Jokainen perhe on erilainen ja suree lapsen menetystä omalla tavallaan, joten saman­lainen apu ei sovi kaikille.

 

Ammatti­laisen on tärkeää osata kuunnella ja ottaa rohkeasti puheeksi lapsen kuolema. Perheet tarvit­sevat usein tietoa siitä, mistä saa apua ja vertais­tukea tai mitä käytännön asioita pitää hoitaa. Nämä asiat ammat­ti­laisen kannattaa selvittää etukäteen jo ennen tapaa­mista, sanoo projek­ti­pääl­likkö Taru Oulas­virta KÄPY– Lapsi­kuo­le­ma­perheet ry:stä.

Perheeseen on hyvä ottaa monta kertaa yhteyttä. Vaikka perhe kieltäy­tyisi avusta ensi­ tapaa­mi­sella, voi tilanne muuttua. Ammat­ti­laisen on tärkeää olla aloit­teel­linen, sillä surevalle avun pyytä­minen käy työstä.

– Joskus sanotaan, että sureva pitää jättää rauhaan. Sureva voi kuitenkin kokea sen niin, että hänet jätetään yksin, Oulas­virta sanoo.

Apua elämään lapsen kuoleman jälkeen

KÄPY ry:n hankkeessa lapsen kuoleman kokeneet vanhemmat kertovat sosiaali­- ja tervey­salan ammat­ti­lai­sille ja opiske­li­joille kokemuk­sistaan. Hankkeessa jaetaan tietoa siitä, miten lapsensa menet­tä­neitä voidaan parhaiten tukea.

Perheet arvos­tavat usein konkreet­tista apua. Kun lapsi kuolee, elämä mullistuu ja arki muuttuu raskaaksi.

– Ammat­ti­laiset voivat auttaa tarvit­tavien lomak­keiden täyttä­mi­sessä tai yhteyden pitämi­sessä vaikkapa vanhempien työpaik­koihin tai Kelaan. Se vähentää perheen taakkaa, Oulas­virta sanoo.

Perheet arvostavat usein konkreettista apua.

– On tärkeää, että esimer­kiksi sosiaa­li­työn­tekijä koordinoi perheen kokonais­ti­lan­netta ja eri ammat­ti­laisten yhteis­työtä.

Varaa perheelle kiiree­töntä aikaa

Kiireet­tö­myyden voi osoittaa varaa­malla perheelle taval­lista pidemmän tapaa­mi­sajan, laitta­malla puhelimen äänet­tö­mälle ja istumalla rauhassa alas. Luotta­musta lisää myös se, että työntekijä ottaa tasapuo­li­sesti huomioon kaikki perheen­jä­senet, molemmat vanhemmat ja kuolleen lapsen sisarukset.

– Tapaa­mis­paikan valin­nalla on merki­tystä. Osa perheistä toivoo, että ammat­ti­lainen käy heidän kotonaan. Olennaista on madaltaa kynnystä kohtaa­miseen.

– Ammat­ti­lai­silta kaivataan myös empaat­ti­suutta. Sitä, että ollaan ihminen ihmiselle ja näytetään tunteita. Ammat­ti­laisen on kuitenkin koko ajan pidettävä huolta työroo­listaan. Surevan ei pidä koskaan joutua tukemaan työnte­kijää.

Tapaa­miset lapsen menet­tä­neiden perheiden kanssa voivat olla hyvin erilaisia. Sokissa ihmiset käyttäy­tyvät eri tavoin: yksi vaikuttaa ratio­naa­li­selta ja rauhal­li­selta, toinen lamaan­tu­neelta. Vanhemmat saattavat tuntea vihaa ja syylli­syyttä. Myös ammat­ti­laiset voivat joutua vihan ja syytösten kohteeksi.

– On tärkeää pysyä rauhal­lisena ja ottaa tilanne vastaan sellaisena, kuin se tulee. Hiljai­suutta on voitava sietää, jos vanhemmat eivät pysty puhumaan.

Muistot lapsesta auttavat eteenpäin

Minttu Kuronen-Ojala on KÄPY ry:n kokemus­kou­luttaja ja valmistuu pian sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi. Hän menetti kakso­sensa 12 vuotta sitten, mutta muistaa edelleen hyvin ensim­mäisen tapaa­misen Yliop­pi­laiden tervey­den­hoi­to­säätiön tervey­den­hoi­tajan kanssa lasten kuoleman jälkeen.

Luottamus yhteiskuntaan voi heikentyä, jos ammattilaiset epäonnistuvat silloin, kun ihmisen hätä on suurin.

– Sinulla on nyt kaksi kaunista mustaa helmeä kaulassa, tervey­den­hoitaja sanoi kuolleista lapsistani. Hän puhui niin kauniisti surusta. Hän pysäytti oman päivys­tys­vas­taan­ot­tonsa, antoi konkreet­ti­sesti aikaa ja jakoi surua. Sain kohtaa­mi­sesta tosi paljon voimia, Kuronen­-Ojala sanoo.

Parhaim­millaan ammat­ti­laisen tuki voimauttaa. Epäon­nis­tuessaan ammat­ti­laiset voivat lisätä perheiden traumaa ja vaikeuttaa surusta selviy­ty­mistä.

– Sosiaali-­ ja tervey­salan ammat­ti­laiset edustavat hyvin­voin­ti­val­tiota. Luottamus yhteis­kuntaan voi heikentyä, jos ammat­ti­laiset epäon­nis­tuvat silloin, kun ihmisen hätä on suurin, Kuronen­-Ojala pohtii.

Hän korostaa, että ammat­ti­laisten pitää kunnioittaa kuollutta lasta. Se, miten ammat­ti­laiset puhuvat lapsesta ja käsit­te­levät lasta hyväs­te­le­mis­ti­lan­teessa, välittyy voimak­kaasti vanhem­mille.

– Lapsesta on hyvä käyttää hänen nimeään tai vanhempien toiveiden mukai­sesti puhua hänestä esimer­kiksi tyttärenä tai poikana. Vanhempien on saatava tuntea, että he ovat edelleen vanhempia, vaikka heidän lapsensa on kuollut.

Ammat­ti­lainen voi auttaa vanhempaa käymään läpi suruaan keskus­te­le­malla lapsen viimei­sistä hetkistä ja kuole­masta. Kuolleen lapsen lyhyenkin elämän­ta­rinan kerto­minen on tärkeä osa surupro­sessia.

Lisää kriisio­saa­mista

– Ammat­ti­laisten on hyvä tiedostaa, että sokki­vai­heessa ihmisten mieleen jää hyvin vähän asioita. Siinä vaiheessa ei välttä­mättä osaa edes sanoa, millaista apua tarvitsee. Tietoa pitäisi antaa myös kirjal­li­sesti ja organi­saa­tiosta tarjota tukea pitkänkin ajan jälkeen, Kuronen­-Ojala sanoo.

Hänen mukaansa sosiaa­lityö voi parhaim­millaan tukea sosiaa­lista toimin­ta­kykyä ja hälventää lapsen kuolemaan liittyvää tabua. Tässä auttavat avoin puhe lapsen kuole­masta ja yksilöl­linen tuki jokai­selle perheen jäsenelle.

– Suruun liittyy paljon valtaa: kuka saa surra, ketä on lupa surra ja millä tavoin. Esimer­kiksi kohtu­kuo­lemat olivat pitkään vaiettuja suruja. Sosiaa­li­työssä voimme käsitellä arkaa aihetta ja tehdä surua näkyväksi.

Johanna Merilä