Sisko Koskiniemi kirjoitti poliisisosiaalityöntekijä Kaija Rantaluomasta kiinnostavan romaanihenkilön. Kääntöpuolella lapsuus on ensimmäinen suomalainen sosiaalityöntekijäromaani.

 

Kirjan kir­joit­ta­mi­nen alkoi per­he­vä­ki­val­ta­ti­lan­teesta, jonka Sisko Kos­ki­niemi purki pape­rille. Romaani val­mis­tui kah­dessa vuo­dessa työn ohessa. Lapin kir­jal­li­suus­seu­ran jäse­net spar­ra­si­vat Sis­koa.

– Palaut­teen tul­tua piti aina nie­les­kellä. Välillä pää­tin, etten kos­kaan enää kir­joita.

– Lopulta kir­joit­ta­mi­nen oli into­himo. Saa­toin nousta aamu­yöstä kir­joit­ta­maan, kun herä­sin kirk­kaa­seen aja­tuk­seen, miten jokin tilanne rat­kais­taan. Sit­ten kello onkin jo seit­se­män ja piti läh­teä töi­hin.

Ensim­mäi­nen kirja on usein omae­lä­mä­ker­ral­li­nen. Niin tämä­kin. Sisko on kir­joit­ta­nut omia koke­muk­si­aan, koon­nut hen­ki­lö­hah­moja tun­te­mis­taan ihmi­sistä, mutta toki kirja on fik­tiota. Kuten romaa­nin Kaija, Sis­ko­kin on elä­nyt yksin­huol­ta­jana. Kai­jalla on 16-vuo­tias poika Ville, Sis­kolla jo aikui­nen tytär Anne. Kai­jalla ja Sis­kolla on koira, jolle pure­taan tun­teet ja jota ilman elämä olisi tyh­jää.

Kai­jalla on oras­tava romanssi polii­si­kol­lega Mali­sen kanssa. Sisko vakuut­taa, että Mali­sella ei ole vas­ti­netta todel­li­suu­dessa.

– Liian hyvä mies ollak­seen totta.

Kir­jan jul­kai­se­mi­sen iloa on him­men­tä­nyt ankara vuosi. Kuo­lema on vie­nyt lähei­siä, ja suru näkyy Sis­kon kas­voilta. Ran­kinta on ollut tukea toi­sia surussa. Tätä voi­mat­to­muu­den ja osaa­mat­to­muu­den tun­netta Sisko kuvaa kir­jas­saan­kin.

Kun on tunteet

Polii­si­lai­tok­sella men­nään per­he­vä­ki­val­ta­ti­lan­tei­siin, var­sin­kin jos lap­sia on läsnä. Elä­män krii­si­ti­lan­teet tule­vat tutuiksi.

On vis­siin epäin­hi­mil­listä sanoa, mutta välit­tä­mi­sellä, rak­kau­della ja muulla hölyn­pö­lyllä tätä työtä ei tehdä… Pitää kovet­taa itsensä, siir­tää omat tun­teet syr­jään, käsi­tellä ne sit­ten jos­kus myö­hem­min vaikka put­kan lepo­huo­neessa tai koi­ran kanssa len­killä. Asiak­kait­ten, las­ten, tun­teet pitää tie­ten­kin ottaa tosis­saan, hyväk­syä, loh­dut­taa. Ja van­hem­pien­kin. Mutta omia ei.

Romaa­nin kes­kei­nen teema on Salon per­heen sisällä oleva väki­valta. Lop­pu­rat­kaisu on yllät­tävä ja traa­gi­nen. Syyt­tö­mät lap­set kan­ta­vat van­hem­piensa kyvyt­tö­myy­den tehdä rat­kai­suja.

Ajamme Rova­nie­men kes­kus­tassa Sis­kon tum­man­pu­nai­sella teini-ikäi­sellä autolla.

