Jokainen perhe on erilainen ja suree lapsen menetystä omalla tavallaan, joten samanlainen apu ei sovi kaikille.

 

Ammat­ti­lai­sen on tär­keää osata kuun­nella ja ottaa roh­keasti puheeksi lap­sen kuo­lema. Per­heet tar­vit­se­vat usein tie­toa siitä, mistä saa apua ja ver­tais­tu­kea tai mitä käy­tän­nön asioita pitää hoi­taa. Nämä asiat ammat­ti­lai­sen kan­nat­taa sel­vit­tää etu­kä­teen jo ennen tapaa­mista, sanoo pro­jek­ti­pääl­likkö Taru Oulas­virta KÄPY– Lap­si­kuo­le­ma­per­heet ry:stä.

Per­hee­seen on hyvä ottaa monta ker­taa yhteyttä. Vaikka perhe kiel­täy­tyisi avusta ensi­ tapaa­mi­sella, voi tilanne muut­tua. Ammat­ti­lai­sen on tär­keää olla aloit­teel­li­nen, sillä sure­valle avun pyy­tä­mi­nen käy työstä.

– Jos­kus sano­taan, että sureva pitää jät­tää rau­haan. Sureva voi kui­ten­kin kokea sen niin, että hänet jäte­tään yksin, Oulas­virta sanoo.

Apua elämään lapsen kuoleman jälkeen

KÄPY ry:n hank­keessa lap­sen kuo­le­man koke­neet van­hem­mat ker­to­vat sosi­aa­li­- ja ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­sille ja opis­ke­li­joille koke­muk­sis­taan. Hank­keessa jae­taan tie­toa siitä, miten lap­sensa menet­tä­neitä voi­daan par­hai­ten tukea.

Per­heet arvos­ta­vat usein kon­kreet­tista apua. Kun lapsi kuo­lee, elämä mul­lis­tuu ja arki muut­tuu ras­kaaksi.

– Ammat­ti­lai­set voi­vat aut­taa tar­vit­ta­vien lomak­kei­den täyt­tä­mi­sessä tai yhtey­den pitä­mi­sessä vaik­kapa van­hem­pien työ­paik­koi­hin tai Kelaan. Se vähen­tää per­heen taak­kaa, Oulas­virta sanoo.

Perheet arvostavat usein konkreettista apua.

– On tär­keää, että esi­mer­kiksi sosi­aa­li­työn­te­kijä koor­di­noi per­heen koko­nais­ti­lan­netta ja eri ammat­ti­lais­ten yhteis­työtä.

Varaa perheelle kiireetöntä aikaa

Kii­reet­tö­myy­den voi osoit­taa varaa­malla per­heelle taval­lista pidem­män tapaa­mi­sa­jan, lait­ta­malla puhe­li­men äänet­tö­mälle ja istu­malla rau­hassa alas. Luot­ta­musta lisää myös se, että työn­te­kijä ottaa tas­a­puo­li­sesti huo­mioon kaikki per­heen­jä­se­net, molem­mat van­hem­mat ja kuol­leen lap­sen sisa­ruk­set.

– Tapaa­mis­pai­kan valin­nalla on mer­ki­tystä. Osa per­heistä toi­voo, että ammat­ti­lai­nen käy hei­dän koto­naan. Olen­naista on madal­taa kyn­nystä koh­taa­mi­seen.

– Ammat­ti­lai­silta kai­va­taan myös empaat­ti­suutta. Sitä, että ollaan ihmi­nen ihmi­selle ja näy­te­tään tun­teita. Ammat­ti­lai­sen on kui­ten­kin koko ajan pidet­tävä huolta työ­roo­lis­taan. Sure­van ei pidä kos­kaan jou­tua tuke­maan työn­te­ki­jää.

Tapaa­mi­set lap­sen menet­tä­nei­den per­hei­den kanssa voi­vat olla hyvin eri­lai­sia. Sokissa ihmi­set käyt­täy­ty­vät eri tavoin: yksi vai­kut­taa ratio­naa­li­selta ja rau­hal­li­selta, toi­nen lamaan­tu­neelta. Van­hem­mat saat­ta­vat tun­tea vihaa ja syyl­li­syyttä. Myös ammat­ti­lai­set voi­vat jou­tua vihan ja syy­tös­ten koh­teeksi.

