiti oli niin stres­saan­tu­nut, että hänen trau­ma­oi­reensa pala­si­vat entistä voimakkaampina.

– Minulla oli niin paha olo, että kaikki tun­teeni ja vuo­ro­vai­ku­tus­tai­toni hävi­si­vät. Saatoin istua noja­tuo­lissa aivan zom­bina ja vain kat­sella ulos. Havahduin hor­rok­ses­tani vasta, jos jom­pi­kumpi lap­sista rupesi huu­ta­maan tosi kovaa.

Erityisen vai­keaa oli pelon ja epä­toi­von tun­tei­den hal­lit­se­mi­nen. Syvimpinä epä­toi­von het­kinä suusta pur­kau­tui kau­hue­lo­kuva mai­nen huuto, joka peläs­tytti lapset.

Lopulta Laine sai ker­rot­tua ahdin­gos­taan neu­vo­lassa. Hän pääsi ehkäi­se­vän las­ten­suo­je­lun pii­riin ja sai kol­meksi kuu­kau­deksi per­he­työn­te­ki­jät tuekseen.

Sain sosiaalityöstä hyvän hoivakokemuksen.

– Se oli ensiapu, joka piti minut hen­gissä ja pinnalla.

Vuotta myö­hem­min Laine tapasi nykyi­sen mie­hensä. Kun olo muut­tui tur­val­li­seksi, mie­len sopu­koista alkoi vyö­ryä kauan sit­ten tukah­du­tet­tuja muis­toja. Laine pel­käsi jou­tu­neensa psykoosiin.

Tiedonjano ajoi lukemaan

Apu löy­tyi yksi­tyi­seltä psy­kiat­rilta. Alkoi vuo­sia kes­tä­nyt kun­tou­tu­mi­nen, jonka aikana niin mie­len­ter­veys- kuin per­he­pal­ve­lut­kin tuli­vat tutuiksi. Diagnoosiksi var­mis­tui trau­ma­pe­räi­nen stressioireyhtymä.

Laine ker­too, että hänen saa­miensa pal­ve­lu­jen taso vaih­teli suu­resti. Sosiaalialan ammat­ti­lais­ten kanssa yhteis­työ toimi.

– Sosiaalityöntekijöiden työs­ken­te­ly­ote oli voi­ma­va­ra­läh­töi­nen. He toi­vat esiin, miten hie­nosti pär­jään, mutta kui­ten­kin samalla kuu­li­vat, miten pal­jon kai­paan tukea. He antoi­vat minulle hyvän hoivakokemuksen.

Vointinsa kohen­tuessa Laine mietti, miten voisi par­hai­ten edis­tää las­tensa psyyk­kistä hyvin­voin­tia. Tiedonjanoinen äiti hakeu­tui opis­ke­le­maan avoi­meen yli­opis­toon ja tajusi, että haluaa sosiaalityöntekijäksi.

Ovet Tampereen yli­opis­toon auke­si­vat vuonna 2010. Toisena opis­ke­lu­vuonna Laineesta alkoi tun­tua, että hän voisi uudessa amma­tis­saan hyö­tyä koke­mus­asian­tun­ti­jan kou­lu­tuk­sesta. Hän kui­ten­kin pel­käsi, että oman men­nei­syy­den pal­jas­ta­mi­nen suu­rille kuu­li­ja­jou­koille veisi amma­til­li­sen uskottavuuden.

Laine keräsi roh­keu­tensa, meni kou­lu­tuk­seen ja sai tari­nansa jaka­mi­sesta kiit­tä­vää palau­tetta. Yliopistoon palat­tu­aan hän pereh­tyi mää­rä­tie­toi­sesti yli­su­ku­pol­vi­seen trau­maan ja las­ten hen­ki­seen kal­toin­koh­te­luun ja ryh­tyi opet­ta­jiensa kan­nus­ta­mana hyö­dyn­tä­mään koke­mus­asian­tun­ti­juut­taan esseissään.

Lisää traumaymmärrystä alalle

Kaksi vuotta sit­ten val­mis­tu­nut Laine on ehti nyt hank­kia sosiaali­alan työ­ko­ke­musta koke­mus­asian­tun­ti­ja­työn koor­di­naat­to­rina ja per­he­neu­vo­lan sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä. Tänä keväänä hän ryh­tyi val­mis­te­le­maan väitöskirjaa

Lasten hen­ki­nen kal­toin­koh­telu on Laineen mie­lestä tär­keä tut­ki­mus­kohde, koska ilmiön monista puo­lista ei vielä tie­detä tarpeeksi.