Sisko esit­te­lee sosi­aa­li­toi­mis­ton raken­nuk­sen, jossa työs­ken­teli viime vuo­det, kun vuo­ro­työ polii­sissa alkoi pai­naa iän myötä. Polii­si­ta­loa ohit­taes­saan Sisko tulee hai­keaksi.

– Työ­to­ve­ruus polii­si­lai­tok­sella on elee­töntä, mutta hyvää.

– Polii­sissa tun­tei­den näyt­tä­mi­nen oli sosi­aa­li­sesti sal­li­tum­paa kuin sosi­aa­li­toi­mis­tossa. Mikä sii­nä­kin sit­ten on?

Koros­ta­vatko sosi­aa­li­työn­te­ki­jät lii­kaa­kin amma­til­li­suut­taan? Traa­gis­ten keik­ko­jen jäl­keen saa­tet­tiin istua kent­tä­mies­ten kanssa kah­vi­huo­neessa ihan hil­jaa mus­tu­neen kah­vin äärellä. Siinä hil­jai­suu­dessa pai­neet las­ki­vat.

Työ polii­si­lai­tok­sella myös opetti kun­nioit­ta­maan omaa arvoa ja osaa­mista. Polii­sissa eivät asiak­kaat saa­neet huo­ri­tella tai uhkailla. Sel­lai­sesta teh­tiin riko­sil­moi­tus! Vir­ka­val­lan vas­tus­ta­mi­nen ja lai­ton uhkaus.

Tiukat rajat tarpeen

Nuo­ret ovat usein polii­si­so­si­aa­li­työn­te­ki­jän asiak­kaina.

Millä sinä saat joka kerta ne kop­pa­vat ja tirs­ku­vat vit­tua hoke­vat yli­mie­li­set kaka­rat aset­tu­maan niin, että joka hem­me­tin kerta ne läh­tee sinun huo­neesta itkien? Nehän ei pidä polii­sia minään, sieltä tulee homoa ja kusiai­voa ja vit­tuaks-se-sulle-kuu­luu sol­ke­naan. Sinulle ne ei tirsku…

 – Auk­to­ri­teetti siir­tyy van­hem­milta kave­ri­pii­rille, kun nuori on 13−16-vuotias. Sil­loin nuo­ret luu­le­vat tie­tä­vänsä kai­ken par­hai­ten, osaa­vansa mitä vain. He kokei­le­vat ja kek­si­vät kai­ken­laista. Väärä seura voi olla koh­ta­lo­kas.

– Ymmär­tä­väi­nen selit­tely ei auta, vaan on otet­tava jyrkkä asenne, jos haluaa saada vää­rille rai­teille läh­te­neen toi­min­nan pysäh­ty­mään.

– Olen ollut tiukka ämmä, jota on pelätty, mutta myös kun­nioi­tettu. Moni ex-asia­kas on tul­lut myö­hem­min kiit­tä­mään siitä, että pysäy­tin niin rajusti.

Mistä tukea työlle?

Mää­räys on annettu sääs­töistä ja niitä on nou­da­tet­tava. Ja tehän olette ammatti-ihmi­siä, tei­dän vas­tuul­lanne on hoi­taa tapauk­set niin, että ne ovat edul­li­sia ja lain­mu­kai­sia. Ja tie­ten­kin olette itse niistä myös juri­di­sesti vas­tuussa.

 Alais­ten työtä ja ammat­tia arvos­ta­ma­ton johto luo huo­non työil­ma­pii­rin. Sisko ker­too, että kir­jan sosi­aa­li­joh­taja Lääk­kö­nen on kooste paris­ta­kin todel­li­suu­den hen­ki­löstä. Lääk­kö­nen hal­vek­sii sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä, ei ymmärrä työn luon­netta, käs­kyt­tää, kiusaa ja koh­te­lee huo­nosti.

Arvos­tuk­sen puute on tosin kir­jassa molem­min­puo­lista. Kai­jan mie­lestä Lääk­kö­nen olisi par­haim­mil­laan aak­kos­taes­saan asia­kir­joja jos­sa­kin käy­tä­vän nur­kassa.