– On tär­keää pysyä rau­hal­li­sena ja ottaa tilanne vas­taan sel­lai­sena, kuin se tulee. Hil­jai­suutta on voi­tava sie­tää, jos van­hem­mat eivät pysty puhu­maan.

Muistot lapsesta auttavat eteenpäin

Minttu Kuro­nen-Ojala on KÄPY ry:n koke­mus­kou­lut­taja ja val­mis­tuu pian sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi. Hän menetti kak­so­sensa 12 vuotta sit­ten, mutta muis­taa edel­leen hyvin ensim­mäi­sen tapaa­mi­sen Yli­op­pi­lai­den ter­vey­den­hoi­to­sää­tiön ter­vey­den­hoi­ta­jan kanssa las­ten kuo­le­man jäl­keen.

Luottamus yhteiskuntaan voi heikentyä, jos ammattilaiset epäonnistuvat silloin, kun ihmisen hätä on suurin.

– Sinulla on nyt kaksi kau­nista mus­taa hel­meä kau­lassa, ter­vey­den­hoi­taja sanoi kuol­leista lap­sis­tani. Hän puhui niin kau­niisti surusta. Hän pysäytti oman päi­vys­tys­vas­taan­ot­tonsa, antoi kon­kreet­ti­sesti aikaa ja jakoi surua. Sain koh­taa­mi­sesta tosi pal­jon voi­mia, Kuro­nen­-Ojala sanoo.

Par­haim­mil­laan ammat­ti­lai­sen tuki voi­maut­taa. Epä­on­nis­tues­saan ammat­ti­lai­set voi­vat lisätä per­hei­den trau­maa ja vai­keut­taa surusta sel­viy­ty­mistä.

– Sosi­aali-­ ja ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­set edus­ta­vat hyvin­voin­ti­val­tiota. Luot­ta­mus yhteis­kun­taan voi hei­ken­tyä, jos ammat­ti­lai­set epä­on­nis­tu­vat sil­loin, kun ihmi­sen hätä on suu­rin, Kuro­nen­-Ojala poh­tii.

Hän koros­taa, että ammat­ti­lais­ten pitää kun­nioit­taa kuol­lutta lasta. Se, miten ammat­ti­lai­set puhu­vat lap­sesta ja käsit­te­le­vät lasta hyväs­te­le­mis­ti­lan­teessa, välit­tyy voi­mak­kaasti van­hem­mille.

– Lap­sesta on hyvä käyt­tää hänen nime­ään tai van­hem­pien toi­vei­den mukai­sesti puhua hänestä esi­mer­kiksi tyt­tä­renä tai poi­kana. Van­hem­pien on saa­tava tun­tea, että he ovat edel­leen van­hem­pia, vaikka hei­dän lap­sensa on kuol­lut.

Ammat­ti­lai­nen voi aut­taa van­hem­paa käy­mään läpi suru­aan kes­kus­te­le­malla lap­sen vii­mei­sistä het­kistä ja kuo­le­masta. Kuol­leen lap­sen lyhyen­kin elä­män­ta­ri­nan ker­to­mi­nen on tär­keä osa suru­pro­ses­sia.

Lisää kriisiosaamista

– Ammat­ti­lais­ten on hyvä tie­dos­taa, että sok­ki­vai­heessa ihmis­ten mie­leen jää hyvin vähän asioita. Siinä vai­heessa ei vält­tä­mättä osaa edes sanoa, mil­laista apua tar­vit­see. Tie­toa pitäisi antaa myös kir­jal­li­sesti ja orga­ni­saa­tiosta tar­jota tukea pit­kän­kin ajan jäl­keen, Kuro­nen­-Ojala sanoo.

Hänen mukaansa sosi­aa­li­työ voi par­haim­mil­laan tukea sosi­aa­lista toi­min­ta­ky­kyä ja häl­ven­tää lap­sen kuo­le­maan liit­ty­vää tabua. Tässä aut­ta­vat avoin puhe lap­sen kuo­le­masta ja yksi­löl­li­nen tuki jokai­selle per­heen jäse­nelle.

– Suruun liit­tyy pal­jon val­taa: kuka saa surra, ketä on lupa surra ja millä tavoin. Esi­mer­kiksi koh­tu­kuo­le­mat oli­vat pit­kään vai­et­tuja suruja. Sosi­aa­li­työssä voimme käsi­tellä arkaa aihetta ja tehdä surua näky­väksi.

Johanna Merilä