Sisko Koski­niemi kirjoitti polii­si­so­si­aa­li­työn­tekijä Kaija Ranta­luo­masta kiinnos­tavan romaa­ni­hen­kilön. Kääntö­puo­lella lapsuus on ensim­mäinen suoma­lainen sosiaa­li­työn­te­ki­jä­ro­maani.

 

Kirjan kirjoit­ta­minen alkoi perhe­vä­ki­val­ta­ti­lan­teesta, jonka Sisko Koski­niemi purki paperille. Romaani valmistui kahdessa vuodessa työn ohessa. Lapin kirjal­li­suus­seuran jäsenet sparra­sivat Siskoa.

– Palautteen tultua piti aina nieles­kellä. Välillä päätin, etten koskaan enää kirjoita.

– Lopulta kirjoit­ta­minen oli intohimo. Saatoin nousta aamuyöstä kirjoit­tamaan, kun heräsin kirkkaaseen ajatukseen, miten jokin tilanne ratkaistaan. Sitten kello onkin jo seitsemän ja piti lähteä töihin.

Ensim­mäinen kirja on usein omaelä­mä­ker­ral­linen. Niin tämäkin. Sisko on kirjoit­tanut omia kokemuk­siaan, koonnut henki­lö­hahmoja tunte­mistaan ihmisistä, mutta toki kirja on fiktiota. Kuten romaanin Kaija, Siskokin on elänyt yksin­huol­tajana. Kaijalla on 16-vuotias poika Ville, Siskolla jo aikuinen tytär Anne. Kaijalla ja Siskolla on koira, jolle puretaan tunteet ja jota ilman elämä olisi tyhjää.

Kaijalla on orastava romanssi polii­si­kollega Malisen kanssa. Sisko vakuuttaa, että Malisella ei ole vasti­netta todel­li­suu­dessa.

– Liian hyvä mies ollakseen totta.

Kirjan julkai­se­misen iloa on himmen­tänyt ankara vuosi. Kuolema on vienyt läheisiä, ja suru näkyy Siskon kasvoilta. Rankinta on ollut tukea toisia surussa. Tätä voimat­to­muuden ja osaamat­to­muuden tunnetta Sisko kuvaa kirjas­saankin.

Kun on tunteet

Polii­si­lai­tok­sella mennään perhe­vä­ki­val­ta­ti­lan­teisiin, varsinkin jos lapsia on läsnä. Elämän kriisi­ti­lanteet tulevat tutuiksi.

On vissiin epäin­hi­mil­listä sanoa, mutta välit­tä­mi­sellä, rakkau­della ja muulla hölyn­pö­lyllä tätä työtä ei tehdä… Pitää kovettaa itsensä, siirtää omat tunteet syrjään, käsitellä ne sitten joskus myöhemmin vaikka putkan lepohuo­neessa tai koiran kanssa lenkillä. Asiak­kaitten, lasten, tunteet pitää tietenkin ottaa tosissaan, hyväksyä, lohduttaa. Ja vanhem­pienkin. Mutta omia ei.

Romaanin keskeinen teema on Salon perheen sisällä oleva väkivalta. Loppu­rat­kaisu on yllättävä ja traaginen. Syyttömät lapset kantavat vanhem­piensa kyvyt­tö­myyden tehdä ratkaisuja.

Ajamme Rovaniemen keskus­tassa Siskon tumman­pu­nai­sella teini-ikäisellä autolla.

Sisko esittelee sosiaa­li­toi­miston raken­nuksen, jossa työskenteli viime vuodet, kun vuorotyö polii­sissa alkoi painaa iän myötä. Polii­si­taloa ohittaessaan Sisko tulee haikeaksi.

– Työto­veruus polii­si­lai­tok­sella on eleetöntä, mutta hyvää.

– Polii­sissa tunteiden näyttä­minen oli sosiaa­li­sesti salli­tumpaa kuin sosiaa­li­toi­mis­tossa. Mikä siinäkin sitten on?

Koros­ta­vatko sosiaa­li­työn­te­kijät liikaakin ammatil­li­suuttaan? Traagisten keikkojen jälkeen saatettiin istua kenttä­miesten kanssa kahvi­huo­neessa ihan hiljaa mustuneen kahvin äärellä. Siinä hiljai­suu­dessa paineet laskivat.

Työ polii­si­lai­tok­sella myös opetti kunnioit­tamaan omaa arvoa ja osaamista. Polii­sissa eivät asiakkaat saaneet huori­tella tai uhkailla. Sellai­sesta tehtiin rikosil­moitus! Virka­vallan vastus­ta­minen ja laiton uhkaus.

Tiukat rajat tarpeen

Nuoret ovat usein polii­si­so­si­aa­li­työn­te­kijän asiak­kaina.