Sehän tässä niin sinun kuin minun­kin työs­säni on, että me näh­dään kun ihmi­set jat­ka­vat kohti tuho­aan eikä me kui­ten­kaan voida sille mitään. Me tie­de­tään, että siellä on se hen­ki­sesti vau­rioi­tu­nut lapsi tai kuol­lut aikui­nen siellä tien päässä. Eikä meillä ole oikeutta tehdä, mitä me kat­somme oikeaksi. Kyllä se jos­kus tun­tuu ras­kaalta. Ja vää­rältä.

Sisko Kos­ki­niemi manaa poliit­ti­sia päät­tä­jiä ja lain­sää­dän­töä. Tun­tuu vää­rältä viedä lapsi pois per­heestä, kun väki­val­tai­nen van­hempi pitäisi pois­taa. Aikui­set saa­vat päät­tää itse asiois­taan. Per­heen oikeu­det mene­vät lap­sen oikeuk­sien edelle.

Lain­sää­tä­jät tus­kin ovat ymmär­tä­neet, mitä ovat teh­neet. Mutta syyt­tö­miä eivät ole työn­te­ki­jät­kään.

– Puhumme vir­ka­mies­kieltä ver­kos­to­pa­la­ve­reissa. Asiak­kaat osaa­vat sen saman kie­len, tie­tä­vät, mitä pitää mis­sä­kin tilan­teessa sanoa. Ja me olemme usko­vi­namme. Kai­pai­sin suo­rem­paa puhetta.

Romaani saa jatkoa

Olemme palan­neet Sisko Kos­ki­nie­men oma­ko­ti­ta­lon keit­tiön pöy­dän ääreen. Ikku­noista avau­tuu näkymä kes­ki­ke­sän veh­rey­teen. Luppa alkaa tou­hot­taa ja hakee huo­miota. Se tut­kii olo­huo­neen ikku­naa, ravaa sen päästä pää­hän levot­to­mana ja ryn­tää sit­ten keit­ti­öön, pii­lou­tuu pöy­dän alle.

– Mikä on Luppa? Onko siellä ampiai­nen? Luppa pel­kää ampiai­sia, on koke­nut jos­kus maa-ampiais­ten hyök­käyk­sen.

Kom­mu­ni­kaa­tio­emän­nän ja koi­ran välillä toi­mii. Ikku­nalta löy­tyy ampiai­nen. Sisko ottaa sen kiinni ja rutis­taa pape­rilla. Luppa on Sisko Kos­ki­nie­men paras kaveri ja rakas elä­män­kump­pani.

– Meillä on rekis­te­röity suhde. Tai no, rekis­te­rissä on vain Luppa, Sisko nau­rah­taa ja pör­röt­tää Lupan turk­kia.

Vii­si­ja­puo­li­vuo­tias Luppa on jo toi­nen Sis­kon airen­dal­ter­rieri.

– Luppa on mel­koi­nen adhd-koira, mutta kyllä me toi­meen tul­laan. Juhan­nuk­sen jäl­keen Sisko jäi kesä­lo­malle, mutta tämä kerta oli vii­mei­nen. Loma jat­kuu elä­ke­läi­senä.

–Paniikki! Olen ihan panii­kissa. Olen val­mis vielä teke­mään jota­kin, jossa voin käyt­tää amma­til­lista osaa­mis­tani.

Kirja on saa­nut hyvän vas­taan­o­ton ja Sisko Kos­ki­nie­meä on kut­suttu puhu­jaksi moniin tilai­suuk­siin. Syk­syllä odot­taa sijais­huol­lon kou­lu­tus­ta­pah­tuma. Kaija Ran­ta­luo­man tari­nalle on tulossa jat­koa. Uusi käsi­kir­joi­tus ajan­koh­tai­sesta aiheesta on syn­ty­mässä.

Kris­tiina Kos­ki­luoma

Sitaa­tit Sisko Kos­ki­nie­men kir­jasta Kään­tö­puo­lella lap­suus. Myl­ly­lahti 2015.