Sisko Koskiniemi kirjoitti poliisisosiaalityöntekijä Kaija Rantaluomasta kiinnostavan romaanihenkilön. Kääntöpuolella lapsuus on ensimmäinen suomalainen sosiaalityöntekijäromaani.

 

Kirjan kir­joit­ta­mi­nen alkoi per­he­vä­ki­val­ta­ti­lan­teesta, jonka Sisko Koskiniemi purki pape­rille. Romaani val­mis­tui kah­dessa vuo­dessa työn ohessa. Lapin kir­jal­li­suus­seu­ran jäse­net spar­ra­si­vat Siskoa.

– Palautteen tul­tua piti aina nie­les­kellä. Välillä pää­tin, etten kos­kaan enää kirjoita.

– Lopulta kir­joit­ta­mi­nen oli into­himo. Saatoin nousta aamu­yöstä kir­joit­ta­maan, kun herä­sin kirk­kaa­seen aja­tuk­seen, miten jokin tilanne rat­kais­taan. Sitten kello onkin jo seit­se­män ja piti läh­teä töihin.

Ensimmäinen kirja on usein omae­lä­mä­ker­ral­li­nen. Niin tämä­kin. Sisko on kir­joit­ta­nut omia koke­muk­si­aan, koon­nut hen­ki­lö­hah­moja tun­te­mis­taan ihmi­sistä, mutta toki kirja on fik­tiota. Kuten romaa­nin Kaija, Siskokin on elä­nyt yksin­huol­ta­jana. Kaijalla on 16-vuo­tias poika Ville, Siskolla jo aikui­nen tytär Anne. Kaijalla ja Siskolla on koira, jolle pure­taan tun­teet ja jota ilman elämä olisi tyhjää.

Kaijalla on oras­tava romanssi polii­si­kol­lega Malisen kanssa. Sisko vakuut­taa, että Malisella ei ole vas­ti­netta todellisuudessa.

– Liian hyvä mies ollak­seen totta.

Kirjan jul­kai­se­mi­sen iloa on him­men­tä­nyt ankara vuosi. Kuolema on vie­nyt lähei­siä, ja suru näkyy Siskon kas­voilta. Rankinta on ollut tukea toi­sia surussa. Tätä voi­mat­to­muu­den ja osaa­mat­to­muu­den tun­netta Sisko kuvaa kirjassaankin.

Kun on tunteet

Poliisilaitoksella men­nään per­he­vä­ki­val­ta­ti­lan­tei­siin, var­sin­kin jos lap­sia on läsnä. Elämän krii­si­ti­lan­teet tule­vat tutuiksi.

On vis­siin epäin­hi­mil­listä sanoa, mutta välit­tä­mi­sellä, rak­kau­della ja muulla hölyn­pö­lyllä tätä työtä ei tehdä… Pitää kovet­taa itsensä, siir­tää omat tun­teet syr­jään, käsi­tellä ne sit­ten jos­kus myö­hem­min vaikka put­kan lepo­huo­neessa tai koi­ran kanssa len­killä. Asiakkaitten, las­ten, tun­teet pitää tie­ten­kin ottaa tosis­saan, hyväk­syä, loh­dut­taa. Ja van­hem­pien­kin. Mutta omia ei.

Romaanin kes­kei­nen teema on Salon per­heen sisällä oleva väki­valta. Loppuratkaisu on yllät­tävä ja traa­gi­nen. Syyttömät lap­set kan­ta­vat van­hem­piensa kyvyt­tö­myy­den tehdä ratkaisuja.

Ajamme Rovaniemen kes­kus­tassa Siskon tum­man­pu­nai­sella teini-ikäi­sellä autolla.

Sisko esit­te­lee sosi­aa­li­toi­mis­ton raken­nuk­sen, jossa työs­ken­teli viime vuo­det, kun vuo­ro­työ polii­sissa alkoi pai­naa iän myötä. Poliisitaloa ohit­taes­saan Sisko tulee haikeaksi.

– Työtoveruus polii­si­lai­tok­sella on elee­töntä, mutta hyvää.

– Poliisissa tun­tei­den näyt­tä­mi­nen oli sosi­aa­li­sesti sal­li­tum­paa kuin sosi­aa­li­toi­mis­tossa. Mikä sii­nä­kin sit­ten on?

Korostavatko sosi­aa­li­työn­te­ki­jät lii­kaa­kin amma­til­li­suut­taan? Traagisten keik­ko­jen jäl­keen saa­tet­tiin istua kent­tä­mies­ten kanssa kah­vi­huo­neessa ihan hil­jaa mus­tu­neen kah­vin äärellä. Siinä hil­jai­suu­dessa pai­neet laskivat.

Työ polii­si­lai­tok­sella myös opetti kun­nioit­ta­maan omaa arvoa ja osaa­mista. Poliisissa eivät asiak­kaat saa­neet huo­ri­tella tai uhkailla. Sellaisesta teh­tiin riko­sil­moi­tus! Virkavallan vas­tus­ta­mi­nen ja lai­ton uhkaus.

Tiukat rajat tarpeen

Nuoret ovat usein polii­si­so­si­aa­li­työn­te­ki­jän asiakkaina.

Millä sinä saat joka kerta ne kop­pa­vat ja tirs­ku­vat vit­tua hoke­vat yli­mie­li­set kaka­rat aset­tu­maan niin, että joka hem­me­tin kerta ne läh­tee sinun huo­neesta itkien? Nehän ei pidä polii­sia minään, sieltä tulee homoa ja kusiai­voa ja vit­tuaks-se-sulle-kuu­luu sol­ke­naan. Sinulle ne ei tirsku…

 – Auktoriteetti siir­tyy van­hem­milta kave­ri­pii­rille, kun nuori on 13−16-vuotias. Silloin nuo­ret luu­le­vat tie­tä­vänsä kai­ken par­hai­ten, osaa­vansa mitä vain. He kokei­le­vat ja kek­si­vät kai­ken­laista. Väärä seura voi olla kohtalokas.