– Henkinen väki­valta tun­nis­te­taan huo­nosti, ja sii­hen on vai­kea puut­tua. Esimerkiksi las­ten­suo­je­lussa se ei yleensä yksin riitä huos­taan­o­ton perusteeksi.

Osaan kysyä kysymyksiä, jotka avaavat sanallisen arkun.

Laine toi­voo väi­tös­kir­jansa tuo­van sosi­aa­li­työn ken­tälle lisää ymmär­rystä siitä, kuinka lie­vä­kin hen­ki­nen väki­valta tai emo­tio­naa­li­nen lai­min­lyönti voi vai­kut­taa suku­pol­vien väli­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja kal­toin­koh­del­lun perhe-elä­mään aikuisena.

Tutkimustyönsä ohessa Laine jat­kaa luen­noin­tia yli­su­ku­pol­vi­sesta trau­masta. Hän haluaisi viedä eteen­päin kahta trau­ma­tut­ki­muk­sesta ammen­ta­vaa työ­me­ne­tel­mää, joita on alus­ta­vasti hahmotellut.

Lasten aggres­sion­hal­lin­ta­ryh­mässä lapsi ja van­hem­mat voi­vat ope­tella tun­tei­den hal­lin­taa yhdessä. Matalan kyn­nyk­sen van­hem­muus­ryhmä puo­les­taan pureu­tuu trau­ma­pe­räis­ten käy­tös­mal­lien tun­nis­ta­mi­seen ja muuttamiseen.

– Moni van­hempi hyö­tyisi pel­käs­tään riit­tä­västä tie­dosta, moti­voin­nista ja käy­tän­nön kons­teista, Laine sanoo.

Oma paikka löytyi

Omien koke­mus­tensa työs­tä­mi­sessä Laine kokee ole­vansa jo pit­källä. Uusi ammatti on tuo­nut rut­kasti hyö­dyl­listä tie­toa ja yhtei­sön, joka osaa nähdä hänen taus­tansa voimavarana.

– Ympärilläni on val­ta­vasti iha­nia ihmi­siä, jotka kan­nus­ta­vat. Kun olen alka­nut avoi­mesti hyö­dyn­tää koke­mus­tie­toa ammat­ti­roo­lis­sani, asiat ovat läh­te­neet rul­laa­maan lähes itsestään.

Laineesta on hie­noa, että sosiaali­ala elää arvo­jensa mukaisesti.

– Alalla todella usko­taan sii­hen, että ihmi­nen pys­tyy toi­pu­maan mistä tahansa. Tilastojen valossa minun­kin pitäisi olla kau­hean syrjäytynyt.

Ajoittain Laine tun­tee yhä syyl­li­syyttä siitä, ettei ole aina kyen­nyt ole­maan van­him­mille lap­sil­leen sel­lai­nen äiti kuin olisi halun­nut. Hän on teh­nyt itsensä kanssa pal­jon töitä, jotta ei altis­taisi lap­si­aan trau­ma­oi­rei­lun siirtymiselle.

Tilastojen valossa minunkin pitäisi olla kauhean syrjäytynyt.

Perheen arjessa koros­tuu sel­keä rytmi, joka tuo las­ten elä­mään tur­val­li­suu­den tun­netta ja ehkäi­see äidin stres­siä ja väsy­mystä. Lisäksi Laine kes­kit­tyy vaa­li­maan hyviä ihmis­suh­teita ja pitää tie­toi­sesti etäi­syyttä nii­hin ihmi­siin, jotka aiheut­ta­vat per­heelle pahaa oloa.

– Näin yri­tämme istut­taa lap­sil­le­kin aja­tusta siitä, että yksin ei tar­vitse selvitä.

Kaikkien koet­te­le­mus­tensa jäl­keen Laineesta tun­tuu vih­doin siltä, että elä­mässä on kaikki hyvin.

– Jokainen saatu myön­tei­nen palaute kor­jaa. Tuntuu, että olen löy­tä­nyt oman pol­kuni ja paik­kani tästä maailmasta.

Sanna Laine etsii väi­tös­kir­jaansa haas­ta­tel­ta­vaksi ihmi­siä, joita omat van­hem­mat ovat koh­del­leet hen­ki­sesti kal­toin. Haastateltavan on oltava täysi-ikäi­nen ja hänellä on oltava vähin­tään yksi alai­käi­nen lapsi. Tutkimuksen tar­koi­tus on tehdä näky­väksi haas­teita, joi­hin pal­ve­lu­ver­kosto ei vielä osaa antaa tukea. Yhteydenotot ja lisä­tie­dot: laine.sanna.m@student.uta.fi.

Minna Hotokka