Millä sinä saat joka kerta ne koppavat ja tirskuvat vittua hokevat ylimie­liset kakarat asettumaan niin, että joka hemmetin kerta ne lähtee sinun huoneesta itkien? Nehän ei pidä poliisia minään, sieltä tulee homoa ja kusiaivoa ja vittuaks-se-sulle-kuuluu solkenaan. Sinulle ne ei tirsku…

 – Aukto­ri­teetti siirtyy vanhem­milta kaveri­pii­rille, kun nuori on 13−16-vuotias. Silloin nuoret luulevat tietä­vänsä kaiken parhaiten, osaavansa mitä vain. He kokei­levat ja keksivät kaiken­laista. Väärä seura voi olla kohta­lokas.

– Ymmär­tä­väinen selittely ei auta, vaan on otettava jyrkkä asenne, jos haluaa saada väärille raiteille lähteneen toiminnan pysäh­tymään.

– Olen ollut tiukka ämmä, jota on pelätty, mutta myös kunnioi­tettu. Moni ex-asiakas on tullut myöhemmin kiittämään siitä, että pysäytin niin rajusti.

Mistä tukea työlle?

Määräys on annettu säästöistä ja niitä on nouda­tettava. Ja tehän olette ammatti-ihmisiä, teidän vastuul­lanne on hoitaa tapaukset niin, että ne ovat edullisia ja lainmu­kaisia. Ja tietenkin olette itse niistä myös juridi­sesti vastuussa.

 Alaisten työtä ja ammattia arvos­ta­maton johto luo huonon työil­ma­piirin. Sisko kertoo, että kirjan sosiaa­li­johtaja Lääkkönen on kooste paris­takin todel­li­suuden henki­löstä. Lääkkönen halveksii sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä, ei ymmärrä työn luonnetta, käskyttää, kiusaa ja kohtelee huonosti.

Arvos­tuksen puute on tosin kirjassa molem­min­puo­lista. Kaijan mielestä Lääkkönen olisi parhaim­millaan aakkos­taessaan asiakirjoja jossakin käytävän nurkassa.

Sehän tässä niin sinun kuin minunkin työssäni on, että me nähdään kun ihmiset jatkavat kohti tuhoaan eikä me kuitenkaan voida sille mitään. Me tiedetään, että siellä on se henki­sesti vaurioi­tunut lapsi tai kuollut aikuinen siellä tien päässä. Eikä meillä ole oikeutta tehdä, mitä me katsomme oikeaksi. Kyllä se joskus tuntuu raskaalta. Ja väärältä.

Sisko Koski­niemi manaa poliit­tisia päättäjiä ja lainsää­däntöä. Tuntuu väärältä viedä lapsi pois perheestä, kun väkival­tainen vanhempi pitäisi poistaa. Aikuiset saavat päättää itse asioistaan. Perheen oikeudet menevät lapsen oikeuksien edelle.

Lainsää­täjät tuskin ovat ymmär­täneet, mitä ovat tehneet. Mutta syyttömiä eivät ole työnte­ki­jätkään.

– Puhumme virka­mies­kieltä verkos­to­pa­la­ve­reissa. Asiakkaat osaavat sen saman kielen, tietävät, mitä pitää missäkin tilan­teessa sanoa. Ja me olemme uskovi­namme. Kaipaisin suorempaa puhetta.

Romaani saa jatkoa

Olemme palanneet Sisko Koski­niemen omako­ti­talon keittiön pöydän ääreen. Ikkunoista avautuu näkymä keski­kesän vehreyteen. Luppa alkaa touhottaa ja hakee huomiota. Se tutkii olohuoneen ikkunaa, ravaa sen päästä päähän levot­tomana ja ryntää sitten keittiöön, piiloutuu pöydän alle.

– Mikä on Luppa? Onko siellä ampiainen? Luppa pelkää ampiaisia, on kokenut joskus maa-ampiaisten hyökkäyksen.

Kommu­ni­kaa­tio­emännän ja koiran välillä toimii. Ikkunalta löytyy ampiainen. Sisko ottaa sen kiinni ja rutistaa paperilla. Luppa on Sisko Koski­niemen paras kaveri ja rakas elämän­kumppani.

– Meillä on rekis­te­röity suhde. Tai no, rekis­te­rissä on vain Luppa, Sisko naurahtaa ja pörröttää Lupan turkkia.

Viisi­ja­puo­li­vuotias Luppa on jo toinen Siskon airen­dal­ter­rieri.

– Luppa on melkoinen adhd-koira, mutta kyllä me toimeen tullaan. Juhan­nuksen jälkeen Sisko jäi kesälo­malle, mutta tämä kerta oli viimeinen. Loma jatkuu eläke­läisenä.

–Paniikki! Olen ihan panii­kissa. Olen valmis vielä tekemään jotakin, jossa voin käyttää ammatil­lista osaamistani.

Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja Sisko Koski­niemeä on kutsuttu puhujaksi moniin tilai­suuksiin. Syksyllä odottaa sijais­huollon koulu­tus­ta­pahtuma. Kaija Ranta­luoman tarinalle on tulossa jatkoa. Uusi käsikir­joitus ajankoh­tai­sesta aiheesta on synty­mässä.

Kristiina Koski­luoma

Sitaatit Sisko Koski­niemen kirjasta Kääntö­puo­lella lapsuus. Mylly­lahti 2015.