– Ymmärtäväinen selit­tely ei auta, vaan on otet­tava jyrkkä asenne, jos haluaa saada vää­rille rai­teille läh­te­neen toi­min­nan pysähtymään.

– Olen ollut tiukka ämmä, jota on pelätty, mutta myös kun­nioi­tettu. Moni ex-asia­kas on tul­lut myö­hem­min kiit­tä­mään siitä, että pysäy­tin niin rajusti.

Mistä tukea työlle?

Määräys on annettu sääs­töistä ja niitä on nou­da­tet­tava. Ja tehän olette ammatti-ihmi­siä, tei­dän vas­tuul­lanne on hoi­taa tapauk­set niin, että ne ovat edul­li­sia ja lain­mu­kai­sia. Ja tie­ten­kin olette itse niistä myös juri­di­sesti vastuussa.

 Alaisten työtä ja ammat­tia arvos­ta­ma­ton johto luo huo­non työil­ma­pii­rin. Sisko ker­too, että kir­jan sosi­aa­li­joh­taja Lääkkönen on kooste paris­ta­kin todel­li­suu­den hen­ki­löstä. Lääkkönen hal­vek­sii sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä, ei ymmärrä työn luon­netta, käs­kyt­tää, kiusaa ja koh­te­lee huonosti.

Arvostuksen puute on tosin kir­jassa molem­min­puo­lista. Kaijan mie­lestä Lääkkönen olisi par­haim­mil­laan aak­kos­taes­saan asia­kir­joja jos­sa­kin käy­tä­vän nurkassa.

Sehän tässä niin sinun kuin minun­kin työs­säni on, että me näh­dään kun ihmi­set jat­ka­vat kohti tuho­aan eikä me kui­ten­kaan voida sille mitään. Me tie­de­tään, että siellä on se hen­ki­sesti vau­rioi­tu­nut lapsi tai kuol­lut aikui­nen siellä tien päässä. Eikä meillä ole oikeutta tehdä, mitä me kat­somme oikeaksi. Kyllä se jos­kus tun­tuu ras­kaalta. Ja väärältä.

Sisko Koskiniemi manaa poliit­ti­sia päät­tä­jiä ja lain­sää­dän­töä. Tuntuu vää­rältä viedä lapsi pois per­heestä, kun väki­val­tai­nen van­hempi pitäisi pois­taa. Aikuiset saa­vat päät­tää itse asiois­taan. Perheen oikeu­det mene­vät lap­sen oikeuk­sien edelle.

Lainsäätäjät tus­kin ovat ymmär­tä­neet, mitä ovat teh­neet. Mutta syyt­tö­miä eivät ole työntekijätkään.

– Puhumme vir­ka­mies­kieltä ver­kos­to­pa­la­ve­reissa. Asiakkaat osaa­vat sen saman kie­len, tie­tä­vät, mitä pitää mis­sä­kin tilan­teessa sanoa. Ja me olemme usko­vi­namme. Kaipaisin suo­rem­paa puhetta.

Romaani saa jatkoa

Olemme palan­neet Sisko Koskiniemen oma­ko­ti­ta­lon keit­tiön pöy­dän ääreen. Ikkunoista avau­tuu näkymä kes­ki­ke­sän veh­rey­teen. Luppa alkaa tou­hot­taa ja hakee huo­miota. Se tut­kii olo­huo­neen ikku­naa, ravaa sen päästä pää­hän levot­to­mana ja ryn­tää sit­ten keit­ti­öön, pii­lou­tuu pöy­dän alle.

– Mikä on Luppa? Onko siellä ampiai­nen? Luppa pel­kää ampiai­sia, on koke­nut jos­kus maa-ampiais­ten hyökkäyksen.

Kommunikaatioemännän ja koi­ran välillä toi­mii. Ikkunalta löy­tyy ampiai­nen. Sisko ottaa sen kiinni ja rutis­taa pape­rilla. Luppa on Sisko Koskiniemen paras kaveri ja rakas elämänkumppani.

– Meillä on rekis­te­röity suhde. Tai no, rekis­te­rissä on vain Luppa, Sisko nau­rah­taa ja pör­röt­tää Lupan turkkia.

Viisijapuolivuotias Luppa on jo toi­nen Siskon airendalterrieri.

– Luppa on mel­koi­nen adhd-koira, mutta kyllä me toi­meen tul­laan. Juhannuksen jäl­keen Sisko jäi kesä­lo­malle, mutta tämä kerta oli vii­mei­nen. Loma jat­kuu eläkeläisenä.

–Paniikki! Olen ihan panii­kissa. Olen val­mis vielä teke­mään jota­kin, jossa voin käyt­tää amma­til­lista osaamistani.

Kirja on saa­nut hyvän vas­taan­o­ton ja Sisko Koskiniemeä on kut­suttu puhu­jaksi moniin tilai­suuk­siin. Syksyllä odot­taa sijais­huol­lon kou­lu­tus­ta­pah­tuma. Kaija Rantaluoman tari­nalle on tulossa jat­koa. Uusi käsi­kir­joi­tus ajan­koh­tai­sesta aiheesta on syntymässä.

Kristiina Koskiluoma

Sitaatit Sisko Koskiniemen kir­jasta Kääntöpuolella lap­suus. Myllylahti 2015.